Huuto kasvatuskeinona? Miksi toiset huutavat lapsilleen koko_ajan? Mitä sillä savutetaan?

Lapsi repii tavaroita alas hyllyltä. 

Sanot nätisti lapselle että "kuuleppas janipetteri. Elä revi tavaroita alas hyllyltä kun ne särkyy."

Janipetteri se vaan jatkaa touhua. 

Huudat että "NYT PERKELE JANIPETTERI LOPETA SE HETI" 

Janipetteri säikähtää ja lopettaa touhun. 

Kysyt miksi huudetaan? Koska se toimii välittömästi. 

Toinen juttu, kun moni näistä AV "eksperteistä" (jotka on suurin osa lapsettomia) niin jos joutuisit samasta asiasta sanomaan 10 kertaa päivässä 5 vuoden ajan, haluat ratkaista ongleman välittömästi ja jatkaa elämääsi eteenpäin kun että rupeet jokapäivä 5 tunnin opetussessioita pitämään lapselle miksi ei niin saisi tehdä ja lapsi tekee kuitenkin. 

Ärsyttää ihan lukea kun täällä nykyään valitetaan ettei lasta saa tukistaa eikä mitenkään kurittaa. Sitten ihmetellään kun ala-aste ikäset huutelee ja särkee omaisuutta ja nauraavat päälle ilman mitään kuria. 

Tottakai lapset rupee riekkumaan jos niille ei opeteta pienestä asti kuria. 

Jopa raamatussa sanotaan että ken lastaan rakastaa se lastaan kurittaa. 

Mulle ei ikinä huudettu kotona. Annas olla kun olin viidennellä luokalla koulussa ja luokkaan asteli sijainen, joka aloitti tunnin jumalattomalla raivoamisella koko ryhmälle lievästä metelistä. Olin täysin paniikissa, koska en ollut koskaan ennen kohdannut huutoa. Sen takia en koe huonoa omaatuntoa silloin, kun aiheesta pistän poikakaksikkoni ruotuun tarvittaessa tehosteäänien kera. Lapsuuskodissani ei myöskään koskaan näkynyt mitään negatiivisia viboja vanhempieni välillä. Siksi omassa avioliitossa on ollut hommia ymmärtää, että myös huonot fiilikset kuuluu parisuhteeseen ja ettei nitten olemassaolo tarkoita epäonnistumista. En totisesti halua antaa lapsilleni mitään teflon-ihmisen mallia. Tunteet pitää näkyä ja kuulua niin hyvässä kuin pahassa.

Vierailija kirjoitti:

Minäkään en kyllä usko, että kukaan koko aikaa huutaa.

Mutta joskus vanhemmallakin katkeaa pinna.

Tietenkään ei kovin taajaan saisi katketa, koska se kertoo jo keinojen vähyydestä kasvattajana ja uupumuksesta. Jos tuntuu, että alvariinsa karjuu kitarisat sojossa muksuille, niin kannattaa pysähtyä miettimään syitä ja tehdä niille syille jotain.

Mutta tiedätkös ap, että lastenpsykiatrien mielestä on ihan ok joskus vanhemmankin kimmastua. Lapselle on hyvä saada perille pari oppia, ja toinen niistä on hyvinkin tärkeä: negatiivisia tunteita saa ilmaista. Ilman että ketään mollataan tai haukutaan tai vahingoitetaan väkivallalla.

Ja toinen on, että vanhemmalla on rajansa ja lapselle ilmaistaan, koska hän on sellaisia rikkonut. Ok, puhe ja sen kertominen, miten tilanteessa oikein olisi pitänyt toimia pelittää yleensä paremmin, mutta esimerkiksi jos lapset ovat kielloista huolimatta tukkanuottasilla, niin karjaisu NYT LOPPUI, molemmat huoneisiinne HETI! toimii aika hyvin....

Me vanhemmatkin olemme ihmisiä. Väsymme, ärsyynnymme, hermostumme. Jotkut reagoivat väkivallalla, se on huono vaihtoehto. Jotkut ilkeilemällä ja nitistämällä lapsen henkisen kantin - täysin huutamatta voi aiheuttaa helvetisti tuhoa lapsen itsetunnolle.

Joku huutaa ja huikauhistusjakamalaa kiroileekin. Ja sitten hetken päästä rauhoittuu, pyytää huutamista anteeksi ja kertoo, miksi hermostui. Ei paha ollenkaan, kunhan ei ole päivittäistä.

Joku ei suutu tai hermostu koskaan mihinkään. Hienoa, jos tällaisia ihmisiä on, en ole tosin koskaan tavannut. Aika lehmänhermoinen saa olla, ja helpossa elämäntilanteessa. Tällainen onnitelkoot itseään hyvästä tuurista, ja pidättykööt besserwisseroimasta vähemmän onnekkaille.

Aamen! 🙏

Harvinaista järkeä joka sana.

Jos huudat lapselle: lapsi saa psykologisia vaurioita ja pelkää vanhempia ihmisiä. 

Jos tukistat lasta: Lapsi saa psykologisia vaurioita ja tulee väkivaltaiseksi

Jos laitat lapsen oven taakse tai arestiin: Lapsi saa psykologisia vaurioita ja eristäytyy maailmasta. 

Jos palkitset lasta että se vaihtaisi touhuaan: Lapsi ei opi oikean ja väärän rajoja ja tekee ihan mitä lystää. 

Jos kiristät lapselta karkit yms: Lapsi saa psykologisia vaurioita ja oppii katkeraksi ja ahneeksi. 

Parasta ettei hommata lasta ollenkaan. Teit mitä tahansa niin on väärin. 

Vierailija kirjoitti:

Mulle ei ikinä huudettu kotona. Annas olla kun olin viidennellä luokalla koulussa ja luokkaan asteli sijainen, joka aloitti tunnin jumalattomalla raivoamisella koko ryhmälle lievästä metelistä. Olin täysin paniikissa, koska en ollut koskaan ennen kohdannut huutoa. Sen takia en koe huonoa omaatuntoa silloin, kun aiheesta pistän poikakaksikkoni ruotuun tarvittaessa tehosteäänien kera. Lapsuuskodissani ei myöskään koskaan näkynyt mitään negatiivisia viboja vanhempieni välillä. Siksi omassa avioliitossa on ollut hommia ymmärtää, että myös huonot fiilikset kuuluu parisuhteeseen ja ettei nitten olemassaolo tarkoita epäonnistumista. En totisesti halua antaa lapsilleni mitään teflon-ihmisen mallia. Tunteet pitää näkyä ja kuulua niin hyvässä kuin pahassa.

Juuri näin. Ja kenen muun, kuin sen oman tutun ja turvallisen vanhemman kanssa niitä negatiivisiakin tunteita on parasta harjoitella? Ne todellakin kuuluu elämään myös.

Minä olen huutaja. Huudan tai ainakin puhun hyvin intensiivisesti myös aikuisille. Lapsilleni puhun samoin kuin muillekin ihmisille. Ei voi mitään, enkä ole toistaiseksi käsittänyt miksi pitäisikään voida. En minäkään sentään koko ajan huuda, vaan ainoastaan kiihtyessäni.

Mä en enää seuraa tätä ketjua kun lähdettiin näille raiteille, että huutamista aletaan suitsuttamaan tärkeänä lapselle. Surullista, kylmää ja järkyttävää tekosyiden keksimistä oman itsehillinnän puutteelle.

En ole koskaan huutanut lapsilleni. Ihan järjetön ajatuskin.

Huutavatko nämä lapsille huutavat vanhemmat työpaikallaan muille työntekijöille ja pomoille?

Vai kohdistuuko se huuto ainoastaan sellaiseen, joka on avuton eikä pysty puolustautumaan?

Kyllä meillä äiti ja isä välillä ääntään korotti. Äiti oli pitkään kotiäitinä, eli sen huutoo useemmin joutu kuuleen (eikä se aina edes tehonnut) mutta kun iskä karjas niin kyllä muuten loppu peli siihen paikkaan :D

Kellään ei traumoja oo jäänyt, vanhemmat n. 55v ja minä ja veli 27.

Vierailija kirjoitti:

Mä en enää seuraa tätä ketjua kun lähdettiin näille raiteille, että huutamista aletaan suitsuttamaan tärkeänä lapselle. Surullista, kylmää ja järkyttävää tekosyiden keksimistä oman itsehillinnän puutteelle.

Samaa mieltä. Jos huuto on hyväksyttävää, niin huutakaa muille aikuisille. Heillä on keinoja käsitellä asiaa. Lapsella ei ole.

Tietenkin aikuisillekin huudetaan. Siis ainakin Suomen ulkopuolella. En itse ymmärrä mitä kamalaa huutamisessa on, siis jos se ei ole kauhean aggressiivista ja tarkoituksellisen pelottavaa. Kai se pahemmalta kuulostaa jos ihmiselle huudetaan kovaan ääneen, että kohta lähtee henki, kuin että huudon sisältö olisi esim. "jos et nyt ole hiljaa, äidiltä lähtee järki".

En ole koskaan huutanut lapsilleni.

En myöskään ole käyttänyt kasvatuskeinoina jäähypenkkejä, aresteja tai tavaroiden takavarikointia.

Aloitin kasvatuksen lapsen synnyttyä. Rakkautta ja välittämistä.

Kotonamme ei ole milloinkaan ollut erillisiä sääntöjä. Lapset kasvoivat hyviin tapoihin jo pienestä pitäen.

Kodissamme vallitsi hyväksyvä ja lämmin ilmapiiri.

T: Kahden jo aikuisen lapsen äiti

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin aikuisillekin huudetaan. Siis ainakin Suomen ulkopuolella. En itse ymmärrä mitä kamalaa huutamisessa on, siis jos se ei ole kauhean aggressiivista ja tarkoituksellisen pelottavaa. Kai se pahemmalta kuulostaa jos ihmiselle huudetaan kovaan ääneen, että kohta lähtee henki, kuin että huudon sisältö olisi esim. "jos et nyt ole hiljaa, äidiltä lähtee järki".

Ja sinäkö sen määrittelet mikä pienestä lapsesta tuntuu pelottavalta?

Kun lapselle puhuu suoraan, napakasti ja silmiinkatsoen, lapsi ymmärtää asian. Kun huutaa, lapsi menee psyykkisesti lukkoon ja lopettaa toiminnan, muttei ikinä käsittele itse tilannetta. Huutamalla joutuu huutamaan joka kerta. Perustelemalla joutuu tekemään enemmän töitä alkuun, mutta pidemmän päälle lapsi oppii pysyviä asioita ja arki muuttuu helpommaksi. Huutajat ovat tiensä valinneet, onnea vain sinne! Itse en jaksaisi elää arkea huutaen. Meillä lapset osaavat ajatella itse, heille on perusteltu ja puhuttu. Elämä on oääsääntöisesti helppoa ja ihanaa vaikka lapsia on monta alle kouluikäistä.

1. On ihan ookoo jos joskus hermostuu ja huutaa, mutta ei siinä mitään hyvää ole

2. On jo hieman outoa jos aikuinen ei edes häpeä sitä että huutaa lapsilleen

3. On TODELLA kieroutunutta että aikuinen alkaa perustella, että hänen huutamisensa tekee lapsille hyvää

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan huutanut lapsilleni.

En myöskään ole käyttänyt kasvatuskeinoina jäähypenkkejä, aresteja tai tavaroiden takavarikointia.

Aloitin kasvatuksen lapsen synnyttyä. Rakkautta ja välittämistä.

Kotonamme ei ole milloinkaan ollut erillisiä sääntöjä. Lapset kasvoivat hyviin tapoihin jo pienestä pitäen.

Kodissamme vallitsi hyväksyvä ja lämmin ilmapiiri.

T: Kahden jo aikuisen lapsen äiti

En ymmärrä, miten ihmiset tämän tekevät. Siis kasvattavat lapsista kunnollisia. Itse tunnen, että en vain saa lapsia pysymään aisoissa ja käyttäytymään kunnolla. Tunnusta huutavani joskus. En vain jaksa tappelua ja riitelyä, toisten ärsyttämistä ja sitä, että asiat ei tapahdu heti esim jos käsken laittaa telkkarin kiinni, niin en vain kestä jos se venyy ja venyy. 

Olen kärsimätön ja aika tempperamenttinen. Ihailen suuresti äitejä, jotka ovat rauhallisia, kärsivällisiä ja lempeitä. En nyt toki koko aikaa täällä huuda, mutta silloin tällöin hermo vain menee poikien riehumiseen tai tytön uskomattomiin kiukuttelukohtauksiin, jotka kestävät pahimmillaan pari tuntia. Siinä on kärsivällisyys kaukana, kun lapsi 23 aikaan heittää peitot, tyynyt, patjat lattialle ja pomppii sälepohjan päällä. 

En siis huuda joka kerta läheskään. Pyrin rauhoittamaan lasta, rakastamaan ja olemaan lempeä, mutta joskus vain pinna palaa. En tiedä ovatko lapseni erityisen tempperamenttisiä (keskimmäinen ja nuorin) vai vain vilkkaita ja kekseliäitä (vanhin ja nuorin) vai onko kasvatustaitoni vain niin surkeat. 

Ihailen sinua kovasti äitinä. Harmittaa, etten itse pysty tuohon. Tunnen usein suurta syyllisyyttä, häpeää ja alemmuutta omasta äitiydestäni. 

Vierailija kirjoitti:

Jos ei huuda niin ei se aina tarkoita että elämäntilanne on helppo. Olen siis tuo 4 lapsen äiti, joka ei huuda. Ei todellakaan ole aina helppoa, mutta huutaminen ei sitä tilannetta paranna ja JUURI SIKSI käytän rakentavampia keinoja, että tää olisi täysi sirkus jos mun auktoriteetti perustuisi siihen että lapset pelkäävät mua ja täytyy huutaa saadakseen homma toimimaan. Tää on myös tietoinen päätös, josta on seurannut paljon hyvää.

Luitkohan sä mun kommenttiani kokonaan? Epäilen.

Minä taas en ole huomannut saaneeni mitään huonoa aikaan sillä, että joskus huudan ja kiroilen. Meillä on myös useampi lapsi, ja oikein hyvät välit lapsiimme. Kuten sanoin, huuto ei saa olla tiuhaa, mutta huutaminen on ennen kaikkea kiinni ihmisen temperamentista, ei sitä oikeastaan voi juurikaan "tietoisella harkinnalla" välttää.

Tietenkään se EI ole kasvatuskeino kuin hyvin harvoin, yleensä se on merkki hermostumisesta.

Jos kokisin, että satunnaisesta karjahdulsesta olisi lapsille haittaa, niin varmaan yrittäisin ainakin osin itseni siitä eroon. Mutta niin en koe, ja olen asiaa jo perustellutkin.

Ps. Totta kai vieraan aikuisen moite tehoaa kovakalloisiinkin lapsiin herkemmin kuin oman tutun ja turvallisen äidin tavanomainen huuto. Se on se tilanteen outous, joka puree. Tämä nyt ennen kuin alat nostella olkkarisi seinille Vuoden Kasvattajan plakaattia.

5

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan huutanut lapsilleni. Ihan järjetön ajatuskin.

Huutavatko nämä lapsille huutavat vanhemmat työpaikallaan muille työntekijöille ja pomoille?

Vai kohdistuuko se huuto ainoastaan sellaiseen, joka on avuton eikä pysty puolustautumaan?

Totta kai. Viimeksi tänään huusin duunissa jumalauta, kun tietokone jumitti ja meni työtä hukkaan. Kyllä helpotti, ja kas kummaa, ei kukaan ottanut itseensä millään tavalla. Hetken kuluttua naapurilta, keski-ikäiseltä tädiltä kuten minäkin, pääsi useampikin kirosana ja samasta syystä...

Katsos, meitä on monenlaisia. Osa on luonnostaan viilipyttyjä, osa ei.

Multa tulee myös positiiviset tunteet aika ylitsevuotavasti, ja olen huumorintajuinen, elämäniloinen ja positiivinen. Kai se välillä kiukustuminen olisi ikävämpi piirre, jos jurnottaisin, olisin kade ja katkera. Mutta noita luonteenpiirteitä on moneen komboon.

Pari tuttua on taas todella hillittyjä ja jopa takakireitä ihmisiä, joille kontrolli on tärkeä asia ja jotain pientäkin nolostumista jaksetaan märehtiä päivätolkulla. Ei siinä mitään, hekin saavat olla juuri sellaisia kuin haluavat, mutta ei todellakaan käy kateeksi.

Ja kaikkea tuosta välistä...

5

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan huutanut lapsilleni.

En myöskään ole käyttänyt kasvatuskeinoina jäähypenkkejä, aresteja tai tavaroiden takavarikointia.

Aloitin kasvatuksen lapsen synnyttyä. Rakkautta ja välittämistä.

Kotonamme ei ole milloinkaan ollut erillisiä sääntöjä. Lapset kasvoivat hyviin tapoihin jo pienestä pitäen.

Kodissamme vallitsi hyväksyvä ja lämmin ilmapiiri.

T: Kahden jo aikuisen lapsen äiti

Näin on osa kasvattajista toiminut aina ja tulee edelleen toimimaan.

Huutajia taas on ollut aina ja tulee aina olemaan.

Se millaisia lapsia näistä lähtökohdista kasvaa on ilmiselvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en enää seuraa tätä ketjua kun lähdettiin näille raiteille, että huutamista aletaan suitsuttamaan tärkeänä lapselle. Surullista, kylmää ja järkyttävää tekosyiden keksimistä oman itsehillinnän puutteelle.

Samaa mieltä. Jos huuto on hyväksyttävää, niin huutakaa muille aikuisille. Heillä on keinoja käsitellä asiaa. Lapsella ei ole.

Minä nyt erittäin vankasti olen eri mieltä. Tuo riippuu niin siitä, mitä huudetaan ja miten usein.

Jos lasta uhkaillaan tai haukutaan, niin se on äänenvoimakkuudesta riippumatta tsiljoona kertaa pahempi juttu. Yksi, mitä kammoan todella on kiristäminen: "Jos et nyt lähde äidin kanssa, jäät tänne puistoon yksin, äiti lähtee nyt joka tapauksessa".

Tai haukutaan tai ivataan lasta.

Mutta LOPETA, multa meni nyt hermot! On ihan ok, ja jopa fakta siinä tilanteessa... kunhan nyt ei alvariinsa joka takkuilusta karju.

Minä vertaisin asiaa ihan vaan pahaan tuuleen. Jos joku on koko ajan pahalla tuulella ja mököttää, se on kauheaa lapselle. Jos taas joskus on pahalla tuulella ja asia selvitetään sovussa perästäpäin, se on normaalia ja inhimillistä.

Ja mikä oleellista: Lapsella on aivan vastaavasti oikeus suuttua ja olla pahalla tuulella - häntäkään ei kiellellä ja hyssytellä. SAA olla vihainen, kun ei riko tai loukkaa tai satuta.

5