Huuto kasvatuskeinona? Miksi toiset huutavat lapsilleen koko_ajan? Mitä sillä savutetaan?

Huutaminen on parempi tapa kommunikoida kuin käsiksi käyminen.

Mutta turhaan huutamiseen monta kertaa syyllistyneenä huomaan että se ei yleensä toimi.

Siinä tilanteessa kaikilla nousee kierrokset ja asia ei ratkea ennenkuin porukan viisain älyää lopettaa huutamisen.

Jos huutaa ja rähjää niin on osattava pyytää anteeksi ja myös kerrottava syy miksi on vihainen.

Ja todellakin haluaisin opetella parempia tapoja ottaa kontaktia lapsiini mutta kun sellaista koulutusta ei taada ilmaiseksi mistään saada ja siihen pitäisi järjestää aikaa ja töitäkin pitää tehdä.

Tämän päivän työelämä on useimmille niin rasittavaa paskaa että en yhtään ihmettele miksi ihmiset ovat niin kireitä toisilleen.

Silloin kun olen parhaimmillani saan riidat ratkeamaan sillä että heitän koko homman pelleilyksi ja näytän miten pöhköä koko riitely on.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä3500 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oudointa on se että kuvitellaan huutamisen jotenkin kasvattavan lapsia "kestämään enemmän", vaikka on läpeensä tutkittu juttu että näillä lapsilla on paljon enemmän taipumus säikkyä tilanteita kun taas ne keille EI ole huudettu (tarkoitan tällä aika jatkuvaa aggressiivista kommunikointia), ovat saanet terveen itsetunnon ja perusturvan.

Minulle ei huudettu, enkä huuda lapsilleni. Lapsia on 4 ja he koettelevat tietysti hermojani, mutta nostan hattua omille vanhemmilleni joilta opin parempia keinoja kommunikoida. Mieheni huutaa hermostuessaan muttei saa sillä mitään aikaan. En tuomitse huutamista, mutta näen sen niiiin turhana. Aikuisen auktoriteetin täytyy perustua johonkin kestävämpään kuten

- hyvään kontaktiin (puhutaan lapsen tasolla siis kasvotusten, puhutaan lapselle ymmärrettävällä tavalla, puhutaan olennaista

- perusteluun (selkeä syy-seuraus)

- johdonmukaisuuteen

- esimerkkiin (aikuinen opettaa itsehillintää hillitsemällä itsensä)

- aitoon välittämiseen ja sen osoittamiseen (kun lapsi voi luottaa että aikuinen pyytää asioita hänen parhaakseen, on vähemmän tarvetta vääntää asioista)

Jättäisin huutamisen oikeita vaaratilanteita varten, että siihen sitten reagoitaisiin.

Etpä tietenkään tuomitse huutamista, koska et ole kärsinyt sen seurauksista. Oikea henkinen kermaperse näkee sen vain niiiin turhana. Sitähän se seksuaalinen väkivaltakin on, eiks jeh?

????

Olikohan tämä vastaaja ihan selvinpäin? Mielestäni yritin ihan asiallisesti avata sitä mikä voisi toimia paremmin kuin huutaminen. En itse huuda, mutta mainitsin myös etten tuomitse sitä jos jonkun temperamentti kiehahtaa helpommin kunhan osaa pyytää anteeksi. Mun mielestä tää on ihan perusmyötätuntoa. Jos ei kannata huutamista, voi vaikuttaa omaan toimintaan, mutta paha mun on tuomita muita asiasta. Tuomitseminen ei myöskään ole kovin rakentavaa.

Aika heppoisesti nimität minua "henkiseksi kermaperseeksi" joka näemmä hyväksyy seksuaalisen väkivallan??? Siksikö hyväksyn sen että ymmärrän jos joku hermostuu joskus?

Tällainen ymmärtämättömyys huutamisen eri syistä ja juurista ei myöskään ole kovin rakentavaa. Ota lisää selvää asiasta jota kommentoit. Osa huutamisesta on todellakin henkistä väkivaltaa.

Ei kai tässä tarkoiteta sitä, ettei saisi KOSKAAN huutaa lapsilleen tai menettää malttiaan vaan sitä että huutaminen on joillekin ENSISIJAINEN kasvatuskeino. Itsekin tunnen pari tällaista vanhempaa. Esim.ravintolassa heti jos lapsi pyörii penkissään,äiti karjaisee että "Nyt istut siinä!!". Ei puhettakaan,että miettisi miksi lapsi käyttäytyy kuten käyttäytyy ja näkisi vaivaa lapselle selittämiseen ja toistoon. Nämä vanhemmat selvästi haluavat pitää kuria ja ajattelevat että mitä enemmän ja mitä kovempaa huutaa,sitä tiukempi kuri. Sama asenne näkyy heidän lemmikkieläinten kasvatuksessa,jossa voi huutamisen lisäksi olla myös väkivaltaa. Ei ymmärretä että maltinmenetys joskus on OK mutta lähtökohtaisesti aikuisen tehtävä on KASVATTAA eli selittää ja keskustella,opettaa.

Käyttäjä3500 ei kirj. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä3500 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oudointa on se että kuvitellaan huutamisen jotenkin kasvattavan lapsia "kestämään enemmän", vaikka on läpeensä tutkittu juttu että näillä lapsilla on paljon enemmän taipumus säikkyä tilanteita kun taas ne keille EI ole huudettu (tarkoitan tällä aika jatkuvaa aggressiivista kommunikointia), ovat saanet terveen itsetunnon ja perusturvan.

Minulle ei huudettu, enkä huuda lapsilleni. Lapsia on 4 ja he koettelevat tietysti hermojani, mutta nostan hattua omille vanhemmilleni joilta opin parempia keinoja kommunikoida. Mieheni huutaa hermostuessaan muttei saa sillä mitään aikaan. En tuomitse huutamista, mutta näen sen niiiin turhana. Aikuisen auktoriteetin täytyy perustua johonkin kestävämpään kuten

- hyvään kontaktiin (puhutaan lapsen tasolla siis kasvotusten, puhutaan lapselle ymmärrettävällä tavalla, puhutaan olennaista

- perusteluun (selkeä syy-seuraus)

- johdonmukaisuuteen

- esimerkkiin (aikuinen opettaa itsehillintää hillitsemällä itsensä)

- aitoon välittämiseen ja sen osoittamiseen (kun lapsi voi luottaa että aikuinen pyytää asioita hänen parhaakseen, on vähemmän tarvetta vääntää asioista)

Jättäisin huutamisen oikeita vaaratilanteita varten, että siihen sitten reagoitaisiin.

Etpä tietenkään tuomitse huutamista, koska et ole kärsinyt sen seurauksista. Oikea henkinen kermaperse näkee sen vain niiiin turhana. Sitähän se seksuaalinen väkivaltakin on, eiks jeh?

????

Olikohan tämä vastaaja ihan selvinpäin? Mielestäni yritin ihan asiallisesti avata sitä mikä voisi toimia paremmin kuin huutaminen. En itse huuda, mutta mainitsin myös etten tuomitse sitä jos jonkun temperamentti kiehahtaa helpommin kunhan osaa pyytää anteeksi. Mun mielestä tää on ihan perusmyötätuntoa. Jos ei kannata huutamista, voi vaikuttaa omaan toimintaan, mutta paha mun on tuomita muita asiasta. Tuomitseminen ei myöskään ole kovin rakentavaa.

Aika heppoisesti nimität minua "henkiseksi kermaperseeksi" joka näemmä hyväksyy seksuaalisen väkivallan??? Siksikö hyväksyn sen että ymmärrän jos joku hermostuu joskus?

Tällainen ymmärtämättömyys huutamisen eri syistä ja juurista ei myöskään ole kovin rakentavaa. Ota lisää selvää asiasta jota kommentoit. Osa huutamisesta on todellakin henkistä väkivaltaa.

Rauhoitu nyt hyvä ihminen, mähän alunperin juuri kirjoitin etten itse huuda, enkä pidä sitä oikeana tapana toimia muiltakaan. Viittasin sillä etten tuomitse huutamista siihen että mun mies ärähtää helposti koska on temperamenttinen, enkä tuomitse tällaista kiehahtelua koska on ihan tervettä että aikuinenkin voi näyttää tunteensa omalla tavallaan. En mäkään pidä sallittuna "vihan kaatamista lapsen niskaan". Tekisi mieli taittaa niskat nurin sellaiselta aikuiselta. Vähän sisälukutaitoa nyt ja ikävä kuulla että lapsuutesi on ollut tuollainen.

Tämä. Samaistun niin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Oudointa on se että kuvitellaan huutamisen jotenkin kasvattavan lapsia "kestämään enemmän", vaikka on läpeensä tutkittu juttu että näillä lapsilla on paljon enemmän taipumus säikkyä tilanteita kun taas ne keille EI ole huudettu (tarkoitan tällä aika jatkuvaa aggressiivista kommunikointia), ovat saanet terveen itsetunnon ja perusturvan.

Minulle ei huudettu, enkä huuda lapsilleni. Lapsia on 4 ja he koettelevat tietysti hermojani, mutta nostan hattua omille vanhemmilleni joilta opin parempia keinoja kommunikoida. Mieheni huutaa hermostuessaan muttei saa sillä mitään aikaan. En tuomitse huutamista, mutta näen sen niiiin turhana. Aikuisen auktoriteetin täytyy perustua johonkin kestävämpään kuten

- hyvään kontaktiin (puhutaan lapsen tasolla siis kasvotusten, puhutaan lapselle ymmärrettävällä tavalla, puhutaan olennaista

- perusteluun (selkeä syy-seuraus)

- johdonmukaisuuteen

- esimerkkiin (aikuinen opettaa itsehillintää hillitsemällä itsensä)

- aitoon välittämiseen ja sen osoittamiseen (kun lapsi voi luottaa että aikuinen pyytää asioita hänen parhaakseen, on vähemmän tarvetta vääntää asioista)

Jättäisin huutamisen oikeita vaaratilanteita varten, että siihen sitten reagoitaisiin.

Minä ihailen tällaisia vanhempia ihan hirveästi. :) Minulle on isä huutanut koko lapsuuteni ja huudamme toisillemme edelleen 30- ja 60-vuotiainakin. Tosin nyt hänen alkoholisminsa takia välit ovat olleen katkolla muutaman kuukauden, ja ovat jatkossakin ellei mene hoitoon. 

Yritän itse oppia tällaiseksi johdonmukaiseksi vanhemmaksi, vaikka välillä tulee jostain selkäytimestä huudettua lapsille ja pyydettyä sitten anteeksi tuhatmiljoonaa kertaa. Sekään ei tunnu normaalilta, mutta en toisaalta osaa olla pyytämättä anteeksi ja myöntämättä virheitäni. Se olo on vain niin kamala, mutta onneksi huomaan jo edistyneeni. Ehkäpä vuoden päästä huudan vain enää jonkun pienen sanan jostain inhimillisemmästä syystä ja saan jo sitten koottua itseni. :)

No huutaminen tai äänen korottaminen on tehokeino, joka toimii kun sitä ei käytä liikaa, muutoin sillä ei ole vaikutusta. En kyllä ymmärrä sitäkään ettei lapsille saisi huutaa laisinkaan, ihme Jeesuskasvatusta. Kyllä kiukkukin pitää osata näyttää lapsillekin. Tietenkään ihan pienille huutaminen on vähän typerää, ne vain pelästyvät, eivätkä ymmärrä miksi joku huutaa.

Yksi tiukka ja helevetin kovaääninen "EI!" sai naapurin kurittomat pennut kunnioittamaan toisten omaisuutta ja rauhaa. Eikä kestänyt kuin puoli sekuntia. Kyllä huuto on toisinaan paikallaan.