Kolme tuntia kylässä lapsiperheessä, ja olen aivan poikki

Ite just ajattelin et onpa ihanaa ja helppoa kun on vain yksi lapsi. Miksi elämästä pitäisi tehdä hankalampaa tekemällä monta lasta

Mä olin kaverilla jolla 5 lasta ja olivat tosi herttaisia. Tuli kauhea vauva- ja lapsikuume. Viittä en uskaltaisi tehdä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan ymmärrettävää. En minäkään pidä muiden lapsista. Mutta omat <3. Mun lapset on jo aikuistuvia ja yhtä ihania nyt kuin pienenäkin. Ihan oikeasti, meidän lapset eivät ole koskaan riehuneet tai huutaneet, uhmaiät olivat kevyitä, samoin murrosikä. Monesti miehen kanssa ollaan ihmetelty, että ollaanko me näin helkkarin hyviä vanhempia vai onko nuo meidän lapset ihan luonnostaan noin rauhallisia ja järkeviä. En väitä, ettenkö olisi joskus ollut hyvinkin väsynyt, mutta koskaan en ole toivonut, että voi kun ei olisi lapsia. Elämä ilman lapsia olisi...no eipä sitä juuri olisi. Tunnen syvää sääliä aina lapsettomien luona, heidän elämänsä on niin tyhjää, kaikki on samaa päivästä toiseen. Näin siis minä tunnen, ymmärrän kyllä, että ei heidän mielestään niin ole ja he varmaan ovat säälineet minua samalla tavalla.

Minulla oli vastaavia tuntemuksia, kun tulimme lapsettomilta ystäviltämme kyläilemästä: Onpa ihanaa tulla kotiin, jossa on elämää, lapset tulevat ja halivat, sanovat: äiti, mulla oli sua niin ikävä. Olet paras äiti maailmassa. Rakastan sua niin valtavasti. Jnejne. Nautin istuessani lattialla lasten kanssa legojen keskellä ja mietin, että onneksi pääsin jo kotiin siitä tylsyydestä.

Mutta tosiaan, en minäkään jaksa mitään muiden riekkuvia lapsia. VArmaan seuraavat ihanat lapset ovat mahdolliset lastenlapset. 

Missä tuollaista on? Minä en ole kyllä koskaan juossut halaamaan äitiäni vain kertoakseni, että hän on paras äiti ja rakastan häntä? Olen rakastamisesta puhunut vain omien kumppaneideni kanssa. Minulle koko ajatus siitä, että lapset rakastaisivat vanhempiaan pyyteettömästi, on ihan vieras. Vanhemmat varmaan rakastavatkin lapsiaan, mutta kyllä se suhde toiseen suuntaan on paljon monimutkaisempi.

Toinen juttu, mikä tässä pistää silmään on tämä "elämän äänien" ihannointi. Minusta kun on nimenomaan ihanaa tulla työpäivän jälkeen HILJAISEEN kotiini rauhoittumaan ja olemaan omassa seurassani.

Varmasti monella lapsia tehneellä on ollut se tiedostamaton tai tietoinen ajatus, että he haluavat tähän maailmaan sellaisen ihmisen, joka heitä rakastaisi pyyteettömästi. Mikä tuntuisikaan paremmalta, kun pieni suloinen ihminen, joka hakee turvaa ja rakkautta omalta vanhemmalta, eli sinulta. Moni ihminen haluaa tätä, he haluavat tuntea olevansa tärkeitä ja rakastettavia, ja siihen mitä parhain keino on hankkia lapsi.

Niin, mutta onko se nyt sitten oikeasti paras tai edes hyvä keino? En minä ainakaan ole muistaakseni koskaan rakastanut vanhempiani pyyteettömästi. Tarvinnut kyllä olen, mutta tarvitseminen ei ole pyyteetöntä rakastamista. Murrosikäisenä suorastaan vihasin heitä, vaikka parhaansa he tietysti tekivät.

Minusta ihmiset haluavat lapsia siksi, että he haluavat kokea olevansa TARVITTUJA. Minulta tämä motivaatio puuttuu.

Minulla on kaksi jo teini-ikäistä poikaa enkä koskaan halunnut lapsia (ainakaan tietoisesti) saadakseni rakkautta, vaan antaakseni sitä. minulla oli jo nuorena sellainen ylitsepursuavan rakkauden tunne. ja kasvatuksessa olen aktiivisesti ja passiivisesti tähdännyt olotilaan, jossa olisin mahdollisimman tarpeeton. vaikkakin samalla läsnäoleva ja vahva tuki ja turva tarvittaessa.

Koen onnistuneeni kasvatuksellisesti aika hyvin kun nyt katselen ja kuuntelennoita hujoppejani. mutta uskomaton urakkahan tämä on ollut. se jatkuva läsnäolontarve on meinannut tukehduttaa minut täysin. kliseisesti ilmaisten: olen aika hemmetin usein joutunut poistumaan comfortzoneltani ja joutunut tarkastelemaan ja muuttamaan toimintatapojani. olen myös luiskahtanut huomaamattani vuosien saatossa siihen niin hyvin tunettuun ansaan eli laittanut liian pitkään muiden tarpeet jatkuvasti omieni edelle. nyt opettelen tunnistamaan ja toteuttamaan niitä tarpeitani uudelleen. olen ollut pohjattoman uupunut välillä.

Kadunko? joskus. mutta ihania ovat. minun lapseni eivät ehkä sponttaanisti kerro rakastavansa minua, mutta tykkäävät ihan itse tulla halaamaan tai käpertymään kainaloon ja jopa syliin! (17 ja 14 vee minua pidemmät pojat). pystymme puhumaan melkein mistä vain. olemme hyvä tiimi (sori ällö ilmaisu) ja luotamme toisiimme. saan rakastaa poikiani ja voin luottaa siihen että tulevat oikein hyvin pärjäämään ilman minuakin :)

Vierailijat kirjoitti:

Ymmärrän täysin AP:ta. Itse olen isosta perheestä ja luulisi, että olen tottunut meluun ja kaaokseen, mutta asia on päinvastoin. Rakastan hiljaisuutta ja rauhaa. Rakastan kyllä myös lapsia, mutta isomman lapsikatraan energisyys uuvuttaa minut. Kahden kesken lapset ovat ihanaa seuraa, heiltä voi oppia paljon suhtautumisesta elämään.

Itselläni on yksi, luonteeltaan hyvin rauhallinen lapsi. Päivisin puuhailemme yhdessä, tutkimme maailmaa, luemme kirjoja ym. Opiskelen alalle, jolla työskennellään lasten parissa yleensä kahden kesken, ja siitä nautin kovasti. Isomman lapsiporukan kanssa en vain jaksa kovin kauan.

Elämästä kannattaa tehdä itsensä näköistä. Ei kaikkien tarvitse lapsia haluta ja on erittäin hyvä tiedostaa, jos haluaa jotain muuta kuin lapsiperhe-elämää. Itselleni tämä yhden lapsen malli on unelma, vaikka ulkoapäin tuleekin painostusta sisaruksen yrittämiseen. Nautin elämästäni näin, joten sivuutan nuo painostukset ja jatkan samaan malliin. :)

Komppi komppi komppi! 👍🏼👍🏼👍🏼

Itsekin olen nelilapsisesta perheestä, mutta itse halusin vain yhden lapsen. Elän nyt unelmaani!!! 🤗

Mikä ettei? Kaksi pariskuntaa (50-v. + 56 v., sekä 59-v. ja 70-v.). Kyllä meidänkin tuttavapiiristä löytyy suurta ikähajontaa. Olen itse 44, ja hyvissä ystävissä on itseäni sekä 15 vuotta itseäni vanhempia että nuorempia.

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat pieniä vain vähän aikaa ja se aika kuluu yllättävän nopeasti. Sen jälkeen he ovat kiinnostavia ja mukavia isoja ihmisiä, joiden kanssa on hauska olla ja joiden kautta tutustuu uusiin asioihin ja ihmisiin ja joiden kanssa voi tehdä ja puhua mitä hyvänsä.  Meillä on kolme jo aikuista lasta, enkä vaihtaisi heitä mihinkään. He ovat teräviä ja hauskoja!

Lähdemme tästä miehen kanssa ajelemaan avoautolla Kaivopuistoon ja herättämään Eiran tädeissä pahennusta. Lapset ovat aikuisia ja omissa riennoissaan, mutta tulevat viikonlopulla syömään. Pystyn juomaan terdellä kahvia ja punkkua milloin haluan. Voin lähteä matkalle millaisella porukalla hyvänsä milloin vain.   Elämä on hyvää. 

Mikä tarina. ;.D

Sen jälkeen varmaan menette ratstastamaan yksisarvisella.

Juuri tämän takai meillä onkin vain yksi lapsi, ja sekin ns.helppo lapsi..On ihanaa kokea äitiys, mutta meille oli jo alusta asti selvää että hankimme vain yhden..saa elämästä ns.parhaat puolet, on aikaa hoitaa itseään, rahaa, unelmien koti ym..ja lapsella hirmuisesti kavereita..unelmaelämää..mitäs hankitte 3 lasta, ei kukaan pakota!!!

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän täysin.

Mulla kolme,erittäin villiä ja melkein samanikäistä. Viikonloppuna ,kun silmät saan auki ,niin se huuto,riehuminen,tappelu ja juoksu alkaa samantien. En haluaisi edes nousta enää sängystä.

Parisuhde ja intiimielämä on enää muisto.

Kolme tuntia näiden kanssa kotona ,niin olen ihan loppu. Tarvitsisin lomaa omasta elämästäni.

Kyllä, ymmärrän lapsettomia, täysin!

Välillä oikein ärsyttää kun perheelliset luovat jotain illuusiota 'täydellisestä elämästä' . Kyllä siihen lapsiperheen arkeen kuuluu paljon työtä, melua,sotkua ,itkua ja hampaidenkiristelyä.oman ajan puutetta, itsestä ei välttämättä ehdi pitää huolta. Parisuhde kärsii ja on univelkaa.

Jos joku kehtaa väittää että 'oma aika on lasten kanssa' niin valehtelee.

Olisi kiva joskus syödä itse päivällä, ilman keskeytystä.

Rakkaita ovat lapset, mutta helvetin työläitä ja hermoja kiristäviä hyvin usein. Minulla onkin 'tuplaonni' vielä tässä:-)

Siksi ei kannata tehdä kuin 1 lapsi tai korkeintaan 2 isolla ikäerolla. En ymmärrä nykytrndiä tehdä lapset peräjälkeen, kyllä se hermoja kiristää. 

T. vauvan ja 5 vuotiaan äiti

Voi teitä ankeita reppanoita, ootte niin suomalaisia:D kunpa kaikki hiihtelis eccoissa, beigeissä vaatteissa, hiirenharmaissa hiuksissa ja olis hiljaa ja hillittyjä. Ai että, ootte te kyllä höpönassuja:D ei ihme, että Suomessa tehdään niin paljon itsareita, tää on varmasti maailman ankein ja tylsin kansa.

En mäkään jaksais enää sitä hälinää. Oma on 16.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset 10,2 ja vauva. Meille tulee aina surullinen olo, kun käydään kylässä tai jutellaan parin 50-70 vuotiaan lapsettoman tuttavapariskunnan kanssa. Valittavat kuinka on tylsää ja olisi niin kiva, kun olisi lapsenlapsia. Erityisesti valittavat juhlapyhien aikaan jne. Valittavat, kun ei kukaan ole käynyt auttamassa tai katsomassa sairaalassa ja vakiolause on " ei meillä mitään, kun täällä vaan kahdestaan ollaan" Sitten toinen ryhmä ovat nämä lapsettomat jotka nostavat koiransa lapsen asemaan ja lässyttävät ja puhuvat koirasta kuin vauvasta.

Ei ne lapset välttämättä lapsia tee, eikä ehdi käydä sinua sairaalassa katsomassa. Saattavat jopa muuttaa toiseen maahan asumaan jne. Että suotta sinä lapsettomia surkuttelet.

No ehkä nämä lapsettomat ovat olleet kaksin jo vuosikymmeniä ja kyllästyneet. Elämä muuttuu perheellisilläkin. Lapset ovat pieniä sitten teinejä ja sitten muuttavat omilleen, ehkä perustavat perheen. Sitten on taas aikaa olla puolison kanssa kahden. Vaikka lapseni asuisi Hong Kongissa, ja soittelisi silloin tällöin, on hän ollut elämässäni ja on edelleen, olen saanut elää monenlaista elämää ja eri elämänvaiheissa.

En ymmärrä sitä miksei enemmän korosteta elämän eri vaiheita niiden muutamien raskaiden vuosien sijaan. Toki eri juttu jos hankkii vaikka 4 lasta pienillä ikäeroilla, sillloin pikkulapsielämää elää aika kauan. 

Itse sain 37 vuotiaana ainokaiseni, sitä ennen olin kokenut 2 avoliittoa, 10 vuoden ulkomailla asumisen, opiskelut, työelämää, biletystä, matkustelua. Tiedostan täysin että kun lapseni on täysi- ikäinen olen 54 vuotias mutta tiedän jo sen ettei samaa vapauden tunnetta kuin ennen lasta tule koskaan, tulen aina olemaan hänen äitinsä. Siksi olen iloinen että ehdin elää täysillä ennen hänen saamistaan. Sitten 54 vuotiaana ehdin nauttia puutarhanhoidosta ja hiljaisesta kodista, nyt on aika elää pikkulapsen kanssa. 

Minkä ikäisiä te hiljaisuutta kaipaavat olette? Jaksatteko elää niin seuraavat 40 vuotta?

Mä en yhtään ihmettele jos joku haluaa olla lapseton.

Sitä kyllä ihmettelen, miksi joillakin lapsettomilla on suunnaton tarve koittaa väittää, että kaikkien lapsiperheiden elämä on täyttä tuskaa. Ei se ole kaikille tuskaa, sen enempää kuin lapsettomuus ei ole kaikille tuskaa.

Mulle vaan se lapsettomuus OLI tuskaa. Varmasti olisin ajan kanssa oppinut elämään lapsettomuuden kanssa, mutta missään nimessä se ei olisi ollut oma vapaaehtoinen valintani. Pitäisi olla yhtälainen oikeus valita kumpi tie tahansa - ja saada siihen läheisiltä tukea.

Siskoni pyysi minua juhannuksena mökille perheensä kanssa (3 pientä lasta) ettei minun "tarvitse" olla yksin kotona, mutta kun minä nimenomaan haluan olla yksin tai en yksin vaan koirieni kanssa, nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta,ajatuskin sietää kiljuvia kakaroita ja kaaosta juhannuksen ajan saa jo migreenin kytemään. Näin me ihmiset ollaan erilaisia, se mikä toiselle on ahdistava ja negatiivista onkin toiselle ihan parhainta, sitä ei kaikki ymmärrä tai hyväksy.

Minkä ikäisiä te hiljaisuutta kaipaavat olette? Jaksatteko elää niin seuraavat 40 vuotta?

Ikää 49 ja olen aina nauttinut rauhallisesta olemisesta ja hiljaisuudesta, en usko persoonani muuttuvan tästä myöhemminkään.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän täysin.

Mulla kolme,erittäin villiä ja melkein samanikäistä. Viikonloppuna ,kun silmät saan auki ,niin se huuto,riehuminen,tappelu ja juoksu alkaa samantien. En haluaisi edes nousta enää sängystä.

Parisuhde ja intiimielämä on enää muisto.

Kolme tuntia näiden kanssa kotona ,niin olen ihan loppu. Tarvitsisin lomaa omasta elämästäni.

Kyllä, ymmärrän lapsettomia, täysin!

Välillä oikein ärsyttää kun perheelliset luovat jotain illuusiota 'täydellisestä elämästä' . Kyllä siihen lapsiperheen arkeen kuuluu paljon työtä, melua,sotkua ,itkua ja hampaidenkiristelyä.oman ajan puutetta, itsestä ei välttämättä ehdi pitää huolta. Parisuhde kärsii ja on univelkaa.

Jos joku kehtaa väittää että 'oma aika on lasten kanssa' niin valehtelee.

Olisi kiva joskus syödä itse päivällä, ilman keskeytystä.

Rakkaita ovat lapset, mutta helvetin työläitä ja hermoja kiristäviä hyvin usein. Minulla onkin 'tuplaonni' vielä tässä:-)

Kiitos rehellisyydestä.

Minkä ikäisiä te hiljaisuutta kaipaavat olette? Jaksatteko elää niin seuraavat 40 vuotta?[/quote]

Minä olen 50 ja olen aina rakastanut rauhaa ja hiljaisuutta.

Toivon tosiaan saavani elää rauhaisassa ympäristössä seuraavat 40 vuotta. Tällä hetkellä on ihanan hiljaiset naapurit kyllä.

Kahden äiti kirjoitti:

Mä en yhtään ihmettele jos joku haluaa olla lapseton.

Sitä kyllä ihmettelen, miksi joillakin lapsettomilla on suunnaton tarve koittaa väittää, että kaikkien lapsiperheiden elämä on täyttä tuskaa. Ei se ole kaikille tuskaa, sen enempää kuin lapsettomuus ei ole kaikille tuskaa.

Mulle vaan se lapsettomuus OLI tuskaa. Varmasti olisin ajan kanssa oppinut elämään lapsettomuuden kanssa, mutta missään nimessä se ei olisi ollut oma vapaaehtoinen valintani. Pitäisi olla yhtälainen oikeus valita kumpi tie tahansa - ja saada siihen läheisiltä tukea.

Tällainen kiteytys voisi olla jok ikisen vela jne postauksen alussa. Näinhän se on, kaikki me tavotellaan sitä omaa parasta elämää ja eletään oman omantunnon mukaan. Ei tuputeta muille omia onnenaiheitamme ja vähätellä toisten.

-vela

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset 10,2 ja vauva. Meille tulee aina surullinen olo, kun käydään kylässä tai jutellaan parin 50-70 vuotiaan lapsettoman tuttavapariskunnan kanssa. Valittavat kuinka on tylsää ja olisi niin kiva, kun olisi lapsenlapsia. Erityisesti valittavat juhlapyhien aikaan jne. Valittavat, kun ei kukaan ole käynyt auttamassa tai katsomassa sairaalassa ja vakiolause on " ei meillä mitään, kun täällä vaan kahdestaan ollaan" Sitten toinen ryhmä ovat nämä lapsettomat jotka nostavat koiransa lapsen asemaan ja lässyttävät ja puhuvat koirasta kuin vauvasta.

Ei ne lapset välttämättä lapsia tee, eikä ehdi käydä sinua sairaalassa katsomassa. Saattavat jopa muuttaa toiseen maahan asumaan jne. Että suotta sinä lapsettomia surkuttelet.

No ehkä nämä lapsettomat ovat olleet kaksin jo vuosikymmeniä ja kyllästyneet. Elämä muuttuu perheellisilläkin. Lapset ovat pieniä sitten teinejä ja sitten muuttavat omilleen, ehkä perustavat perheen. Sitten on taas aikaa olla puolison kanssa kahden. Vaikka lapseni asuisi Hong Kongissa, ja soittelisi silloin tällöin, on hän ollut elämässäni ja on edelleen, olen saanut elää monenlaista elämää ja eri elämänvaiheissa.

En ymmärrä sitä miksei enemmän korosteta elämän eri vaiheita niiden muutamien raskaiden vuosien sijaan. Toki eri juttu jos hankkii vaikka 4 lasta pienillä ikäeroilla, sillloin pikkulapsielämää elää aika kauan. 

Itse sain 37 vuotiaana ainokaiseni, sitä ennen olin kokenut 2 avoliittoa, 10 vuoden ulkomailla asumisen, opiskelut, työelämää, biletystä, matkustelua. Tiedostan täysin että kun lapseni on täysi- ikäinen olen 54 vuotias mutta tiedän jo sen ettei samaa vapauden tunnetta kuin ennen lasta tule koskaan, tulen aina olemaan hänen äitinsä. Siksi olen iloinen että ehdin elää täysillä ennen hänen saamistaan. Sitten 54 vuotiaana ehdin nauttia puutarhanhoidosta ja hiljaisesta kodista, nyt on aika elää pikkulapsen kanssa. 

Minkä ikäisiä te hiljaisuutta kaipaavat olette? Jaksatteko elää niin seuraavat 40 vuotta?

Musta on hassu ajatus, että jos olen aina viihtynyt rauhassa, en ole koskaan haaveillut perheestä, niin se olisi jotain, mikä muuttuisi yhtään mihinkään.

Se ei ole hassu ajatus, että ihminen joka tällaista ajatusta (lapsettomuus) ei ole pyöritellyt, ahdistuu siitä minun puolestani,  ihan kuin se ajatus ja siitä seuraava maailma olisi minulle yhtä uusi, kuin hänelle. Että minä vuosien tietoisen ajattelun ja punninnan jälkeen saisin jonkun suuren uuden oivalluksen ajatuksesta "Jakstatteko elää niin seuraavat 40 vuotta?".

Mutta nykyään ymmärrän näitä lapsettomien ihmettelijöitä vähän paremmin, kun tajusin että ovat omine toiveineen ja haaveineen ja ajatuksineen tosi alasti tuon lapsettomuusajatuksen kanssa. Se varmasti ahdistaa heitä, koska heille se olisi painajainen.

Ymmärretään toinen toisiamme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset 10,2 ja vauva. Meille tulee aina surullinen olo, kun käydään kylässä tai jutellaan parin 50-70 vuotiaan lapsettoman tuttavapariskunnan kanssa. Valittavat kuinka on tylsää ja olisi niin kiva, kun olisi lapsenlapsia. Erityisesti valittavat juhlapyhien aikaan jne. Valittavat, kun ei kukaan ole käynyt auttamassa tai katsomassa sairaalassa ja vakiolause on " ei meillä mitään, kun täällä vaan kahdestaan ollaan" Sitten toinen ryhmä ovat nämä lapsettomat jotka nostavat koiransa lapsen asemaan ja lässyttävät ja puhuvat koirasta kuin vauvasta.

Ei ne lapset välttämättä lapsia tee, eikä ehdi käydä sinua sairaalassa katsomassa. Saattavat jopa muuttaa toiseen maahan asumaan jne. Että suotta sinä lapsettomia surkuttelet.

No ehkä nämä lapsettomat ovat olleet kaksin jo vuosikymmeniä ja kyllästyneet. Elämä muuttuu perheellisilläkin. Lapset ovat pieniä sitten teinejä ja sitten muuttavat omilleen, ehkä perustavat perheen. Sitten on taas aikaa olla puolison kanssa kahden. Vaikka lapseni asuisi Hong Kongissa, ja soittelisi silloin tällöin, on hän ollut elämässäni ja on edelleen, olen saanut elää monenlaista elämää ja eri elämänvaiheissa.

En ymmärrä sitä miksei enemmän korosteta elämän eri vaiheita niiden muutamien raskaiden vuosien sijaan. Toki eri juttu jos hankkii vaikka 4 lasta pienillä ikäeroilla, sillloin pikkulapsielämää elää aika kauan. 

Itse sain 37 vuotiaana ainokaiseni, sitä ennen olin kokenut 2 avoliittoa, 10 vuoden ulkomailla asumisen, opiskelut, työelämää, biletystä, matkustelua. Tiedostan täysin että kun lapseni on täysi- ikäinen olen 54 vuotias mutta tiedän jo sen ettei samaa vapauden tunnetta kuin ennen lasta tule koskaan, tulen aina olemaan hänen äitinsä. Siksi olen iloinen että ehdin elää täysillä ennen hänen saamistaan. Sitten 54 vuotiaana ehdin nauttia puutarhanhoidosta ja hiljaisesta kodista, nyt on aika elää pikkulapsen kanssa. 

Minkä ikäisiä te hiljaisuutta kaipaavat olette? Jaksatteko elää niin seuraavat 40 vuotta?

Musta on hassu ajatus, että jos olen aina viihtynyt rauhassa, en ole koskaan haaveillut perheestä, niin se olisi jotain, mikä muuttuisi yhtään mihinkään.

Se ei ole hassu ajatus, että ihminen joka tällaista ajatusta (lapsettomuus) ei ole pyöritellyt, ahdistuu siitä minun puolestani,  ihan kuin se ajatus ja siitä seuraava maailma olisi minulle yhtä uusi, kuin hänelle. Että minä vuosien tietoisen ajattelun ja punninnan jälkeen saisin jonkun suuren uuden oivalluksen ajatuksesta "Jakstatteko elää niin seuraavat 40 vuotta?".

Mutta nykyään ymmärrän näitä lapsettomien ihmettelijöitä vähän paremmin, kun tajusin että ovat omine toiveineen ja haaveineen ja ajatuksineen tosi alasti tuon lapsettomuusajatuksen kanssa. Se varmasti ahdistaa heitä, koska heille se olisi painajainen.

Ymmärretään toinen toisiamme.

Just tää, että lapsettomuus on aina jotain tosi ignoranttia ja tuulesta temmattua hetken huumaa, jota ei ole ajatellut mitenkään muka järkevästi, harkiten ja pitkään. Ja lapsia hankkiva on sitten valaistunut jollain tavalla ja sen seuraukset on sitten täysin ymmärretty.

Ja aina se "huolestuminen" ei ole mitään aitoa, vaan omaan ylemmyydentunteeseen verhottua alentuvaisuutta. Ihan oikeastiko kukaan luulee, että yli 30-vuotias vela ei ymmärrä valintansa seurauksia? Jos ei halua lapsia, niin ei jää mistään paitsi kun niitä ei hanki. Jos joku niin väittää, niin minä väitän että kaikkien pitäisi muuttaa Borneoon, koska ilman jää niin paljosta paitsi. Eikä voi ymmärtää miten hienoa se on ennen kuin kokeilee. Ja kuinka minä tiedän, koska olen elänyt ei-borneossa ja sitten borneossa. Että te kaikki vaan nyt kadutte kun ette tee tätä asiaa, joka ei teitä mitenkään kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt juon parvekkeella kahvia, ja ajatus on vahva: "Onneksi minulla ei ole omia lapsia!"

Kauheaa, jos ei pääsisi oman kodin rauhaan aina, kun haluaa.

Juon nyt rantaterassilla kahvia, ja ajatus on vahva: "Onneksi minulla on omia lapsia!" 

Kauheaa, jos ei pääsisi heidän luokseen, vaikka haluaisi.

Lapset ovat jo isoja, ja aika menee niin nopeasti, että se jakso, kun lapset käyvät voimille ja hermoille, on lopultakin hyvin nopeasti ohi. Mitä vanhemmiksi lapset kasvavat, sitä enemmän heistä on iloa ja sitä mielenkiintoisempia he ovat. 

Totta kai sinusta olisi kauheaa, jos et voisi tavata omia lapsiasi. Eivätköhän melkein kaikki vanhemmat ajattele näin. Mutta oletko tullut ajatelleeksi, että kaikille ajatus omista lapsista (tai lapsista ylipäätään) ei ole mitenkään positiivinen? Jos mietin vaikka suhdetta omiin vanhempiini, toivon tietysti, että he ovat kokeneet vanhemmuuden antoisana, mutta itse en kyllä millään pystyisi piyämään tällaista aikuisiän kerran viikossa soittelua riittävänä palkkiona siitä, että on uhrannut parhaat vuotensa lasten kasvattamiseen.

Jos sinusta tuntuu, että tarvitsisit "riittävästi palkkiota" siitä, että olisit  "uhrannut parhaat vuotesi lasten kasvattamiseen" on asenteesi varmaan monessa muussakin asiassa marttyyriyteen taipuvainen. Kannattaa pitää varansa!  Minun äitini on marttyyri pahinta lajia,  ja hänen kanssaan on elämä ollut väliin aivan sietämätöntä. Omille lapsilleni olen pyrkinyt tietoisesti olemaan toisenlainen ja tainnut onnistuakin aika hyvin. Meillä on hyvät välit whatsappailemme perheen ryhmässä päivittäin ja soittelemme vähän väliä, syömme, matkailemme jne. yhdessä ja meillä on kivaa. Oman äitini kanssa taas sitä kivaa ei ole ja hänelle soittelu on yhtä tervanjuontia, kun tietää tasan, mitä sieltä taas tulee.