Rehellisesti, pidätkö anopistasi?

Vierailija kirjoitti:

En erityisemmin. Yritin kyllä pitkään. Kunnes huomasin, että mitkään tekemiseni tai mielipiteeni eivät ole mitään, eikä sanomisiani kuunnella. Nykyään ihan yhdentekevä minulle.

Täsmälleen sama, olen täysin näkymätön! Mutta miksi näin?

Pidin hänestä heti ja pidän edelleen!

Mukava nuorekas nainen, joka välittää läheisistään. Jokaisella meistä tietysti on myös puutteemme, eikä kukaan ole täydellinen. Anopillani ei ole tyttöjä, joten tuntuu, että pitää meitä miniöitä omina tyttärinään.😊

Rehellisesti: en oikeastaan ja tunne taitaa olla molemminpuolinen. Olemme hyvin erilaisia kaikin puolin. Vaikea löytää edes mitään keskusteltavaa, kun ei ole mitään yhteisiä intressejä. Lastemme asiat eivät häntä kiinnosta.

En pidä. On jouppouden lisäksi mitä ilmeisimmin jonkinasteinen narsisti/psykopaatti/sosiopaatti. Tehnyt miehen lapsuudesta helvettiä. Emme ole tekemissä.

Huono mutsi kirjoitti:

En todellakaan. Tai harvoin on kiva enää. Alkuun hän oli ihana ja mukava mutta tilanne hajosi käsiin kun saimme miehen kanssa lapsen. Tunnen olevani kelvoton ja huono äiti, kun anoppini taas on maailman paras kasvattaja ja ehdottomasti paras isoäiti lapsellemme. Ensimmäisien kuukausien aikana tunsin että olin vain synnyttäny lapseni, mutta anopilleni. Tunnistan itseni hössöttäjä äidiksi ja toivon muiden hyväksyvän tämän asian,mutta anoppi ei hyväksy. Kertoo aina faktat ja hän kyllä tietää mistä lapsi tykkää, onhan hän maailman paras mummo. En osaa tehdä mitään oikein lapseni kanssa, jos anopilta kysytään. Argh

Tämä! Aivan kuin minun kirjoittamani! Asumme anopin kanssa vierekkäisissä taloissa ja kun ensimmäinen lapsi syntyi, hän "kaappasi" sen itselleen. Lapset tiesivät, että hänen luonaan on ja saa aina herkkuja ym. Oli hirveää aluksi, hän kertoili tuttaville ja ystäville miten hänen "läsnäolo" pelastaa mun lapset hunningolta.

Jos vapaapäivänä esim ulkoilin pihalla lasten kanssa, anoppi tuli ulos "nautiskelemaan" tuoretta pullaa, täytekakkua, simaa tms, jolloin tottakai lapset halusivat myös. Yhden kerran kielsin, sen jälkeen anoppi antoi herkkuja tyyliin "Ei kerrota tästä äidille kun se suuttuu."

Lapset ovat jo aikuisia, edelleen asutaan samassa pihapiirissä anopin kanssa, nyt mun ei tarvitse olla tekemisissä hänen kanssaan.

Mutta voin sanoa että olisin halunnut olla enemmän lasteni kanssa.

Onneksi lomilla päästiin omalla perheellä välillä huokaisemaan.

Pidän ehdottomasti, vaikka erilaisia ollaankin. Ollaan opeteltu kunnioittamaan ja arvostamaan toisiamme. Olen myös kiitollinen monista asioista hänelle.

Pidin paljon. Joskus meitä luultiin äidiksi ja tyttäreksi.

RIP anoppi.

Olisi edes anoppi.

Kolme kertaa olenvakavammin seurustellut, kaksi ensimmäistä tapausta sellaisia, joilta äiti oli jo kuollut. Kolmas ei ollut äitiinsä kovin läheisissä väleissä, ja ehdin tavata anoppini tasan kerran, mistä nyt ei sen kummempia vaikutelmia ehtinyt syntyä - oltiin kai kumminkin päin niin kohteliaita. Sitten hänkin (siis anoppi) kuoli. Ja nyt olen taas sinkkuna.

En. Maailman itsekkäin ihminen. Marttyyrinarisija

Oliskin pelkkä anoppi, mutta mulla ei ole mitään yhteistä tai puhuttavaa koko perheen kanssa.. Vähän ottaa päähän.

En pidä. Anoppini on sinänsä ihan ok, ei tuppaudu ja on hienotunteinen. On kuitenkin alkoholisti, ja se vähäinenkin äly mitä joskus on ollut, on juotu kadoksiin. Käy hitaalla, ei yleensä jaksa keskittyä asioihin, kyselee täysin päivänselviä asioita ja unohtaa vastaukset saman tien. Sääli sinänsä, ihmisenä ja anoppina olisi miellyttävä.

Pääasiassa pidän.

Hänessä on  kuitenkin muutama ikävä piirre.

Hänellä on avoimesti suosikkeja sekä omien lastensa että lastenlastensa joukossa. Hän on passannut apen piloille. Hän on siivoushullu, järjestelee kaikki meilläkin oman mielensä mukaan,  olettaa ilman muuta, että meillä on aina saastaista ja tuo sitä esiin, että hänen mielestään nimen omaan naisen kuuluu siivota.  Vaikka silloin kun hän itse oli töissä, hänellä oli kotiapulainen huolehtimassa lapsista ja huushollista.

Lisäksi hän on pesunkestävä kaappipsykologi, joka silloin tällöin möläyttelee ajatuksiaan ilman sen kummempaa sensuuria. Kerran vuosia sitten hän lipsautti yhden asian, jota en  voi  unohtaa, koska se oli paitsi perätön myös sen verran iso loukkaus perhettäni ja minua kohtaan, etten kerta kaikkiaan pysty sitä nollaamaan.  Olin kuvitellut meidän olevan hyvissä ja luottamuksellisissa väleissä, mutta NOIN hän siis oikeasti minusta ajattelee...  Sen koommin en ole hänelle mistään omista ajatuksistani  puhunut. Enkä puhu.

En. Valittaa kaikesta, hyvin negatiivinen asenne kaikkeen. Yritän kuitenkin sietää/tulla toimeen mieheni vuoksi.

En enää. Onneksi on minullakin ikää niin tiedän etten tarvitse hyväksyntää, jota en saisi :). Olen kaikin tavoin huono puoliso lapselleen, väärä valinta, teen kaiken väärin, perheeni on vääränlainen. Sama juttu apen kanssa. Tiedä sitten mistä saaneet niin sairaita ajatuksia päähänsä kun ovat mielipiteitään laukoneet SUURINA TOTUUKSINA. Olen tullut siihen tulokseen, että parempi vain välttää näkemistä enkä kerro asioistani enää koskaan. Loukkaukset olleet niin suuria, ettei niitä voi eikä tarvitse unohtaa. Puolisoni on raukka välikädessä, kun hänelle huudetaan puhelimessa kelvottomuuttani. eikä häntäkään enää huvita noiden tapaaminen kuin hammasta purren. Rehellinen olen ollut enkä tehnyt väärää kenellekään. Kaipa sitten olen vain persoonana sellainen, joita eivät voi sietää, eli en alistu heidän valtansa alle ja sanon vastaan jos haukutaan, valehdellaan minusta ym. Heh, aluksi itkin loukattuna, nyt naureskelen päättömyydelle...

Ei olla missään tekemisissä anopin kanssa. Olen nähnyt hänet kaksi kertaa (miehen kanssa ollaan oltu yhdessä kohta 14v).

En pidä. Anoppi roikkuu sairaalloisesti kiinni pojassaan. Haluaisi hoitaa (nuoren) aikuisen miehen kaikki asiat. Kun meidän suhteemme vakavoitui aavistuksen, näytti anoppi todellisen karvansa. Oli tähän asti ollut minua kohtaan ihan mukava (ja minä häntä kohtaan), mutta äkkiä haukkui minut narsistiksi ja yritti kääntää jokaisen mahdollisen henkilökohtaisen asiani minua vastaan. Eipä tee paljoa mieli olla tekemisissä kyseisen ihmisen kanssa. Pojalleen edelleen tyrkyttää jos jonkinlaista elämänneuvoa ja suuntaa jatkuvalla syötöllä ja yrittää jopa saada takaisin kotiin asumaan. Väittää välillä yrittävänsä auttaa miestäni itsenäistymään, mutta todellisuudessa tekee täysin päinvastoin. 

En. Aluksi tultiin ihan ok toimeen, mutta sitten kai pikkuhiljaa paljasti todellisen luontonsa joka on todella luotaantyöntävä. Ei olla enää pariin vuoteen oltu juuri missään tekemisissä, miehenikään ei halua olla äitinsä kanssa tekemisissä kaikkien niiden selkkausten takia mitä äitinsä on vuosien varrella järjestänyt. En myöskään osaa arvostaa anoppia ihmisenä juuri millään lailla, koska on käytännössä hylännyt poikansa lapsena. Appiukko on kasvattanut yksin. Apen kanssa ollaankin ihan loistoväleissä.

Pidin aluksi, liiankin vilpittömästi. Sitten anoppi alkoi pikkuhiljaa kehuskella miehen ex-vaimoa ja säälitellä esim. kun tämä oli nuhassa että voi voi nyt sillä Leenalla on nuha mitenkähän se pärjää. Lopullinen mielipiteeni muodostui eräänä isänpäivänä kun istuttiin kahvipöydässä ja anoppi alkoi oikein merkityksellisesti pohtimaan miten ei ole tullut pitkään aikaan kahviteltua Leenan kanssa, pitäisi kyllä ihan soittaa ja sopia kahvittelupäivä. Silloin alkoi vituttaa aika rankasti. Saimme tämän tapauksen jälkeen mieheni kanssa lapsen, mutta eipä kertaakaan anoppi kutsunut minua äitiyloman aikana kahvittelemaan. Olen siis todennut että ex-miniä on parempi ja käyttäydyn anoppia kohtaan sen mukaisesti.

Tjaa ihan mukava ja herttainen on. Meillä ei vain ole hirveästi yhteistä (hän kolmen lapsen kotiäiti, minä boheemin humanistiuraäidin siitos). Peruspuheenaiheet sujuvat. On jo vihjaillut lapsenlapsista vaikka olen 21. Kylmää jo nyt ajatus mahdollisesta virallisesta miniä-anoppi-mummo asetelmasta kun omat lapset lentäneet pesästä ja tekemistä täytyisi saada...

En voi sanoa että pitäisin, en kyllä inhoakaan erityisemmin. Olemme hyvin hyvin erilaisia, eikä yhteistä puhumista juurikaan ole. Hän ei ole kovin kiinnostunut lapsistammekaan.

Lisäksi koen, että hänellä on jokin alemmuuskompleksi kun itse on kouluttamaton kotiäiti ja minulla on akateeminen koulutus ja arvostettu ammatti. Tämä näkyy hieman viileänä suhtautumisena minuun, verrattuna muihin miniöihinsä, jotka myös ovat vähemmän koulutettuja.

En ole koskaan oppinut viihtymään anoppilassa, vaikka miehen kanssa olemme olleet yhdessä yli 10 vuotta. Jostain syystä myös mieheni viettää aikaa mieluummin oman anoppinsa kuin äitinsä kanssa. Haluaisin itselleni "syvempiä" ihmissuhteita, joten tämä laimeus kyllä harmittaa.