Kolme tuntia kylässä lapsiperheessä, ja olen aivan poikki

Ymmärrän täysin AP:ta. Itse olen isosta perheestä ja luulisi, että olen tottunut meluun ja kaaokseen, mutta asia on päinvastoin. Rakastan hiljaisuutta ja rauhaa. Rakastan kyllä myös lapsia, mutta isomman lapsikatraan energisyys uuvuttaa minut. Kahden kesken lapset ovat ihanaa seuraa, heiltä voi oppia paljon suhtautumisesta elämään.

Itselläni on yksi, luonteeltaan hyvin rauhallinen lapsi. Päivisin puuhailemme yhdessä, tutkimme maailmaa, luemme kirjoja ym. Opiskelen alalle, jolla työskennellään lasten parissa yleensä kahden kesken, ja siitä nautin kovasti. Isomman lapsiporukan kanssa en vain jaksa kovin kauan.

Elämästä kannattaa tehdä itsensä näköistä. Ei kaikkien tarvitse lapsia haluta ja on erittäin hyvä tiedostaa, jos haluaa jotain muuta kuin lapsiperhe-elämää. Itselleni tämä yhden lapsen malli on unelma, vaikka ulkoapäin tuleekin painostusta sisaruksen yrittämiseen. Nautin elämästäni näin, joten sivuutan nuo painostukset ja jatkan samaan malliin. :)

Mun elämä ennen lapsia oli kyllä aika tylsää. Töihin, töistä kotiin, tv:n katselua ja netissä surffailua ja sitten nukkumaan, että pääsi aamulla taas töihin. Toki sitä pääsi koska vaan lähtemään ja minne vaan, mutta harvoin tuli lähdettyä. Nykyään tulee tehtyä paljon enemmän jotain "spesiaalia", joko lasten kanssa tai kahdestaan. Vaatii enemmän suunnittelua ja vaivannäköä, mutta on myös sen arvoista. Joskus kun kaikki lapset on poissa kotoa, taannutaan miehen kanssa taas siihen lapsettomaan arkeen: lojumaan sohvalla pitkästymässä.

Itse taas olen niin onnellinen että uskallettiin elää itsellemme, valita eri tavoin kuin sata muuta ja jättää lapset tekemättä <3 Ne rauhallisuutta ja harmoniaa huokuvat seinät ja mukavuudesta täyttyvät viikonloput, lomat, juhlat, arki-illat... oi kyllä kiitos.

Mulla oli yöt valvottava, mutta päivisin todella aurinkoinen ja helppo lapsi, toinen taas nukkui yöt kuin tukki, mutta hereillä oli lievästi sanottuna haastava... Uuvuttavinta aikaa oli 0-5 ikävuodet, nyt ovat molemmat jo fiksuja, rauhallisia, sosiaalisia ja solidaarisia koululaisia. Ja tuo aika meni nopeasti! Yksi nopea silmänräpäys elämästä!

Meidän Iltatähti täyttää kohta kolme vuotta ja nautin hänestä aivan valtavasti ja tästä vaiheesta, mitä nyt eletään. Yhden pienen lapsen kanssa on niin helppo toimia, meillä ei ole koskaan kaaosta eikä valtavaa meteliä. Isommat joskus kinastelee keskenään, mutta pienen kanssasi eivät haasta riitaa. Pieni pääsee onneks tätäkin tärkeää taitoa harjoittelemaan päiväkodissa oman ikäistensä kanssa. ;)

Ihan pahinta oli se univelka ja jatkuva väsymys, oman ajan puute, parisuhdeajan puute, jatkuva saatavilla olo. Itse vain purin pahimpina aikoina hammasta, että ei tämä ikuisesti kestä ja eihän se kestänytkään. Nyt ollaan jo helpoilla vesillä. Toki isompien kanssa tulee harrastukset ja harraskuljetukset, koulun kanssa tsemppaaminen, lähestyvä murkkuikä/murkkuikä, vähän mutkikkaammat "ihmissuhdekuviot" kuin että kaveri heitti hiekkaa silmiin ja näytti kieltä... Aikuisten maailman huonoine ja hyvine puolineen alkaa myös olla hyvin lähellä. Huolet, murheet ja läsnäolo lapselle tuskin koskaan loppuu, mutta ei sitä kaaosta ja väsymystä kestä kuin ne muuta ensimmäiset vuodet. :)

Vierailija kirjoitti:

Lapset 10,2 ja vauva. Meille tulee aina surullinen olo, kun käydään kylässä tai jutellaan parin 50-70 vuotiaan lapsettoman tuttavapariskunnan kanssa. Valittavat kuinka on tylsää ja olisi niin kiva, kun olisi lapsenlapsia. Erityisesti valittavat juhlapyhien aikaan jne. Valittavat, kun ei kukaan ole käynyt auttamassa tai katsomassa sairaalassa ja vakiolause on " ei meillä mitään, kun täällä vaan kahdestaan ollaan" Sitten toinen ryhmä ovat nämä lapsettomat jotka nostavat koiransa lapsen asemaan ja lässyttävät ja puhuvat koirasta kuin vauvasta.

Se nyt on melko lailla itsestä kiinni, ripustaako onnellisuutensa ja sosiaaliset verkostonsa jälkikasvun varaan. Mä olen tahattomasti lapseton, mutta kyllä elämässä silti riittää sisältöä & ystävien kesken autamme jo nyt toisiamme, eiköhän se jatku hamaan hautaan asti. Samoin lapseton, naimaton tätini kuoli hiljattain, ja kyllä hänelläkin oli ystäviä ja saattajia aivan loppuun asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin uuvuin lapsiperheessä vieraillessani. Tosin kyseessä oli kolme päivää. Perheessä 2&4-vuotiaat ja se meteli ja toisten kimpussa jatkuvasti olo, samoista asioista tuhat kertaa päivässä kieltäminen. Huh huh. Vahvisti kyllä omaa mielipidettäni siitä, että vielä ainakaan en ole halukas lapsia saamaan. Pidän kyllä lapsista, työskentelenkin heidän parissaan ja se 8h päivässä menee kyllä. Mutta ei vuorokauden ympäri. Eikö se ole todella tylsääkin? Päivät pyörii vaan kasvattamisen, ruuan tekemisen ja siivoamisen parissa. Istua lattialla legojen seassa ja toimia erotuomarina kun kumpikin haluaisi juuri sen saman helvetin lelun mihin toinen sattui tarttumaan :S

Mitä ihmettä, onko palstan legenda kotona makaavista mammoista kumottu?!? Siis joku lapseton on päässyt näkemään kuinka ne raataa keittiössä, siivoo ja vielä kasvattaa lapsetkin siinä sivussa. Eihän sen näin pitänyt mennä???!! ;)

Kun äiti hoitaa lapsia, siihen kuuluu vain ruuan nosto pöytään ja pesukoneen napin painaminen. Apinakin osaa ja makaamiseen jää aikaa loppupäivä. Palstalta opittu.

Kun lapseton menee lapsiperheeseen, hoitaa toisen perheen lapsia tai näkee lapsiperheen julkisella paikalla, kokemuksensa on verrattavissa Keskiajan kurjuuteen ja orjatyöhön.

Olen tuo alkuperäinen lapsiperheessä uupuja. Kyllä mun silmään melkoiselta työltä tosiaan näytti tuo päivien sisältö. Lapsettomana kun riittää se että laitat tavarat kerran paikalleen, tai ruokailun jälkeen korjaat ruoan pois pöydästä, mutta lapsiperheessä saat siirtää samat tavarat kerran tunnissa paikalleen, ja ruokailun jälkeen putsata lattioita myöten. Myös kertyvien astioiden määrä on ihan järjetön nelihenkisessäkin perheessä! Meillä lapsettomana pariskuntana ei tartte ees joka päivä pyöräyttää astianpesukonetta :)

Mutta kaikki kunnioitus kyllä kotiäideille ja äideille toki muutenkin. Ei tämänkään mainitsemani perheen äiti itse koe arkeaan raskaaksi ja uuvuttavaksi, ja nauttii lastensa kanssa olosta ja hyvä niin. Niin me ollaan erilaisia :)

Minulla on kolme ihanaa lastenlasta ja tosi mukavaa, kun tulevat kylään. Muutaman tunnin huudon ja riidan ja hyppimisen ja yleisen metelöinnin jälkeen on tosi mukavaa, kun lähtevät kotiin;)

Tämä ketju on täydellinen esimerkki suomalaisuuden henkisen laman yhdestä aspektista vuonna 2017. Ennen oma onni oli riittävästi. Viisaasti sanottiin jopa: "Kel' onni on, se onnen kätkeköön."

Nykyään tämä ei riitä mihinkään. Oma onni on validoitu ainoastaan jos joku muu toteaa onnellisen olevan itseään onnellisempi tai jos näin ei käy on onnellisen vakuutettava muiden olevan itseään onnettomampia. Jos joku kehtaa väittää olevansa onnellinen ihan omalla tavallaan on kyseessä tietenkin kateus. "Muut ovat mun onnestani niin kateellisia etteivät voi sitä edes myöntää..."

Aivan v*tun tympeää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin uuvuin lapsiperheessä vieraillessani. Tosin kyseessä oli kolme päivää. Perheessä 2&4-vuotiaat ja se meteli ja toisten kimpussa jatkuvasti olo, samoista asioista tuhat kertaa päivässä kieltäminen. Huh huh. Vahvisti kyllä omaa mielipidettäni siitä, että vielä ainakaan en ole halukas lapsia saamaan. Pidän kyllä lapsista, työskentelenkin heidän parissaan ja se 8h päivässä menee kyllä. Mutta ei vuorokauden ympäri. Eikö se ole todella tylsääkin? Päivät pyörii vaan kasvattamisen, ruuan tekemisen ja siivoamisen parissa. Istua lattialla legojen seassa ja toimia erotuomarina kun kumpikin haluaisi juuri sen saman helvetin lelun mihin toinen sattui tarttumaan :S

Mitä ihmettä, onko palstan legenda kotona makaavista mammoista kumottu?!? Siis joku lapseton on päässyt näkemään kuinka ne raataa keittiössä, siivoo ja vielä kasvattaa lapsetkin siinä sivussa. Eihän sen näin pitänyt mennä???!! ;)

Kun äiti hoitaa lapsia, siihen kuuluu vain ruuan nosto pöytään ja pesukoneen napin painaminen. Apinakin osaa ja makaamiseen jää aikaa loppupäivä. Palstalta opittu.

Kun lapseton menee lapsiperheeseen, hoitaa toisen perheen lapsia tai näkee lapsiperheen julkisella paikalla, kokemuksensa on verrattavissa Keskiajan kurjuuteen ja orjatyöhön.

Olen tuo alkuperäinen lapsiperheessä uupuja. Kyllä mun silmään melkoiselta työltä tosiaan näytti tuo päivien sisältö. Lapsettomana kun riittää se että laitat tavarat kerran paikalleen, tai ruokailun jälkeen korjaat ruoan pois pöydästä, mutta lapsiperheessä saat siirtää samat tavarat kerran tunnissa paikalleen, ja ruokailun jälkeen putsata lattioita myöten. Myös kertyvien astioiden määrä on ihan järjetön nelihenkisessäkin perheessä! Meillä lapsettomana pariskuntana ei tartte ees joka päivä pyöräyttää astianpesukonetta :)

Mutta kaikki kunnioitus kyllä kotiäideille ja äideille toki muutenkin. Ei tämänkään mainitsemani perheen äiti itse koe arkeaan raskaaksi ja uuvuttavaksi, ja nauttii lastensa kanssa olosta ja hyvä niin. Niin me ollaan erilaisia :)

Kiitos tästä. :) Kotiäidin elämä on todellakin jotain muuta kuin sohvalla makaamista. Itselläni 4+3 kotiäitivuotta takana. Nyt taas töissä kodin ulkopuolella.

Tutkimusten mukaan ihmiset joilla on pieniä lapsia ovat onnettomampia kuin lapsettomat. Sitten se tasapaino kääntyy kun lapset on isompia: lapselliset onkin onnellisempia kuin lapsettomat. Mä luulen, että siinä on kyse siitä, että pikkulapsiperhe elämän jälkeen lapsellinen on tolkuttoman onnellinen rauhasta ja hiljaisuudesta ja siitä että tavarat pysyy järjestyksessä ja että voi sisustaa just niin kuin haluaa ja muutenkin ei tarvitse koko ajan ottaa muita huomioon ja huolehtia muiden tarpeista.

Ilman lapsia elämä on erilaista kuin lasten kanssa. Kaikkeen tottuu. Jos ei totu ja kärsii, on tehnyt vääriä valintoja. Kyllä mä rasitun toisten lapsista ja lapsiperhekyläilyistä, vaikka kotona omien kanssa on aika helppoa. Suurin osa poikalapsista on aika rasittavia, koska ovat niin fyysisiä leikeissään verrattuna moniin tyttöihin. Rasittavia on myös omat kyläilyt alle kouluikäisten kanssa, joita joutuu paimentamaan tai vähintään pitää silmällä. On kiva kyläillä puolin toisin, mutta pienten lasten kanssa ja ilman lapsia se on erilaista.

Kuinka paskat parisuhteet teillä mammoilla on ollut alkujaan jos elämä oli kolkkoa ja kamalan tylsää ennen lapsia? Oletteko te miehienne kanssa vaan lisääntymisen vuoksi, sillä itse ainakin nautin joka juhlapyhästä ja arjesta poikaystäväni kanssa täysin rinnoin. En halua lapsia tätä onnea pilaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka paskat parisuhteet teillä mammoilla on ollut alkujaan jos elämä oli kolkkoa ja kamalan tylsää ennen lapsia? Oletteko te miehienne kanssa vaan lisääntymisen vuoksi, sillä itse ainakin nautin joka juhlapyhästä ja arjesta poikaystäväni kanssa täysin rinnoin. En halua lapsia tätä onnea pilaamaan.

Ei kai kukaan sua pakota lapsia hankkimaankaan. Ja siinä vaiheessa kun puhuu vielä poikaystävästä, ei kannatakaan teinivuosiaan pilata lapsilla.

Vierailija kirjoitti:

3 h kylässä ja uuvut? Onko ap sinulla terveysongelmia?

Ei ole terveysongelmia, lasten meuhkaaminen on vain minusta tosi kuormittavaa. Niin oli lapsenakin. Muistan miten kaverin synttäreillä menin mieluummin parhaan kaverin kanssa toiseen huoneeseen pelaamaan Nintendoa. AP

Vierailija kirjoitti:

Nyt juon parvekkeella kahvia, ja ajatus on vahva: "Onneksi minulla ei ole omia lapsia!"

Kauheaa, jos ei pääsisi oman kodin rauhaan aina, kun haluaa.

Juon nyt rantaterassilla kahvia, ja ajatus on vahva: "Onneksi minulla on omia lapsia!" 

Kauheaa, jos ei pääsisi heidän luokseen, vaikka haluaisi.

Lapset ovat jo isoja, ja aika menee niin nopeasti, että se jakso, kun lapset käyvät voimille ja hermoille, on lopultakin hyvin nopeasti ohi. Mitä vanhemmiksi lapset kasvavat, sitä enemmän heistä on iloa ja sitä mielenkiintoisempia he ovat. 

Vierailija kirjoitti:

Ihan ymmärrettävää. En minäkään pidä muiden lapsista. Mutta omat <3. Mun lapset on jo aikuistuvia ja yhtä ihania nyt kuin pienenäkin. Ihan oikeasti, meidän lapset eivät ole koskaan riehuneet tai huutaneet, uhmaiät olivat kevyitä, samoin murrosikä. Monesti miehen kanssa ollaan ihmetelty, että ollaanko me näin helkkarin hyviä vanhempia vai onko nuo meidän lapset ihan luonnostaan noin rauhallisia ja järkeviä. En väitä, ettenkö olisi joskus ollut hyvinkin väsynyt, mutta koskaan en ole toivonut, että voi kun ei olisi lapsia. Elämä ilman lapsia olisi...no eipä sitä juuri olisi. Tunnen syvää sääliä aina lapsettomien luona, heidän elämänsä on niin tyhjää, kaikki on samaa päivästä toiseen. Näin siis minä tunnen, ymmärrän kyllä, että ei heidän mielestään niin ole ja he varmaan ovat säälineet minua samalla tavalla.

Minulla oli vastaavia tuntemuksia, kun tulimme lapsettomilta ystäviltämme kyläilemästä: Onpa ihanaa tulla kotiin, jossa on elämää, lapset tulevat ja halivat, sanovat: äiti, mulla oli sua niin ikävä. Olet paras äiti maailmassa. Rakastan sua niin valtavasti. Jnejne. Nautin istuessani lattialla lasten kanssa legojen keskellä ja mietin, että onneksi pääsin jo kotiin siitä tylsyydestä.

Mutta tosiaan, en minäkään jaksa mitään muiden riekkuvia lapsia. VArmaan seuraavat ihanat lapset ovat mahdolliset lastenlapset. 

Missä tuollaista on? Minä en ole kyllä koskaan juossut halaamaan äitiäni vain kertoakseni, että hän on paras äiti ja rakastan häntä? Olen rakastamisesta puhunut vain omien kumppaneideni kanssa. Minulle koko ajatus siitä, että lapset rakastaisivat vanhempiaan pyyteettömästi, on ihan vieras. Vanhemmat varmaan rakastavatkin lapsiaan, mutta kyllä se suhde toiseen suuntaan on paljon monimutkaisempi.

Toinen juttu, mikä tässä pistää silmään on tämä "elämän äänien" ihannointi. Minusta kun on nimenomaan ihanaa tulla työpäivän jälkeen HILJAISEEN kotiini rauhoittumaan ja olemaan omassa seurassani.

Minulla on pari teiniä ja parasta on, kun lapset kasvavat. Murrosikä on helppoa verrattuna 12:sta ensimmäiseen vuoteen.

Katson, että lapset ovat meillä vain lainassa. Olen onnistunut kasvattajana, kun he lentävät pois, eivätkö koe jatkossa tarvitsevansa minua. Kun lapsilla on oma elämä.

Ja, en yhtään sääli lapsettomia. Sitä kutsutaan omaksi elämäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt juon parvekkeella kahvia, ja ajatus on vahva: "Onneksi minulla ei ole omia lapsia!"

Kauheaa, jos ei pääsisi oman kodin rauhaan aina, kun haluaa.

Juon nyt rantaterassilla kahvia, ja ajatus on vahva: "Onneksi minulla on omia lapsia!" 

Kauheaa, jos ei pääsisi heidän luokseen, vaikka haluaisi.

Lapset ovat jo isoja, ja aika menee niin nopeasti, että se jakso, kun lapset käyvät voimille ja hermoille, on lopultakin hyvin nopeasti ohi. Mitä vanhemmiksi lapset kasvavat, sitä enemmän heistä on iloa ja sitä mielenkiintoisempia he ovat. 

Totta kai sinusta olisi kauheaa, jos et voisi tavata omia lapsiasi. Eivätköhän melkein kaikki vanhemmat ajattele näin. Mutta oletko tullut ajatelleeksi, että kaikille ajatus omista lapsista (tai lapsista ylipäätään) ei ole mitenkään positiivinen? Jos mietin vaikka suhdetta omiin vanhempiini, toivon tietysti, että he ovat kokeneet vanhemmuuden antoisana, mutta itse en kyllä millään pystyisi piyämään tällaista aikuisiän kerran viikossa soittelua riittävänä palkkiona siitä, että on uhrannut parhaat vuotensa lasten kasvattamiseen.

Mä luulen että jaksaisin omia lapsia, mutta muiden lapset (mm mun miehen lapset) ottaa hermoon. Yritän olla näyttämättä sitä vieraiden lasten seurassa, että saavat verisuonen tykyttämään otsalohkossani. Ai että kun on ihanaa kun miehen lapset lähtee viikonlopun jälkeen takaisin omaan kotiinsa eli äidilleen kiukuttelemaan ja tappelemaan :)

Vierailija kirjoitti:

Ilman lapsia elämä on erilaista kuin lasten kanssa. Kaikkeen tottuu. Jos ei totu ja kärsii, on tehnyt vääriä valintoja.

Niin, eli kaikkeen ei totu, ja kaikki eivät totu.