Kolme tuntia kylässä lapsiperheessä, ja olen aivan poikki

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka paskat parisuhteet teillä mammoilla on ollut alkujaan jos elämä oli kolkkoa ja kamalan tylsää ennen lapsia? Oletteko te miehienne kanssa vaan lisääntymisen vuoksi, sillä itse ainakin nautin joka juhlapyhästä ja arjesta poikaystäväni kanssa täysin rinnoin. En halua lapsia tätä onnea pilaamaan.

Minä ainakin "kyllästyin" siihen kahdestaan oloon vuosien jälkeen. Ei ollut paska parisuhde mutta oltiin jo biletetty ja matkustettu kyllästymiseen asti.. Ei siitä enää nauttinut. Nyt taas lapsen kanssa nauttii matkustamisesta kun suunnitellaan kaikkea jännää ja hauskaa hänelle :)

Kuinka todennäköisesti arvelet kyllästyväsi omaan lapseesi ja haluavasi hänestä eroon? Likimain samalla todennäkäisyydellä minä kyllästyn vapauteeni.

Jaa, en ole väittänyt että kyllästyisit, kerroin että MINÄ kyllästyin kun ihmettelit miten paska parisuhteeni sitten on. Ei tarvitse hyökätä heti päälle.

En ole hyökännyt päällesi enkä ole ihmetellyt sinun parisuhdettasi. Sekoitat minut toiseen kirjoittajaan. Mutta ymmärrät varmaan, että jos elämä vastaa omia arvoja, ei siihen kyllästy.

Miksi vastaat sitten viestiini jonka kirjoitin toiselle kirjoittajalle? Se ei ollut sinulle.

Tervetuloa keskustelupalstalle.

Tuttua. En enää mielellään lähde yökylään lapsiperheeseen, vaikka kutsuttaisikin.

Tämä ketju auttoi vähän ymmärtämään, miksi tapailemaani miestä pelottaa hypätä minun kelkkaani. Mulla on 5-vuotias lapsi, elämä on pääsääntöisesti mukavaa ja helppoa. Kotona on siistiä, kukaan ei juuri kiukuttele, huuda eikä juoksentele. Ainoa hankaluus on aikaiset aamuherätykset, mutta siinäpä se. Toki jos mulla on huono päivä niin äkkiä se tarttuu lapseenkin.

Mutta kuitenkin, eihän mies sitä tiedä. Hän ei ole tavannut lastani vielä ja todennäköisesti kuvittelee lapsiperhe-elämän juurikin tuollaiseksi rauhattomaksi, äänekkääksi ja rasittavaksi. Ei siis ihme että häntä mietityttää. Minulle tämä suht rauhallinen lapsiperhe-elämä taas on itsestäänselvyys, en ole edes tajunnut ajatella asiaa tältä kannalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka paskat parisuhteet teillä mammoilla on ollut alkujaan jos elämä oli kolkkoa ja kamalan tylsää ennen lapsia? Oletteko te miehienne kanssa vaan lisääntymisen vuoksi, sillä itse ainakin nautin joka juhlapyhästä ja arjesta poikaystäväni kanssa täysin rinnoin. En halua lapsia tätä onnea pilaamaan.

Minä ainakin "kyllästyin" siihen kahdestaan oloon vuosien jälkeen. Ei ollut paska parisuhde mutta oltiin jo biletetty ja matkustettu kyllästymiseen asti.. Ei siitä enää nauttinut. Nyt taas lapsen kanssa nauttii matkustamisesta kun suunnitellaan kaikkea jännää ja hauskaa hänelle :)

Kuinka todennäköisesti arvelet kyllästyväsi omaan lapseesi ja haluavasi hänestä eroon? Likimain samalla todennäkäisyydellä minä kyllästyn vapauteeni.

Jaa, en ole väittänyt että kyllästyisit, kerroin että MINÄ kyllästyin kun ihmettelit miten paska parisuhteeni sitten on. Ei tarvitse hyökätä heti päälle.

En ole hyökännyt päällesi enkä ole ihmetellyt sinun parisuhdettasi. Sekoitat minut toiseen kirjoittajaan. Mutta ymmärrät varmaan, että jos elämä vastaa omia arvoja, ei siihen kyllästy.

Miksi vastaat sitten viestiini jonka kirjoitin toiselle kirjoittajalle? Se ei ollut sinulle.

Tervetuloa keskustelupalstalle.

Voi luoja, kyllä täälläkin ihan perus sosiaaliset normit kuitenkin pitävät, en puhunut sinulle, enkä vastannut sinulle, Hei hei 👋

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju auttoi vähän ymmärtämään, miksi tapailemaani miestä pelottaa hypätä minun kelkkaani. Mulla on 5-vuotias lapsi, elämä on pääsääntöisesti mukavaa ja helppoa. Kotona on siistiä, kukaan ei juuri kiukuttele, huuda eikä juoksentele. Ainoa hankaluus on aikaiset aamuherätykset, mutta siinäpä se. Toki jos mulla on huono päivä niin äkkiä se tarttuu lapseenkin.

Mutta kuitenkin, eihän mies sitä tiedä. Hän ei ole tavannut lastani vielä ja todennäköisesti kuvittelee lapsiperhe-elämän juurikin tuollaiseksi rauhattomaksi, äänekkääksi ja rasittavaksi. Ei siis ihme että häntä mietityttää. Minulle tämä suht rauhallinen lapsiperhe-elämä taas on itsestäänselvyys, en ole edes tajunnut ajatella asiaa tältä kannalta.

Ei se ole mitään kuvitelmaa. Ihmiset vain kokevat samat asiat tosi eri tavoin. Se, mikä on yhdelle aivan normaalia perhe-elämää, on toiselle todella kuormitttavaa ja rasittavaa. Minulle kotini jakaminen edes yhden lapsen kanssa on no-go.

Aika lapsellisia juttuja ja stereotypioita näissä velat vastaan lapsiperheet keskusteluissa. Eikö ole vaan hyvä, jos tiedostaa itse, ettei halua tai haluaa lapsia syystä että jotta kun kunnes vaikka koska... Kenenkään ei nykyään ole pakko tehdä lapsia. Olisi kyllä hyvä myös, jos sterilisaation voisi saada jo aiemmin kuin nykyään. Suurin osa taas halutessaan saa lapsen tavalla tai toisella. Vain pieni vähemmistö ei saa haluamaansa ja joko sopeutuu siihen tai ei. Miksi tästä pitää vääntää ikuisuusongelmaa? Jos et halua lasta, niin älä tee. Voiko enää olla yksinkertaisempaa?

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju auttoi vähän ymmärtämään, miksi tapailemaani miestä pelottaa hypätä minun kelkkaani. Mulla on 5-vuotias lapsi, elämä on pääsääntöisesti mukavaa ja helppoa. Kotona on siistiä, kukaan ei juuri kiukuttele, huuda eikä juoksentele. Ainoa hankaluus on aikaiset aamuherätykset, mutta siinäpä se. Toki jos mulla on huono päivä niin äkkiä se tarttuu lapseenkin.

Mutta kuitenkin, eihän mies sitä tiedä. Hän ei ole tavannut lastani vielä ja todennäköisesti kuvittelee lapsiperhe-elämän juurikin tuollaiseksi rauhattomaksi, äänekkääksi ja rasittavaksi. Ei siis ihme että häntä mietityttää. Minulle tämä suht rauhallinen lapsiperhe-elämä taas on itsestäänselvyys, en ole edes tajunnut ajatella asiaa tältä kannalta.

Hmm. Minun miehelläni on kaksi lasta. He ovat arkoja, hiljaisia, jumahtavat tv:n ääreen, eivät meuhkaa, sellaisia hidastemperamenttisia.

Tiedän, että tuo on objektiivinen arvio, mutta silti koen nuo lapset rasittavina. En jaksa niitä vaatimuksia. En jaksa, että joku puhuu minulle koko ajan juttuja, jotka eivät kiinnosta. En jaksa sitä, että ovat iholla. En jaksa sitä kiehnäystä. - vaikka tiedän, ettei lapsissa ole mitään "vikaa", vaan ovat harvaisen rauhallisia.

Ajattelen pikemminkin, että miehesi on tällainen kuin minä.

Ja niin, minulla on omiakin lapsia, teinejä jo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen vela enkä ole halunnut lapsia koska en jaksa niitä. Nyt vähän kadehdin ystäviä, joilla on täysikasvuisia lapsia, koska nythän ne ovat jo ihan kivaa seuraa. En silti kadu valintaani, koska tiedän, että en olisi kestänyt sitä 18 vuotta, hieno juttu, että jotkut, kuten tietyt kaverini, jaksavat. Eläkeiässä aion matkutella maailmalla, joten kenenkään ei tarvitse surra sitä, ettei  minua tulla katsomaan.

Kukin tyylillään. 

Meidän lapsi taisi olla neljä- tai viisivuotias, kun yhtäkkiä tajusin, että hei, olen tässä tyttäreni kanssa shoppailun jälkeen lounaalla ja meillä on mielenkiintoisia keskusteluja! Ei todellakaan mene 18 vuotta ennen kuin oma lapsi on kivaa seuraa. 

Ööö, hienoa, minä taas en ole koskaan kokenut tuonikäisten keskustelua muuta kuin pitkästyttäviksi enkä varmaan olisi nauttinut siitäkään tuokiosta. Eli jos tarkoitus oli yrittää osoittaa, että olisin nauttinut lapsista, niin luulet väärin. 

Heiiii, nyt on unohtunut tärkeä pointti! ;) 

Saan nauttia oman pienen rakkaan temmellyksestä, haleista, hauskoista jutuista, pyyhkiä jäätelöö paidalta, juosta kilpaa nurmikolla ja kikattaa pieni lapsi sylissä. Samalla saan nauttia kodin siisteydestä, yöunista, rauhallisuudesta ja omasta ajasta.

Avainsana: yksi lapsi.

;) 

Vierailija kirjoitti:

Heiiii, nyt on unohtunut tärkeä pointti! ;) 

Saan nauttia oman pienen rakkaan temmellyksestä, haleista, hauskoista jutuista, pyyhkiä jäätelöö paidalta, juosta kilpaa nurmikolla ja kikattaa pieni lapsi sylissä. Samalla saan nauttia kodin siisteydestä, yöunista, rauhallisuudesta ja omasta ajasta.

Avainsana: yksi lapsi.

;) 

Eipä tuo mitään takaa. Olen käynyt myös yhden lapsen perheissä, joista lähdin ilomielin oman kotini rauhaan. :) AP

Tämän takia juuri mulla on vain yksi lapsi, koska mun luonteella olisin lyönyt hanskat tiskiin ja antanut lasten kasvattaa toisiaan. Inhottaa vierailla sellaisessa lapsiperheessä jossa on useita alle kouluikäisiä, kun kaikkialla haisee vaipparoskis ja ovenkahvat on tahmaisia ja äiti on stressistä pinkeänä. Olen nuorena likkana ollut aupairina pikkulapsiperheessä ja vihasin sitä hommaa,äitiys tuntuu joitakin naisia tyhmentävän kun päivät kuluu lasten kanssa ilman aikuista kontaktia.

Eräs kuusilapsinen pariskunta lykkää kahdesti kuussa jälkikasvunsa hoitoon,ripottelee eri hoitajille. Niillä menee kaksi tuntia siihen rumbaan kun pienin jätetään mummolle,yksi toiselle mummolle, täti ottaa kaksi isompaa ja kaksi vanhinta menee kaverilleen bussilla. Pitävät kiinni vanhempien kahden keskisestä ajasta, mutta itsellä leviäisi pää kyllä jo siihen prosessiin mikä edeltää kahdenkeskistä aikaa.. Respect silti, ehkä juuri siksi ovat olleet yhdessä 15 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Nyt juon parvekkeella kahvia, ja ajatus on vahva: "Onneksi minulla ei ole omia lapsia!"

Kauheaa, jos ei pääsisi oman kodin rauhaan aina, kun haluaa.

Varmaa noin, mutta ne lapset eivät aiheuta kyseistä ongelmaa, aikuiset aiheuttavat. Silloin kun perhe-elämä menee aikuisten ehdoilla, ja aikuisten johtamana, lasten kanssa elämä on rauhallista ja mukavaa. Jos eletään lasten ehdoilla, ja lapset johtavat perhettä, eihän sellaista hel*ettiä kukaan kestä! Ei edes ne vanhemmat vaikka monet sitkeästi yrittävätkin!

Vierailija kirjoitti:

Kuinka paskat parisuhteet teillä mammoilla on ollut alkujaan jos elämä oli kolkkoa ja kamalan tylsää ennen lapsia? Oletteko te miehienne kanssa vaan lisääntymisen vuoksi, sillä itse ainakin nautin joka juhlapyhästä ja arjesta poikaystäväni kanssa täysin rinnoin. En halua lapsia tätä onnea pilaamaan.

Kenen onnen sinä olet pilannut? Äitisi?

Onnesi pilaisi lapset, kuulostaa todella kestävältä suhteelta :)

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän täysin.

Mulla kolme,erittäin villiä ja melkein samanikäistä. Viikonloppuna ,kun silmät saan auki ,niin se huuto,riehuminen,tappelu ja juoksu alkaa samantien. En haluaisi edes nousta enää sängystä.

Parisuhde ja intiimielämä on enää muisto.

Kolme tuntia näiden kanssa kotona ,niin olen ihan loppu. Tarvitsisin lomaa omasta elämästäni.

Kyllä, ymmärrän lapsettomia, täysin!

Välillä oikein ärsyttää kun perheelliset luovat jotain illuusiota 'täydellisestä elämästä' . Kyllä siihen lapsiperheen arkeen kuuluu paljon työtä, melua,sotkua ,itkua ja hampaidenkiristelyä.oman ajan puutetta, itsestä ei välttämättä ehdi pitää huolta. Parisuhde kärsii ja on univelkaa.

Jos joku kehtaa väittää että 'oma aika on lasten kanssa' niin valehtelee.

Olisi kiva joskus syödä itse päivällä, ilman keskeytystä.

Rakkaita ovat lapset, mutta helvetin työläitä ja hermoja kiristäviä hyvin usein. Minulla onkin 'tuplaonni' vielä tässä:-)

Se vain, että harvoin jotain illuusiota täydellisestä perhe-elämästä tulee vastaan etenkään julkisessa keskustelussa. Aina vain valitetaan rankkuudesta jne., se on uusi normaali. Ihmiset saavat perhe-elämästä ihan takaperoisen kuvan, kun hyvistä puolista ei kuule juuri mitään.

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt juon parvekkeella kahvia, ja ajatus on vahva: "Onneksi minulla ei ole omia lapsia!"

Kauheaa, jos ei pääsisi oman kodin rauhaan aina, kun haluaa.

Varmaa noin, mutta ne lapset eivät aiheuta kyseistä ongelmaa, aikuiset aiheuttavat. Silloin kun perhe-elämä menee aikuisten ehdoilla, ja aikuisten johtamana, lasten kanssa elämä on rauhallista ja mukavaa. Jos eletään lasten ehdoilla, ja lapset johtavat perhettä, eihän sellaista hel*ettiä kukaan kestä! Ei edes ne vanhemmat vaikka monet sitkeästi yrittävätkin!

Noinhan se menee. Kyllä lapset ottavat vallan, jos ei mitään kuria pidetä. Se "lasten ehdoilla eläminen"  on juuri sitä huutoa ja kiljumista. Pienet lapset ovat egosentrisiä eivätkä opi ottamaan muita huomioon, jos siihen ei aikuinen ohjaa.

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt juon parvekkeella kahvia, ja ajatus on vahva: "Onneksi minulla ei ole omia lapsia!"

Kauheaa, jos ei pääsisi oman kodin rauhaan aina, kun haluaa.

Varmaa noin, mutta ne lapset eivät aiheuta kyseistä ongelmaa, aikuiset aiheuttavat. Silloin kun perhe-elämä menee aikuisten ehdoilla, ja aikuisten johtamana, lasten kanssa elämä on rauhallista ja mukavaa. Jos eletään lasten ehdoilla, ja lapset johtavat perhettä, eihän sellaista hel*ettiä kukaan kestä! Ei edes ne vanhemmat vaikka monet sitkeästi yrittävätkin!

Noinhan se menee. Kyllä lapset ottavat vallan, jos ei mitään kuria pidetä. Se "lasten ehdoilla eläminen"  on juuri sitä huutoa ja kiljumista. Pienet lapset ovat egosentrisiä eivätkä opi ottamaan muita huomioon, jos siihen ei aikuinen ohjaa.

No, ei kyllä kaikki ole vanhempien ansiota. Eikä vanhempien syytä.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän täysin.

Mulla kolme,erittäin villiä ja melkein samanikäistä. Viikonloppuna ,kun silmät saan auki ,niin se huuto,riehuminen,tappelu ja juoksu alkaa samantien. En haluaisi edes nousta enää sängystä.

Parisuhde ja intiimielämä on enää muisto.

Kolme tuntia näiden kanssa kotona ,niin olen ihan loppu. Tarvitsisin lomaa omasta elämästäni.

Kyllä, ymmärrän lapsettomia, täysin!

Välillä oikein ärsyttää kun perheelliset luovat jotain illuusiota 'täydellisestä elämästä' . Kyllä siihen lapsiperheen arkeen kuuluu paljon työtä, melua,sotkua ,itkua ja hampaidenkiristelyä.oman ajan puutetta, itsestä ei välttämättä ehdi pitää huolta. Parisuhde kärsii ja on univelkaa.

Jos joku kehtaa väittää että 'oma aika on lasten kanssa' niin valehtelee.

Olisi kiva joskus syödä itse päivällä, ilman keskeytystä.

Rakkaita ovat lapset, mutta helvetin työläitä ja hermoja kiristäviä hyvin usein. Minulla onkin 'tuplaonni' vielä tässä:-)

Ihan itse olet hel*vettisi itsellesi järjestänyt! Kaiken tuo voi tehdä myös toisin, tuo kuvailemasi EI ole normaalia elämää lasten kanssa! Minulla ei lapset riehu, tappele eikä huuda. Kun saan silmät auki, on kotonani rauhallista, ja parisuhteelle ja intiimille elämälle riittää aikaa, just niin paljon, kun sille aikaa tarvitaan. Ei ole sotkua, ei ajanpuutetta, ei univelkaa, eikä hampaiden kiristelyä. Minua ei keskeytetä, kun olen syömässä! Lapset oppivat kunnioittamaan vanhempiaan ja heidän rajojaan, sekä heidän rauhaansa, kun lapset opetetaan siihen! Minulla lapsille ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kunnioittaa minua, ja kohdella minua kaikella kunnioituksella sekä arvostuksella. Sanoisin että olet vanhempana ja aikuisena täysin epäpätevä, mikäli elämäsi lasten kanssa on tuota, mitä kuvailit.

Ei muiden lapsia jaksakaan. Omat on ihania. Tai mistä mä mitään tiedän, mulla on vain 1 lapsi, joka on aivan ihana, nyt eskarissa. Lapsettomat tuttavat aina haikailevat, että olisipa heillä tuollainen.

Vietin useamman päivän miehen siskon kanssa perheineen ja olin yllättynyt, miten kivaa oli vaikka lapset pieniä.

Toinen kohta 4 ja pienempi 18 kk. Toki pitää vahtia ja välillä poikia kiukutti, mutta jopa 9 tunnin huvipuisto + pikaruokapaikassa syönti meni tosi hyvin ilman huutoa ym.

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt juon parvekkeella kahvia, ja ajatus on vahva: "Onneksi minulla ei ole omia lapsia!"

Kauheaa, jos ei pääsisi oman kodin rauhaan aina, kun haluaa.

Varmaa noin, mutta ne lapset eivät aiheuta kyseistä ongelmaa, aikuiset aiheuttavat. Silloin kun perhe-elämä menee aikuisten ehdoilla, ja aikuisten johtamana, lasten kanssa elämä on rauhallista ja mukavaa. Jos eletään lasten ehdoilla, ja lapset johtavat perhettä, eihän sellaista hel*ettiä kukaan kestä! Ei edes ne vanhemmat vaikka monet sitkeästi yrittävätkin!

Ei tuossa perheessä ainakaan minusta eletty mitenkään erityisesti "lasten ehdoilla". Ihan normaaleja, reippaita, puheliaita lapsia ovat. AP