Vanhemmat! Selittäkää, mikä tekee tällaisesta lapsiperhearjesta mukavaa

Olen onnellinen lapsistani. Ovat 20-v ja 17-v. Lapset ovat pieniä kuitenkin vähän aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, en ole tuon ketjun aloittaja, ja mun mies ei ole tehnyt tuollaisia katoamistemppuja (ja muutenkin on hoitanut lapsia tasapuolisesti), enkä tiedä, miten ap koki päivänsä, mutta minulle tuossa lainaamasi ap:n päivässä ihanaa/kivaa/hienoa/merkityksellistä olisi

-taaperon kanssa leikkiminen ja jutteleminen. Olen aina tykännyt leikkimisestä ja leikkien keksimisestä, ja yleisesti ottaen nautin taaperoiden/pikkulasten kanssa olemisesta (no, lähinnä omieni kyllä).

-vauvan hoitaminen. On palkitsevaa ja tuottaa mielihyvää, kun saa toisen, pienen ja avuttoman olennon olon hyväksi. Se kun vauva nukahtaa tyytyväisenä syliin on yksi parhaista tunteista ja kokemuksista maailmassa.

-yleisemmin se, kun saa omiin lapsiin hyvän yhteyden ja vuorovaikutuskokemuksen. Ap:n tuossa päivässä ei ehkä ollut suoranaisesti tällaisia hetkiä, mutta niitä tulee kun on lasten kanssa kotona pitempään ja se on todella palkitsevaa ja ainutlaatuista.

-sain vaikutelman, että ap hoiti esikoisen raivarit kärsivällisesti ja "oikein". Siitä saa (ainakin minä) valtavan onnistumisen kokemuksen, koska silloin on rakentanut lapsen kykyä hallita myöhemmin tunteitaan itse.

Ja mä en ole mikään äitiydelle omistautunut ihminen, en ole ollut kauhean kauan kotona ja tosiaan mies hoitaa 50-50 lapsia, mutta mulla on aina ollut omien lasten kanssa pääosin hirveän hauskaa.

Kiitos analyyttisesti vastauksesta. Tämä selvitti paljon. Varmaan löytäisimme tuosta kuvauksesta asiota, joista olisimme molemmat sitä mieltä, että ne ovat vastenmielisiä tai ikäviä. Ero tulee sitten siitä, etten pidä noita mainitsemiasi plussapuolia millään lailla arvokkaina, miellyttävinä tai tavoiteltavina. Tuo on kuin henkilökohtaisen helvettini kuvaus. AP

Joo, ymmärrän :) Olemme erilaisia eikä siinä mitään.

Tosin mun on sanottava, että luulen, että jos olisin hankkinut lapset pienellä ikäerolla, tai jos mies ei hoitaisi lapsia tasapuolisesti, niin olisin kokenut elämäni aika kamalaksi ne ekat vuodet. Lasten iso ikäero on ollut mulle loistava valinta.

Hassua, miten tuota "äkkiä se viisi vuotta menee" tarjoillaan aina ikäänkuin hyvänä puolena. Minusta kun ajatus siitä, että elämästä menisi viisi (tai kymmenenkin) vuotta ihan hujauksessa, on vain kammottava! Kuolema on viisi vuotta lähempänä ennen kuin huomaatkaan, jee?! Sehän vain tekee tilanteesta vielä kauheamman!

Ap, sanoit että tuo olisi sinun helvetti. Ymmärrätkö että toisille se on taivas sen takia että siinä on ne omat lapset, ne joita rakastaa yli kaiken ja joiden eteen on valmis vaikka antamaan henkensä?

Kun oma lapsi on sylissä tuhisemassa ja katsot häntä siinä, kaikessa rauhassa, ja tunnet sydäntä pakahduttavaa rakkautta, siinä ei mieti mitään kakkavaippojen vaihtoa tms. Tämä on se asia mitä ei voi lapsettomalle mitenkään selittää, kuinka voimakas se tunne nimenomaan omaa lasta kohtaan on, siskon lastakin voi rakastaa, mutta ei samalla tavalla kuin omaa. Vierasta lasta voi hoitaa hyvin ja hellitellä, mutta sitä rakkautta ei tule mitä tuntee omaa lasta kohtaan. Se on biologiaa, ja se toimii myös eläimillä, joten miksi ei ihmisillä. Jopa kasvit antavat henkensä jälkeläistensä eteen, elämän tarkoitus on elämän jatkuminen, omien geenien saattaminen eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Eli onko vastaus siinä, että lapsia hankkineet ovat tottuneet siihen, että normaalisti on vielä ikävämpää, ja siksi jo se, ettei kukaan oksenna tai ripuloi, tekee päivästä hyvän?

En nyt ole haastamassa riitaa, enkä epäile, etteivätkö kommentoijat ole ihan vilpittömästi sitä mieltä kuin sanovat. Mutta minun on vaikea kuvitella, mikä saa ihmisen ajattelemaan tuon luokiessaan: "Jes, tuopa kivaa. Tuollaista minä haluan." AP

Niin eli sinä et nauti lasten seurasta joten oletat ettei kukaan muukaan nauti?

Se mikä siinä on kivaa, on ne omat Lapset, se rakkaus joka on jotain käsittämätöntä ja ainutlaatuista.

Tuskin kukaan tekee lapsia jotta pääsee vaihtamaan kakkavaippoja, heräilemään pitkin yötä, ottamaan vastaan uhmaikäisen kiukuttelukiukutteluja jne jne. Nuo tuollaiset ovat vain homman ikäviä puolia (ja tosiaan ohimeneviä). Ne plussapuolet vaan voittavat miinukset. Itse vihaan ruuanlaittoa, siivousta, tylsistyn äkkiä pikkulasten kanssa, enkä tosiaan ole parhaimmillani univelkaisena. Silti olen erittäin onnellinen pikkulasten äiti enkä ikinä vaihtaisi takaisin entiseen elämääni lapsettomana.

Ymmärrän sen, että on varmasti mukavaa katsoa omaa sylissä tuhisevaa vauvaa mutta tuosta olen kyllä eri mieltä, että elämän tarkoitus on suvun jatkaminen. Kuulostaa todella putkiaivoiselta. Eikö meillä joilla ei ole lapsia, ole tarkoitusta elämällemme?

Vierailija kirjoitti:

Hassua, miten tuota "äkkiä se viisi vuotta menee" tarjoillaan aina ikäänkuin hyvänä puolena. Minusta kun ajatus siitä, että elämästä menisi viisi (tai kymmenenkin) vuotta ihan hujauksessa, on vain kammottava! Kuolema on viisi vuotta lähempänä ennen kuin huomaatkaan, jee?! Sehän vain tekee tilanteesta vielä kauheamman!

No kyllähän kaikkien elämä menee ihan hujauksessa, elämä on lyhyt. Se yleensä tarkoittaa lapsiin liittyen sitä, että lapset kasvaa koko ajan, vauva on vauva vain vuoden ajan, ja kun ajattelet elämääsi, niin kyllä se vuosi on ihan helvetin lyhyt aika. Jos mietit omaa elämääsi vaikka sitä minkälainen oli se vuosi kun olit neljännellä luokalla koulussa, menikö aika silloin nopeasti? Muistatko sen kuinka hyvin päivästä päivään? 

Lapsettomalla menee usein elämä ohi vielä nopeammin kun ajan kulua ei näe kasvavissa lapsissaan, lapsettomat tätini ja hänen miehensä sanovat että se oli kauhea tunne kun täytti 50v kun ei yhtäkkiä tajunnut mihin 30 vuotta elämästä oli hujahtanut. Setäni väitti että oli nähnyt minun tyttäreni ihan pienenä vaikka ei ollut, vaan hän oli nähnyt minut yli 20 vuotta aikaisemmin, sekoitti meidät kun oltiin aika samannäköisiä, ja ne 20 vuotta oli sulautunut niin yhteen kun heidän elämänsä on ollut aina sitä samaa, töitä, kotona, mökillä, harrastuksissa-rataa.

AP ootko tosissasi, vai onko vaan sinun päivässäsi sopiva hetki vilpittömään ilkeilyyn?

Sinähän käytät elämääsi vauvapalstalla notkumiseen etkä ainakaan kahdehdittavaan jetsetelämään. Tai muuhun järkevämpään toimintaan. Et osaa pitää toisten hetkiä lapsen kanssa millään tavalla arvokkaina tai merkityksellisenä. Sinulla ON meneillään henkilökohtainen helvetti. Sinulla on niin tylsä hetki, että koet kaikki vastaukset itsellesi merkitykselliseksi ja arvokkaiksi. Käytät aikaa alapeukkuihin. Annat itsestäsi kuvan henkisesti köyhänä ihmisenä.

Kuka sinun elämässäsi pitää sinua merkityksellisenä ja arvokkaana? Toivottavasti edes joku, halit.

Olen itse pienten lasten kotiäiti, ja kieltämättä kaoottiselta ja yksinäiseltä kuulosti olla koko pitkä päivä lasten kanssa. Koko ajan jotain pikkujuttua ja sälää. Mutta sitähän se on, tämäkin vaihe on käytävä läpi, lapsista on kuitenkin enimmäkseen iloa. Täytyy kyllä nostaa ap:n kuvaamalle äidille hattua, jos selvisi koko päivä ilman että tarvitsi laottaa taaperolle piirretyt pyörimään...

Kannattaa nostaa se katse ylemmäs tuosta.

Tuo on ihan hyvää peruselämää. Ja sitä seuraa vielä rikkaampi jatko. On kaikki perhejuhat, yhteiset matkat, lastenlapset jne.

Ilman lapsia elämä junnaa samana kymmeniä vuosia.

lapseton37 kirjoitti:

Ymmärrän sen, että on varmasti mukavaa katsoa omaa sylissä tuhisevaa vauvaa mutta tuosta olen kyllä eri mieltä, että elämän tarkoitus on suvun jatkaminen. Kuulostaa todella putkiaivoiselta. Eikö meillä joilla ei ole lapsia, ole tarkoitusta elämällemme?

En tarkoita nyt kenenkään henkilökohtaista elämää ja sen tarkoitusta, vaan elämää yleensäkin, jokaista eliötä. Meitä ohjaa biologia kuten muitakin eläimiä. Jokaisen elävän olennon syy olemassaoloon on elämän jatkumisen turvaaminen, vaikka se omilla aivoillaan ajatteleville ihmisille saattaa olla vieras asia, mutta se on kuitenkin se fakta. Lapsettomatkin ihmiset yleensä kehittävät yhteiskuntaa ym. ja juuri niitä tulevia sukupolvia varten. Jos elämän tarkoitus olisi vaan olla tässä ja nyt ja kuolla pois, olisi ihan sama mitä tekee maapallolle tai toisille ihmisille ja eläimille, koska mitään jatkumoa ei olisi. Meidän jälkeen ei tulisi mitään. 

Juuri tuo käsittämättömän syvä rakkaus on siinä se palkitseva asia. Kaikkihan me nautimme, kun saamme viettää aikaa rakkaimman ihmisen kanssa! Jokainen hetki on silloin Ihana, vaikka se rakas olisi vaikka vatsataudissa. Sen rakkauden vuoksi tekee melkein mitä vaan.

Mieti, millaista on olla vastarakastunut, kun ei halua ole hetkeäkään erossa rakkaastaan. Oman lapsen kanssa se on ihan sama asia, paitsi että siihen tulee vielä lisäksi sellainen jännä biologinen vaisto, jota en pysty edes selittämään kunnolla. Sellainen tunne, että tämä ihminen on niin tärkeä, että ihan oikeasti uhraisin oman henkeni hänen puolestaan. Tekisin mitä vaan häntä suojellakseni.

Jokainen myös voi tehdä arjesta oman näköisensä. Itse esimerkiksi tapasin paljon muita äitejä, kävin kahvilla, rannalla, kävelyllä, shoppaamassa... olin onnekas, että kaikki kolme lastani olivat suht helppoja, mitä nyt normaalit korvatulehdukset, flunssat ja vesirokot käytiin läpi. Mies myös tietysti osallistui täysillä kaikkeen, joten harrastuksenikin jatkuivat ihan normaaliin tapaan.

Nyt, kun lapseni ovat jo koululaisia, on elämä oikeasti todella ihanaa ja helppoa. Nautin, kun ympärilläni on ihmisiä, jotka ovat minulle läheisiä ja tärkeitä. Voimme keskustella kaikenlaista, käydä leffassa, huvipuistossa, shoppailemassa, matkoilla, jnejnejne. Nyt saan tutustuttaa omat, rakkaat lapseni minulle tärkeisiin asioihin. Joistain he innostuvat, joistain ei. He puolestaan tarjoavat minulle mahdollisuuden tutustua ihan uusiin asioihin, joita he pitävät tärkeinä.

Päivääkään en vaihtaisi pois.

Ainut mikä tuossa ei miellytä minua on se, että lapsia on kaksi ja molemmat vielä noin pieniä. Yksi pieni lapsi riittää minulla ja silti on kädet täynnä hommaa. Onneksi yhden kanssa jää mukavasti rentouttavaa omaa aikaa, kun lapsi nukkuu, jolloin voi lukea kirjoja ja olla vain. En ikinä hankkisi toista lasta, ja ihan sama, mitä mieltä muut ovat tästä "itsekkäästä" ratkaisusta. Tosiasiassa lasten hankinta on ylipäänsä itsekästä, ihan sama, montako vääntää.

Tässä esimerkki omasta lapsettomasta arkipäivästä:

Aamulla herätys, päivän vaatteet ja aamupala reppuun, ja pyörällä tunti töihin. Kaunis kesäilma ja kukat tuoksuivat. Töiden jälkeen sama matka takaisin, taas mukava kesäinen keli ja päivän liikunta-annos helposti täynnä. Kotona jääkaapista välipalaa ja puolen tunnin päiväuni. Sen jälkeen tunti kielenopiskelua netissä, samalla pyykkikone päällä. Opiskelun jälkeen pyykit kuivumaan, ja toiseksi tunniksi varastoon maalaamaan yhtä vanhaa huonekalua. Sitten suihkuun,ja pakkasesta viikonloppuna tehty annos ruokaa sekä salaattia naamaan. Astiat pesukoneeseen ja nopea pöytien pyyhkiminen jotta aamulla kiva mennä siistiin keittiöön. Miehen kainalossa tunti netflixiä ja sitten nukkumaan.

Minustakin tuo aloittajan lainaama päivä kuulosti kamalalta, tykkäsi sitten lapsistaan tai ei. Täynnä kotitöitä ja rutiineja,ja vain toisten tarpeista huolehtimista. Ja tosiaan,tuo taisi olla se "helppo" lapsiperheen päivä...:O!

Mitä useammin luen tuon esimerkkipäivän niin ihmettelen enemmän ja enemmän miten joku ei näkisi tuota kivana arkena :) vauvakuume lisääntyy ja tulee olo että kyllä tähän elämään taaperon kanssa vielä vauvakin mahtuisi.

Tuossa esimerkissä

Lapset nukkuvat pitkään

Syövät hyvin

Vanhempi lapsi osaa jo käydä potalla

Vanhempi lapsi leikkii jo itsenäisestikin

Äiti laittaa ruokaa, jota lapsetkin suostuvat syömään

Leikkivät koko kotiporukka yhdessä, äitikin pääsee ulkoilemaan.

Kaikki nukkuvat päikkärit

Äiti saa kotitöitäkin tehtyä

Kuulostaahan toi nyt älyttömän paljon kivemmalta kun työssäkäyvän arki.

Tuosta esimerkistä vain puuttui tunteet.

Olisi voinut lukea vaikka, vauva herätti jokeltelemalla omiaan pinniksessä, ja taapero heräsi pirteänä leikkimään. Aamiaiseksi tehtiin lasten lempparipuuroa johon laitettiin mustikoita, kaikessa tohinassa en huomannut itse kuin juoda kahvikupposen...ulkoiltiin ja leikittiin ihanassa auringonpaisteessa ja lounaaksi syötiin maailman parasta lohilaatikkoa ja uunissa paahdettuja vihanneksia. Taaperokin yllätti kiittämällä hyvästä ruoasta, mun iso pikkunen :) jne

Missähän se mies oli iltapäivän?

1. "Pikkulapsiarki" on harhaanjohtava termi. Jos talossa on vauva, rutiinit pätevät korkeintaan kolme viikkoa ja sitten kaikki muuttuu jälleen. Usko pois ap, arjessa ei ole tylsää hetkeä. Juuri kun olet keksinyt miten homma hoituu parhaiten niin taas on uusi kehitysvaihe päällä eivätkä samat säännöt enää päde. Pidän tästä. Se vaatii kekseliäisyyttä, nokkeluutta, taitoa lukea ihmisiä.

2. Kuvauksessa ihanaa oli pitkä, kiireetön aamu, jolloin kaikki nukkuivat hyvin. Ei ruuhkabussia, ei 156 lukematonta sähköpostia, puoliksi valmisteltu palaveri jne. Herääminen iloisen vauvan jokelteluun on hyvin rentouttavaa. Kotitoimia sai hoitaa omassa tahdissa. Ei v*ttuuntuneena ja yliväsyneenä klo.21 töiden jälkeen. Ruoka oli terveellistä ja maittavaa eikä mikään Saarioisen valmispläjäys. Ja päiväunet! Luksusta! Saisin potkut jos yrittäisin tätä töissä. Paljon läheisyyttä, lämpöä ja arvostusta. Kuulosti juuri niin arkisen ihanalta mitä vauva-arki on.

Vierailija kirjoitti:

Ap, sanoit että tuo olisi sinun helvetti. Ymmärrätkö että toisille se on taivas sen takia että siinä on ne omat lapset, ne joita rakastaa yli kaiken ja joiden eteen on valmis vaikka antamaan henkensä?

Kun oma lapsi on sylissä tuhisemassa ja katsot häntä siinä, kaikessa rauhassa, ja tunnet sydäntä pakahduttavaa rakkautta, siinä ei mieti mitään kakkavaippojen vaihtoa tms. Tämä on se asia mitä ei voi lapsettomalle mitenkään selittää, kuinka voimakas se tunne nimenomaan omaa lasta kohtaan on, siskon lastakin voi rakastaa, mutta ei samalla tavalla kuin omaa. Vierasta lasta voi hoitaa hyvin ja hellitellä, mutta sitä rakkautta ei tule mitä tuntee omaa lasta kohtaan. Se on biologiaa, ja se toimii myös eläimillä, joten miksi ei ihmisillä. Jopa kasvit antavat henkensä jälkeläistensä eteen, elämän tarkoitus on elämän jatkuminen, omien geenien saattaminen eteenpäin.

Tästä on juuri kyse!

Olin valmistautunut ihanaan kauheaan pikkulapsiaikaan mutta en ikinä olisi osannut valmistautua siihen rakkauden tunteeseen mitä sitä omaa lasta kohtaan tuntee.

Omasta näkökulmastani voin sanoa että kyllähän tuo arkipäivän kuvaus kuulostaa periaatteessa kauhealta, mutta omasta kokemuksesta tiedän miltä se TUNTUU. Kun saa olla omien lasten seurassa, näet kuinka onnellisia he ovat pienistä asioista, saat arjen rullaamaan ja vastoinkäymiset selvitettyä. Ihan sama miten päivä menee, olet vain niin järjettömän onnellinen, koko ajan. Ei sitä enää muista millaista oli ilman lapsia ja omalla kohdalla elämä ennen lapsia oli jotenkin yksitoikkoista ja tylsää (usko tai älä :D). Ja ennen lapsia olin kuitenkin myöskin aivan onnellinen ja tyytyväinen elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassua, miten tuota "äkkiä se viisi vuotta menee" tarjoillaan aina ikäänkuin hyvänä puolena. Minusta kun ajatus siitä, että elämästä menisi viisi (tai kymmenenkin) vuotta ihan hujauksessa, on vain kammottava! Kuolema on viisi vuotta lähempänä ennen kuin huomaatkaan, jee?! Sehän vain tekee tilanteesta vielä kauheamman!

No kyllähän kaikkien elämä menee ihan hujauksessa, elämä on lyhyt. Se yleensä tarkoittaa lapsiin liittyen sitä, että lapset kasvaa koko ajan, vauva on vauva vain vuoden ajan, ja kun ajattelet elämääsi, niin kyllä se vuosi on ihan helvetin lyhyt aika. Jos mietit omaa elämääsi vaikka sitä minkälainen oli se vuosi kun olit neljännellä luokalla koulussa, menikö aika silloin nopeasti? Muistatko sen kuinka hyvin päivästä päivään? 

Lapsettomalla menee usein elämä ohi vielä nopeammin kun ajan kulua ei näe kasvavissa lapsissaan, lapsettomat tätini ja hänen miehensä sanovat että se oli kauhea tunne kun täytti 50v kun ei yhtäkkiä tajunnut mihin 30 vuotta elämästä oli hujahtanut. Setäni väitti että oli nähnyt minun tyttäreni ihan pienenä vaikka ei ollut, vaan hän oli nähnyt minut yli 20 vuotta aikaisemmin, sekoitti meidät kun oltiin aika samannäköisiä, ja ne 20 vuotta oli sulautunut niin yhteen kun heidän elämänsä on ollut aina sitä samaa, töitä, kotona, mökillä, harrastuksissa-rataa.

Olen kyllä täysin eri mieltä. Elämässäni ei ole aikuisuuden (eli kun olen itse saanut päättää mitä teen) yhtä ainoaa 5v ajanjaksoa joka olisi mennyt hujauksessa. Viimeisen vuodenkin aikana on tapahtunut aivan kamalasti! Lapselliset sen sijaan aina hokevat kuinka aika menee nopeasti, ja nyt jo lapsi menee kouluun (ja minä ihmettelen että nytkö vasta, sehän on ollut heillä ikuisuuden!).