Lue keskustelun säännöt.
Kolme tuntia kylässä lapsiperheessä, ja olen aivan poikki
19.05.2017 |
Nyt juon parvekkeella kahvia, ja ajatus on vahva: "Onneksi minulla ei ole omia lapsia!"
Kauheaa, jos ei pääsisi oman kodin rauhaan aina, kun haluaa.
Kommentit (152)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset 10,2 ja vauva. Meille tulee aina surullinen olo, kun käydään kylässä tai jutellaan parin 50-70 vuotiaan lapsettoman tuttavapariskunnan kanssa. Valittavat kuinka on tylsää ja olisi niin kiva, kun olisi lapsenlapsia. Erityisesti valittavat juhlapyhien aikaan jne. Valittavat, kun ei kukaan ole käynyt auttamassa tai katsomassa sairaalassa ja vakiolause on " ei meillä mitään, kun täällä vaan kahdestaan ollaan" Sitten toinen ryhmä ovat nämä lapsettomat jotka nostavat koiransa lapsen asemaan ja lässyttävät ja puhuvat koirasta kuin vauvasta.
Ei ne lapset välttämättä lapsia tee, eikä ehdi käydä sinua sairaalassa katsomassa. Saattavat jopa muuttaa toiseen maahan asumaan jne. Että suotta sinä lapsettomia surkuttelet.
No ehkä nämä lapsettomat ovat olleet kaksin jo vuosikymmeniä ja kyllästyneet. Elämä muuttuu perheellisilläkin. Lapset ovat pieniä sitten teinejä ja sitten muuttavat omilleen, ehkä perustavat perheen. Sitten on taas aikaa olla puolison kanssa kahden. Vaikka lapseni asuisi Hong Kongissa, ja soittelisi silloin tällöin, on hän ollut elämässäni ja on edelleen, olen saanut elää monenlaista elämää ja eri elämänvaiheissa.
En ymmärrä sitä miksei enemmän korosteta elämän eri vaiheita niiden muutamien raskaiden vuosien sijaan. Toki eri juttu jos hankkii vaikka 4 lasta pienillä ikäeroilla, sillloin pikkulapsielämää elää aika kauan.
Itse sain 37 vuotiaana ainokaiseni, sitä ennen olin kokenut 2 avoliittoa, 10 vuoden ulkomailla asumisen, opiskelut, työelämää, biletystä, matkustelua. Tiedostan täysin että kun lapseni on täysi- ikäinen olen 54 vuotias mutta tiedän jo sen ettei samaa vapauden tunnetta kuin ennen lasta tule koskaan, tulen aina olemaan hänen äitinsä. Siksi olen iloinen että ehdin elää täysillä ennen hänen saamistaan. Sitten 54 vuotiaana ehdin nauttia puutarhanhoidosta ja hiljaisesta kodista, nyt on aika elää pikkulapsen kanssa.
Minkä ikäisiä te hiljaisuutta kaipaavat olette? Jaksatteko elää niin seuraavat 40 vuotta?
Olen 48, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän haluan hiljaisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäisiä te hiljaisuutta kaipaavat olette? Jaksatteko elää niin seuraavat 40 vuotta?
Ikää 49 ja olen aina nauttinut rauhallisesta olemisesta ja hiljaisuudesta, en usko persoonani muuttuvan tästä myöhemminkään.
Sama. Itse olen 38.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset 10,2 ja vauva. Meille tulee aina surullinen olo, kun käydään kylässä tai jutellaan parin 50-70 vuotiaan lapsettoman tuttavapariskunnan kanssa. Valittavat kuinka on tylsää ja olisi niin kiva, kun olisi lapsenlapsia. Erityisesti valittavat juhlapyhien aikaan jne. Valittavat, kun ei kukaan ole käynyt auttamassa tai katsomassa sairaalassa ja vakiolause on " ei meillä mitään, kun täällä vaan kahdestaan ollaan" Sitten toinen ryhmä ovat nämä lapsettomat jotka nostavat koiransa lapsen asemaan ja lässyttävät ja puhuvat koirasta kuin vauvasta.
Ei ne lapset välttämättä lapsia tee, eikä ehdi käydä sinua sairaalassa katsomassa. Saattavat jopa muuttaa toiseen maahan asumaan jne. Että suotta sinä lapsettomia surkuttelet.
No ehkä nämä lapsettomat ovat olleet kaksin jo vuosikymmeniä ja kyllästyneet. Elämä muuttuu perheellisilläkin. Lapset ovat pieniä sitten teinejä ja sitten muuttavat omilleen, ehkä perustavat perheen. Sitten on taas aikaa olla puolison kanssa kahden. Vaikka lapseni asuisi Hong Kongissa, ja soittelisi silloin tällöin, on hän ollut elämässäni ja on edelleen, olen saanut elää monenlaista elämää ja eri elämänvaiheissa.
En ymmärrä sitä miksei enemmän korosteta elämän eri vaiheita niiden muutamien raskaiden vuosien sijaan. Toki eri juttu jos hankkii vaikka 4 lasta pienillä ikäeroilla, sillloin pikkulapsielämää elää aika kauan.
Itse sain 37 vuotiaana ainokaiseni, sitä ennen olin kokenut 2 avoliittoa, 10 vuoden ulkomailla asumisen, opiskelut, työelämää, biletystä, matkustelua. Tiedostan täysin että kun lapseni on täysi- ikäinen olen 54 vuotias mutta tiedän jo sen ettei samaa vapauden tunnetta kuin ennen lasta tule koskaan, tulen aina olemaan hänen äitinsä. Siksi olen iloinen että ehdin elää täysillä ennen hänen saamistaan. Sitten 54 vuotiaana ehdin nauttia puutarhanhoidosta ja hiljaisesta kodista, nyt on aika elää pikkulapsen kanssa.
Minkä ikäisiä te hiljaisuutta kaipaavat olette? Jaksatteko elää niin seuraavat 40 vuotta?
Musta on hassu ajatus, että jos olen aina viihtynyt rauhassa, en ole koskaan haaveillut perheestä, niin se olisi jotain, mikä muuttuisi yhtään mihinkään.
Se ei ole hassu ajatus, että ihminen joka tällaista ajatusta (lapsettomuus) ei ole pyöritellyt, ahdistuu siitä minun puolestani, ihan kuin se ajatus ja siitä seuraava maailma olisi minulle yhtä uusi, kuin hänelle. Että minä vuosien tietoisen ajattelun ja punninnan jälkeen saisin jonkun suuren uuden oivalluksen ajatuksesta "Jakstatteko elää niin seuraavat 40 vuotta?".
Mutta nykyään ymmärrän näitä lapsettomien ihmettelijöitä vähän paremmin, kun tajusin että ovat omine toiveineen ja haaveineen ja ajatuksineen tosi alasti tuon lapsettomuusajatuksen kanssa. Se varmasti ahdistaa heitä, koska heille se olisi painajainen.
Ymmärretään toinen toisiamme.
Kyllä. Omia pelkoja joiden käsittely on vaikeampaa kuin maalata ne sellaisen päälle, joka on asian kanssa sinut. "oletko varma... kadutko...vanhana...varma.. varma.."
Ymmärrän. Mä oon aivan poikki kun oon viettäny pari tuntia siskon kolmen lapsen (4v.5v.ja10v.) seurassa. Korvissa vaan soi kun heiltä lähtee. Meillä on kuitenkin itsellämmekin 2 poikaa, iältään 1,5v.ja 4v. Heillä ei koskaan kielletä lapsia puhumasta päälle eikä kielletä huutamasta tauotta ja tv:kin pauhaa taustalla koko päivän. Ei ole vaikea laskea missä mentiin vikaan.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän. Mä oon aivan poikki kun oon viettäny pari tuntia siskon kolmen lapsen (4v.5v.ja10v.) seurassa. Korvissa vaan soi kun heiltä lähtee. Meillä on kuitenkin itsellämmekin 2 poikaa, iältään 1,5v.ja 4v. Heillä ei koskaan kielletä lapsia puhumasta päälle eikä kielletä huutamasta tauotta ja tv:kin pauhaa taustalla koko päivän. Ei ole vaikea laskea missä mentiin vikaan.
Vikaan? Se että kaikki ei elä hissukkaelämää , ei tarkoita että olisi menty vikaan 😂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset 10,2 ja vauva. Meille tulee aina surullinen olo, kun käydään kylässä tai jutellaan parin 50-70 vuotiaan lapsettoman tuttavapariskunnan kanssa. Valittavat kuinka on tylsää ja olisi niin kiva, kun olisi lapsenlapsia. Erityisesti valittavat juhlapyhien aikaan jne. Valittavat, kun ei kukaan ole käynyt auttamassa tai katsomassa sairaalassa ja vakiolause on " ei meillä mitään, kun täällä vaan kahdestaan ollaan" Sitten toinen ryhmä ovat nämä lapsettomat jotka nostavat koiransa lapsen asemaan ja lässyttävät ja puhuvat koirasta kuin vauvasta.
Ei ne lapset välttämättä lapsia tee, eikä ehdi käydä sinua sairaalassa katsomassa. Saattavat jopa muuttaa toiseen maahan asumaan jne. Että suotta sinä lapsettomia surkuttelet.
No ehkä nämä lapsettomat ovat olleet kaksin jo vuosikymmeniä ja kyllästyneet. Elämä muuttuu perheellisilläkin. Lapset ovat pieniä sitten teinejä ja sitten muuttavat omilleen, ehkä perustavat perheen. Sitten on taas aikaa olla puolison kanssa kahden. Vaikka lapseni asuisi Hong Kongissa, ja soittelisi silloin tällöin, on hän ollut elämässäni ja on edelleen, olen saanut elää monenlaista elämää ja eri elämänvaiheissa.
En ymmärrä sitä miksei enemmän korosteta elämän eri vaiheita niiden muutamien raskaiden vuosien sijaan. Toki eri juttu jos hankkii vaikka 4 lasta pienillä ikäeroilla, sillloin pikkulapsielämää elää aika kauan.
Itse sain 37 vuotiaana ainokaiseni, sitä ennen olin kokenut 2 avoliittoa, 10 vuoden ulkomailla asumisen, opiskelut, työelämää, biletystä, matkustelua. Tiedostan täysin että kun lapseni on täysi- ikäinen olen 54 vuotias mutta tiedän jo sen ettei samaa vapauden tunnetta kuin ennen lasta tule koskaan, tulen aina olemaan hänen äitinsä. Siksi olen iloinen että ehdin elää täysillä ennen hänen saamistaan. Sitten 54 vuotiaana ehdin nauttia puutarhanhoidosta ja hiljaisesta kodista, nyt on aika elää pikkulapsen kanssa.
Minkä ikäisiä te hiljaisuutta kaipaavat olette? Jaksatteko elää niin seuraavat 40 vuotta?
Musta on hassu ajatus, että jos olen aina viihtynyt rauhassa, en ole koskaan haaveillut perheestä, niin se olisi jotain, mikä muuttuisi yhtään mihinkään.
Se ei ole hassu ajatus, että ihminen joka tällaista ajatusta (lapsettomuus) ei ole pyöritellyt, ahdistuu siitä minun puolestani, ihan kuin se ajatus ja siitä seuraava maailma olisi minulle yhtä uusi, kuin hänelle. Että minä vuosien tietoisen ajattelun ja punninnan jälkeen saisin jonkun suuren uuden oivalluksen ajatuksesta "Jakstatteko elää niin seuraavat 40 vuotta?".
Mutta nykyään ymmärrän näitä lapsettomien ihmettelijöitä vähän paremmin, kun tajusin että ovat omine toiveineen ja haaveineen ja ajatuksineen tosi alasti tuon lapsettomuusajatuksen kanssa. Se varmasti ahdistaa heitä, koska heille se olisi painajainen.
Ymmärretään toinen toisiamme.
Just tää, että lapsettomuus on aina jotain tosi ignoranttia ja tuulesta temmattua hetken huumaa, jota ei ole ajatellut mitenkään muka järkevästi, harkiten ja pitkään. Ja lapsia hankkiva on sitten valaistunut jollain tavalla ja sen seuraukset on sitten täysin ymmärretty.
Ja aina se "huolestuminen" ei ole mitään aitoa, vaan omaan ylemmyydentunteeseen verhottua alentuvaisuutta. Ihan oikeastiko kukaan luulee, että yli 30-vuotias vela ei ymmärrä valintansa seurauksia? Jos ei halua lapsia, niin ei jää mistään paitsi kun niitä ei hanki. Jos joku niin väittää, niin minä väitän että kaikkien pitäisi muuttaa Borneoon, koska ilman jää niin paljosta paitsi. Eikä voi ymmärtää miten hienoa se on ennen kuin kokeilee. Ja kuinka minä tiedän, koska olen elänyt ei-borneossa ja sitten borneossa. Että te kaikki vaan nyt kadutte kun ette tee tätä asiaa, joka ei teitä mitenkään kiinnosta.
jep, juuri nämä argumentit
Ja sitten jotkut ihmettelee, että miten se lapsiperhearki voi olla niin rankkaa :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on itsellä puolivuotias tytär ja neljävuotias poika - erityisesti poika ja hänen jatkuva uhmaikäily ja huomionhaku ottavat joskus tosi pahasti aivoon. Ymmärrän mistä AP puhuu! Onneksi mies on niin huomaavainen ja ihana, että ottaa joskus lapset mukaan mummolaan viikonlopuksi ja saan ihan tosi omaa aikaa. :)
Ja vaikka välillä kn raskasta niin on ne vaan niin rakkaita. Kunpa voisin varjella heitä kaikelta pahalta, tältä maailmalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on 5 lasta jotka ei pidä jatkuvaa juoksua ja melua. En käsitä miksi pitäisivätkään? Laittakaa juoksijat pihalle juoksemaan ja menkää välillä mukaan. Joku majan rakennus, leivonta tai piiloleikki kehiin sisällä. Kyllä kaikilla vauhti hiipuu kun saa puuhata tarpeekseen. Sitten jaksaa olla rauhassa aloillaankin.
Ja tuota huutamista en käsitä. Miksi lasten muka pitäisi saada huutaa? Uskon jopa että tarpeeksi rauhallista huomiota estää tuollaista käytöstä tulemasta tavaksi. Ap on tavannut vääränlaisia lapsia, on niitä ihan normaalejakin. Kukaties muutama meistäkin oli siedettävä ihminen lapsena?
T. Hiljaisesta koti-illasta yksin olkkarin sohvalla nauttiva. Lapset puuhissaan myös nauttien.
P.s. en käsitä tätä huokailua rankkuudesta ja väsymyksestä. Miksi lasten pitäisi väsyttää? Ei perhe-elämän kuulu olla rankkaa, jotain on pielessä jos näin on. Suoritatteko liikaa vai menettekö aina vain lasten ehdoilla? Lapsiltakin voi odottaa ja vaatia jotain. Harvassa maassa lapset määräävät tahdin. Ja harvassa maassa ollaan näin lapsivastaisia. Olisiko näillä jotain tekemistä toistensa kanssa??
Kyllä, näin on. Itselläni oli aikanaan 12 lasta, nyt on 12 kaveria. :-D
Mulla on itselläni vain yksi lapsi. Rauhallinen, hyväkäytöksinen ja kiltti. Silti minua ärsyttää usein se, miten paljon ja jatkuvasti lapsi tarvitsee minua. Vaikka meillä ei huudeta eikä riehuta ja kotikin on aina siisti, äitiys on mielestäni välillä ihan äärimmäisen rasittavaa. Nautin niistä hetkistä, kun lapsi on mummolassa ja olemme miehen kanssa kahdestaan. Eniten nautin kiistä hetkistä, kun lapsi ja mies ovat yhdessä jossain ja saan olla ihan yksin kotona.
Lapsi on ihana ja meillä on koko ajan enenevässä määrin kivaa yhdessä. Hän on mahtava persoona ja minusta on ihanaa seurata hänen kasvuaan ja innostua hänen kanssaan asioista. Silti kaipaan hirvittävän paljon lapsetonta aikaa. Onneksi on isovanhemmat, jotka haluavat olla lapsen kanssa paljon, niin saamme vapaaviikonloppuja kerran kuussa.
En edes pysty kuvailemaan miten paljon itse rasitun ja ärsyynnyn monilapsisissa perheissä. Se sähläyksen, sotkun ja säätämisen määrä on usein jotain niin käsittämätöntä, että helpotuksesta huokaisten lähden illalla kotiin, laitan oman viidessä minuutissa nukahtavan lapseni nukkumaan ja nautin helposta elämästä viinilasi kädessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vela enkä ole halunnut lapsia koska en jaksa niitä. Nyt vähän kadehdin ystäviä, joilla on täysikasvuisia lapsia, koska nythän ne ovat jo ihan kivaa seuraa. En silti kadu valintaani, koska tiedän, että en olisi kestänyt sitä 18 vuotta, hieno juttu, että jotkut, kuten tietyt kaverini, jaksavat. Eläkeiässä aion matkutella maailmalla, joten kenenkään ei tarvitse surra sitä, ettei minua tulla katsomaan.
Kukin tyylillään.
Meidän lapsi taisi olla neljä- tai viisivuotias, kun yhtäkkiä tajusin, että hei, olen tässä tyttäreni kanssa shoppailun jälkeen lounaalla ja meillä on mielenkiintoisia keskusteluja! Ei todellakaan mene 18 vuotta ennen kuin oma lapsi on kivaa seuraa.
Ööö, hienoa, minä taas en ole koskaan kokenut tuonikäisten keskustelua muuta kuin pitkästyttäviksi enkä varmaan olisi nauttinut siitäkään tuokiosta. Eli jos tarkoitus oli yrittää osoittaa, että olisin nauttinut lapsista, niin luulet väärin.
Yritä nyt ymmärtää ettei ketään voisi vähempää kiinnostaa mistä sinä nautit tai et, mutta jos sanot "kaikki lapset on sellaisia" niin tottakai ihmiset sanovat etteivät ole, koska eivät ole.
En ole sanonut lasten olevan yhtään minkäänlaisia. :-) Ainoastaan, että en jaksa niitä.
Vierailija kirjoitti:
Olihan se välillä rankkaakin, kun lapset olivat pieniä.
Nyt on enemmän kuin rankkaa, kun ovat teinejä, huh, huh ja vielä kerran huh.
Niinpä. Meillä yksi lapsista tempaisi teininä siihen malliin että rauniot savuavat vieläkin eikä meidän perhe ole koskaan enää se mikä se aiemmin oli.
Kun lapset oli pieniä niin ihmettelin kun esim leikkipaikoilla, puistossa jne jotkut vanhemmat tulivat esittelemään omia lapsia minulle joka olin omien pienten lasten kanssa. Katso kun meidän piapertti osaa tämmöistä ja eikö se ole mainio.... Olin tosi väsynyt enkä tosiaan jaksanut ihastella muiden lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan ymmärrettävää. En minäkään pidä muiden lapsista. Mutta omat <3. Mun lapset on jo aikuistuvia ja yhtä ihania nyt kuin pienenäkin. Ihan oikeasti, meidän lapset eivät ole koskaan riehuneet tai huutaneet, uhmaiät olivat kevyitä, samoin murrosikä. Monesti miehen kanssa ollaan ihmetelty, että ollaanko me näin helkkarin hyviä vanhempia vai onko nuo meidän lapset ihan luonnostaan noin rauhallisia ja järkeviä. En väitä, ettenkö olisi joskus ollut hyvinkin väsynyt, mutta koskaan en ole toivonut, että voi kun ei olisi lapsia. Elämä ilman lapsia olisi...no eipä sitä juuri olisi. Tunnen syvää sääliä aina lapsettomien luona, heidän elämänsä on niin tyhjää, kaikki on samaa päivästä toiseen. Näin siis minä tunnen, ymmärrän kyllä, että ei heidän mielestään niin ole ja he varmaan ovat säälineet minua samalla tavalla.
Minulla oli vastaavia tuntemuksia, kun tulimme lapsettomilta ystäviltämme kyläilemästä: Onpa ihanaa tulla kotiin, jossa on elämää, lapset tulevat ja halivat, sanovat: äiti, mulla oli sua niin ikävä. Olet paras äiti maailmassa. Rakastan sua niin valtavasti. Jnejne. Nautin istuessani lattialla lasten kanssa legojen keskellä ja mietin, että onneksi pääsin jo kotiin siitä tylsyydestä.
Mutta tosiaan, en minäkään jaksa mitään muiden riekkuvia lapsia. VArmaan seuraavat ihanat lapset ovat mahdolliset lastenlapset.
Missä tuollaista on? Minä en ole kyllä koskaan juossut halaamaan äitiäni vain kertoakseni, että hän on paras äiti ja rakastan häntä? Olen rakastamisesta puhunut vain omien kumppaneideni kanssa. Minulle koko ajatus siitä, että lapset rakastaisivat vanhempiaan pyyteettömästi, on ihan vieras. Vanhemmat varmaan rakastavatkin lapsiaan, mutta kyllä se suhde toiseen suuntaan on paljon monimutkaisempi.
Toinen juttu, mikä tässä pistää silmään on tämä "elämän äänien" ihannointi. Minusta kun on nimenomaan ihanaa tulla työpäivän jälkeen HILJAISEEN kotiini rauhoittumaan ja olemaan omassa seurassani.
Varmasti monella lapsia tehneellä on ollut se tiedostamaton tai tietoinen ajatus, että he haluavat tähän maailmaan sellaisen ihmisen, joka heitä rakastaisi pyyteettömästi. Mikä tuntuisikaan paremmalta, kun pieni suloinen ihminen, joka hakee turvaa ja rakkautta omalta vanhemmalta, eli sinulta. Moni ihminen haluaa tätä, he haluavat tuntea olevansa tärkeitä ja rakastettavia, ja siihen mitä parhain keino on hankkia lapsi.
Niin, mutta onko se nyt sitten oikeasti paras tai edes hyvä keino? En minä ainakaan ole muistaakseni koskaan rakastanut vanhempiani pyyteettömästi. Tarvinnut kyllä olen, mutta tarvitseminen ei ole pyyteetöntä rakastamista. Murrosikäisenä suorastaan vihasin heitä, vaikka parhaansa he tietysti tekivät.
Minusta ihmiset haluavat lapsia siksi, että he haluavat kokea olevansa TARVITTUJA. Minulta tämä motivaatio puuttuu.
Kyllä, tätä nimenomaan tarkoitinkin. He haluavat kokea olevansa tärkeitä, joku tarvitsee heitä, heillä on jokin tehtävä ja tarkoitus.
Minä en kyllä tehnyt lasta siksi että haluaisin pyyteetöntä rakkautta tai kokea olevani tarvittu, tuohon tarpeeseen olisin ottanut koiran. Halusin lapsen, koska olin jo "kokenut kaiken" mitä halusin kokea ja en olisi pystynyt ilman lasta ja minusta oli mielenkiintoista minkälainen minun lapsestani tulee ja hänen kasvattamisensa on tietynlainen projekti johon kulutan rahaa ja aikaa :) tietysti rakastan häntä erittäin paljon myös.
Tää on mun mielestä jotenkin hassua, että jotkut pitää lapsiaan jonkinlaisena "projektina" tai nukkena, esineellistää heidät. Puetaan pikku nukeiksi ja koreillaan lapsilla muille. 😳
Ällötti kattoo yksi päivä tässä miten yksi äiti pyyhki lapseltaan räkää nenästä. Työnsi sen tupon oikein sinne sieraimeen. Ja oikein hitaasti ja antaumuksella putsasi toisen nenää. 🤢
Meillä on pieni poika. Juuri itse makaan sohvalla saunaoluen kanssa, pieni mies tuhisee tuossa sohvan nurkassa. Isänsä tekee mulle iltaherkkua. Rauhallinen ihana ilta ollut, pyöräiltiin, saunottiin ja katseltiin telkkaria. Aivan täydellistä, entinen elämä tuntuu niin oudolta, mitä mä edes tein ennen tätä pientä ihmettä?
Ihmiset tuppaavat unohtamaan olleensa joskus itsekin riehuvia, ärsyttäviä lapsia, joiden räkäistä nenää mitään mönjää pelkäämätön äiti on pyyhkinyt :) Mulla on 4 lasta, rankkaa on eikä yhtään hoitajaa apuna, mutta en vaihtaisi tätä mihinkään (no ehkä lyhyt pieni loma olis joskus kiva, mut sit äkkiä takas kotiin!). Meillä ei ole käynyt tänä vuonna montaa sukulaista eikä ystävää kylässä. Huomaan, että lapsista ei tykätä, vaikka nämä omat eivät ole edes pahimmasta päästä.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on itselläni vain yksi lapsi. Rauhallinen, hyväkäytöksinen ja kiltti. Silti minua ärsyttää usein se, miten paljon ja jatkuvasti lapsi tarvitsee minua. Vaikka meillä ei huudeta eikä riehuta ja kotikin on aina siisti, äitiys on mielestäni välillä ihan äärimmäisen rasittavaa. Nautin niistä hetkistä, kun lapsi on mummolassa ja olemme miehen kanssa kahdestaan. Eniten nautin kiistä hetkistä, kun lapsi ja mies ovat yhdessä jossain ja saan olla ihan yksin kotona.
Lapsi on ihana ja meillä on koko ajan enenevässä määrin kivaa yhdessä. Hän on mahtava persoona ja minusta on ihanaa seurata hänen kasvuaan ja innostua hänen kanssaan asioista. Silti kaipaan hirvittävän paljon lapsetonta aikaa. Onneksi on isovanhemmat, jotka haluavat olla lapsen kanssa paljon, niin saamme vapaaviikonloppuja kerran kuussa.
En edes pysty kuvailemaan miten paljon itse rasitun ja ärsyynnyn monilapsisissa perheissä. Se sähläyksen, sotkun ja säätämisen määrä on usein jotain niin käsittämätöntä, että helpotuksesta huokaisten lähden illalla kotiin, laitan oman viidessä minuutissa nukahtavan lapseni nukkumaan ja nautin helposta elämästä viinilasi kädessä.
Onko kerran kuussa sinusta usein? Minullekin olisi. Mutta mun yksi tuttu tunkee lapsensa joka ikinen viikonloppu lasten mummolle hoitoon, että saavat omaa aikaa. Mummokin on vielä työelämässä. Se on kyllä mun mielestä vähän liian usein.
Vierailija kirjoitti:
Nyt juon parvekkeella kahvia, ja ajatus on vahva: "Onneksi minulla ei ole omia lapsia!"
Kauheaa, jos ei pääsisi oman kodin rauhaan aina, kun haluaa.
Olit 3 tuntia kylässä?
Oletko aina kylässä tuntikausia?
Ajattele vähän isäntäväkeäkin. Sopiva kyläilyaika on korkeintaan yksi tunti, ellei ole erikseen sovittu esim. jostain yhdessä tekemisestä.
Viivyit aivan liian kauan lapsiperheen riesana.
Yritä nyt ymmärtää ettei ketään voisi vähempää kiinnostaa mistä sinä nautit tai et, mutta jos sanot "kaikki lapset on sellaisia" niin tottakai ihmiset sanovat etteivät ole, koska eivät ole.