Vanhemmat! Selittäkää, mikä tekee tällaisesta lapsiperhearjesta mukavaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli onko vastaus siinä, että lapsia hankkineet ovat tottuneet siihen, että normaalisti on vielä ikävämpää, ja siksi jo se, ettei kukaan oksenna tai ripuloi, tekee päivästä hyvän?

En nyt ole haastamassa riitaa, enkä epäile, etteivätkö kommentoijat ole ihan vilpittömästi sitä mieltä kuin sanovat. Mutta minun on vaikea kuvitella, mikä saa ihmisen ajattelemaan tuon luokiessaan: "Jes, tuopa kivaa. Tuollaista minä haluan." AP

Normaalisti jos lapsen tekee, sitä lasta rakastaa ja hänen kanssaan haluaa viettää aikaa, se että lapsen ollessa ihan pieni joutuu vaihtamaan vaippoja ja muuta ikävämpää puuhaa, ei tunnu niin ikävältä koska rakastaa sitä lasta. Sen lapsen on ihan itse tehnyt, niin se on vaan erilaista kuin jonkun vieraan lapsen kanssa, en minäkään haluaisi vieraiden lapsia hoitaa. Se on vähän sama kuin alkaisi remontoida kovalla vaivalla ja rahalla vuokra-asuntoa, on ihan eri asia rempata omaa asuntoa.

Mikä sun mielestä tuossa elämässä on niin kauheaa? Ruuan laitto, pyykinpesu? Päiväunet? Lastensa kanssa seurustelu?

Just näin. Alla olevan tarkoitus ei ole yrittää selittää, että kaikkien pitäisi hankkia lapsia tai että ei-lapsia-haluavat ovat jotenkin väärässä, vaan valaista vanhemmuuden kokemusta mun näkökulmasta, joka ei tunnu oikein välittyvän. Eli:

Eivät vanhemmat pidä mitään listaa, jossa on hyvät kokemukset ja huonot kokemukset lasten kanssa, ja sitten päivän päätteeksi laskeskele, että menikö nyt plussan vai miinuksen puolelle. Mä koen, että olen valinnut vanhemmuuden kokonaisuutena, ja mulla on jatkuva kokemus, että se on mulle oikea, ihana, merkityksellinen, palkitseva valinta. Raivarit, sairaudet, siivoaminen ym. on pelkkää pintaa, eikä ne kosketa mun pysyvää kokemusta tän valinnan oikeudesta tai onnellisuudesta tai tyytyväisyydestä elämään, vaikka sen hetkiseen mielialaan ne vaikuttavatkin. En mä ikinä seiso jossain sateisessa puistossa raivoavan lapsen kanssa ja mieti, miten kauheaa tämä on ja miten säälittävässä tilanteessa mä olen. Mulla on aina taustalla se peruskokemus siitä, miten onnekas ja onnellinen olen, kun saan olla äiti. Ja sitä vanhemmuuden palkitsevuutta kokemustasolla on mahdotonta tajuta ulkoapäin (EN siis tarkoita, että ihmiset eivät voisi tietää, että eivät halua lapsia, olen varma, että voivat. Tarkoitan vain, että tuollaisen arjen kuvauksen lukeminen ei auta lapsetonta ymmärtämään sitä, mikä vanhemmuudessa on palkitsevaa).

Ehkä analogia työelämään avaa hieman: mä olen tutkija, ja todella rakastan työtäni. Mutta kuten useimmissa töissä, siinä on hankalat puolensa, kuten tosi kilpailtujen apurahojen hakeminen tai se, kun kallis koe menee pieleen. Se on kurjaa, mutta mä tiedän, että tän työn ydin on mulle "se oikea" ammatillisesti, ja nautin työstäni suunnattomasti. Noi hankalat jutut on pikkujuttuja siihen verrattuna, että tiedän tehneeni ammatillisesti oikean valinnan.

Tossa ole läheskään kaikkea mitä päivän aikana saa kokea!

Lasten hymyt ja naurut, pusut ja halit ja "äiti rakastan sua" :)

Taapero oppii uusia lauseita ja kaikkea muuta.

Vauva oppii konttaamaan, sanomaan äiti, oppii syömään itse...

:)

Voin sanoa että oon vauvan ja taaperon äitinä aivan helvetin poikki, mutta en vaihtais pois! Kyllä sekin aika tulee kun ei tartte enää koko ajan passata. Ja pääsenhän mä sinne kaupungillekin shoppailemaan ja juomaan niitä margariittoja niin kun joku tuolla sanoi :D En ehkä joka päivä, mutta kerran viikkoon otan kyllä oman aikani. Silloin isä on luonnollisesti lasten kanssa. Tai mummi.

Enempää lapsia en kyllä halua.

Nr 29 jatkaa: ikinä en ole ollut näin paljon ulkona kuin nyt kotiäitinä. Näin alkukesästä on jo kevyt rusketuskin kun ulkoilee ja lenkkeilee monta tuntia päivässä. Lapsetkin ovat tyytyväisempiä, ja itsellekin tulee hyvä olo. Ennen lapsia tuli istuttua paljon sohvalla tylsistymässä.

Pikkulasten kanssa kokee elämän merkityksen ja rutiinitkin tähtäävät siihen että nämä kaksi maailman tärkeintä asiaa kasvavat ja kehittyvät. On eri tavalla palkitsevaa olla hyödyksi vs. käyttää aikansa oman kroppansa ja osaamisensa kehittämiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, en ole tuon ketjun aloittaja, ja mun mies ei ole tehnyt tuollaisia katoamistemppuja (ja muutenkin on hoitanut lapsia tasapuolisesti), enkä tiedä, miten ap koki päivänsä, mutta minulle tuossa lainaamasi ap:n päivässä ihanaa/kivaa/hienoa/merkityksellistä olisi

-taaperon kanssa leikkiminen ja jutteleminen. Olen aina tykännyt leikkimisestä ja leikkien keksimisestä, ja yleisesti ottaen nautin taaperoiden/pikkulasten kanssa olemisesta (no, lähinnä omieni kyllä).

-vauvan hoitaminen. On palkitsevaa ja tuottaa mielihyvää, kun saa toisen, pienen ja avuttoman olennon olon hyväksi. Se kun vauva nukahtaa tyytyväisenä syliin on yksi parhaista tunteista ja kokemuksista maailmassa.

-yleisemmin se, kun saa omiin lapsiin hyvän yhteyden ja vuorovaikutuskokemuksen. Ap:n tuossa päivässä ei ehkä ollut suoranaisesti tällaisia hetkiä, mutta niitä tulee kun on lasten kanssa kotona pitempään ja se on todella palkitsevaa ja ainutlaatuista.

-sain vaikutelman, että ap hoiti esikoisen raivarit kärsivällisesti ja "oikein". Siitä saa (ainakin minä) valtavan onnistumisen kokemuksen, koska silloin on rakentanut lapsen kykyä hallita myöhemmin tunteitaan itse.

Ja mä en ole mikään äitiydelle omistautunut ihminen, en ole ollut kauhean kauan kotona ja tosiaan mies hoitaa 50-50 lapsia, mutta mulla on aina ollut omien lasten kanssa pääosin hirveän hauskaa.

Kiitos analyyttisesti vastauksesta. Tämä selvitti paljon. Varmaan löytäisimme tuosta kuvauksesta asiota, joista olisimme molemmat sitä mieltä, että ne ovat vastenmielisiä tai ikäviä. Ero tulee sitten siitä, etten pidä noita mainitsemiasi plussapuolia millään lailla arvokkaina, miellyttävinä tai tavoiteltavina. Tuo on kuin henkilökohtaisen helvettini kuvaus. AP

Joo, ymmärrän :) Olemme erilaisia eikä siinä mitään.

Tosin mun on sanottava, että luulen, että jos olisin hankkinut lapset pienellä ikäerolla, tai jos mies ei hoitaisi lapsia tasapuolisesti, niin olisin kokenut elämäni aika kamalaksi ne ekat vuodet. Lasten iso ikäero on ollut mulle loistava valinta.

Meillä on vanhimmat lapset vuoden ikäerolla ja kolmanteen väliä 2 v. Ja joo, se ensimmäinen vuosi kahden pienen kanssa oli kyllä työläs. Sen jälkeen helpotti todella nopeasti. Lapset oppivat kilvan toisiltaan ja viihtyivät yhdessä, ja myös naapurustossa ja kavereilla oli samanikäistä seuraa. Kolmas valehtelematta solahti kuvioon todella vaivattomasti. Rytmit olivat kohdillaan ja meillä oli tunne, että homma oli hanskassa. Paljon hyviä hetkiä on kirjattu lasten vauvakirjoihin, onneksi näin sen vaivan, ja valokuviin. Kävin juuri vanhoja kuvia läpi etsiessäni otoksia tiettyä tarkoitusta varten, ja valtavasti hyviä, aivan arkisiakin, muistoja palautui mieleen. Me on tehty ja koettu valtavasti yhdessä! 

Omista lapsista pitää pääosin aina, vaikkei muuten lapsista niin piittaiskaan. Lisäksi lapsista tulee sitä mielenkiintoisempia, mitä vanhemmaksi he kasvavat.  Ja sitä kasvua on mahtava saada seurata. 

Vierailija kirjoitti:

Eli onko vastaus siinä, että lapsia hankkineet ovat tottuneet siihen, että normaalisti on vielä ikävämpää, ja siksi jo se, ettei kukaan oksenna tai ripuloi, tekee päivästä hyvän?

En nyt ole haastamassa riitaa, enkä epäile, etteivätkö kommentoijat ole ihan vilpittömästi sitä mieltä kuin sanovat. Mutta minun on vaikea kuvitella, mikä saa ihmisen ajattelemaan tuon luokiessaan: "Jes, tuopa kivaa. Tuollaista minä haluan." AP

VOi kyllä! Lasten kanssa on hyvä ja kiva päivä, kun ne ei riitele keskenään, ei ole turhaa ulinaa, vinkunaa, itkua eikä kukaan sairasta. Itse ajattelen, että lapsiperheen hyvä arki on pysähtymistä tähän ja nyt, hetkeen. Lasten kanssa oppii (tai on mahdollisuus halutessaan oppia) nauttimaan pienistä, ihan tavallisista asioista. Olen samaa mieltä, tuota aloitustekstiä lukiessaan ei todellakaan tule sellainen olo, että siinä olisi itsessään mitään tavoiteltavaa (kakkavaipat, aikataulutettu ruokapöydässä...).

Vierailija kirjoitti:

Tässä esimerkki omasta lapsettomasta arkipäivästä:

Aamulla herätys, päivän vaatteet ja aamupala reppuun, ja pyörällä tunti töihin. Kaunis kesäilma ja kukat tuoksuivat. Töiden jälkeen sama matka takaisin, taas mukava kesäinen keli ja päivän liikunta-annos helposti täynnä. Kotona jääkaapista välipalaa ja puolen tunnin päiväuni. Sen jälkeen tunti kielenopiskelua netissä, samalla pyykkikone päällä. Opiskelun jälkeen pyykit kuivumaan, ja toiseksi tunniksi varastoon maalaamaan yhtä vanhaa huonekalua. Sitten suihkuun,ja pakkasesta viikonloppuna tehty annos ruokaa sekä salaattia naamaan. Astiat pesukoneeseen ja nopea pöytien pyyhkiminen jotta aamulla kiva mennä siistiin keittiöön. Miehen kainalossa tunti netflixiä ja sitten nukkumaan.

Minustakin tuo aloittajan lainaama päivä kuulosti kamalalta, tykkäsi sitten lapsistaan tai ei. Täynnä kotitöitä ja rutiineja,ja vain toisten tarpeista huolehtimista. Ja tosiaan,tuo taisi olla se "helppo" lapsiperheen päivä...:O!

Hm. Ihan normaalia elämää.  Toista seuraavat 65 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, en ole tuon ketjun aloittaja, ja mun mies ei ole tehnyt tuollaisia katoamistemppuja (ja muutenkin on hoitanut lapsia tasapuolisesti), enkä tiedä, miten ap koki päivänsä, mutta minulle tuossa lainaamasi ap:n päivässä ihanaa/kivaa/hienoa/merkityksellistä olisi

-taaperon kanssa leikkiminen ja jutteleminen. Olen aina tykännyt leikkimisestä ja leikkien keksimisestä, ja yleisesti ottaen nautin taaperoiden/pikkulasten kanssa olemisesta (no, lähinnä omieni kyllä).

-vauvan hoitaminen. On palkitsevaa ja tuottaa mielihyvää, kun saa toisen, pienen ja avuttoman olennon olon hyväksi. Se kun vauva nukahtaa tyytyväisenä syliin on yksi parhaista tunteista ja kokemuksista maailmassa.

-yleisemmin se, kun saa omiin lapsiin hyvän yhteyden ja vuorovaikutuskokemuksen. Ap:n tuossa päivässä ei ehkä ollut suoranaisesti tällaisia hetkiä, mutta niitä tulee kun on lasten kanssa kotona pitempään ja se on todella palkitsevaa ja ainutlaatuista.

-sain vaikutelman, että ap hoiti esikoisen raivarit kärsivällisesti ja "oikein". Siitä saa (ainakin minä) valtavan onnistumisen kokemuksen, koska silloin on rakentanut lapsen kykyä hallita myöhemmin tunteitaan itse.

Ja mä en ole mikään äitiydelle omistautunut ihminen, en ole ollut kauhean kauan kotona ja tosiaan mies hoitaa 50-50 lapsia, mutta mulla on aina ollut omien lasten kanssa pääosin hirveän hauskaa.

Kiitos analyyttisesti vastauksesta. Tämä selvitti paljon. Varmaan löytäisimme tuosta kuvauksesta asiota, joista olisimme molemmat sitä mieltä, että ne ovat vastenmielisiä tai ikäviä. Ero tulee sitten siitä, etten pidä noita mainitsemiasi plussapuolia millään lailla arvokkaina, miellyttävinä tai tavoiteltavina. Tuo on kuin henkilökohtaisen helvettini kuvaus. AP

Joo, ymmärrän :) Olemme erilaisia eikä siinä mitään.

Tosin mun on sanottava, että luulen, että jos olisin hankkinut lapset pienellä ikäerolla, tai jos mies ei hoitaisi lapsia tasapuolisesti, niin olisin kokenut elämäni aika kamalaksi ne ekat vuodet. Lasten iso ikäero on ollut mulle loistava valinta.

Meillä on vanhimmat lapset vuoden ikäerolla ja kolmanteen väliä 2 v. Ja joo, se ensimmäinen vuosi kahden pienen kanssa oli kyllä työläs. Sen jälkeen helpotti todella nopeasti. Lapset oppivat kilvan toisiltaan ja viihtyivät yhdessä, ja myös naapurustossa ja kavereilla oli samanikäistä seuraa. Kolmas valehtelematta solahti kuvioon todella vaivattomasti. Rytmit olivat kohdillaan ja meillä oli tunne, että homma oli hanskassa. Paljon hyviä hetkiä on kirjattu lasten vauvakirjoihin, onneksi näin sen vaivan, ja valokuviin. Kävin juuri vanhoja kuvia läpi etsiessäni otoksia tiettyä tarkoitusta varten, ja valtavasti hyviä, aivan arkisiakin, muistoja palautui mieleen. Me on tehty ja koettu valtavasti yhdessä! 

Omista lapsista pitää pääosin aina, vaikkei muuten lapsista niin piittaiskaan. Lisäksi lapsista tulee sitä mielenkiintoisempia, mitä vanhemmaksi he kasvavat.  Ja sitä kasvua on mahtava saada seurata. 

Joo, tää on ihan yksilöllistä ja pieni ikäero on monella tapaa tosi hyvä valinta. Mä tajusin esikoisen saatuani, että olen tosi huono organisoimaan ja jakamaan huomiotani eri suuntiin, ja että vauva/taapero imee mun huomiokykyäni kuin sieni, joten siitä tajusin, että nyt on pidettävä vähän pitempi väli ennen kuin toista edes harkitaan. Suurin osa äideistä vaikuttaa olevan tässä pätevämpiä kuin minä :)

Vierailija kirjoitti:

No ei varmaan tätä voikaan verrata jonkun lapsettoman maailmaan "päivä kaupungilla shoppailen ja margaritaa terassilla nauttien" -menoon. Sulla puuttuu ehkä lapsettomana se näkemys siihen, mikä siinä kahden lapsen arjessa on "kivaa" koska se maailma on ihan erilainen kun sinun elämäsi. Tuossa tarinassa kivaa oli se, että A)Saivat nukkua yli kahdeksaan (et voi lapsettomana käsittää mitä hienoa siinä on, se avautuu kenties klo 5 herätysten jälkeen ihan eri tavalla) B)keksi keinon laittaa ruoka loppuun, vaikka vauva heräsi kesken. Sai lapset vielä pihalle leikkimään ja meni itsekin ulos ja tulivat syömään valmista ruokaa C) sai pienen lepohetken keskellä päivää kun molemmat lapset nukkuivat yhtäaikaa

Maailma on ihan erilainen paikka kun saa lapsia. T. Kahden lapsen äiti, been there done that

Herran jumala, onko tähän keskusteluun aina vedettävä be shoppailut ja margaritat ?! Kai sinäkin nyt joskus olit lapseton, shoppailtko ja vedit markkista koko ajan ? Kyllä mua myös hengästyttää ja ihmetyttää tuollainen elämä, satun kuitenkin myös tietämään miten ihanaa se on kun on pieni pallero siinä vieressä, pienen ihmisen kanssa elämää opitaan ja ihmetellään. Mutta mua nykyään RAIVOSTUTTAA nää basic mammojen kommentit lapsettomille. Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka ei ät pidä toistensa puolta !

Vierailija kirjoitti:

Tässä on lainaus toisesta ketjusta, jossa äiti kuvaili normaalia päiväänsä. Ketjussa aika moni vanhempi sanoi, että tämä lainattu osuus kuulosti oikein mukavalta ja kivalta tavalliselta arjelta lasten kanssa:

"Perheeseen kuuluu vauva, taapero, mies ja minä. Mies lähti aamulla töihin puoli kahdeksalta. Vauva herätti minut ja taaperon kahdeksan jälkeen. Laitoin lapsille aamupalaa. Vaihdoin vaipat. Itse en kerennyt juuri aamupalaa syömään. Vauva halusi sitten jo unille takaisin. Nukutin vauvan, esikoinen leikki. Aloin tehdä keittiössä ruokaa. Vauva heräsi kesken ruoanlaiton. Laskin esikoisen ikkunan alle leikkimään aidatulle alueelle ja laitoin vauvan rattaisiin katsomaan esikoista. Sain tehtyä ruoan loppuun ja laitettua uuniin. Menin ulos leikkimään lasten kanssa. Leikittiin reilu tunti. Kello oli jo puoli yksi, kun tultiin sisälle. Saatiin lämmintä ruokaa. Maistuu hyvältä, totesi esikoinen. Vauvakin sai uunista suoraan pehmeitä kasviksia, maustamattomia. Ruoan jälkeen vaipanvaihdot ja pottatoimet. Sitten rauhoituttiim sängyn päälle. Vauvaa nukutti, mutta esikoinen riehui. Yritin imettää vauvaa ja rauhoitella esikoista. Lopulta esikoinen alkoi katsella tabletilta piirettyjä, jotta sain vauvan syötettyä ja nukutettua. Lopulta otin tabletin esikoiselta pois. Huutoraivoa, mutta sitten se kömpi kainalooni. Kahdenkymmenen minuutin mankumisen ja inimisen jälkeen esikoinen nukahti. Minä myös. Nukuttiin reilu tunti. Otettiin välipalaa. Aloin pestä pyykkiä. Lähdettiin ulos. Loppuillan vauva halus viettää sylissä, esikoinen raivosi, kun ei saanut huomiota tarpeeksi. Vaihdeltiin kakkavaippoja, syötiin päiväruokaa ja iltapalaa, leikittiin, vietiin pyykkiä ulos kuivumaan, mutta ripustettiin myös sisälle. "

Voisiko joku vanhempi selittää, mikä tässä tarkalleen ottaen on kivaa ja mukavaa? Miksi kukaan haluaa elää tällä tavoin?

Jokainen normaalilla järjellä varustettu ihminen ymmärtää ettei tuo ole ikuista. Vauva on vauva vuoden, taaperosta tulee isompi, tarhaikäisestä koululainen, koululaisesta nuori ja nuoresta aikuinen joka suu ammollaan ihmettelee kuka em. elämää jaksaa jne. Laita kiitoskorttia vanhemmillesi, he jaksoivat ja jaksamisen tuloksena voit ihmetellä maailman ihmeitä kuten suvunjatkamista, lisääntymistä ja muuta elämänkiertoon kuuluvia asioita.

Ei se kuulostanut minustakaan mitenkään kivalta päivältä. Minulla on yksi leikki-ikäinen lapsi. Olin hänen kanssaan kotona kolme vuotta. Tappavan tylsää ja ikävää suurimmaksi osaksi. Varsinkin viimeinen vuosi, kun ei ollut ketään tuttua kotona myös.

Nykyisin elämä on oikeasti ihan kivaa, kun lapsen kanssa voi tehdä melkein mitä vaan ja hän on kiltti ja hyväkäytöksinen. Lisäksi hän on päiväkodissa päivät ja itse opiskelen. Mies on kyllä töiden takia paljon poissa, mutta tuollaisen vähän isomman kanssa se ei ole ongelma vaan voin löhötä sohvalla, vaikka koko illan lapsen leikkiessä.

Huvittaa, kuinka kaikki tässä keskustelussa julistaa rakkauttaan lapsiaan kohtaan, kun tässä todellisessa elämässä joutuu kuuntelemaan sivusta hyvin stressaantuneen oloisen k**** otsassa olevan äidin kiroilua ja huutamista pienille lapsilleen, joita ei saa millään pidettyä kurissa. Rentouttavaa lapsiperhearkea todellakin. En koskaan hanki lapsia.

Kyllä mä mieluummin otan sen lapsen kuin huonekalun kellarissa ja netflixin illasta toiseen.

Sitäpaitsi itse ainakin olen opiskellut jo monta kieltä tässä laatenhoidon ohessa, yliopistollakin olen jo suorittanut jatko-opintoja.

Vierailija kirjoitti:

AP ootko tosissasi, vai onko vaan sinun päivässäsi sopiva hetki vilpittömään ilkeilyyn?

Lupaan, että olen täysin tosissani, enkä halua ilkeillä kenellekään. Olen vilpittömän yllättynyt siitä, että tuota kuvausta pidettiin niin myönteisenä. Ymmärtäisin paremmin, kos kuvaus olisi sisältänyt jotakin muuta kuin kotitöitä, keskeytyksiä ja lastenhoitoa, vaikka joitakin perinteisiä "Kodak-hetkiä". AP

Vierailija kirjoitti:

Hassua, miten tuota "äkkiä se viisi vuotta menee" tarjoillaan aina ikäänkuin hyvänä puolena. Minusta kun ajatus siitä, että elämästä menisi viisi (tai kymmenenkin) vuotta ihan hujauksessa, on vain kammottava! Kuolema on viisi vuotta lähempänä ennen kuin huomaatkaan, jee?! Sehän vain tekee tilanteesta vielä kauheamman!

Mä en ole koskaan ymmärtänyt just tuota. "Se on vaan vaihe", "Kyllä se pian loppuu", "Muutama vuosi vaan". Ei pitäisi elää tulevaisuutta odottaen, pitäisi elää tässä hetkessä. Ei se huominen välttämättä edes tule. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on lainaus toisesta ketjusta, jossa äiti kuvaili normaalia päiväänsä. Ketjussa aika moni vanhempi sanoi, että tämä lainattu osuus kuulosti oikein mukavalta ja kivalta tavalliselta arjelta lasten kanssa:

"Perheeseen kuuluu vauva, taapero, mies ja minä. Mies lähti aamulla töihin puoli kahdeksalta. Vauva herätti minut ja taaperon kahdeksan jälkeen. Laitoin lapsille aamupalaa. Vaihdoin vaipat. Itse en kerennyt juuri aamupalaa syömään. Vauva halusi sitten jo unille takaisin. Nukutin vauvan, esikoinen leikki. Aloin tehdä keittiössä ruokaa. Vauva heräsi kesken ruoanlaiton. Laskin esikoisen ikkunan alle leikkimään aidatulle alueelle ja laitoin vauvan rattaisiin katsomaan esikoista. Sain tehtyä ruoan loppuun ja laitettua uuniin. Menin ulos leikkimään lasten kanssa. Leikittiin reilu tunti. Kello oli jo puoli yksi, kun tultiin sisälle. Saatiin lämmintä ruokaa. Maistuu hyvältä, totesi esikoinen. Vauvakin sai uunista suoraan pehmeitä kasviksia, maustamattomia. Ruoan jälkeen vaipanvaihdot ja pottatoimet. Sitten rauhoituttiim sängyn päälle. Vauvaa nukutti, mutta esikoinen riehui. Yritin imettää vauvaa ja rauhoitella esikoista. Lopulta esikoinen alkoi katsella tabletilta piirettyjä, jotta sain vauvan syötettyä ja nukutettua. Lopulta otin tabletin esikoiselta pois. Huutoraivoa, mutta sitten se kömpi kainalooni. Kahdenkymmenen minuutin mankumisen ja inimisen jälkeen esikoinen nukahti. Minä myös. Nukuttiin reilu tunti. Otettiin välipalaa. Aloin pestä pyykkiä. Lähdettiin ulos. Loppuillan vauva halus viettää sylissä, esikoinen raivosi, kun ei saanut huomiota tarpeeksi. Vaihdeltiin kakkavaippoja, syötiin päiväruokaa ja iltapalaa, leikittiin, vietiin pyykkiä ulos kuivumaan, mutta ripustettiin myös sisälle. "

Voisiko joku vanhempi selittää, mikä tässä tarkalleen ottaen on kivaa ja mukavaa? Miksi kukaan haluaa elää tällä tavoin?

Jokainen normaalilla järjellä varustettu ihminen ymmärtää ettei tuo ole ikuista.

Kyse ei ollut siitä, onko tuo ikuista vai väliaikaista, vaan siitä, onko se mukavaa ja kivaa. AP

Vierailija kirjoitti:

Tässä esimerkki omasta lapsettomasta arkipäivästä:

Aamulla herätys, päivän vaatteet ja aamupala reppuun, ja pyörällä tunti töihin. Kaunis kesäilma ja kukat tuoksuivat. Töiden jälkeen sama matka takaisin, taas mukava kesäinen keli ja päivän liikunta-annos helposti täynnä. Kotona jääkaapista välipalaa ja puolen tunnin päiväuni. Sen jälkeen tunti kielenopiskelua netissä, samalla pyykkikone päällä. Opiskelun jälkeen pyykit kuivumaan, ja toiseksi tunniksi varastoon maalaamaan yhtä vanhaa huonekalua. Sitten suihkuun,ja pakkasesta viikonloppuna tehty annos ruokaa sekä salaattia naamaan. Astiat pesukoneeseen ja nopea pöytien pyyhkiminen jotta aamulla kiva mennä siistiin keittiöön. Miehen kainalossa tunti netflixiä ja sitten nukkumaan.

Minustakin tuo aloittajan lainaama päivä kuulosti kamalalta, tykkäsi sitten lapsistaan tai ei. Täynnä kotitöitä ja rutiineja,ja vain toisten tarpeista huolehtimista. Ja tosiaan,tuo taisi olla se "helppo" lapsiperheen päivä...:O!

No aika tylsää. Työtä ja kodinhoitoa. Ja laimeita harrastuksia. Minä olen jo kohta nelkyt ja pitkästyisin kuoliaaksi tollaseen päivään. Minunkin päivään mahtuu työ mutta vapaata paljon, kävin eilen melontaretkellä ja tänään mennään miehen kanssa maastopyöräilemään. Sitten tällä viikolla on sukelluskurssi ja palveluskoiratoimintaan. En lähtis kommentoimaan lapsiperheille että onpas teillä kamalaa jos elämä itsellä on noin pienissä ympyröissä kuin sulla, et ehkä osaa verrata erilaisia elämäntapoja riittävästi.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa nostaa se katse ylemmäs tuosta.

Tuo on ihan hyvää peruselämää. Ja sitä seuraa vielä rikkaampi jatko. On kaikki perhejuhat, yhteiset matkat, lastenlapset jne.

Ilman lapsia elämä junnaa samana kymmeniä vuosia.

Tämä oli kyllä harvinaisen typerä kommentti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassua, miten tuota "äkkiä se viisi vuotta menee" tarjoillaan aina ikäänkuin hyvänä puolena. Minusta kun ajatus siitä, että elämästä menisi viisi (tai kymmenenkin) vuotta ihan hujauksessa, on vain kammottava! Kuolema on viisi vuotta lähempänä ennen kuin huomaatkaan, jee?! Sehän vain tekee tilanteesta vielä kauheamman!

Mä en ole koskaan ymmärtänyt just tuota. "Se on vaan vaihe", "Kyllä se pian loppuu", "Muutama vuosi vaan". Ei pitäisi elää tulevaisuutta odottaen, pitäisi elää tässä hetkessä. Ei se huominen välttämättä edes tule. 

Tämä on itse asiassa yksi syy, miksi minulla on pitkät ikäerot lapsilla. Olen tykännyt pikkulapsivaiheesta niin paljon, että minusta olisi kamalaa, jos se olisi nopeasti ja rysäyksellä ohi.

lapseton37 kirjoitti:

Ymmärrän sen, että on varmasti mukavaa katsoa omaa sylissä tuhisevaa vauvaa mutta tuosta olen kyllä eri mieltä, että elämän tarkoitus on suvun jatkaminen. Kuulostaa todella putkiaivoiselta. Eikö meillä joilla ei ole lapsia, ole tarkoitusta elämällemme?

Luontoa kun katsoo siellä ei muusta tapellakaan kuin olemassaolosta ja jälkeläisten hengissä pysymisestä. Ihminen voi tehdä valinnan, joko lisääntyy tai ei. Jokainen ajatteleva kyhää juuri niin merkityksellisen elämän itselleen kuin huvittaa. Oma mielipide on, ettei tässä kummoista merkitystä ole. Täällä ollaan aikamme ja sitten ei enää olla. Se aika mikä ollaan, jokainen käyttäköön viisaasti toisiaan kunnioittaen.