Jos kateus on inhimillinen tunne, miksi moni sanoo, ettei ole kateellinen?

Musta tuntuu ett on kyll tilanteita joissa kaikki (ainakin suurin osa) tuntee kateutta. Esim. mulle kävi niin, että säätö rakastui toiseen. Kismitti, ja olin kateellinen sille toiselle. Peitin sen ja kohtelin sitä silti ystävällisesti.

En ole kateellinen ihminen, oon yleensä iloinen toisten puolesta, mutta kateellisuus on kyllä ihan luonnollista. Jotkut tulevat helpommin kateelliseksi kuin toiset :D

Vierailija kirjoitti:

Käsi sydämelle, kaikkien näiden ketjussa viestien jälkeen:

Vaikuttaako oikeesti siltä, että ne jotka eivät koe tuntevansa kateutta olisivat jotenkin hukassa tuntemustensa kanssa? Tai pelokkaat myöntämään todellista tilaansa?

Minä saan ainakin vain vaikutelman tasapainoisista ihmisistä, hyvistä argumentointikyvystä ja hyvästä itsetuntemuksesta.

Eikun se johtuu susta itsestäsi. Et hyväksy ihmisten moninaisuutta tässä asiassa. Kateus on monesti paska juttu ja sekös sua vituttaa ja siksi etsit taas vikaa näistä, jotka ei tunne kateutta.

Terveisin,

terveisin tyyppi joka ei tunne kateutta, mutta jota vituttaa tollaset, jotka ei vaan tajua kuin siitä omasta näkövinkkelistä. KAIKKI EI TUNNE KATEUTTA. Onko se sulta jotenkin pois?

Vaihtaisin elämäni heti sellaisen kanssa, joka tuntee kateutta, mutta jokin muu minua vaivaava asia ei vaivaa heitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin tuota muodikasta kateuskorttia käytetään aivan liian usein. En minä ainakaan myönnä olevani kateellinen silloin kun en vain tykkää jostakin esim jostakin laulajasta. Miksi ihmeessä kadehtisin jotain mitä en voi edes sietää? Enhän minä kadehdi maksalaatikkoakaan.

On aika paljon laulajia joista minä en pidä, en silti aloita heistä keskustelija haukkuakseni jokaista heidän tekemäänsä asiaa. Vaikea keksiä mikä muu motivaatio tuollaiseen voisi olla kuin kateus, kateus siitä että joku henkilö joka on minun mielestäni vastenmielinen on menestynyt paremmin kuin minä tai onnellisempi kuin minä.

Joku puhui siitä, että kyllä jotku jää kateuteen rypemään, no kyllä, niin jääkin, erityisesti sellaiset jotka eivät edes tajua olevansa kateellisia vaan etsiä syytä muista tunteista tai jopa siitä "vihan" kohteestaan.

Olin itse kateellinen työkaverilleni, keksin hänestä jatkuvasti vikoja ja puhuin muille miten ärsyttävä koko tyyppi oli (ja moni oli samaa mieltä kanssani), sitten tajusin olevani kateellinen, sanoin sen pari kertaa ihan ääneenkin ja pikkuhiljaa se viha tätä henkilöä kohtaan alkoi laantumaan. No en vieläkään hänen persoonastaan pidä, eikä tarvitsekkaan, mutta se pahin särmä siitä vihasta kuitenkin lähti ja pystyn nyt suhtautumaan häneen neutraalisti ja jättämään ne ärsyttävät asiat omaan arvoonsa.

Jos en olisi tunnistanut kateuttani, en olisi varmaan koskaan päässyt irti siitä vihasta.

Kerrotko mikä tässä henkilössä aiheutti kateutta ja mistä haukuitte yhdessä häntä selän takana?

Onhan kateus yleisinhimillinen piirre mutta se ilmenee monella tavalla, ei vain kateuden kohteen haukkumisena tai kyräilemisenä.

Ihmisillä on yleisesti ottaen olemassa kaksi eri tapaa käsitellä kateutta: rakentava ja tuhoava. Tuhoava saa käyttäytymään ikävästi kasvokkain tai selän takana, vähättelemään, toivomaan pahaa yms. Tuhoavan kateuden taustalla on usein kyvyttömyys arvostaa niitä hyviä asioita joita itsellä on, epärealistiset tavoitteet ja epävarmuus, jonka seurauksena täytyisi aina olla kaikessa paras. Rakentava taas saa ponnistelemaan entistä enemmän yltääkseen samaan. Toisen saavutus ei ole itseltä pois, vaikka se olisi jotain mitä itse haluaisi.

Minä en kovin helposti tunne kateutta. Joskus luulin, että en tunne yhtään, mutta olen alkanut tunnistaa niitä hetkiä aina välillä. Jos yhtäkkiä ja ihan umpimetsästä innostun hirveästi tekemään jotakin samaa kuin joku toinen, voin jäljittää tämän innon tuohon "positiiviseen" kateuteen. Silloinkaan en ajattele ikinä mitään pahaa kateuden kohteesta tai toivo hänelle pahaa tai yritä miettiä, että mikä hänellä on huonommin kuin minulla. Huomio on siinä omassa tekemisessä.

Tuollaistakaan kateutta ei silti ole usein. Ehkä siksi kun omat arvot on sellaisia, että harva asia näyttää oikeasti tavoiteltavalta. En ole kateellinen toisten kauneudesta, tavaroista, ihmissuhteista, harrastuksista tai työpaikoista kun olen tyytyväinen kaikkeen omaani, vaikka ne näyttävätkin monen mielestä vaatimattomilta. Varakkuudessa kadehdin lähinnä turvattua elämää ja mahdollisuutta rauhaan, en elintasoa tai statusta.

Minä tässä tiedän, että kateellisuus näkyy henkilössä käytöksen perusteella ja siitä kuinka syyttää toista omista virheistänsä. Esim. Jos autolla ajaessa meinaa tulla törmäys piha-alueelta lähtiessä, niin heti aletaan ottaa puheeksi ja vääristellään totuutta tällä tavoin: ¨joku¨ ei väistäny vaikka hänellä on itesellään väistämisvelvollisuus. Kyseinen henkilö umpikateellinenpaska ollu koko elämänsä mulle. ÄLÄ KYSEENALAISTA TÄTÄ!.