Rippituoli; kerro salaisuutesi, jota kukaan muu ei tiedä kuin sinä itse

Saan usein asiakkailta kehuja hyvästä asiakaspalvelusta ja iloisuudesta sekä kuulen olevani omalla/oikealla alalla. Oikeesti vihaan sitä työtä ja vituttaa asiakkaat, mutta ilmeisesti osaan (onneksi) edes esittää pitäväni siitä.

Olen akateeminen nainen ja kannatan tasa-arvoa. Siis todellista tasa-arvoa esim. Suhteessa: jos normi kotityöt ja lastenhoito tehdään suunnilleen puoliksi, niin sitten tehdään samoin myös mahdolliset nurmikonleikkuut, lumenkolaukset, autonhuollot, pienet kodin remppatyöt ja lavuaarien tukkeutumiset ym. Eikä miesten tarvitse myöskään avata ovia naisille tai auttaa takkia päälle tms. etikettikäyttäytymistä, koska miksi pitäisi, yhtä hyvin voimme jokainen avata oven itsellemme tai nainen avaa miehelle tai toisinpäin, ihan riippuen tilanteesta. Minua on alkanut ällöttää tämä naisten tasa-arvon korostaminen joka asiassa, kun sitten lopulta ei olla valmiita ihan aitoon tasa-arvoon.

Minulla on ihan hyvä komea ja mukava mies. Hän on takuulla myös uskollinen. Petän häntä koko ajan ja useimmiten mustaihoisten ja turkkilaisten kanssa.

Viimeinen viikonloppureissu vanhempien luokse oli oikeasti reissu kreikkaan jossa harrastin seksiä samaan aikaan kahden vanhan säädön kanssa.

Kun olin raskaana pelkäsin että lapseni ihonväri olisi eri kuin mieheni. Onneksi ei ollut.

Olen masentunut ja omistan erittäin vakavan sosiaalisten tilanteiden pelon jonka takia jopa ulkona käynti on erittäin vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Väitän ihastuvani todella helposti, mutta tosiasiassa kaikki tapaamani ihmiset ovat yhdentekeviä ja yleensä rasittavia. En tunne oikein mitään ketään kohtaan. Hävettää.

Mulla on tää sama! Vuosien kuluessa tunteet vaan vähenee :( Kahen viimeisen poikaystävän kanssa pari ekaa kuukautta meni kuin pumpulissa ja nyt 7kk jälkeen tuntuu ettei oo mitään tunteita toista kohtaan. Sama esim perhettäni kohtaan. Myös jos esim. Joku läheinen sairastuu vakavasti tms. En käytännössä tunne/välitä mistään. Tää kauhistuttaa itseäni todella paljon, olen kokenut kylläkin elämässäni paljon pahoja asioita johtuisiko tästä et on mennyt joku selviytymismoodi päälle? Apua!

Vierailija kirjoitti:

Olen myynyt seksiä ja olin silloin vielä alaikäinen.

Sama.

Lapsena löysin isäni vaatekaapista järkyttävän kokoisen dildon, pelästyin kuoliaaksi! En tiennyt sellaisesta mitään ja edelleen ihmettelen, että niin aidon näköisiä on ollut jo 70-80 lukujen taitteessa!

Olen raskaana ja vauva on periaatteessa toivottu. En kuitenkaan tiedä jaksanko/viitsinkö hoitaa lasta, jos on kovin vaativainen. Saatan antaa pois tai tuupata mummolle. En tunne vielä mitään vauvaa kohtaa ja olen yli puolenvälin.

Olen saanut kirjallisen varoituksen töissä. Olin silloin nuori 20-vuotias tyttönen. Varoitus napsahti siitä kun sanoin asiakkaalle etten ehdi hänen pakettiaan juuri sillä sekunnilla etsiä monien joukosta (ei ollut lähetystunnusta eikä mitään tunnistetietoa), mutta etsin kyllä heti kun ehdin. Ehkä näin jälkiviisaana varoitus oli aiheeton, mutta enpä silloin asioista mitään tiennyt...Tätä ei tiedä sen kusipääpomon lisäksi muut.

Intti aikoina haistoin erään naistupalaisen alushousuja. Tilaisuus koitti ja ajatus oli kiihottava. Vieläkin kaduttaa.

Olin yhden illan hoidollani joskus teininä ja samassa asunnossa asui myös hänen kaverinsa. Minun oli pakko päästä vessaan, mutta vessa oli varattu joten päätin lorauttaa kuset hoidon huoneen lattialle😂 Sen jälkeen ei puhuttu mitään koskaan, estin kaikkialla

N23

Väitän kaikille olevani ateisti ja uskovani vain tähän maailmaan. Uskon kuitenkin erittäin vahvasti henkimaailmaan ja olen varma Jumalan olemassaolosta. 

Keksin profiilin nettideittiin ja sain minut jättäneen miehen ihastumaan itseeni. Osasin vetää oikeista naruista hänen suhteensa. Kyseli vielä pitkään perääni.

Luen Mv-lehteä monta kertaa päivässä. Olin ihastunut Junes Lokkaan, kunnes selvisi, että äijä on  itsekin lusmu sosiaalipummi.

Vierailija kirjoitti:

Irvistelen työkaverilleni sen selän takana.

Syy: kun se on niin tyhmä.

Ilkeää:D

Mä näyttäisin vielä kieltäkin:)

Varastin lapsena jonkun maatiaiskissan. Kissa asuu meillä yhä 10 vuotta myöhemmin, ja kaikki perheessänikin luulevat, että löysin sen vain pihaltamme ja se päätti jäädä meille. Todellisuudessa olin tyhmänä kakarana ihan tietoisesti poiminut sen mukaani koulumatkalla ja kuljettanut pyörällä monta kilometria sylissä kotiin. Luulin, että kyllä se kotiin palaa, vaikka vähän lainaan sitä 'omakseni' yhdeksi illaksi. Ei palannut. Laskin sen illalla ulos, mutta se kyhjötti aamulla kuistilla odottamassa.

En koskaan kerro salaisuuksiani näissä keskusteluissa. Jos olen jotakin pitänyt vain omana tietonani tähän asti niin tietenkin pidän sen vain omana tietonani jatkossakin. Palstaa lukee paitsi puolisoni ja useamman sukulaista niin myös iso joukko tuttaviani.

Ikiliikkuja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin kertoa syvimmän salaisuuteni, mutta en uskalla enkä kehtaa, kannan sen varmaan hautaan asti. Nyt olen pitänyt sen itselläni jo yli kymmenen vuotta ja kertominen saisi varmasti sen vihdoin mielenpäältä kolkuttelemasta. Mutta en pysty. Äh.

No vittuako sä siinä sitten selität

Hakee rippituolia, jossa voisi kertoa edes jollekin. Suomen suosituin keskustelupalsta ei sellainen ole.

Keuhkokala kirjoitti:

Ikiliikkuja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin kertoa syvimmän salaisuuteni, mutta en uskalla enkä kehtaa, kannan sen varmaan hautaan asti. Nyt olen pitänyt sen itselläni jo yli kymmenen vuotta ja kertominen saisi varmasti sen vihdoin mielenpäältä kolkuttelemasta. Mutta en pysty. Äh.

No vittuako sä siinä sitten selität

Hakee rippituolia, jossa voisi kertoa edes jollekin. Suomen suosituin keskustelupalsta ei sellainen ole.

No joo mutta jos keskustelun ideana on kertoa salaisuuksia niin miksi tulla sanomaan

"Mulla on (ilmeisesti iso/vakava) salaisuus mutta mä en kerro sitä..."

Yläasteella ollessani joitakin vuosia sitten aloin fanittamaan yhtä artistia tosi paljon. Rupesin käymään keikoilla. En kuitenkaan ollu semmonen kiljuva teinityttö joka on aivan rakastunu idoliinsa. Seiskassa luki sillon mistä päin Helsinkiä oli asuntonsa hommannut. Löysin kuin löysinkin kyseisen kerrostalon. Sen jälkeen 2-3 vuoden ajan kävin aina joskus pyörimässä melkein kokonaisen päivän alueella. En missään tapauksessa halunnut törmätä siihen tai olis menny puhumaan jos ois vastaan tullu. Rehellisesti sanottuna en tiiä mikä tähän kaikkeen oli syynä. Pari kertaa näin sen kauempaa. Muistan kuinka kuset housuissa olin ku jossain haastiksessa kerto tykkäävänsä kattella ulos ikkunoista sillä ajatuksella kyylätäänkö sitä. Ajattelin tietty et oon jääny kiinni..

Nykypäivänä täysikäsenä kierrän artistin keikoilla edelleen ja se muistaa mut. On paljo kiitelly ku jaksan olla mukana yleisössä.:)

Ihan hävettää tätä kirjottaessa..