Rehellisesti, pidätkö anopistasi?

Anoppi on mukava. Meillä on asialliset välit, mutta en ole kahdeksassa vuodessa lähtenyt kovin syvällistä suhdetta luomaan. Miehen suku on aika iso, ja osa väestä pitää hyvin tiiviisti yhteyksiä keskenään. Jopa sen verran tiiviisti, ettei siihen tämmöinen hiljainen miniä oikein mahdu sekaan - mutta tilanne on mulle erittäin ok.

Anoppini on todella mukava ihminen. Olemme luonteiltamme ja kiinnostuksenkohteiltamme aika erilaisia ihmisiä, mutta olemme aina tulleet hyvin toimeen. Uskon kyllä että silläkin on iso vaikutus että anopilla on vain poikia, joten minusta on tullut melkein tytär hänelle.

Pidin, vaikka oli aika vahvaluonteinen ja piti tiukasti kiinni mielipiteistään.

Osasin kuitenkin pitää puoleni ja minulla oli aina tunne siitä että hänkin piti minusta ja arvosti.

Kuoli muutama vuosi sitten ja edelleen ikävöin häntä.

En.

Enkä voi ymmärtää miten narsistinen äiti olisi voinut kasvattaa noin hyvän pojan, eli mieheni. Olen usein miettinyt, onko mieheni kasvattanut itse itsensä. Hänestä myös näkee että tämä pelkää äitiään, mm. alkaa hikoilla ja räpelöidä käsiään hänen läsnäollessaan. 

En pidä koska se laittoi dildooni vettä :| Ja tämä on tosi homma, ennenkin olen tämän täällä kertonut.

Kyllä.

Kuten oluestakin, kylmänä ja avattuna.

Minulla on ollut anopin suhteen hyvä tuuri. Mutta vasta toisella kierroksella. Ensimmäisen kierroksen anoppi ei oikein koskaan hyväksynyt minua. Toivottavasti tykkää uudesta miniästä enemmän. Toisen kierroksen anopissa on ollut joitain ärsyttäviä piirteitä, mutta jotkut asiat ovat ratkenneet itsestään lapsen kasvaessa. Ja ehkä olen oppinut sietämään paremmin näitä ärsyttäviä piirteitä. Tulen nykyisin anopin kanssa hyvin toimeen ja hän on ainoa ihminen, jonka kanssa vaihdan kuulumisia säännöllisesti. 

Appivanhemmillani on vain kolme lastenlasta ja meidän lapsi on näistä nuorin. Tälläkin on varmaan ollut oma vaikutuksensa siihen, millaiseksi minun ja anopin välisestä suhde on muodostunut. Ja kun oma äiti on kuollut aikapäiviä sitten, joudan hyvin rupattelemaan anopin kanssa.

Anoppini on mukava ihminen ja tulemme toimeen. Emme mitään sydänystäviä ole, mutta ei niin tarvitsekaan olla.

Ex-anopista pidin paljon ja meillä oli aina kivaa yhdessä. Nykyinen (toisen kierroksen) anoppi ahdistaa minua. Hän haukkuu poikaansa minulle usein, puhuu joskus aika rumastikin, ja yrittää kauttani ohjailla poikansa tekemisiä. Luulee ilmeisesti, että jos sanoo minulle kahden kesken että "poikani pitäisi tehdä x ja y" niin minä muka heti menisin ja käskisin miestäni ne sitten tekemään. No empä edes kerro miehelleni, että anoppi on taas jäkättänyt hänestä. 

En koskaan tavannut mieheni äitiä, syöpä vei ennen kuin tutustuin mieheeni. Uskon että olisimme tulleet toimeen hyvin ja olisi ollut mahtava mummo lapsellemme.

Käyttäjä2628 kirjoitti:

En koskaan tavannut mieheni äitiä, syöpä vei ennen kuin tutustuin mieheeni. Uskon että olisimme tulleet toimeen hyvin ja olisi ollut mahtava mummo lapsellemme.

Lucky You! :)

Mulla on todella hyvät välit anopin kanssa ja pidän hänestä rehellisesti sanottuna enemmän kuin omasta äidistäni. Anoppi on positiivinen, ystävällinen, empaattinen ja avoin ihminen. Koen olevani yhtälailla heidänkin perheen jäsen. 

Pidän joo. Anoppini on kiltti ja rauhallinen, sellainen ihminen jonka kanssa on helppo olla ja jolle on helppo jutella.

Anoppi oli ensimmäinen, jolle kerroimme aikoinaan vauvauutisen. Anopin suhtautuminen ensimmäiseen lapsenlapseensa on myös ollut monella tapaa terveempää ja asiallisempaa kuin oman äitini, joka on mennyt aivan sekaisin isovanhemmuudesta. Anoppi ei ikinä aiheuttaisi minulle tahallaan mielipahaa, oma äitini kyllä aiheuttaisi ja on aiheuttanutkin. 

Rehellisesti en! Kasvatusperiaatteet ja arvot muutoinkin ovat erilaiset. Puolisoni isästä kyllä pidän.

Pidän! Aidosti mukava ihminen, jalat maassa eikä puutu aikuisen poikansa elämään, avoimesti voi jutella kaikesta.

Ei minulla ole mitään anoppiani vastaan. Hän oli kuollut jo kun miehen kanssa tavattiin. (Mies vei mut ensimmäisellä retkellämme kotikonnuilleen "tapaamaan" vanhempiaan hautausmaalle)

Pidin edellisestä anopista ja muutamasta anoppiehdokkaasta sitä ennen. Nykyisestä en pidä tai no pidän, mutta hän on sellainen ihminen, jolla kaikki on pielessä. Joku paikka on koko ajan kipeä, sää on huono, mitään hän ei enää osaa ja kun lääkäri kyllästyi ja sanoi, että olet nyt terve, älä tule tänne enää joka päivä, niin sekään ei ollut hyvä. Hänen seuransa vie voimat ja väsyttää, mutta ihan mukava olisi, jos näkisi joskus jotain positiivista.

Vierailija kirjoitti:

Jos hän ei olisi anoppini en olisi missään tekemisissä hänen kanssaan. Tullaan kyllä toimeen, mutta hän on sellainen kieroilija ja ehkä kyvytön puhumaan suoraan enkä oikein sellaisista ihmisistä välitä.

Täysin sama vastaus:)

Aluksi luulin pitäväni. Anoppi ja appi ottivat niin hyvin vastaan mut ja esikoiseni. Mutta kun miehen kanssa ollaan yhteiset lapset hankittu, olen saanut pettyä anoppiini. Hän ei koskaan ota yhteyttä, ei kysy kuulumisia. Kaikki jutustelu on aina niin virallista ja tylsää. Aluksi luulin että se on jännitystä, mutta nyt olen huomannut, että ollaan vain erilaisia. Yritin olla kiva miniä; soittelin anopille, laitoin lasten kuvia ja kuulumisia, kutsuin heitä meille syömään.. koskaan en saanut edes kiitosta takaisin. Kyllästyin.

Mieheni on myöskin kyllästynyt vanhempiinsa ja nykyään ollaan tekemisissä vain pari kertaa vuodessa. Harmi lasten kannalta, mutta on aika raskasta kannatella vuodesta toiseen täysin yksipuolista suhdetta.

Pidän kyllä. Pitää minua kuin omana lapsenaan vaikka ei edes kauaa olla tunnettu. Hyvä ihminen.