Rehellisesti, pidätkö anopistasi?

Vierailija kirjoitti:

Pääasiassa pidän.

Hänessä on  kuitenkin muutama ikävä piirre.

Hänellä on avoimesti suosikkeja sekä omien lastensa että lastenlastensa joukossa. Hän on passannut apen piloille. Hän on siivoushullu, järjestelee kaikki meilläkin oman mielensä mukaan,  olettaa ilman muuta, että meillä on aina saastaista ja tuo sitä esiin, että hänen mielestään nimen omaan naisen kuuluu siivota.  Vaikka silloin kun hän itse oli töissä, hänellä oli kotiapulainen huolehtimassa lapsista ja huushollista.

Lisäksi hän on pesunkestävä kaappipsykologi, joka silloin tällöin möläyttelee ajatuksiaan ilman sen kummempaa sensuuria. Kerran vuosia sitten hän lipsautti yhden asian, jota en  voi  unohtaa, koska se oli paitsi perätön myös sen verran iso loukkaus perhettäni ja minua kohtaan, etten kerta kaikkiaan pysty sitä nollaamaan.  Olin kuvitellut meidän olevan hyvissä ja luottamuksellisissa väleissä, mutta NOIN hän siis oikeasti minusta ajattelee...  Sen koommin en ole hänelle mistään omista ajatuksistani  puhunut. Enkä puhu.

Meillä saattaa olla sama anoppi... varsinkin jos sinunkin anopillasi on marttyyritaipumuksia. Ja taipumus elää elämäänsä lastensa kautta. Onneksi on 200 kilometrin välimatka, muuten ei oltais enää väleissä.

Toisinaan pidän, toisinaan en. Anoppi on tosi vahvaluontoinen ja sen lisäksi alkoholisti. Toisinaan meillä sujuu jutut hyvin, toisinaan en yhtään jaksais kun tuntuu ihan työltä se sen olemassa olo. Hän kuitenkin on ollut mulle aina vaan ystävällinen ja kehunut mua paljonkin. Selvästi pitää musta paljon.

No... vaikea kysymys. Anoppi on vakavasti sairas, sekä fyysisesti että psyykkisesti, ja hänen seuransa on monesti erittäin rankkaa ja rasittavaa. Itse hän ei voi sairauksilleen kuitenkaan yhtään mitään, kyseessä ei ole elintasosairaudet. Yritän muistaa tämän ja olla anopille ystävällinen ja asiallinen, mutta en mitenkään aktiivisesti hakeudu hänen seuraansa.

No ihan joo pidän, mutta en ilman tätä liittoa olisi hänen kaltaisensa ihmisen kanssa tekemisissä. Meillä ei ole mitään yhteistä, kiinnostuksen kohteet aivan erilaiset, ja lisäksi myös luonteet. Kumpikin kyllä kohtelee toista oikein hyvin, eli välit ovat ihan hyvät. Mitään inhoa tai vihaa ei ole välillämme. Kuitenkin vuosienkin tuntemisen jälkeen olemme edelleen tasolla "kohteliasta small-talkia kiusaantuneesti". Mutta siis arvostan häntä kyllä ihmisenä valtavan paljon, ja hän on mielestäni hyvä ihminen. Meidän kemiamme vain eivät kohtaa kovinkaan hyvin.

En pidä, mutta yritän sietää (usein heikolla menestyksellä). Anoppini on yksinkertainen ja hyvää tarkoittava, mutta myös raskas ja hölmö ihminen, joka ei ymmärrä muiden ihmisten rajoja tai esimerkiksi sitä, että muut ihmiset saattavat haluta jotain muuta kuin hän itse.

Olen kuitenkin iloinen siitä, ettei hän ole tahallaan paha - hän on vain varsin heikkolahjainen ja elämässään kolhuja kokenut ihminen, jolta on jäänyt moni tieto ja taito oppimatta. Harmiksi vaan pöljä äiti on aiheuttanut paljon tuskaa omille lapsilleen, jotka harmittelevat, että olisipa heillä normaali äiti. Vaikka ei tarkoita pahaa, voi silti satuttaa.

Anoppini myös ällöttää minua. Esimerkiksi jos joudun ruokailemaan häntä vastaapäätä, menetän ruokahaluni, kun anopin syöminen näyttää niin oksettavalta.

Pidän enimmäkseen, mutta luulen että välit pysyvät hyvinä siksi kun nähdään vaan kerran vuodessa kun heillä vieraillaan miehen kotimaassa. Ärsyttää vaan se kun anoppi jatkuvasti tyrkyttää mulle ruokaa ja kauhistelee laihuuttani, itse on todella lihava kuten lähes kaikki suvun muutkin naiset. Lapsellemme syöttää kamalat määrät herkkuja mutta eihän se kovasti haittaa kun tapahtuu tosiaan kerran vuodessa viikon tai parin verran. 

Vierailija kirjoitti:

Pidän, ehdottomasti!

Toki anoppini ei ole mieheni äiti, johon siis painavasta syystä suurin osa suvustaan on katkaissut välinsä. Anoppini on miehen isän puoliso, ja aivan ihana onkin. On "varamummo" myös mun lapsille edellisestä liitosta.

Nyt veit sanat mun suusta. Minäkin kutsun anopikseni mieheni äitipuolta, joka on ihana ja välittävä ihminen. Meidän mummi

Mieheni biologinen äiti taas on narsisti ja juoppo, jonka olen tavannut tasan kaksi kertaa kymmenen vuoden aikana. Toisella kerralla kun kävimme näyttämässä hänelle parikuista lastenlastaan hän päätti, että ei halua olla kanssamme missään tekemisissä koska luulemme olevamme jotenkin häntä parempia. Että semmosta.. no ihan rehellisiä jos nyt ollaan niin kyllä, en ainoastaan luule olevani häntä parempi vaan tiedän olevani.

Pidän.

Tullaan ihan hyvin toimeen, vaikka ollaan ihan erilaisia ihmisiä ja ihan erilaisista kulttuureista lähtöisin. Välillä vituttaa anopin jutut ja tuppautuminen, mutta silloin otan vähän etäisyyttä. Ollaan aika paljon tekemisissä ja nähdään usein.

Hän on kasvattanut pojastaan upean miehen ja on rakastava isoäiti lapsillemme, ja vaikka minusta ja hänestä tuskin koskaan mitään sydänystäviä tuleekaan, en usko että voisin pyytää häneltä yhtään enempää.

En todellakaan. V***umaisin ihminen ikinä. Nälvii, arvostelee, haukkuu, sättii ja loukkaa törkeällä tavall. 10v nielin kaiken ja nyt en jaksa enää. Mies käyköön äidollään yksin.

Aluksi oltiin kohteliaissa väleissä, sitten tuli kausi, kun välit olivat viileät ja nykyisin menee todella hyvin. Pidän anopistani kovasti.

En pidä. Ollaan mieheni kanssa oltu yhdessä pian 5 vuotta ja olen nähnyt ja jutellut hänen kanssaan vain 3 kertaa. Hän on luonteeltaan hyvin tempperamentiinen, suorasanainen, sairaalloisen neuroottinen ja tarkka. Myös hyvin ahdasmielinen ja aina ajattelee mitä muut puhuu, vaikka on itse kauhea juoruakka! :D 

Suurin ongelmahan meidän välillämme on minun transtaustani. Korjautin sukupuoleni naiseksi jo vuosia sitten ja mieheni tästä meni kertomaan hänelle jo meidän suhteen alkuaikoina, niin sehän oli aivan kamala järkytys hänelle. Jaksaa vielä tänä päivänä sitä saarnata miehelleni kuinka meidän suhde ei ole normaali ja emme voi hankkia lapsia (biologisia) ja mieheni ja minä emme edes haluaisi lapsia! Nuo 3 kertaa kun olemme nähneet, niin katsoo aina mua halveksuvasti ja puhuu vain muutaman sanan. Ensi kertaa kun menimme käymään mieheni vanhempien luona niin vein tuliaisiksi konvehtirasian ja kahvipaketin ja anoppi ei edes kiittänyt vaan otti ne ja laskipöydälle eikä sanonut sanaakaan. Vierailu oli hyvin vaivaannuttava. 

Hauskaa että tämä ketju tuli juuri nyt esille. Puhuin virolaisen anopin kanssa puhelimessa äsken äsken lähes tunnin. Itkin, kerroin huoliani. Hän oli puolellani vaikka hänen poikansa on eksäni.

Ensimmäistä kertaa oli niiin ihana anoppi! Viihdyin hänen kanssa todella hyvin. Harmi vaan että mies oli väärä. Tai liian villi. Petti ja oli vastuuntunnoton arjessa. Kun ero tuli ex anoppi pisti viestiä. Oli pahoillaan että erosimme. Niin olin minäkin..

terkut Raisioon!

Pidän kovasti. Anoppi ei puutulasten kasvatukseen. Tarvittaessa kyllä auttaa. Onhan hänellä kokemusta sillä myöhelläni on 14 sisarusta. Otan hyvät vinkit ihan mielellään vastaan. Anoppini on luonteeltaa sellainen joka.ei halua haastaa riitaa. On jaksanut hyvin kasvattaa lapsensa vaikka onkin iso perhe. Jokaiselle on riittänyt aikaa. Rento perhe mistä monen pitäs ottaa mallia. Vähän italia tyyppinen suku vaikka suomalaisia onki😁

Anteeksi kirjoitus virheet sillä näppäimistö ei täysin pelitä.

Ainakin toistaiseksi olen pitänyt. Ihana, lämmin ja välittävä ihminen joka on hyvä äiti ja rakastaa lapsiaan. Minuun suhtautunut alusta asti lämmöllä ja toivottanut tervetulleeksi kotiinsa ja perheeseensä. Meillä ei ole lapsia, mutta jos jokin alkaisi anopissa joskus ärsyttää, se olisi varmaan liiallinen innokkuus sen lapsen saannin yhteydessä. Voin kuvitella hänet vähän turhan innokkaaksi mummoksi.

Pidän. Hän on hyväsydäminen ihminen ja ajattelee aina meidän parasta, vaikka joskus puuttuu asioihin turhan paljon. Silti rakas minulle. :)

Vierailija kirjoitti:

En pidä. Anoppi roikkuu sairaalloisesti kiinni pojassaan. Haluaisi hoitaa (nuoren) aikuisen miehen kaikki asiat. Kun meidän suhteemme vakavoitui aavistuksen, näytti anoppi todellisen karvansa. Oli tähän asti ollut minua kohtaan ihan mukava (ja minä häntä kohtaan), mutta äkkiä haukkui minut narsistiksi ja yritti kääntää jokaisen mahdollisen henkilökohtaisen asiani minua vastaan. Eipä tee paljoa mieli olla tekemisissä kyseisen ihmisen kanssa. Pojalleen edelleen tyrkyttää jos jonkinlaista elämänneuvoa ja suuntaa jatkuvalla syötöllä ja yrittää jopa saada takaisin kotiin asumaan. Väittää välillä yrittävänsä auttaa miestäni itsenäistymään, mutta todellisuudessa tekee täysin päinvastoin. 

Täällä sama, mutta mies ei ole enää mikään nuori mies ja olemme naimisissa sekä lapsiakin on. Tätä anoppi ei ymmärrä, hän ei olekaan enää ykkönen.

En pidä, mutta meillä on ihan asialliset välit. Anoppini on ihminen, jonka kanssa en vapaaehtoisesti olisi ystävä, meillä ei ole mitään yhteistä. En siis inhoa anoppiani, eikä meillä ole mitään ongelmia tai kärhämää, mutta en voi sanoa pitäväni hänestä.

Ex-anoppini oli taas aivan ihana ihminen, joten ekvät ne mukavat anopit mitään taruolentoja ole.

Minulla oli maailman kultaisin anoppi, suurisydäminen ihminen, humaani ja lämmin persoona. Ikävä kyllä, hän on kuollut jo vuosikymmen sitten. Haikeudella muistan.