Kolme tuntia kylässä lapsiperheessä, ja olen aivan poikki

Vierailija kirjoitti:

Meillä on pieni poika. Juuri itse makaan sohvalla saunaoluen kanssa, pieni mies tuhisee tuossa sohvan nurkassa. Isänsä tekee mulle iltaherkkua. Rauhallinen ihana ilta ollut, pyöräiltiin, saunottiin ja katseltiin telkkaria. Aivan täydellistä, entinen elämä tuntuu niin oudolta, mitä mä edes tein ennen tätä pientä ihmettä?

Entisessä elämässä ei ollut saunaolutta, iltaherkkua, pyöräilyä, saunomista, eikä telkkaria? Kuulostaa kyllä kamalalta.

Vierailija kirjoitti:

Itse taas olen niin onnellinen että uskallettiin tehdä lapset <3 Ne tyhjyyttä kaikuvat seinät ja merkityksettömät viikonloput, lomat, juhlat, arki-illat... ei kiitos.

Lolol, sinäkö et löydä siis merkitystä mistään muusta elämän osa-alueesta kuin lapsista? Entäs kun ne muuttaa pois? Roikutko sitten niiden elämässä edelleen sairaalloisesti (täältäkin saa usein lukea niistä kauhuanopeista, jotka puuttuu kaikkeen)? Creepyltä kuulostaa tuollainen.

Käyttäjä2513 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse taas olen niin onnellinen että uskallettiin tehdä lapset <3 Ne tyhjyyttä kaikuvat seinät ja merkityksettömät viikonloput, lomat, juhlat, arki-illat... ei kiitos.

Lolol, sinäkö et löydä siis merkitystä mistään muusta elämän osa-alueesta kuin lapsista? Entäs kun ne muuttaa pois? Roikutko sitten niiden elämässä edelleen sairaalloisesti (täältäkin saa usein lukea niistä kauhuanopeista, jotka puuttuu kaikkeen)? Creepyltä kuulostaa tuollainen.

Mulle lapset on elämän merkitys, muu on toissijaista :) Sulle voi olla toisin, ei siinä mitään.

En todellakaan ajatellut roikkua! Niinkuin en "roiku" nytkään, kun käytät termiä "edelleen". Hassu ajatus etteikö lapsistaan voisi saada iloa , vaikka he ei olisi 24/7 vierellä. Tapa olla yhdessä muuttuu kun lapset kasvaa, ei he silti yleensä kokonaan elämästä poistu. Mutta kyllä, otin siitä ajasta kaiken irti kun he oli pieniä 💛

Jos sun mielestä perhekeskeisyys on creepyä, niin eiköhän se ole sun oma mielenterveysongelmas. P*ska lapsuus?

Minä taas en jaksa muotimaailman orjia, persoonattomia sisustuslehtisisustuksia, rakennekynsiä, tekoripsiä, en näitä harrastavia massaihmisiä, en henkisesti heikkoja pikkusieluja. En kestä tahallisesti lapsettomia, en ihmisiä, jotka eivät pidä lapsista. Lapsi on tabula rasa, opettaja, ihmettelijä, aikuisen kasvattaja, jos aikuisessa vain kasvunvaraa on. Harvassa on. Pidän hyvin harvasta nuoresta tai keski-ikäisestä nykyaikuisesta. Mutta hekin ovat olleet lapsia, jotka nykyajan kyvyttömät aikuiset ovat pilanneet. Eivät olisi aikamme trendipellet, materialistit, egoistit, herkkikset, uskomushoitohörhöt, enkelihihhulit, joiden käsiin kännykät ja psyykenlääkepurkit kasvaneet kiinni, tätä maata sotien jälkeen rakentaneet, he rakensivat jotka asuivat hellahuoneissa vailla mukavuuksia 10 lapsen kanssa ja tekivät töitä. Heitä kunnioitan. Lapsia itselläni 4, lapsenlapsiakin jo. Lapset ovat parasta, mitä minulle on tapahtunut.

On aivan sama, mitä joku elämästäni ajattelee. Miksi monen lapsettoman ja myös perheellisen on kauhea tarve perustella omia elämän valintojaan muille.

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän täysin.

Mulla kolme,erittäin villiä ja melkein samanikäistä. Viikonloppuna ,kun silmät saan auki ,niin se huuto,riehuminen,tappelu ja juoksu alkaa samantien. En haluaisi edes nousta enää sängystä.

Parisuhde ja intiimielämä on enää muisto.

Kolme tuntia näiden kanssa kotona ,niin olen ihan loppu. Tarvitsisin lomaa omasta elämästäni.

Kyllä, ymmärrän lapsettomia, täysin!

Välillä oikein ärsyttää kun perheelliset luovat jotain illuusiota 'täydellisestä elämästä' . Kyllä siihen lapsiperheen arkeen kuuluu paljon työtä, melua,sotkua ,itkua ja hampaidenkiristelyä.oman ajan puutetta, itsestä ei välttämättä ehdi pitää huolta. Parisuhde kärsii ja on univelkaa.

Jos joku kehtaa väittää että 'oma aika on lasten kanssa' niin valehtelee.

Olisi kiva joskus syödä itse päivällä, ilman keskeytystä.

Rakkaita ovat lapset, mutta helvetin työläitä ja hermoja kiristäviä hyvin usein. Minulla onkin 'tuplaonni' vielä tässä:-)

Ihan itse olet hel*vettisi itsellesi järjestänyt! Kaiken tuo voi tehdä myös toisin, tuo kuvailemasi EI ole normaalia elämää lasten kanssa! Minulla ei lapset riehu, tappele eikä huuda. Kun saan silmät auki, on kotonani rauhallista, ja parisuhteelle ja intiimille elämälle riittää aikaa, just niin paljon, kun sille aikaa tarvitaan. Ei ole sotkua, ei ajanpuutetta, ei univelkaa, eikä hampaiden kiristelyä. Minua ei keskeytetä, kun olen syömässä! Lapset oppivat kunnioittamaan vanhempiaan ja heidän rajojaan, sekä heidän rauhaansa, kun lapset opetetaan siihen! Minulla lapsille ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kunnioittaa minua, ja kohdella minua kaikella kunnioituksella sekä arvostuksella. Sanoisin että olet vanhempana ja aikuisena täysin epäpätevä, mikäli elämäsi lasten kanssa on tuota, mitä kuvailit.

Olet ilmeisesti heikkolahjainen tekstisi perusteella?

OIL OIL OIL!!!

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisiä te hiljaisuutta kaipaavat olette? Jaksatteko elää niin seuraavat 40 vuotta?

Tämä kysymys osoittaa hyvin, ettet ymmärrä, mistä asiassa on kysymys. Herkkyys ja oman rauhan tarve ovat synnynnäisiä, hermostollisia ominaisuuksia. Kun iloitsen mahdollisuudesta vetäytyä oman kotiini hiljaisuuteen rentoutumaan ja lataamaan akkuja, kyseessä on biologinen tarve, ei mikään mieltymyskysymys, jossa voisin äkkiä muuttaa kantaani vaikka haluaisinkin.

Kysymys ei ole siitä, jaksanko elää näin seuraavat 40 vuotta, vaan siitä, että minun on kuunneltava itseäni ja elettävä itseni näköistä elämää, jos ylipäätään haluan elää seuraavat 40 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisiä te hiljaisuutta kaipaavat olette? Jaksatteko elää niin seuraavat 40 vuotta?

Tämä kysymys osoittaa hyvin, ettet ymmärrä, mistä asiassa on kysymys. Herkkyys ja oman rauhan tarve ovat synnynnäisiä, hermostollisia ominaisuuksia. Kun iloitsen mahdollisuudesta vetäytyä oman kotiini hiljaisuuteen rentoutumaan ja lataamaan akkuja, kyseessä on biologinen tarve, ei mikään mieltymyskysymys, jossa voisin äkkiä muuttaa kantaani vaikka haluaisinkin.

Kysymys ei ole siitä, jaksanko elää näin seuraavat 40 vuotta, vaan siitä, että minun on kuunneltava itseäni ja elettävä itseni näköistä elämää, jos ylipäätään haluan elää seuraavat 40 vuotta.

Jep. Ihankun joku olisi minulta raskaana ollessani kysynyt, että "ootko varma/ entäs jos kadut"?

Ei ollut mikään mieltymiskysymys vaan biologinen tarve.

On suuri mysteeri, miten joku täysjärkinen voisi keksiä kysyä jotain tuollaista.

Vierailija kirjoitti:

OIL OIL OIL!!!

OIL :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt juon parvekkeella kahvia, ja ajatus on vahva: "Onneksi minulla ei ole omia lapsia!"

Kauheaa, jos ei pääsisi oman kodin rauhaan aina, kun haluaa.

Juon nyt rantaterassilla kahvia, ja ajatus on vahva: "Onneksi minulla on omia lapsia!" 

Kauheaa, jos ei pääsisi heidän luokseen, vaikka haluaisi.

Lapset ovat jo isoja, ja aika menee niin nopeasti, että se jakso, kun lapset käyvät voimille ja hermoille, on lopultakin hyvin nopeasti ohi. Mitä vanhemmiksi lapset kasvavat, sitä enemmän heistä on iloa ja sitä mielenkiintoisempia he ovat. 

Totta kai sinusta olisi kauheaa, jos et voisi tavata omia lapsiasi. Eivätköhän melkein kaikki vanhemmat ajattele näin. Mutta oletko tullut ajatelleeksi, että kaikille ajatus omista lapsista (tai lapsista ylipäätään) ei ole mitenkään positiivinen? Jos mietin vaikka suhdetta omiin vanhempiini, toivon tietysti, että he ovat kokeneet vanhemmuuden antoisana, mutta itse en kyllä millään pystyisi piyämään tällaista aikuisiän kerran viikossa soittelua riittävänä palkkiona siitä, että on uhrannut parhaat vuotensa lasten kasvattamiseen.

Jos sinusta tuntuu, että tarvitsisit "riittävästi palkkiota" siitä, että olisit  "uhrannut parhaat vuotesi lasten kasvattamiseen" on asenteesi varmaan monessa muussakin asiassa marttyyriyteen taipuvainen. Kannattaa pitää varansa!  Minun äitini on marttyyri pahinta lajia,  ja hänen kanssaan on elämä ollut väliin aivan sietämätöntä. Omille lapsilleni olen pyrkinyt tietoisesti olemaan toisenlainen ja tainnut onnistuakin aika hyvin. Meillä on hyvät välit whatsappailemme perheen ryhmässä päivittäin ja soittelemme vähän väliä, syömme, matkailemme jne. yhdessä ja meillä on kivaa. Oman äitini kanssa taas sitä kivaa ei ole ja hänelle soittelu on yhtä tervanjuontia, kun tietää tasan, mitä sieltä taas tulee.

En ole tippaakaan marttyyriuteen taipuvainen, eikä tuo ollut omaa ajatteluani vaan tuon siteeraamani kirjoittajan ja vanhempien ylipäätään. Heidän mielestäänhän se aikuisiän suhde omiin lapsiin, jota itsekin kuvailet, on ikään palkkio niistä välillä hyvinkin raskaista vaivannäön vuosista ja eräs niistä visioista, joilla vanhemmat tsemppaavat itseään uhma- tai murrosiän kipuilun keskellä.

Jos on kiinnostunut lapsista ja antaa arvoa tuollaisen suhteen kehittämiselle, tuo suhde omiin lapsiin voi hyvinkin olla vaivannäön arvoinen. Mutta kun mietin suhdettani omiin vanhempiini, tai kuuntelen sinun kuvaustasi suhteestasi omiin lapsiisi, on aika helppo todeta, ettei tuollainen ole lähellekään vaivan arvoista minulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisiä te hiljaisuutta kaipaavat olette? Jaksatteko elää niin seuraavat 40 vuotta?

Tämä kysymys osoittaa hyvin, ettet ymmärrä, mistä asiassa on kysymys. Herkkyys ja oman rauhan tarve ovat synnynnäisiä, hermostollisia ominaisuuksia. Kun iloitsen mahdollisuudesta vetäytyä oman kotiini hiljaisuuteen rentoutumaan ja lataamaan akkuja, kyseessä on biologinen tarve, ei mikään mieltymyskysymys, jossa voisin äkkiä muuttaa kantaani vaikka haluaisinkin.

Kysymys ei ole siitä, jaksanko elää näin seuraavat 40 vuotta, vaan siitä, että minun on kuunneltava itseäni ja elettävä itseni näköistä elämää, jos ylipäätään haluan elää seuraavat 40 vuotta.

Jep. Ihankun joku olisi minulta raskaana ollessani kysynyt, että "ootko varma/ entäs jos kadut"?

Ei ollut mikään mieltymiskysymys vaan biologinen tarve.

On suuri mysteeri, miten joku täysjärkinen voisi keksiä kysyä jotain tuollaista.

Ihmisellä ei ole mitään biologista lastenhankkimisviettiä, ja miksi ihmeessä sellainen olisi kehittynytkään, kun seksuaalivietti ja hoivavietti ovat hoitaneet homman kotiin satoja tuhansia vuosia?

Jos kasvaisit eristyksissä jonkinlaisessa scifistisessä yhdyskunnassa, jossa ei lapsia hankittaisi eikä lasten hankinnasta mitään tiedettäisi, et sinäkään olisi koskaan lasta halunnut. Mutta jos olet erityisen herkkä, sinun pitäisi silti päästä vetäytymään pois metelistä ja ärsyketulvasta. Tämä tekee tarpeesta biologisen.