Lue keskustelun säännöt.
Rippituoli; kerro salaisuutesi, jota kukaan muu ei tiedä kuin sinä itse
Kommentit (435)
Vierailija kirjoitti:
Mietin useasti ala-asteella koulumatkalla seksin harrastamista ja että aikuisena voin tehdä ihan mitä vaan sen suhteen. Ihan ihme juttuja. En ole koskaan kertonut siitä kenellekkään muulle, koska en ole kuullu keneltäkään muulta vastaavaa. Todettakoon kuitenkin ekan seksikokemuksen olleen vasta 18 vuotiaana.
Minä olin samanlainen: lapsi, mutta mieleltäni täysi l*tka. Minunkin eka kerta oli kuitenkin vasta 18-vuotiaana, mutta siitä muutaman vuoden eteenpäin olin melkoinen patja eri miehille. Seksikumppanien määrä monta kymmentä, ja monenlaista tuli kokeiltua (lapsuuden eri haaveita tietenkin). Nyt olen seurustellut monta vuotta. Pelkään, että sinkkuna ajautuisin tuohon sängystä toiseen hyppelyyn taas ja rankemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä vihaan joitakin ihmisiä. Pystyisin tappamaan heidät kylmäverisesti, kuten sodassa "vihollinen". Mutta se on kylmää vihaa. Jääkylmää.
Mulla tämä sama, mutta kohdistuu vain yhteen ihmiseen.
Viettelin äitini miesystävän sänkyyn muutaman kerran. Olin ensimmäisellä kerralla 17v ja mies 42v. Viimeisin kerta tapahtui 2 vuotta sitten, olin silloin 23v.
Salaisuus on pysynyt, eikä kaduta.
Äitini ja tämä mies ovat edelleen yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Kaksi miestä kuvittelee seurustelevansa mun kanssani, ja ovat muhun rakastuneita. Ne ei tiedä toisistaan. En tätä kuviota vittumaisuuttani pyöritä, enkä tästä nauti. En vaan tiedä kumman noista valitsen. Valinnan aion tehdä mahd pian, tämä on aika saatanallisen hirveetä. Toista näistä miehistä rakastan, toiseen olen rakastunut.
Sori vaan, mutta et rakasta. Jos todella rakastaa jotain ihmistä, hänelle haluaa vain hyvää, vaikka sitten sen kustannuksella, että joutuu itse tinkimään omasta edustaan. Sinä ajattelet tuossa kuviossa vain omaa napaasi, et "rakastamiesi" ihmisten onnea.
Vierailija kirjoitti:
Olin vuosia nettisuhteessa pahimman koulukiusaajani kanssa hänen tietämättään, harrastin esim. nettiseksiä. Esitin siis miespuolista ja eräällä chatfoorumilla "viettelin" hänet. Tarkoitukseni oli kerätä arkaluontoista materiaalia ja kostaa julkaisemalla ne. Sainkin alastonkuvia, ties kuinka paljon kuvakaappauksia siitä, kuinka hän haukkui parhaita kavereitaan ja kertoi näiden salaisuuksia, jne. En lopulta julkaissut mitään, koska en kokenut, että hän olisi sen arvoinen, että minulle koituisi jotakin seuraamuksia. Mutta noiden vuosien aikana inhoni häntä kohtaan vain vahvistui. Hän todella oli narsisti ja idiootti, itsekäs ja itserakas k-pää. Kunpa olisikin ollut jotain sellaista että hän oli itsekin jokin uhri tms. mutta ei. Oli vain tajuttoman sairas ihminen. Olen poistanut kaiken materiaalin ja yrittänyt päästä yli tuosta.
Miksi tähän ryhdyin? Jokin selviytymiskeino päivittäisee kidutukseen piti keksiä. Joka päivä jotain, yleensä pelkkiä julmia sanoja ja pientä väkivaltaa, joskus esim. ulostetta vaatteisiin ja hiuksiin ja reppuun, pahimpina hetkinä joukko"raiskaus" koulun vessassa jossa tämä tyttö tunki emättimeeni kynän.
Herranjumala! Sun täytyy mennä puhumaan johonkin. Voi kun olisit heti mennyt kertomaan noista kiusaajistasi.
Voiko tällänen kynä juttu pelkästään tyttöjen kesken olla edes totta?!😮
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelkään olevani hullu. Muistan jo seitsemänvuotiaana kokeneeni tunteen, että joku tarkkailee ja että silloinen opettajani olisi ikkunan takana tai jossain lähellä tarkkailemassa. Tiesin, olen aina tiennyt, ettei oikeasti ole ja että olen yksin eikä kukaan tarkkaile, mutta samaan aikaan on aina tunne, että joku on ikkunan takana tai pystyy vaikka seuraamaan nytkin tätä kirjoittamaani. Henkilö tai henkilöt vaihtelee aina, on vanhoja opettajia, esimiehiä, luokka- tai työkavereita, joihin haluaisin tehdä jollain tapaa kai vaikutuksen. Pystyn irroittautumaan tästä tunteesta, jos oikein yritän (esim. seksin aikana ja kun en ole yksin, silloin se unohtuu), mutta jos en yritä, se tunne seuraa ainakin kotonani. En kaipaa hulluksi huutelua, en kaipaa hanki apua -huutelua, oikeastaan haluaisin tietää mistä on kyse mutta negatiivisen kommentoinnin voi jättää pois. Olen yrittänyt googlata ja tehnyt netissä ties mitä skitsofrenia- ja paranoia-testejä, mutta niiden tulokset, vaikkakin vain suuntaa-antavia eikä mitään diagnooseja, ovat aina puhtaat. Tämä on mulle todella vaikea ja etenkin nolo asia. Kukaan ei tiedä.
Tuskin tämä on mitään vakavaa, mutta mielenkiintoista olisi tutkia, että koska tämä seuraamisajattelu on alkanut ja mikä siihen on vaikuttanut. Ihminen on herkkä instrumentti ja voi reagoida kuvaamallasi tavalla monista asioista johtuen. Voisiko tämä liittyä jonkinlaiseen ahdistuneisuusoireiluun tms? Et ole 'hullu' vielä tällaisilla perusteilla. ☺ Muista et noi on vain mielesi luomia ajatuksia, eivätkä totta.
Itsekin haluaisin tietää, mutta kynnys kertoa on liian kova. Pelko hulluksi leimaamisesta ja asian tuntuminen nololta painaa liikaa. Voi toki liittyä ahdistuneisuuteen, kärsin yleisestä ahdistuneisuushäiriöstä. Mulla on myös vilkas mielikuvitus ja olen ollut herkkä pienestä asti. Joo, sen tiedän, että kyseessä on vain ajatukset eikä tosi. Sitten alkaisi tosissaan pelottaa, jos luulisin näkeväni näitä tyyppejä kaikkialla. Mutta epäilen ettei niin käy. Taustalla voi olla myös yksinäisyys, olen ollut pienestä asti aika yksinäinen.
Tunnet aivan turhaa pelkoa hulluksi leimaamisesta jne. Mene vain rohekasti juttelemaan jonkun ammattilaisen, ihan vaikka terveyskeskuslääkärin kanssa noista ajatuksistasi, kyllä sitä kautta sitten ohjataan eteenpäin oikealle taholle. Et ole mitenkään poikkeuksellisen epänormaali eikä tuossa ole mitään hävittävää, ja oma elämänlaatusi taatusti paranisi jos pääsisit käsittelemään noita tunteitasi. Tsemppiä!
T. eri kuin aiemmat
Vierailija kirjoitti:
Olin vuosia nettisuhteessa pahimman koulukiusaajani kanssa hänen tietämättään, harrastin esim. nettiseksiä. Esitin siis miespuolista ja eräällä chatfoorumilla "viettelin" hänet. Tarkoitukseni oli kerätä arkaluontoista materiaalia ja kostaa julkaisemalla ne. Sainkin alastonkuvia, ties kuinka paljon kuvakaappauksia siitä, kuinka hän haukkui parhaita kavereitaan ja kertoi näiden salaisuuksia, jne. En lopulta julkaissut mitään, koska en kokenut, että hän olisi sen arvoinen, että minulle koituisi jotakin seuraamuksia. Mutta noiden vuosien aikana inhoni häntä kohtaan vain vahvistui. Hän todella oli narsisti ja idiootti, itsekäs ja itserakas k-pää. Kunpa olisikin ollut jotain sellaista että hän oli itsekin jokin uhri tms. mutta ei. Oli vain tajuttoman sairas ihminen. Olen poistanut kaiken materiaalin ja yrittänyt päästä yli tuosta.
Miksi tähän ryhdyin? Jokin selviytymiskeino päivittäisee kidutukseen piti keksiä. Joka päivä jotain, yleensä pelkkiä julmia sanoja ja pientä väkivaltaa, joskus esim. ulostetta vaatteisiin ja hiuksiin ja reppuun, pahimpina hetkinä joukko"raiskaus" koulun vessassa jossa tämä tyttö tunki emättimeeni kynän.
Turhaan noita lainausmerkkejä laitat. Toihan on raiskaus. Ei puoliraiskaus, ei vähän niin kuin raiskaus, vaan ihan vaan raiskaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
kirjoitti:
Tein feikkiprofiiilin Tinderiin (miehenä) ja etsin sieltä naisen, joka yritti tuhota suhteeni. Onneksi tuli match ja olemme jutelleet parisen viikkoa. Olen kamala, tiedetään.
Kohta alkaa epäileen kun et anna instaa, wappia tai muuta somea sille
Ei kaikilla ole instaa. Wapin saa vaikka prepaidiin. Facebook varmasti kyseisellä henkilöllä on jo tinderin takia.
Helposti pystyy kusettamaan niin kauan, kunnes toinen haluaa puhua puhelimessa tai tavata.
Vierailija kirjoitti:
En oikeastaan välitä ihmisistä. Kuuntelen kyllä ja olen kohtelias, mutta ei oikeasti kiinnosta pätkääkään. Jotkin harvat asiat saattavat liikuttaa kovastikin, mutta muuten olen ajatellut olevani lähes psykopaatti.
Olet työkaverini. Narsistina olen sinua pitänyt jo pitkään, psykopaattisuus ei yllätä. Ketä ajattelit huijaavasi? Se että on kohtelias ja vaikka kovin puhelias ei tarkoita että se ihminen olisi muista kiinnostunut. Lähinnä paistaa läpi se ettei osaa olla hiljaa ja kaikki mitä puhuu kanssasi, unohtuu samantien ellei siitä tiedosta jotenkin itse hyödy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kateellinen joillekin ex-kollegoilleni heidän nousujohteisemmista työuristaan. Tiedostan, että tunteeni on todella lapsellinen ja usein hieno titteli on vain melkoista sanahelinää. Silti tuntuu ikävältä nähdä esim. LinkedIn:in kautta, kun tietyt hyvin keskinkertaisilla kyvyillä varustetut henkilöt ovat onnistuneet kerta toisensa jälkeen ponnahtamaan uuteen, aina entistä työtä korkeammalla tasolla olevaan pestiin.
Vierailija kirjoitti:
Miksi tähän ryhdyin? Jokin selviytymiskeino päivittäisee kidutukseen piti keksiä. Joka päivä jotain, yleensä pelkkiä julmia sanoja ja pientä väkivaltaa, joskus esim. ulostetta vaatteisiin ja hiuksiin ja reppuun, pahimpina hetkinä joukko"raiskaus" koulun vessassa jossa tämä tyttö tunki emättimeeni kynän.
Olet joutunut kokemaan asioita, joita kenenkään ei pitäisi kokea. Toivottavasti olet saanut apua ja pystynyt eheytymään tapahtumien jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin vuosia nettisuhteessa pahimman koulukiusaajani kanssa hänen tietämättään, harrastin esim. nettiseksiä. Esitin siis miespuolista ja eräällä chatfoorumilla "viettelin" hänet. Tarkoitukseni oli kerätä arkaluontoista materiaalia ja kostaa julkaisemalla ne. Sainkin alastonkuvia, ties kuinka paljon kuvakaappauksia siitä, kuinka hän haukkui parhaita kavereitaan ja kertoi näiden salaisuuksia, jne. En lopulta julkaissut mitään, koska en kokenut, että hän olisi sen arvoinen, että minulle koituisi jotakin seuraamuksia. Mutta noiden vuosien aikana inhoni häntä kohtaan vain vahvistui. Hän todella oli narsisti ja idiootti, itsekäs ja itserakas k-pää. Kunpa olisikin ollut jotain sellaista että hän oli itsekin jokin uhri tms. mutta ei. Oli vain tajuttoman sairas ihminen. Olen poistanut kaiken materiaalin ja yrittänyt päästä yli tuosta.
Miksi tähän ryhdyin? Jokin selviytymiskeino päivittäisee kidutukseen piti keksiä. Joka päivä jotain, yleensä pelkkiä julmia sanoja ja pientä väkivaltaa, joskus esim. ulostetta vaatteisiin ja hiuksiin ja reppuun, pahimpina hetkinä joukko"raiskaus" koulun vessassa jossa tämä tyttö tunki emättimeeni kynän.
Turhaan noita lainausmerkkejä laitat. Toihan on raiskaus. Ei puoliraiskaus, ei vähän niin kuin raiskaus, vaan ihan vaan raiskaus.
Tämä. Sinuna ottaisin yhteyttä vaikka raiskaustukikeskukseen, jotta esim. sitä kautta pääsisit käsittelemään asiaa ammattiavun kanssa. En osaa sanoa, onko liian myöhäistä tehdä asiasta rikosilmoitusta, mutta ammattilaiset voivat varmasti auttaa asian käsittelemisessä muuten. Tuo asia voi hyvinkin jäädä kummittelemaan alitajuntaasi ja heijastua hyvinvointiisi, vaikka itse luulet jo päässeesi yli aiheesta ym. kiusaamiskokemuksista :(
Olen myynyt seksiä ja olin silloin vielä alaikäinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelkään olevani hullu. Muistan jo seitsemänvuotiaana kokeneeni tunteen, että joku tarkkailee ja että silloinen opettajani olisi ikkunan takana tai jossain lähellä tarkkailemassa. Tiesin, olen aina tiennyt, ettei oikeasti ole ja että olen yksin eikä kukaan tarkkaile, mutta samaan aikaan on aina tunne, että joku on ikkunan takana tai pystyy vaikka seuraamaan nytkin tätä kirjoittamaani. Henkilö tai henkilöt vaihtelee aina, on vanhoja opettajia, esimiehiä, luokka- tai työkavereita, joihin haluaisin tehdä jollain tapaa kai vaikutuksen. Pystyn irroittautumaan tästä tunteesta, jos oikein yritän (esim. seksin aikana ja kun en ole yksin, silloin se unohtuu), mutta jos en yritä, se tunne seuraa ainakin kotonani. En kaipaa hulluksi huutelua, en kaipaa hanki apua -huutelua, oikeastaan haluaisin tietää mistä on kyse mutta negatiivisen kommentoinnin voi jättää pois. Olen yrittänyt googlata ja tehnyt netissä ties mitä skitsofrenia- ja paranoia-testejä, mutta niiden tulokset, vaikkakin vain suuntaa-antavia eikä mitään diagnooseja, ovat aina puhtaat. Tämä on mulle todella vaikea ja etenkin nolo asia. Kukaan ei tiedä.
Tuskin tämä on mitään vakavaa, mutta mielenkiintoista olisi tutkia, että koska tämä seuraamisajattelu on alkanut ja mikä siihen on vaikuttanut. Ihminen on herkkä instrumentti ja voi reagoida kuvaamallasi tavalla monista asioista johtuen. Voisiko tämä liittyä jonkinlaiseen ahdistuneisuusoireiluun tms? Et ole 'hullu' vielä tällaisilla perusteilla. ☺ Muista et noi on vain mielesi luomia ajatuksia, eivätkä totta.
Itsekin haluaisin tietää, mutta kynnys kertoa on liian kova. Pelko hulluksi leimaamisesta ja asian tuntuminen nololta painaa liikaa. Voi toki liittyä ahdistuneisuuteen, kärsin yleisestä ahdistuneisuushäiriöstä. Mulla on myös vilkas mielikuvitus ja olen ollut herkkä pienestä asti. Joo, sen tiedän, että kyseessä on vain ajatukset eikä tosi. Sitten alkaisi tosissaan pelottaa, jos luulisin näkeväni näitä tyyppejä kaikkialla. Mutta epäilen ettei niin käy. Taustalla voi olla myös yksinäisyys, olen ollut pienestä asti aika yksinäinen.
Tunnet aivan turhaa pelkoa hulluksi leimaamisesta jne. Mene vain rohekasti juttelemaan jonkun ammattilaisen, ihan vaikka terveyskeskuslääkärin kanssa noista ajatuksistasi, kyllä sitä kautta sitten ohjataan eteenpäin oikealle taholle. Et ole mitenkään poikkeuksellisen epänormaali eikä tuossa ole mitään hävittävää, ja oma elämänlaatusi taatusti paranisi jos pääsisit käsittelemään noita tunteitasi. Tsemppiä!
T. eri kuin aiemmat
Kiitos. Pitää mennä, onhan tässä jo kohta 20 vuotta tullut tästä kärsittyä. Loppuelämän saa sitten olla oikeasti yksin :-)
Avioliiton alkuvuosina minulle tuli tilanne, jossa minulle tarjottiin rahaa seksin tarjoamisesta. Mietin viikonpäivät tuota ja tartuin tilaisuuteen. Ja hämmentävintä oli, että en saanut siitä minkäänlaista morkkista, vaikka tiesin tarkalleen olevani maksullinen nainen. Ja näin 20 vuoden avioliittovuoden jälkeen ei kaduta pätkääkään.
Irvistelen työkaverilleni sen selän takana.
Syy: kun se on niin tyhmä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaksi miestä kuvittelee seurustelevansa mun kanssani, ja ovat muhun rakastuneita. Ne ei tiedä toisistaan. En tätä kuviota vittumaisuuttani pyöritä, enkä tästä nauti. En vaan tiedä kumman noista valitsen. Valinnan aion tehdä mahd pian, tämä on aika saatanallisen hirveetä. Toista näistä miehistä rakastan, toiseen olen rakastunut.
Sori vaan, mutta et rakasta. Jos todella rakastaa jotain ihmistä, hänelle haluaa vain hyvää, vaikka sitten sen kustannuksella, että joutuu itse tinkimään omasta edustaan. Sinä ajattelet tuossa kuviossa vain omaa napaasi, et "rakastamiesi" ihmisten onnea.
Totta kai toimin itsekkäästi, en ole ollut valmis luopumaan kummastakaan mut niin onnelliseksi tekevästä ihmisestä. Mutta elämä ei oo niin mustavalkoista, mä todella rakastan ka olen vuosia rakastanut toista näistä. Ennen tätä olisin sanonut samaa mitä kirjoitit, eli wttä en voi oikeasti välittää kummastakaan yms., mutta totuus on että rakastuin, vaikka rakastan toista. En vain tiedä mikä olisi oikea ratkaisu. toiminto itsekkäästi - kyllä, rakastanko näitä miehiä - kyllä.
En ole koskaan lähestynyt naisia tai tehnyt aloitteita riittävyysongelman takia. Muut luulevat ties mitä syitä olevan taustalla.
m40+
Tunnen tietynlaista mielihyvää omasta menetymisestäni. Muistan kuinka mun kanssa samanikäiset tytöt ilmoittivat kuinka he tekevät sitä ja tätä sekä tyyliin menestyvät kaikessa mihin koskevat. He olivat näitä koulun "suosittuja". Muistan kuinka he sanoivat, ettei kaikista ole ja vilkuilivat minuun. No lopulta siinä sitten niin, että minä olin se, joka pääsi yliopistoon ja siitä sitten hyvään työpaikkaan. Nämä "tuoavaisuuden menestyjät" asuvat edelleen kotipaikkakunnallani, yksikään ei ole käynyt kouluja lukion jälkeen . Yhdestä tuli parturi-kampaaja ja yksinhuoltaja jne. En tällä nyt tarkoita, että tuo olisi jotenkin huono vaihtoehto, vaan sitä että he painoivat niin monen ihmisen haaveet maahan ja kuvittelivat pärjäävänsä sillä sen pienen lukion ulkopuolella.
Pientä nautintoa siitä saan, kun omalla menestykselläni saan näpäyttää, etteivät he saanetkaan murrettua mua. Tietenkään en tätä ääneen sano, vaan omassa päässäni ajattelen ja hymyilen hiljaa.
Kun olin vielä kotiäiti ja ilmeisesti masentunut erottuani alkoholistimiehestäni, mietin joskus vakavissani että antaisin lapsen pois. Ajattelin, ettei sellainen kotielämä uupuneen yh-äidin kanssa ole mitään kunnon elämää. No, eihän se ollutkaan, mutta onneksi pääsin uupumuksesta yli.