Lue keskustelun säännöt.
Harvinaisia ja ehkä vanhoja, kuitenkin ihan normaaleja suomen kielen sanoja, mitä ihmiset eivät enää tunne?
Mitkä sanat ovat niin harvinaisia tai vanhanaikaisia, että vaikka kuuluvatkin suomen kieleen, niitä ei voi enää edes käyttää normaalissa keskustelussa ilman että joku ei ymmärrä?
Parin viikon sisällä olen käyttänyt itse kahtakin sanaa mitä mieheni ei ole koskaan kuulemma kuullutkaan. Nämä sanat olivat "kanalja" ( =kelmi, raukkamainen tyyppi) ja "raiska"(siis niin kuin "eukko raiska" eli "poloinen vanha mummo"). Olen ollut nuorempana aikamoinen lukutoukka ja nuo sanat lienevät tarttuneen matkaan jostain 70-luvulla suomennetuista kirjoista. Mieheni taas ei ole koskaan lukenut kaunokirjallisia kirjoja eli tuollaisen sanaston puute liittynee siihen.
Mitä muita löytyy? Listataan tänne!
Kommentit (1946)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri luin vanhaa Vernen kirjaa ja siinä seikkaili n.... n... no, se kuitenkin, ja se sana oli silloin vielä täysin neutraali vaikka nykyään kovaa viduilua ja poisto tulee.
SE sana on suomenkielessä EDELLEEN täysin normaali ja neutraali!
Ei anneta periksi woke-wokelle!
Sinun mielipiteesi ei muuta sitä faktaa, että tuota sanaa pidetään yleisesti erittäin loukkaavana, halventavana ja syrjivänä.
Eikä pidetä!
Miksi muka olisi mielestäsi erittäin loukkaavaa, halventavaa ja syrjivää olla n**keri?
Ole sinä keskenäs' niin rasisti kuin haluat, mutta meille muille n**keri on aivan normaali sana!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huhmare
Eikö sinulla ole sellaista keittiössäsi?
Kyllä muistan. Kun isoäiti oli pieni, suurin herkkunsa oli teurastuksien jälkeen sianpääsylvi!
Tuli maaseuduilta mieleen pari vanhaa sanaa: karmit ja kahva. Ootteko kuulleet?
Vierailija kirjoitti:
Kakkulat
Kakkulat liittyvät tukinajoon hevosella ja parireellä.
Meillä Hämeessä suosittiin saverikkoparirekiä, mutta pohjois- ja itä-Suomessa kakkulaparirekiä.
Metsäyhtiöt saattoivat suosia kakkulaparirekiä myös isommilla savotoilla, sillä kakkulalla on näppärämpää ja nopeampaa vaihtaa hevonen tyhjän reen edestä täyden reen eteen ja ajaa jatkuvasti tukkeja harvemmilla hevosilla - säästää kustannuksia, jos hevoset jaksavat.
Ennenaikaan kirjoitti:
Kyllä muistan. Kun isoäiti oli pieni, suurin herkkunsa oli teurastuksien jälkeen sianpääsylvi!
Tuli maaseuduilta mieleen pari vanhaa sanaa: karmit ja kahva. Ootteko kuulleet?
Se on syltty! Ranskaksi alatoopi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olkain
Rintsikoissa on olkain, tai olkaimet. Enkä tarkoita rintamamiestaloa.
Vierailija kirjoitti:
Muistatteko kun isoisä keitteli sianpääsylviä?
Tuo sana on syltty, ei Sylvi!
Tehdään tuoreeltaan, kun kallo on puhdistettu. On hyvää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olkain
Rintsikoissa on olkain, tai olkaimet. Enkä tarkoita rintamamiestaloa.
Olkaimilla pysyvät myös housut ylhäällä - etenkin, jos sattuu olemaan mahaa hieman enemmän, eikä tunnu mukavalta kiristää vyötä liikaa.
- Miksi hylje ei käytä housuja?
- No kun ne eivät pysy ylhäällä, ei vyöllä eikä olkaimilla! Hähhähhää!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kakkulat
Kakkulat liittyvät tukinajoon hevosella ja parireellä.
Meillä Hämeessä suosittiin saverikkoparirekiä, mutta pohjois- ja itä-Suomessa kakkulaparirekiä.
Metsäyhtiöt saattoivat suosia kakkulaparirekiä myös isommilla savotoilla, sillä kakkulalla on näppärämpää ja nopeampaa vaihtaa hevonen tyhjän reen edestä täyden reen eteen ja ajaa jatkuvasti tukkeja harvemmilla hevosilla - säästää kustannuksia, jos hevoset jaksavat.
leikillisesti silmälasit.
Esimerkiksi: Nosti kakkulat nenälleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ennenaikaan kirjoitti:
Kyllä muistan. Kun isoäiti oli pieni, suurin herkkunsa oli teurastuksien jälkeen sianpääsylvi!
Tuli maaseuduilta mieleen pari vanhaa sanaa: karmit ja kahva. Ootteko kuulleet?
Se on syltty! Ranskaksi alatoopi!
Jäljet johtaa sylttytehtaalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhoissa elokuvissa hienoilla naisilla oli talvisaikaan muhveja eli käsipuuhkia. Wikipedia tiesi, että niitä alkoi tulla käyttöön 1500-luvulla, ja ne yleistyivät 1600-luvulla.
Mun äidillä oli 1950-luvulla ompelimossa teetetty luistelupuku, johon kuului muhvi. Puku oli tummansinistä antiikkisamettia, siinä oli huppu ja hupun reunus sekä muhvi olivat samaa vaaleaa karvaa. Leikin lapsena puvulla ja muhvilla. Löysin ne kun mummolassa katselin vintillä äidin nuoruuden tavaroita.
Muhveissa oli muistaakseni nauha, joka meni kaulan ympäri. Sillä tavoin pystyi pitämään kädet poissa muhvin sisältä, mutta muhvi ei pudonnut.
Täällä on paljon murresanoja. Olisi kiva jos joku laittaisi mistä on kotoisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaura. Tuli Mul mielee et onks se uus sana. Vai oliks enne vaan ryyti tai pelto tai joku muu ruis?
Muhvihan on teollisuudessa käytetty putki liitos.
Tamperelta
harva, harvoin, tuskin, ettei, ym negaatiosanoja
Näkee pelkkää ja että ei, monikaan, moni ei, ei varmaankaan.
Harvapa enää tietää miten oiva kieli onkaan.
Vierailija kirjoitti:
Missä on räppäävät vanhat mummot ja papat jotka räppää vanhoilla sanoilla?
niggeriassa!
Tänään annan miehelleni ryppistä = pöllönsilmää
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kalmo = kuollut, ruumis
Alunperin kielessämme oli vain yksi sana, "ruumis", tarkoittamaan sekä elävää että kuollutta ruumista.
Suomenuskon ( alkuperäisen uskontomme ) mukaan nimittäin ruumis heikkenee ja sairastuu, kun "löyly" ( = sielu ) hiipuu. Kun löyly loppuu kokonaan, niin ruumis kuolee. Tuolloin siinä voi olla jäljellä vielä "itse" ja "luonto". "Luonto" määrää, millaisia ihmisiä me olemme - ts. millainen "luonteemme" on. Perisielu "itse" ei häviä, vaan se siirtyy seuraavaan sukuun syntyneeseen lapseen. Tästä syystä annamme lapselle edelleen mielellämme kuolleen vaarin tai mummon tai ennen heitä eläneen suvun jäsenen nimen. Sanotaan, että ihminen elää niin kauan, kun joku hänet nimeltä muistaa. Perinteemme eroavat näin monien muiden kansojen ajattelusta ja tämä on heijastunut myös kieleemme.
Sota-aikana, 40-luvun alussa heräsi kysymys siitä, pitäisikö kielessämme olla eri sana tarkoittamaan elävää ja kuollutta ruumista ja niinpä aiheesta järjestettiin kysely. Sen tuloksena:
1. "Kalmo" on 40-luvulla luotu sanake ( = keksitty sana ), joka merkitsee kuollutta ruumista. Johdettu sanasta "kalma" = "kuolema". ( Vrt. kalmisto = nyk. "hautausmaa". Vanhoina aikoina ennen kristinuskon tuloa ei käytetty sanaa "hautausmaa", sillä tavallisimmin vainajat tuolloin poltettiin ).
2. "Keho" on samassa yhteydessä luotu sanake, joka merkitsee elävää ruumista. Se on johdettu eestinkielen samaa merkitsevästä sanasta "keha".
Työskentelen sairaalassa hoitajana emmekä koskaan käytä sanaa ruumis muuta kuin kuolleesta puhuttaessa. Puhumme kehosta tai vartalosta, se kuulostaa paljon paremmalta varsinkin jos potilas on kuuloetäisyudellä.
Kuten sanottu, sekä keho että kalmo ovat sanakkeita ja luotu vasta 40-luvulla.
Vartalo puolestaan tarkoittaa ainoastaan ruumiin torso-osaa ( ilman käsiä, jalkoja ja päätä ).
Ruumis tarkoittaa edelleen sekä elävää että kuollutta ruumista. Ilmaisua tarkentaaksesi voit tarvittaessa käyttää ym. sanakkeita.
Eikö myös raajojen voi ajatella kuuluvan vartaloon? Jos arvioidaan vaikka sitä, onko jollakin henkilöllä hyvä vartalo, ei kai silloin katsota pelkästään sitä torso-osaa.
Huhmare