Mikä on kaikista kauheinta lasten kanssa olemisessa?

Häiritsevä äänimaailma mutta senkin eliminoimiseksi on keksitty kuulokkeet ja musiikki. Ja tällaisina hetkinä ajattelen aina miten onnekas ollenkaan kun lapseni ovat terveitä. Sairas lapsi ei ehkä päästäisi ääntäkään. Kolme lasta isoilla ikäeroilla, fiksuja, mukavia ja taitavia poikia kaikki, vanhin kohta yliopistosta valmistuu.

Kauheinta olisi se jos heitä ei olisi.

Kaikki muu on tilapäistä, kakkavaipat, kiire ja kotityöt, työ- ja päiväkotirumba ja kouluasiat.

Tein jo aikoinaan sen päätöksen että ehdin kiillottelemaan kaakeleita sitten kun lapset ovat muuttaneet kotoa.

Sitovuuskin on oma valinta. Olisihan sitä voinut olla tekemättä lapsia mutta ehdin reissata, opiskella ja työskennellä ennen lapsia ilman lapsikuvioita joten sekin on nähty. Myöskin, koska lapset ovat isoilla ikäeroilla, näkee sen kuinka lyhyt lapsuus on ja sitten lapset jo muuttavatkin kotoa, lähtevät opiskelemaan, löytävät kumppanin....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se että lasten kasvaessa eivät tavat parane. Meillä töissä 35-60 -vuotiaat kiukuttelevat, mököttävät, klikkiytyvät, sopivat tarkkaan kenen kanssa syödään yhdessä, kieltäytyvät tehtävistä (kuka nää nykyiset hommat sitten tekisi häh?), juoruilevat, kantelevat, sotkevat paikkoja, vaativat pomon huomiota jne. Itkevät koko ajan pienimmästäkin epäreiluudesta Yammerissa. Roikkuvat kännykällä vaikka kuinka kiellettäisiin. V-alkuista sanaa ja h- ja l-vitsejä tulee koko ajan. Melutaan. Ulkokengät ovat missä sattuu. Kaappien päällä on roinaa. Ei tervehditä.

Olet joutunut todella huonoon seuraan. Kai ymmärrät, etteivät ihmiset yleensä ole tuollaisia?

Haha, tuota huonoa seuraa sanotaan työpaikaksi, beibi. On nähty useampia ja juuri tuota se on. Ja juttuja on kuultu muualtakin. Esim. naisopet voivat olla todella hirveitä ja päättää, että "Liisa savustetaan täältä pois tänä talvena, se ei kuulu joukkoon".

Yleensä normaaleilla työpaikoillla ollaan kohteliaita ja fiksuja. Joitain klikkejä aina muodostuu, mutta niiden ei tarvitse häiritä muita.

Tuo opejuttu pitää paikkansa tällä paikkakunnalla! Muualta syntyisin olevat opettajat häipyvät kuulemma muutaman vuoden jälkeen, kun eivät pääse työporukoihin mukaan. Lisäksi vanhemmat opettajat eivät hyväksy nuorempia mitenkään vertaisikseen.

Lasket pankkikortin, puhelimen tai avaimen pöydän reunalle, kohta se on kadonnut. Lasket kaukosäätimen sohvalle, kohta on patterit menossa suuhun. Lasket hammasharjan lavuaarin reunalle, kohta se on pöntössä ja tahnat seinässä.

Vierailija kirjoitti:

Jatkuva läsnäolo ja tietynlainen valppaus etenkin pienten lasten kanssa. Isompien kanssa varmaan eri asiat, sen näkee sitten.

Aikuisten työntekijöiden kanssa vasta pitää olla läsnä ja valppaana. Lisäksi nämä ovat pahempia kuin lapset siinä, että toiset vaativat jatkuvaa valvontaa, toiset eivät muka kestä jos "pomo kyttää" ja toiset vahtivat, että saavat huomiota juuri saman verran kuin naapuri.

Vierailija kirjoitti:

Aivojen tuhoutuminen. Lasten kanssa ei voi tehdä mitään älyllistä, mikä surkastuttaa synapseja aivoissa, mikä taas kirjaimellisesti tyhmentää. Siksi niin moni äiti on tyhmä kuin saapas. Suurin osa lasten kanssa olemisesta on jotain fyysistä ja kotitöitä. 

Uskomatonta!

Lasten kanssa juuri voi tehdä älyllistä toisin kuin jossain puuduttavassa toimistotyössä. Kielipelejä, jatkuvaa havainnointia ympäristöstä. Opetellaan vaikka puun nimet muulla kielellä, ihmetellään sanojen/sanontojen etymologiaa, Älyllisyys on juuri kiinni siitä, mitä itse on ja haluaa olla. 

Mutta toivottavasti tällä alikehittyneellä mielenmaailmalla ei lisäännytä. Jos ei keksi lasten kanssa älyllistä toimintaa, niin kyllä vika on itsessä eikä äitiydessä. 

Kaikki se sotku ja sekamelska. Kun lapsi ei käyttäydy kylässä tai ravintolassa niin, kuin pitäisi ;)

Meteli.

Se, että joku tunkee tauotta henkilökohtaiseen tilaan. Henkisesti ja fyysisesti. Joskus tuntuu että happi loppuu kun kokoajan joku nyhtää ja mankuu ja on jotain vailla ja vähintään kiipeilee päällä.

Aluksi oli kamalinta se kun ei saanut nukkua kunnolla, sitten se vaihe kun lapsi lähti liikkeelle ja oli ihan koko ajan vahdittava ja juostava perässä. Sitten jatkuva, siis ihan jatkuva sairastelu ja osastollakin oltiin vähän väliä, nyt paha uhma muutenkin voimakkaan temperamentin lapsella...pahinta kuitenkin ehkä jatkuva huoli, milloin mistäkin. Koskaan ei enää varmaan tule täysin huoleton olo.

Ja silti tuo lapsi on ehdottomasti parasta mitä minulle on tapahtunut. Kummallista.

VASTUU. Kamalaa olla jatkuvasti vastuussa toisesta ihmisestä. Onneksi ei ole omia lapsia. Miten vanhemmat jaksatte kantaa huolta läpi elämän?

Vierailija kirjoitti:

VASTUU. Kamalaa olla jatkuvasti vastuussa toisesta ihmisestä. Onneksi ei ole omia lapsia. Miten vanhemmat jaksatte kantaa huolta läpi elämän?

Siihen vastuun kantamiseen vaan kasvaa. Siitä tulee itsestäänselvyys. Toki jos sitä alkaa miettimään jotenkin syvällisesti niin aika perseestä se on ja raskasta. huolehtia koko ajan siitä, tästä ja tosta! Mutta se huolen ja vastuun kantaminen muuttuu lasten kasvaessa. Lapset ottaa itse kasvaessaan itse enemmän vastuuta ja kun huomaa miten itsenäiseksi ja osaavaksi oma lapsi kasvaa (jos kasvaa) niin se huolehtiminen automaattisesti vähenee. Sitä kutsutaan luottamukseksi :)

Sellaisen 2-3-vuotiaan kanssa on tosi raskasta leikkiä, kun niissä leikeissä ei tunnu olevan mitään järkeä ja et pysy yhtään kärryillä, mikä rooli sulla/lapsella on nyt päällä, samat teemat aina ja lapsi jaksaisi toistaa tuntikaupalla, mutta itelle yli 10 min on tuskaa.

Vähän vanhemman kanssa voi jo pelata lautapelejä ja pihapelejä yms ja se on oikeasti kivaa.

Mä sanoisin valvominen. Tämä asia on rankasti vähätelty, joskin ilokseni viime vuosina internetin ansiosta asioista on ruettu avautumaan.

Minulla oli kokemusta lapsista ennen kuin sain omani, olin hoitanut paljon muiden lapsia, useampi pienempi sisarus myös itselläni. Koulutus liittyen lapsi-alaan ja työkokemusta mm. päiväkodista, en koe olevani uusavuton.

Esikoiseni nukkui ensimmäisen täyden yönsä LÄHES VIISIVUOTIAANA!!! Mikään, ei mikään maailmassa valmistanut minua tähän. Se yöheräily ei ollut mitään pientä inahtelua vaan vartin välein kävi kitinä, loppumaton kitinä. Suunnilleen kahden-kolmen maissa alkoi suora huuto jota kesti n. 3 tuntia, joka yö. Joka ikinen. Päiväunet kesti myös sen max. 15min ja taas ulvontaa.

Mihinkään tutkimuksiin ei päästy ennen kuin lapsi meni kouluun, mitään ei tietenkään löytynyt. Sanomattakin selvää että parisuhde ja fyysinen terveys meni ekan vuoden aikana, toisen vuoden aikana työpaikka ja luottotiedot, kolmantena vuonna mielenterveys ja toivo huomisesta lopullisesti.

Lapsi on nyt 15v enkä koe palautuneeni vieläkään. En muista juuri mitään noista valvotuista vuosista. Pahimmalle tuntui se vähättely "no sitä se nyt on" ja "kyllä se ohi menee, ei se kauan kestä". VMP sanon minä! Lapselleni toivon ettei tee lapsia, saisi elämisen arvoisen elämän.

Eritteet. Kusta paskaa räkää yrjöä kuolaa... Hyi stna.

Vastuu erityislapsesta. Muut voi lohduttautua sillä että lapsi tulee kasvamaan ja pärjäämään, minun lapseni tulee aina olemaan lapsi. Ei hahmota aikaa, tilaa, rahaa, you name it. Ei tule koskaan asumaan yksin kun ei pärjää. Enkä saa lapsenlapsiakaan.

Se että pitää olla 24/7 hälytysvalmiudessa ja vastuussa jostakusta. Siihenkin tosin osaltaan tottuu, ja se loppuu aikanaan...

En tiedä onko teillä muilla samanlaista kokemusta mutta joo silloin lasten ollessa alle 5-v oli rankkaa, en kiellä, mutta jotenkin elämän vaan mennessä eteenpäin tulee ihan erilaiset murheet, ehkä sellaiset henkisemmät, ei oo niin fyysistä rankkuutta enää. Nyt kun on jo kouluikäisiä lapsia,  ei tartte istua hiekkalaatikolla, ulkoilevat yms itsenäisesti. Joskus haikeana jopa muistelen et miten kiva oli vaikka iloita pienen lapsen kanssa jostain elämyksestä. Nyt ne henkiset paineet on aiheuttaa sen elämän rankkuuden :(

Valvominen otti niin koville, että toista ei tule. Valvomista vähätellään ja päälle vielä tuputetaan pyytämättä syyllistäviä ja toimimattomia neuvoja. Kun sitten muutenkin ihan vitun väsyneenä ja epätoivoisena sanoo, että tuo ei valitettavasti auta, niin pyytämättä neuvova loukkaantuu. Jos joku haluaisi oikeasti auttaa, niin tulisi valvomaan yhden yön ja päästäisi aivan lopussa olevan nukkumaan.

Nyt onneksi ne ajat on jo kaukana takanapäin, murheet ovat muuttuneet toisiksi. Valvomisen hirveys ei kuitenkaan ole unohtunut ja aina jos kumppani väläyttelee toisen lapsen mahdollisuutta, niin tyrmään sen suorilta.

Hiekkalaatikolla perse jäässä ja tylsistyneenä kykkiminen, koululaisen öiset kauhukohtaukset jotka valvottivat kokonaista kerrostaloa, vesirokkoiselle lapselle selittäminen miksi ei voi mennä ulos...

kauhukohtauksia saavan atoopikon kanssa  viiden vuoden katkonaisesti nukutut yöt & univelat.