Mikä on kaikista kauheinta lasten kanssa olemisessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tylsintä oli istua hiekkalaatikon laidalla lokakuisessa sateessa, kun lapsi teki hiekkakakkuja. Jokaiselle kakulle piti lausua kakkuloru ja kehua jokaista tuotosta. Lapsi jaksoi tunnista toiseen.

Kauheinta on ollut kestää lapsen kipua ja hätää. Myös teinin sydänsurujen itkemistä oli raastava seurata sivusta. Omaan sydämeen sattui, voi kun lapsen kivut ja murheet olisi saanut itselle kannettavaksi.

Tuo teinin sydänsurujuttu ihmetyttää aina. Missä vaiheessa teinivuosia ehtii potea jotain sydänsuruja, silloin on aivan liian kiire. Mutta onnea vain, jos omalla teinilläsi on ollut aikaa.

Mitä sinun teini on sitten tehnyt, kun hänellä on ollut koko ajan kiire? Kyllä teinikin tarvitsee luppoaikaa. Minusta on ollut vaan hyvä, että ensimmäiset sydänsurut sattui silloin, kun lapset asui kotona. Siinä pystyi sentään lohduttamaan ja vakuuttamaan, että siitäkin selviää.

Kaikilla ei elämä ole noin helppoa. On velvollisuuksia niin, ettei ehdi. Ja eihän teini vielä seurustelekaan, tai ainakaan koululainen.

Sitovuus. Tosin sekin poistuu, kun lapsi kasvaa. Nyt 16-vuotiaan kanssa vapaus on palannut.

Vierailija kirjoitti:

No kyllä se on se kun joku sairastuu. Mun tytär asuu Ranskassa ja joutui siellä sairaalaan, tulehtuneen umpisuolen takia, ihan leikattiin kun oli mennyt jo niin pahaksi. Pojat teloo itseään tämän tästä, ja pari kertaa on jouduttu viemään ensiapuun. Koko perheen noro on helvettiä, onneksi vain pari kertaa ollut. Onneksi hyvin vähän sairastellaan kulkutauteja, eniten huolestuttaa kun miehellä on useampi sairaus puhjennut, esim. reuma. Mietin että mitä jos mies kuolee ja jään loppuiäkseni yksin, ja toisaalta mietin että mitä jos mulle sattuu jotain, minäkin voin kuolla koska vaan, miten mies sitten pärjää, mitä jos mieskin kuolee ja lapset jää yksin. No onneksi vanhin on jo aikuinen ja varmasti nuorimmista huolehdittaisiin, mutta kyllä minä haluaisin vain että minä ja mies pysytään hengissä niin kauan jotta nähdään lapsenlapset.

Entä jos teidän lapset ei tee lapsia?

Se, että ne tahtoo koko ajan jotain. Aina jää omat hommat kesken, miten ne pikkuperkeleet tarvitsee aikuista niin usein. Toinen on sisarusten välinen tappelu ja välien selvittely n(siihenkin tarvitaan aikuista, ovat pieniä). Kolmas on se saatanallinen mekastus mikä tulee heti kun lapsia on enemmän kuin  1 kpl. Neljäs on lapsien kaverit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tylsintä oli istua hiekkalaatikon laidalla lokakuisessa sateessa, kun lapsi teki hiekkakakkuja. Jokaiselle kakulle piti lausua kakkuloru ja kehua jokaista tuotosta. Lapsi jaksoi tunnista toiseen.

Kauheinta on ollut kestää lapsen kipua ja hätää. Myös teinin sydänsurujen itkemistä oli raastava seurata sivusta. Omaan sydämeen sattui, voi kun lapsen kivut ja murheet olisi saanut itselle kannettavaksi.

Tuo teinin sydänsurujuttu ihmetyttää aina. Missä vaiheessa teinivuosia ehtii potea jotain sydänsuruja, silloin on aivan liian kiire. Mutta onnea vain, jos omalla teinilläsi on ollut aikaa.

Mitä sinun teini on sitten tehnyt, kun hänellä on ollut koko ajan kiire? Kyllä teinikin tarvitsee luppoaikaa. Minusta on ollut vaan hyvä, että ensimmäiset sydänsurut sattui silloin, kun lapset asui kotona. Siinä pystyi sentään lohduttamaan ja vakuuttamaan, että siitäkin selviää.

Kaikilla ei elämä ole noin helppoa. On velvollisuuksia niin, ettei ehdi. Ja eihän teini vielä seurustelekaan, tai ainakaan koululainen.

En puhunut elämän helppoudesta mitään. Mistä ne velvollisuudet ovat tulleet? Voisiko niitä vähentää?

Vierailija kirjoitti:

Tylsintä oli istua hiekkalaatikon laidalla lokakuisessa sateessa, kun lapsi teki hiekkakakkuja. Jokaiselle kakulle piti lausua kakkuloru ja kehua jokaista tuotosta. Lapsi jaksoi tunnista toiseen.

Kauheinta on ollut kestää lapsen kipua ja hätää. Myös teinin sydänsurujen itkemistä oli raastava seurata sivusta. Omaan sydämeen sattui, voi kun lapsen kivut ja murheet olisi saanut itselle kannettavaksi.

Sori nyt mutta nauroin tälle kun kuulosti jotenkin ihanalta tuo hiekkakakkuasia :'D

Ei mitkään toiminnot sinänsä, mutta jatkuvat pelot ja huoli. Tietää, ettei voi suojella lasta kaikelta. Hänet on päästettävä omillaan liikenteeseen kävellen ja pyöräilemään. Sitten on sydän syrjällään...

Leikkipuistoissa minulla oli jopa hauskaa, meillä muodostui kiva suhde muutamien äitien kanssa. Puhuttiin ajankohtaisista aiheista koskien yhteiskuntaa, kulttuuria jne. Joskus tietysti lasten kehityksestäkin. 

Lasten kanssa toimiminen oli minusta mukavaa ja antoisaa ihan yksinkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tylsintä oli istua hiekkalaatikon laidalla lokakuisessa sateessa, kun lapsi teki hiekkakakkuja. Jokaiselle kakulle piti lausua kakkuloru ja kehua jokaista tuotosta. Lapsi jaksoi tunnista toiseen.

Kauheinta on ollut kestää lapsen kipua ja hätää. Myös teinin sydänsurujen itkemistä oli raastava seurata sivusta. Omaan sydämeen sattui, voi kun lapsen kivut ja murheet olisi saanut itselle kannettavaksi.

Tuo teinin sydänsurujuttu ihmetyttää aina. Missä vaiheessa teinivuosia ehtii potea jotain sydänsuruja, silloin on aivan liian kiire. Mutta onnea vain, jos omalla teinilläsi on ollut aikaa.

Mitä sinun teini on sitten tehnyt, kun hänellä on ollut koko ajan kiire? Kyllä teinikin tarvitsee luppoaikaa. Minusta on ollut vaan hyvä, että ensimmäiset sydänsurut sattui silloin, kun lapset asui kotona. Siinä pystyi sentään lohduttamaan ja vakuuttamaan, että siitäkin selviää.

Kaikilla ei elämä ole noin helppoa. On velvollisuuksia niin, ettei ehdi. Ja eihän teini vielä seurustelekaan, tai ainakaan koululainen.

En puhunut elämän helppoudesta mitään. Mistä ne velvollisuudet ovat tulleet? Voisiko niitä vähentää?

Velvollisuuksia on, jos haluaa hyvät eväät elämään.

Vessa-asiat. Tää on pahin ja olen pari kertaa antanut ylen, ei voi mitään.

Pukeutuminen, kun lapsi venkoilee

Kiukuttelu varsinkin julkisilla paikoilla

Kun lapsi ei vaan tottele, vaikka kuinka maanittelisi ja käskyttäisi asiallisesti

Pahat hajut

Ruoan tunkeminen maitolasiin

Kun kasa leluja pitää saada korkeimmalta ylähyllyltä, ne levitetään lattialle ja niillä leikitään max 2 min

Pyykin määrä

Muuten lapset on kivoja. En tosin välttämättä omia hanki 😁

Vierailija kirjoitti:

Se, että ne tahtoo koko ajan jotain. Aina jää omat hommat kesken, miten ne pikkuperkeleet tarvitsee aikuista niin usein. Toinen on sisarusten välinen tappelu ja välien selvittely n(siihenkin tarvitaan aikuista, ovat pieniä). Kolmas on se saatanallinen mekastus mikä tulee heti kun lapsia on enemmän kuin  1 kpl. Neljäs on lapsien kaverit.

Minusta tällianen on vain yksinkertaisesti kasvatusvirhe. Eivät lapset koko ajan ole kurkku suorana jotain vaatimassa, jos se ei ole tuottanut mitään tulosta. 

Meillä ja monessa tuttavaperheissä lapset viihtyvät hyvin leikeissään keskenään ja jos pakottava tarve tulee, pyytävät kauniisti, mitä toivovat. 

Ikävä juttu lapsille elää ilmapiirissä, jossa heitä pidetään "pikkuperkeleinä", jotka pitävät "saatanallista" mekastusta. Jos nyt olet oikeasti äiti/isä. 

Joo, kyllä munkin mielestä se tekemisen keksiminen jatkuvasti. Sitten se huoli. Ja mitä isommat lapset, sen isommat huolet. Nyt kun yksi on jo täysi-ikäinen niin on alkanut kantamaan huolta siitä, miten tuo pärjää elämässä. Huoh - yhtä huolehtimista. Vaikka olen vielä aika huoleton tyyppi.

Norovirus

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä se on se kun joku sairastuu. Mun tytär asuu Ranskassa ja joutui siellä sairaalaan, tulehtuneen umpisuolen takia, ihan leikattiin kun oli mennyt jo niin pahaksi. Pojat teloo itseään tämän tästä, ja pari kertaa on jouduttu viemään ensiapuun. Koko perheen noro on helvettiä, onneksi vain pari kertaa ollut. Onneksi hyvin vähän sairastellaan kulkutauteja, eniten huolestuttaa kun miehellä on useampi sairaus puhjennut, esim. reuma. Mietin että mitä jos mies kuolee ja jään loppuiäkseni yksin, ja toisaalta mietin että mitä jos mulle sattuu jotain, minäkin voin kuolla koska vaan, miten mies sitten pärjää, mitä jos mieskin kuolee ja lapset jää yksin. No onneksi vanhin on jo aikuinen ja varmasti nuorimmista huolehdittaisiin, mutta kyllä minä haluaisin vain että minä ja mies pysytään hengissä niin kauan jotta nähdään lapsenlapset.

Entä jos teidän lapset ei tee lapsia?

No ainakin esikoinen meinaa tehdä muutaman vuoden päästä pari-kolme lasta. Pojista ei sitten tiedä, voivat tehdä lapset vasta sitten kun me ollaan mullan alla... Yritän kannustaa tekemään lapset nuorena, isänsä oli yli nelikymppinen, ja aina on sitä harmitellut että kun on jo niin vanha.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tylsintä oli istua hiekkalaatikon laidalla lokakuisessa sateessa, kun lapsi teki hiekkakakkuja. Jokaiselle kakulle piti lausua kakkuloru ja kehua jokaista tuotosta. Lapsi jaksoi tunnista toiseen.

Kauheinta on ollut kestää lapsen kipua ja hätää. Myös teinin sydänsurujen itkemistä oli raastava seurata sivusta. Omaan sydämeen sattui, voi kun lapsen kivut ja murheet olisi saanut itselle kannettavaksi.

Tuo teinin sydänsurujuttu ihmetyttää aina. Missä vaiheessa teinivuosia ehtii potea jotain sydänsuruja, silloin on aivan liian kiire. Mutta onnea vain, jos omalla teinilläsi on ollut aikaa.

Mitä sinun teini on sitten tehnyt, kun hänellä on ollut koko ajan kiire? Kyllä teinikin tarvitsee luppoaikaa. Minusta on ollut vaan hyvä, että ensimmäiset sydänsurut sattui silloin, kun lapset asui kotona. Siinä pystyi sentään lohduttamaan ja vakuuttamaan, että siitäkin selviää.

Kaikilla ei elämä ole noin helppoa. On velvollisuuksia niin, ettei ehdi. Ja eihän teini vielä seurustelekaan, tai ainakaan koululainen.

En puhunut elämän helppoudesta mitään. Mistä ne velvollisuudet ovat tulleet? Voisiko niitä vähentää?

Velvollisuuksia on, jos haluaa hyvät eväät elämään.

No jopa on salaista tietoa. Joutuuko teini jakamaan mainospostia kustantaakseen opinnot vai harrastaako hän jotain tosissaan SM-tasolla? Vai onko velvollisuudet sitä, että hän joutuu tekemään kotitöitä ja kaitsemaan pikkusisaruksiaan? Avaa nyt vähän.

Vierailija kirjoitti:

Joo, kyllä munkin mielestä se tekemisen keksiminen jatkuvasti. Sitten se huoli. Ja mitä isommat lapset, sen isommat huolet. Nyt kun yksi on jo täysi-ikäinen niin on alkanut kantamaan huolta siitä, miten tuo pärjää elämässä. Huoh - yhtä huolehtimista. Vaikka olen vielä aika huoleton tyyppi.

Mulla on tuohon tekemisen keksimiseen perheessä perintönä sukupolvelta toiselle kulkenut vastaus; siivoa huoneesi/käy kaivamassa perunoita pellosta/hae kellarista perunoita/laita tiskit koneeseen/leikkaa nurmikko/tee lumitöitä... Koskaan ei lapset marise että ei ole tekemistä, aina löytyy jotain todella tärkeää muuta tekemistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä se on se kun joku sairastuu. Mun tytär asuu Ranskassa ja joutui siellä sairaalaan, tulehtuneen umpisuolen takia, ihan leikattiin kun oli mennyt jo niin pahaksi. Pojat teloo itseään tämän tästä, ja pari kertaa on jouduttu viemään ensiapuun. Koko perheen noro on helvettiä, onneksi vain pari kertaa ollut. Onneksi hyvin vähän sairastellaan kulkutauteja, eniten huolestuttaa kun miehellä on useampi sairaus puhjennut, esim. reuma. Mietin että mitä jos mies kuolee ja jään loppuiäkseni yksin, ja toisaalta mietin että mitä jos mulle sattuu jotain, minäkin voin kuolla koska vaan, miten mies sitten pärjää, mitä jos mieskin kuolee ja lapset jää yksin. No onneksi vanhin on jo aikuinen ja varmasti nuorimmista huolehdittaisiin, mutta kyllä minä haluaisin vain että minä ja mies pysytään hengissä niin kauan jotta nähdään lapsenlapset.

Entä jos teidän lapset ei tee lapsia?

No ainakin esikoinen meinaa tehdä muutaman vuoden päästä pari-kolme lasta. Pojista ei sitten tiedä, voivat tehdä lapset vasta sitten kun me ollaan mullan alla... Yritän kannustaa tekemään lapset nuorena, isänsä oli yli nelikymppinen, ja aina on sitä harmitellut että kun on jo niin vanha.

Ai sun lapsi oikein meinaa tehdä lapsia? Ihanko se vaan meinaa päättää, että nytpä minä teen ja sitten niitä tupsahtaa maailmaan? 

Eiköhän se ole niin, että niitä lapsia saadaan, jos saadaan.

Yli nelikymppinen ei ole vanha. Seitsemänkymppinen on vanha.

Se lasten kiukkuaminen. Tuttavien ja sisarusten lapsilla nähnyt. Itse en omia lapsia ole hankkinut enkä koskaan tule hankkimaan, sillä minulla on todella lyhyt pinna tuollaisissa turhissa väittelyissä, enkä halua, että lapsi joutuisi kasvamaan pelon ilmapiirissä ja koko ajan kauhuissaan miettimään, että mistähän sillä äidillä nyt menee hermot. Pinnan lyhyys johtuu lapsuudesta, olen ollut aina temperamenttinen ja veljen kanssa sitten tuli tapeltua todella paljon kun oli juuri sellainen "heti mulle kaikki tänne" -ihminen. Valitti kaikesta mitä tein tai sanoin. Kyllästyin täydellisesti, ja ärsyynnyn todella helposti nykyään, koska mieleeni palautuvat nuo ajat. (Taistelut veljen kanssa olivat tosiaan sitä luokkaa että veli tuli jonkun rikkinäisen tavaran kanssa ja vaati minulta sitä ehjää, ja loppupelistä äiti tuli repimään minulta sen ehjän asian ja antoi veljelleni sen ja minulle sen rikkinäisen. Vaikka ehjä tavara olisi ollut itse ostamani.)

Vierailija kirjoitti:

Tylsintä oli istua hiekkalaatikon laidalla lokakuisessa sateessa, kun lapsi teki hiekkakakkuja. Jokaiselle kakulle piti lausua kakkuloru ja kehua jokaista tuotosta. Lapsi jaksoi tunnista toiseen.

Kauheinta on ollut kestää lapsen kipua ja hätää. Myös teinin sydänsurujen itkemistä oli raastava seurata sivusta. Omaan sydämeen sattui, voi kun lapsen kivut ja murheet olisi saanut itselle kannettavaksi.

Näin 15-vuotiaana 'teininä', olipas ihanasti sanottu :') Aloin miettimään että ajatteleekohan munkin äiti noin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä se on se kun joku sairastuu. Mun tytär asuu Ranskassa ja joutui siellä sairaalaan, tulehtuneen umpisuolen takia, ihan leikattiin kun oli mennyt jo niin pahaksi. Pojat teloo itseään tämän tästä, ja pari kertaa on jouduttu viemään ensiapuun. Koko perheen noro on helvettiä, onneksi vain pari kertaa ollut. Onneksi hyvin vähän sairastellaan kulkutauteja, eniten huolestuttaa kun miehellä on useampi sairaus puhjennut, esim. reuma. Mietin että mitä jos mies kuolee ja jään loppuiäkseni yksin, ja toisaalta mietin että mitä jos mulle sattuu jotain, minäkin voin kuolla koska vaan, miten mies sitten pärjää, mitä jos mieskin kuolee ja lapset jää yksin. No onneksi vanhin on jo aikuinen ja varmasti nuorimmista huolehdittaisiin, mutta kyllä minä haluaisin vain että minä ja mies pysytään hengissä niin kauan jotta nähdään lapsenlapset.

Entä jos teidän lapset ei tee lapsia?

No ainakin esikoinen meinaa tehdä muutaman vuoden päästä pari-kolme lasta. Pojista ei sitten tiedä, voivat tehdä lapset vasta sitten kun me ollaan mullan alla... Yritän kannustaa tekemään lapset nuorena, isänsä oli yli nelikymppinen, ja aina on sitä harmitellut että kun on jo niin vanha.

Tehdä lapset, aikamoinen asenne. Lapsia hankitaan tai saadaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä se on se kun joku sairastuu. Mun tytär asuu Ranskassa ja joutui siellä sairaalaan, tulehtuneen umpisuolen takia, ihan leikattiin kun oli mennyt jo niin pahaksi. Pojat teloo itseään tämän tästä, ja pari kertaa on jouduttu viemään ensiapuun. Koko perheen noro on helvettiä, onneksi vain pari kertaa ollut. Onneksi hyvin vähän sairastellaan kulkutauteja, eniten huolestuttaa kun miehellä on useampi sairaus puhjennut, esim. reuma. Mietin että mitä jos mies kuolee ja jään loppuiäkseni yksin, ja toisaalta mietin että mitä jos mulle sattuu jotain, minäkin voin kuolla koska vaan, miten mies sitten pärjää, mitä jos mieskin kuolee ja lapset jää yksin. No onneksi vanhin on jo aikuinen ja varmasti nuorimmista huolehdittaisiin, mutta kyllä minä haluaisin vain että minä ja mies pysytään hengissä niin kauan jotta nähdään lapsenlapset.

Entä jos teidän lapset ei tee lapsia?

No ainakin esikoinen meinaa tehdä muutaman vuoden päästä pari-kolme lasta. Pojista ei sitten tiedä, voivat tehdä lapset vasta sitten kun me ollaan mullan alla... Yritän kannustaa tekemään lapset nuorena, isänsä oli yli nelikymppinen, ja aina on sitä harmitellut että kun on jo niin vanha.

Ai sun lapsi oikein meinaa tehdä lapsia? Ihanko se vaan meinaa päättää, että nytpä minä teen ja sitten niitä tupsahtaa maailmaan? 

Eiköhän se ole niin, että niitä lapsia saadaan, jos saadaan.

Yli nelikymppinen ei ole vanha. Seitsemänkymppinen on vanha.

Tämä.