Lue keskustelun säännöt.
Huuto kasvatuskeinona? Miksi toiset huutavat lapsilleen koko_ajan? Mitä sillä savutetaan?
02.06.2017 |
Kuuntelen tässä TAAS kun eräs äiti huutaa jälkikasvulleen ja väkisinkin sitä miettii että miksi. Minkälaisia aikuisia kasvaa lapsista joille huudetaan joka päivä jostain asiasta?
Kommentit (68)
Mä panen tähän yhden linkin, jossa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen puhuu mielestäni asiaa.
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/02/22/lastenpsykiatri-jari-sinkkonen-…
"Jos vanhempi on kimpaantunut ja sanonut ihan liian pahasti lapselle, on fiksua todeta kuohun mentyä ohi: ’Kyllä mä nyt sulle liian pahasti sanoin, pyydän sitä anteeksi, ei ollut tarkoitus’. Idea on, että me yhdessä selviämme myös sellaisista tunteista, jotka lapselle ovat ihan sietämättömiä. Vanhempana autan sinua niiden tunteiden kanssa eteenpäin ja kestän ne hylkäämättä ja raivostumatta liikaa.
Se ei todellakaan tarkoita sitä, että aikuisen pitäisi olla aina tyyni. Lapsi ymmärtää jo kolmevuotiaana, että se on falskia eikä aikuisen todellinen tunnetila, vaan että hän on oikeasti ihan raivona. Välillä on hyvä kajauttaa nyrkki pöytään ja sanoa: ’Nyt loppu, nyt riittää!’."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan huutanut lapsilleni.
En myöskään ole käyttänyt kasvatuskeinoina jäähypenkkejä, aresteja tai tavaroiden takavarikointia.
Aloitin kasvatuksen lapsen synnyttyä. Rakkautta ja välittämistä.
Kotonamme ei ole milloinkaan ollut erillisiä sääntöjä. Lapset kasvoivat hyviin tapoihin jo pienestä pitäen.
Kodissamme vallitsi hyväksyvä ja lämmin ilmapiiri.
T: Kahden jo aikuisen lapsen äiti
En ymmärrä, miten ihmiset tämän tekevät. Siis kasvattavat lapsista kunnollisia. Itse tunnen, että en vain saa lapsia pysymään aisoissa ja käyttäytymään kunnolla. Tunnusta huutavani joskus. En vain jaksa tappelua ja riitelyä, toisten ärsyttämistä ja sitä, että asiat ei tapahdu heti esim jos käsken laittaa telkkarin kiinni, niin en vain kestä jos se venyy ja venyy.
Olen kärsimätön ja aika tempperamenttinen. Ihailen suuresti äitejä, jotka ovat rauhallisia, kärsivällisiä ja lempeitä. En nyt toki koko aikaa täällä huuda, mutta silloin tällöin hermo vain menee poikien riehumiseen tai tytön uskomattomiin kiukuttelukohtauksiin, jotka kestävät pahimmillaan pari tuntia. Siinä on kärsivällisyys kaukana, kun lapsi 23 aikaan heittää peitot, tyynyt, patjat lattialle ja pomppii sälepohjan päällä.
En siis huuda joka kerta läheskään. Pyrin rauhoittamaan lasta, rakastamaan ja olemaan lempeä, mutta joskus vain pinna palaa. En tiedä ovatko lapseni erityisen tempperamenttisiä (keskimmäinen ja nuorin) vai vain vilkkaita ja kekseliäitä (vanhin ja nuorin) vai onko kasvatustaitoni vain niin surkeat.
Ihailen sinua kovasti äitinä. Harmittaa, etten itse pysty tuohon. Tunnen usein suurta syyllisyyttä, häpeää ja alemmuutta omasta äitiydestäni.
Minä tein tuon yksinhuoltajana erottuani väkivaltaisesta suhteesta.
Rakensin kodin, jossa kenenkään ei tarvitse pelätä. Kodin missä on rauha, mukava olla ja lasten hyvä kasvaa.
Vierailija kirjoitti:
Oudointa on se että kuvitellaan huutamisen jotenkin kasvattavan lapsia "kestämään enemmän", vaikka on läpeensä tutkittu juttu että näillä lapsilla on paljon enemmän taipumus säikkyä tilanteita kun taas ne keille EI ole huudettu (tarkoitan tällä aika jatkuvaa aggressiivista kommunikointia), ovat saanet terveen itsetunnon ja perusturvan.
Minulle ei huudettu, enkä huuda lapsilleni. Lapsia on 4 ja he koettelevat tietysti hermojani, mutta nostan hattua omille vanhemmilleni joilta opin parempia keinoja kommunikoida. Mieheni huutaa hermostuessaan muttei saa sillä mitään aikaan. En tuomitse huutamista, mutta näen sen niiiin turhana. Aikuisen auktoriteetin täytyy perustua johonkin kestävämpään kuten
- hyvään kontaktiin (puhutaan lapsen tasolla siis kasvotusten, puhutaan lapselle ymmärrettävällä tavalla, puhutaan olennaista
- perusteluun (selkeä syy-seuraus)
- johdonmukaisuuteen
- esimerkkiin (aikuinen opettaa itsehillintää hillitsemällä itsensä)
- aitoon välittämiseen ja sen osoittamiseen (kun lapsi voi luottaa että aikuinen pyytää asioita hänen parhaakseen, on vähemmän tarvetta vääntää asioista)Jättäisin huutamisen oikeita vaaratilanteita varten, että siihen sitten reagoitaisiin.
Etpä tietenkään tuomitse huutamista, koska et ole kärsinyt sen seurauksista. Oikea henkinen kermaperse näkee sen vain niiiin turhana. Sitähän se seksuaalinen väkivaltakin on, eiks jeh?
Vierailija kirjoitti:
Mä panen tähän yhden linkin, jossa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen puhuu mielestäni asiaa.
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/02/22/lastenpsykiatri-jari-sinkkonen-…
"Jos vanhempi on kimpaantunut ja sanonut ihan liian pahasti lapselle, on fiksua todeta kuohun mentyä ohi: ’Kyllä mä nyt sulle liian pahasti sanoin, pyydän sitä anteeksi, ei ollut tarkoitus’. Idea on, että me yhdessä selviämme myös sellaisista tunteista, jotka lapselle ovat ihan sietämättömiä. Vanhempana autan sinua niiden tunteiden kanssa eteenpäin ja kestän ne hylkäämättä ja raivostumatta liikaa.
Se ei todellakaan tarkoita sitä, että aikuisen pitäisi olla aina tyyni. Lapsi ymmärtää jo kolmevuotiaana, että se on falskia eikä aikuisen todellinen tunnetila, vaan että hän on oikeasti ihan raivona. Välillä on hyvä kajauttaa nyrkki pöytään ja sanoa: ’Nyt loppu, nyt riittää!’."
Ei lapsi välttämättä ymmärrä, että "vanhempi on vain nyt ihan raivona", en ainakaan itse ymmärtänyt sitä edes kasvattajana, että sitä mulla on. Vaan koin että lapsi toimii nyt jotenkin hirvittävän väärin ja lapsellekin jäi varmasti sellainen käsitys.
Lapsi voi ymmärtää hirveistä huudoista tehneensä jotain hirveää ja väärin ja jos vanhempi myöhemmin sanoo vain suuttuneensa liikaa (eli voimaan jää, että teit hirveän väärin, mutta olisin voinut suuttua vähemmän), niin lapsen väärä käsitys omasta virheellisyydestään jää voimaan. Jos siis oli kyse kuitenkin lähinnä vanhemman omasta pahasta mielestä, joka purkaantui lapseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelokkaita aikuisia. Mulle äiti huusi joka asiasta, jokaisesta ihan pienestäkin jutusta, myös sellaisista jotka eivät olleet minun vikani (esim. veljeni teki jotain, minä sain huudot). Pelkään edelleen vihaisia ihmisiä ja konfliktitilanteita aivan älyttömästi. Lamaannun ihan kokonaan jos joku aikuinen ihminen on vihainen, eikä tarvitse olla edes minulle vihainen, riittää että on samassa tilassa jollekin toiselle vihainen.
Kyllä varmasti useimmat huutavat lapsilleen joskus, mutta voi sitä omaa huutamisen määrää ja aihetta vähän miettiä. Lapselle ei tule huutaa vahingoista. Tällä tavalla rikot vain luottamuksen välillänne ja kasvatat riitoja pelkäävän lapsen.
Ai että. Niin samaistuin. Minulle huudettiin, joka päivä. Äiti, joka oli kotona kun olin 3-11 vuotias, eli käytännössä en ollut päivähoidossa koskaan, huusi ihan yhtäkkiä. Tapahtumista, joihin en ollut syyllinen, asioista, joita en ollut tehnyt. You name it.
Pelkään ilkeitä, vihaisia ihmisiä. Juoppoja. Äänekkäitä. Arvaamattomia ihmisiä. En osaa riidellä kunnolla. Minulla on päiväkirjassa merkintä, olen ollut ehkä 7v kun olen sen kirjoittanut. "Äiti oli tänään kiva, äiti ei huutanut".
Joskus lapsena mietin kotoa karkaamista. Mietin monesti, että missä olisi parempi elää. Mummolassa. Kaverin luona. Olen myös miettinyt olinko oikeasti niin paha tai ilkeä tai teinkö asioita väärin.
En tehnyt.
Joskus lapsena mietin monesti, että "sitten kun minulla on lapsia, en ikinä huuda niille".
No, lapsia ei ole vielä siunaantunut, mutta hyvät suunnitelmat vittuilla omalle äidille huutamalla kasvattamisesta on olemassa ja otetaan käyttöön sitten kun niitä omia lapsia joskus on.
Kannattaisiko katkaista välit kokonaan? Vai teetkö tuon niin, että lapset ei huomaa? Vai saako he oppia, että meitä loukanneille ihmisille vittuillaan suunnitellusti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos ei huuda niin ei se aina tarkoita että elämäntilanne on helppo. Olen siis tuo 4 lapsen äiti, joka ei huuda. Ei todellakaan ole aina helppoa, mutta huutaminen ei sitä tilannetta paranna ja JUURI SIKSI käytän rakentavampia keinoja, että tää olisi täysi sirkus jos mun auktoriteetti perustuisi siihen että lapset pelkäävät mua ja täytyy huutaa saadakseen homma toimimaan. Tää on myös tietoinen päätös, josta on seurannut paljon hyvää.
Sä et tajua, että sulla ei ole niin vaikeaa elämäntilannetta, ettet kykenisi säilyttämään tuota ja olemaan kontrollissa itsestäsi. Sinulle on myös jonkun täytynyt opettaa se kontrolli tai sallia tilaa sinun itse ottaa se itseesi, eikä ole ns. rikkonut rajojasi. Älä luule sen olleen omaa ansiotasi. Et ole sen parempi kuin muut, ne, joita haukut mielessäsi huonoihin tilanteisiin joutujiksi.
Vierailija kirjoitti:
Mä en enää seuraa tätä ketjua kun lähdettiin näille raiteille, että huutamista aletaan suitsuttamaan tärkeänä lapselle. Surullista, kylmää ja järkyttävää tekosyiden keksimistä oman itsehillinnän puutteelle.
Jos sinä osaisit kasvattaa, et tuomitsisi niitä, joilta tämä itsehillintä puuttuu. Koska mitä apua ja hyötyä tästä sinun kommentistasi oli kellekään, jolta itshillintä puuttuu? Jos osaisit kasvattaa, neuvoisit hieman, miten kyetä itsehillintään niin että se meillä toimii. Sun neuvot on ihan hyödyttömiä, jos ne eivät toimi ja auta käytännössä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan huutanut lapsilleni. Ihan järjetön ajatuskin.
Huutavatko nämä lapsille huutavat vanhemmat työpaikallaan muille työntekijöille ja pomoille?
Vai kohdistuuko se huuto ainoastaan sellaiseen, joka on avuton eikä pysty puolustautumaan?
Totta kai. Viimeksi tänään huusin duunissa jumalauta, kun tietokone jumitti ja meni työtä hukkaan. Kyllä helpotti, ja kas kummaa, ei kukaan ottanut itseensä millään tavalla. Hetken kuluttua naapurilta, keski-ikäiseltä tädiltä kuten minäkin, pääsi useampikin kirosana ja samasta syystä...
Katsos, meitä on monenlaisia. Osa on luonnostaan viilipyttyjä, osa ei.
Multa tulee myös positiiviset tunteet aika ylitsevuotavasti, ja olen huumorintajuinen, elämäniloinen ja positiivinen. Kai se välillä kiukustuminen olisi ikävämpi piirre, jos jurnottaisin, olisin kade ja katkera. Mutta noita luonteenpiirteitä on moneen komboon.
Pari tuttua on taas todella hillittyjä ja jopa takakireitä ihmisiä, joille kontrolli on tärkeä asia ja jotain pientäkin nolostumista jaksetaan märehtiä päivätolkulla. Ei siinä mitään, hekin saavat olla juuri sellaisia kuin haluavat, mutta ei todellakaan käy kateeksi.
Ja kaikkea tuosta välistä...
5
Etkä voi ymmärtää, että tämäkin on kasvatuksen tulos, etkä edes mieti, osaisitko auttaa millään lailla. Kivahan se on, jos sinua ei ole tuomittu ollessasi se, kuka olet.
Käyttäjä3500 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä panen tähän yhden linkin, jossa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen puhuu mielestäni asiaa.
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/02/22/lastenpsykiatri-jari-sinkkonen-…
"Jos vanhempi on kimpaantunut ja sanonut ihan liian pahasti lapselle, on fiksua todeta kuohun mentyä ohi: ’Kyllä mä nyt sulle liian pahasti sanoin, pyydän sitä anteeksi, ei ollut tarkoitus’. Idea on, että me yhdessä selviämme myös sellaisista tunteista, jotka lapselle ovat ihan sietämättömiä. Vanhempana autan sinua niiden tunteiden kanssa eteenpäin ja kestän ne hylkäämättä ja raivostumatta liikaa.
Se ei todellakaan tarkoita sitä, että aikuisen pitäisi olla aina tyyni. Lapsi ymmärtää jo kolmevuotiaana, että se on falskia eikä aikuisen todellinen tunnetila, vaan että hän on oikeasti ihan raivona. Välillä on hyvä kajauttaa nyrkki pöytään ja sanoa: ’Nyt loppu, nyt riittää!’."
Ei lapsi välttämättä ymmärrä, että "vanhempi on vain nyt ihan raivona", en ainakaan itse ymmärtänyt sitä edes kasvattajana, että sitä mulla on. Vaan koin että lapsi toimii nyt jotenkin hirvittävän väärin ja lapsellekin jäi varmasti sellainen käsitys.
Lapsi voi ymmärtää hirveistä huudoista tehneensä jotain hirveää ja väärin ja jos vanhempi myöhemmin sanoo vain suuttuneensa liikaa (eli voimaan jää, että teit hirveän väärin, mutta olisin voinut suuttua vähemmän), niin lapsen väärä käsitys omasta virheellisyydestään jää voimaan. Jos siis oli kyse kuitenkin lähinnä vanhemman omasta pahasta mielestä, joka purkaantui lapseen.
No en usko nyt tähän.
Tietenkin jälkityöstö on tärkeää, ja ylipäätään lapselle on hyvä sanoittaa tunteita.
Mutta jos vanhempi ei ole siis yliväsynyt ja stressaantuneena raivoa jatkuvasti, niin kyllä ne suuttumiset tulevat asioista, jotka OVAT lapselle aivan selviä. Äiti suuttui, kun kiusasin pikkuveljeä...
Siitä olen tietenkin samaa mieltä, että lapselle ei saa jäädä tunnetta, että hän on ihmisenä epäkelpo tai ettei äiti oikeasti häntä rakasta. Semmoisen tunteen ikävä kyllä saa lapselle aikaan ilman huutamistakin.
5
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyttäjä3500 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan huutanut lapsilleni. Ihan järjetön ajatuskin.
Huutavatko nämä lapsille huutavat vanhemmat työpaikallaan muille työntekijöille ja pomoille?
Vai kohdistuuko se huuto ainoastaan sellaiseen, joka on avuton eikä pysty puolustautumaan?
Totta kai. Viimeksi tänään huusin duunissa jumalauta, kun tietokone jumitti ja meni työtä hukkaan. Kyllä helpotti, ja kas kummaa, ei kukaan ottanut itseensä millään tavalla. Hetken kuluttua naapurilta, keski-ikäiseltä tädiltä kuten minäkin, pääsi useampikin kirosana ja samasta syystä...
Katsos, meitä on monenlaisia. Osa on luonnostaan viilipyttyjä, osa ei.
Multa tulee myös positiiviset tunteet aika ylitsevuotavasti, ja olen huumorintajuinen, elämäniloinen ja positiivinen. Kai se välillä kiukustuminen olisi ikävämpi piirre, jos jurnottaisin, olisin kade ja katkera. Mutta noita luonteenpiirteitä on moneen komboon.
Pari tuttua on taas todella hillittyjä ja jopa takakireitä ihmisiä, joille kontrolli on tärkeä asia ja jotain pientäkin nolostumista jaksetaan märehtiä päivätolkulla. Ei siinä mitään, hekin saavat olla juuri sellaisia kuin haluavat, mutta ei todellakaan käy kateeksi.
Ja kaikkea tuosta välistä...
5
Etkä voi ymmärtää, että tämäkin on kasvatuksen tulos, etkä edes mieti, osaisitko auttaa millään lailla. Kivahan se on, jos sinua ei ole tuomittu ollessasi se, kuka olet.
Totta kai minä ymmärrän, että se on OSIN kasvatuksen tulos, osin synnynnäinen luonteenpiirre ja osin ehkä suomalaisen pidättyvän kulttuurin tulosta.
En minä koe, että minun pitäisi mennä ketään ihmistä muuttamaan/"auttamaan". Se riittää, että annan heidän olla omanlaisiaan ja suhtaudun ystävällisesti ja yritän olla kaikin tavoin loukkaamatta.
5
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en kyllä usko, että kukaan koko aikaa huutaa.
Mutta joskus vanhemmallakin katkeaa pinna.
Tietenkään ei kovin taajaan saisi katketa, koska se kertoo jo keinojen vähyydestä kasvattajana ja uupumuksesta. Jos tuntuu, että alvariinsa karjuu kitarisat sojossa muksuille, niin kannattaa pysähtyä miettimään syitä ja tehdä niille syille jotain.
Mutta tiedätkös ap, että lastenpsykiatrien mielestä on ihan ok joskus vanhemmankin kimmastua. Lapselle on hyvä saada perille pari oppia, ja toinen niistä on hyvinkin tärkeä: negatiivisia tunteita saa ilmaista. Ilman että ketään mollataan tai haukutaan tai vahingoitetaan väkivallalla.
Ja toinen on, että vanhemmalla on rajansa ja lapselle ilmaistaan, koska hän on sellaisia rikkonut. Ok, puhe ja sen kertominen, miten tilanteessa oikein olisi pitänyt toimia pelittää yleensä paremmin, mutta esimerkiksi jos lapset ovat kielloista huolimatta tukkanuottasilla, niin karjaisu NYT LOPPUI, molemmat huoneisiinne HETI! toimii aika hyvin....
Me vanhemmatkin olemme ihmisiä. Väsymme, ärsyynnymme, hermostumme. Jotkut reagoivat väkivallalla, se on huono vaihtoehto. Jotkut ilkeilemällä ja nitistämällä lapsen henkisen kantin - täysin huutamatta voi aiheuttaa helvetisti tuhoa lapsen itsetunnolle.
Joku huutaa ja huikauhistusjakamalaa kiroileekin. Ja sitten hetken päästä rauhoittuu, pyytää huutamista anteeksi ja kertoo, miksi hermostui. Ei paha ollenkaan, kunhan ei ole päivittäistä.
Joku ei suutu tai hermostu koskaan mihinkään. Hienoa, jos tällaisia ihmisiä on, en ole tosin koskaan tavannut. Aika lehmänhermoinen saa olla, ja helpossa elämäntilanteessa. Tällainen onnitelkoot itseään hyvästä tuurista, ja pidättykööt besserwisseroimasta vähemmän onnekkaille.
IHANAA kun joku ajattelee täällä joskus asioista järkevästi. Itse olen ollut viimeaikoina väsynyt ja kimmastunut useammin lapselle ja korottanut ääntä. Syyllistyn itse tästä ja tiedän että hermon pitäisi kestää paremmin ja kestäisikin levänneenä. Mutta aina siihen ei ole mahdollisuuksia. Pelkkä lievä väsymys ja ärtyneisyys tuskin ylittää mitään kynnystä saada apua mistään viralliselta taholta. Eikä muita paikkoja ole. Mies unohtaa kerta toisensa jälkeen että viimeisillään raskaana olevaa saattaa väsyttää ja sattuakin, vaikka olen omia olotilojani selittänyt taas ja taas. No onneksi tämä on väliaikainen tila ja helpottaa kesällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan huutanut lapsilleni.
En myöskään ole käyttänyt kasvatuskeinoina jäähypenkkejä, aresteja tai tavaroiden takavarikointia.
Aloitin kasvatuksen lapsen synnyttyä. Rakkautta ja välittämistä.
Kotonamme ei ole milloinkaan ollut erillisiä sääntöjä. Lapset kasvoivat hyviin tapoihin jo pienestä pitäen.
Kodissamme vallitsi hyväksyvä ja lämmin ilmapiiri.
T: Kahden jo aikuisen lapsen äiti
En ymmärrä, miten ihmiset tämän tekevät. Siis kasvattavat lapsista kunnollisia. Itse tunnen, että en vain saa lapsia pysymään aisoissa ja käyttäytymään kunnolla. Tunnusta huutavani joskus. En vain jaksa tappelua ja riitelyä, toisten ärsyttämistä ja sitä, että asiat ei tapahdu heti esim jos käsken laittaa telkkarin kiinni, niin en vain kestä jos se venyy ja venyy.
Olen kärsimätön ja aika tempperamenttinen. Ihailen suuresti äitejä, jotka ovat rauhallisia, kärsivällisiä ja lempeitä. En nyt toki koko aikaa täällä huuda, mutta silloin tällöin hermo vain menee poikien riehumiseen tai tytön uskomattomiin kiukuttelukohtauksiin, jotka kestävät pahimmillaan pari tuntia. Siinä on kärsivällisyys kaukana, kun lapsi 23 aikaan heittää peitot, tyynyt, patjat lattialle ja pomppii sälepohjan päällä.
En siis huuda joka kerta läheskään. Pyrin rauhoittamaan lasta, rakastamaan ja olemaan lempeä, mutta joskus vain pinna palaa. En tiedä ovatko lapseni erityisen tempperamenttisiä (keskimmäinen ja nuorin) vai vain vilkkaita ja kekseliäitä (vanhin ja nuorin) vai onko kasvatustaitoni vain niin surkeat.
Ihailen sinua kovasti äitinä. Harmittaa, etten itse pysty tuohon. Tunnen usein suurta syyllisyyttä, häpeää ja alemmuutta omasta äitiydestäni.
Minä tein tuon yksinhuoltajana erottuani väkivaltaisesta suhteesta.
Rakensin kodin, jossa kenenkään ei tarvitse pelätä. Kodin missä on rauha, mukava olla ja lasten hyvä kasvaa.
Ei meilläkään lasten tarvitse pelätä ja meillä on koti, jossa on rauha (jos poissuljetaan lasten keskinäinen riitely ja riehuminen), mukava olla ja lasten hyvä kasvaa. Meillä on usein hauskaa, nauretaan, retkeillään, pelataan koko perhe jalkapalloa jne. Ei meillä mitään idyllistä perhe-elämää vietetä, vaan tosiaan usein tuntuu, etten ole osannut kasvattaa lapsia oikein. Poden tästä lähes jatkuvaa syyllisyyttä. Mietin paljon tosiaan sitä, missä menee lapsen käytöksessä tempperamentin ja missä oman "surkean" kasvatustyöni raja.
Mutta tosiaan joskus pinna palaa ja huudan, suutun ja vihastun. Pyydän aina jälkeenpäin lapsilta anteeksi jos tuntuu, että ei mennyt ihan putkeen. Koomista tai ehkä jopa surullista, että oma tyttäreni 7v, jolla on paljon pidempi pinna (ja myös pitkävihaisempi) saattaa sanoa minulle, että "äiti, ota rauhallisesti, asiat selviää keskustelemalla järkevästi, istu nyt tuohon lattialle, niin jutellaan".
Ja vielä omaan tempperamenttiini ja siihen, että olen aika tulinen ja helposti leimahtava luonteeltani, niin se on osoittautunut tosi raskaaksi vanhempana olemisessa. Tavallaan joutuu jatkuvasti peittämään ja tukahduttamaan oman luonteensa ja näyttelemään lapsille jotain, mitä en ole. Haluaisin olla se rauhallinen, kärsivällinen ja loputtoman lempeä äiti, mutta se ei vain vastaa yhtään tempperamenttiäni.
Suomessa on tosi voimakas käsitys siitä, että hyvä äiti on juuri se kärsivällinen, tasainen ja rauhallinen. Siinä tuntee itsensä väkisinkin huonoksi, kun leikkipuistossa viereinen äiti selittää sadannen kerran lapselle rauhallisesti, miksi ei saa ottaa toisen kädestä lelua ja itse alan hermostua jo kolmannen kerran jälkeen T. edellinen kirjoittaja (55)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyttäjä3500 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oudointa on se että kuvitellaan huutamisen jotenkin kasvattavan lapsia "kestämään enemmän", vaikka on läpeensä tutkittu juttu että näillä lapsilla on paljon enemmän taipumus säikkyä tilanteita kun taas ne keille EI ole huudettu (tarkoitan tällä aika jatkuvaa aggressiivista kommunikointia), ovat saanet terveen itsetunnon ja perusturvan.
Minulle ei huudettu, enkä huuda lapsilleni. Lapsia on 4 ja he koettelevat tietysti hermojani, mutta nostan hattua omille vanhemmilleni joilta opin parempia keinoja kommunikoida. Mieheni huutaa hermostuessaan muttei saa sillä mitään aikaan. En tuomitse huutamista, mutta näen sen niiiin turhana. Aikuisen auktoriteetin täytyy perustua johonkin kestävämpään kuten
- hyvään kontaktiin (puhutaan lapsen tasolla siis kasvotusten, puhutaan lapselle ymmärrettävällä tavalla, puhutaan olennaista
- perusteluun (selkeä syy-seuraus)
- johdonmukaisuuteen
- esimerkkiin (aikuinen opettaa itsehillintää hillitsemällä itsensä)
- aitoon välittämiseen ja sen osoittamiseen (kun lapsi voi luottaa että aikuinen pyytää asioita hänen parhaakseen, on vähemmän tarvetta vääntää asioista)Jättäisin huutamisen oikeita vaaratilanteita varten, että siihen sitten reagoitaisiin.
Etpä tietenkään tuomitse huutamista, koska et ole kärsinyt sen seurauksista. Oikea henkinen kermaperse näkee sen vain niiiin turhana. Sitähän se seksuaalinen väkivaltakin on, eiks jeh?
????
Olikohan tämä vastaaja ihan selvinpäin? Mielestäni yritin ihan asiallisesti avata sitä mikä voisi toimia paremmin kuin huutaminen. En itse huuda, mutta mainitsin myös etten tuomitse sitä jos jonkun temperamentti kiehahtaa helpommin kunhan osaa pyytää anteeksi. Mun mielestä tää on ihan perusmyötätuntoa. Jos ei kannata huutamista, voi vaikuttaa omaan toimintaan, mutta paha mun on tuomita muita asiasta. Tuomitseminen ei myöskään ole kovin rakentavaa.
Aika heppoisesti nimität minua "henkiseksi kermaperseeksi" joka näemmä hyväksyy seksuaalisen väkivallan??? Siksikö hyväksyn sen että ymmärrän jos joku hermostuu joskus?
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan huutanut lapsilleni. Ihan järjetön ajatuskin.
Huutavatko nämä lapsille huutavat vanhemmat työpaikallaan muille työntekijöille ja pomoille?
Vai kohdistuuko se huuto ainoastaan sellaiseen, joka on avuton eikä pysty puolustautumaan?
Tietenkin huutavat työpaikallakin, tosin eivät pomoille, tai kollegoilleen, vaan harkkareille, kesätyöläisille, opiskelijoille, tettiläisille, nuorille asiakkailleen ja alaisilleen.
Vierailija kirjoitti:
Jos ei huuda niin ei se aina tarkoita että elämäntilanne on helppo. Olen siis tuo 4 lapsen äiti, joka ei huuda. Ei todellakaan ole aina helppoa, mutta huutaminen ei sitä tilannetta paranna ja JUURI SIKSI käytän rakentavampia keinoja, että tää olisi täysi sirkus jos mun auktoriteetti perustuisi siihen että lapset pelkäävät mua ja täytyy huutaa saadakseen homma toimimaan. Tää on myös tietoinen päätös, josta on seurannut paljon hyvää.
Eikö tämä ole ihan sama kuin väkivallan käyttäminen kasvatuksessa? Läimäisen lasta, että tottelee? Itse olen hyvin harvoi korottanut ääntä minäkään. Joskus on ollut "pakko", kun taapero juoksee tielle kohti ohiajavaa rekkaa eikä itse pääse raskausmahan supistusten takia juoksemaan lasta kiinni, kun uhmaikäinen ei usko sadatta käskyä, kun teini tekee idioottimaisuuksia oman turvallisuutensa vaarantaen. Nuo kerrat kun olen huutanut kun lapset ovat olleet suurempia ollaan ne kiistat puhuttu läpi jälkikäteen. Olen pyytänyt anteeksi malttini menetystä ja kumpikin on saanut selittää oman puolensa asiasta. Toimi aika hyvin, ainakin ajatellen, että ollaan lasteni kanssa vieläkin hyvin läheisiä ja aidosti pidetään toisistamme ilman katkeruuksia vaikka ovat jo täysi-ikäisiä.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä3500 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oudointa on se että kuvitellaan huutamisen jotenkin kasvattavan lapsia "kestämään enemmän", vaikka on läpeensä tutkittu juttu että näillä lapsilla on paljon enemmän taipumus säikkyä tilanteita kun taas ne keille EI ole huudettu (tarkoitan tällä aika jatkuvaa aggressiivista kommunikointia), ovat saanet terveen itsetunnon ja perusturvan.
Minulle ei huudettu, enkä huuda lapsilleni. Lapsia on 4 ja he koettelevat tietysti hermojani, mutta nostan hattua omille vanhemmilleni joilta opin parempia keinoja kommunikoida. Mieheni huutaa hermostuessaan muttei saa sillä mitään aikaan. En tuomitse huutamista, mutta näen sen niiiin turhana. Aikuisen auktoriteetin täytyy perustua johonkin kestävämpään kuten
- hyvään kontaktiin (puhutaan lapsen tasolla siis kasvotusten, puhutaan lapselle ymmärrettävällä tavalla, puhutaan olennaista
- perusteluun (selkeä syy-seuraus)
- johdonmukaisuuteen
- esimerkkiin (aikuinen opettaa itsehillintää hillitsemällä itsensä)
- aitoon välittämiseen ja sen osoittamiseen (kun lapsi voi luottaa että aikuinen pyytää asioita hänen parhaakseen, on vähemmän tarvetta vääntää asioista)Jättäisin huutamisen oikeita vaaratilanteita varten, että siihen sitten reagoitaisiin.
Etpä tietenkään tuomitse huutamista, koska et ole kärsinyt sen seurauksista. Oikea henkinen kermaperse näkee sen vain niiiin turhana. Sitähän se seksuaalinen väkivaltakin on, eiks jeh?
????
Olikohan tämä vastaaja ihan selvinpäin? Mielestäni yritin ihan asiallisesti avata sitä mikä voisi toimia paremmin kuin huutaminen. En itse huuda, mutta mainitsin myös etten tuomitse sitä jos jonkun temperamentti kiehahtaa helpommin kunhan osaa pyytää anteeksi. Mun mielestä tää on ihan perusmyötätuntoa. Jos ei kannata huutamista, voi vaikuttaa omaan toimintaan, mutta paha mun on tuomita muita asiasta. Tuomitseminen ei myöskään ole kovin rakentavaa.
Aika heppoisesti nimität minua "henkiseksi kermaperseeksi" joka näemmä hyväksyy seksuaalisen väkivallan??? Siksikö hyväksyn sen että ymmärrän jos joku hermostuu joskus?
No nimenomaan aika moni huutaja EI PYSTY vaikuttamaan omaan toimintaansa, vaan aika moni huutaja katuu toimintamalliaan. Mutta aina se vain pärähtää päälle kun pinna palaa ja se on haitallista lapsille. Niin sä vain sallisit sen. Ei se ole ymmärrettävää, vaan tuomittavaa. Koska sellainen on haitallista lapsille. Inhimillistä ehkä, mutta silti haitallista.
Enkä nyt puhu mistään tempperamentin kuohahtamisesta, vaan siitä, että kun pinna palaa, se viha, mikä sen takana on (ei liity välttämättä edes siihen, mitä lapset teki) kaadetaan lapsiin, vaikka se on haitallinen malli.
Esim. oma äitini kokonaan kieltää sen, että on kaatanut huutamalla vihansa mun niskaan, kun menetti hermonsa syistä, jotka eivät olleet minussa, vaan hänen jossain aikaisemmassa kokemuksessaan lapsuudessaan varmaankin.
Niin miten luulet sellaisen ihmisen valitsevan terveempiä toimintamalleja???
No juurikin näin. Se on huutajan temperamentista ja kulttuuristakin kiinni. Miettikää vaikkapa espanjalaisia. Ihan on yhtä tervejärkistä ja tasapainoista sakkia kuin suomalaisetkin, paitsi että melkein mistä tahansa ääni kohoaa ja kädet heiluvat. Ei ole lapset sen psyykkisesti sairaampia, ehkä jopa päin vastoin....