Kolme tuntia kylässä lapsiperheessä, ja olen aivan poikki

Ymmärrän ap:tä täysin ja minulla on kaksi omaa lasta. Omat lapset on aina olleet todella rauhallisia ja helppoja tapauksia ja ovat nyt jo 16 ja 14 v. Kaveri kävi kylässä 6 ja 4 -vuotiaiden poikien kanssa, olivat tunnin ja mä olin ihan hermoraunio kun lähtivät pois!

Itse en ikinä halunnut lapsia ja tiesin sen jo ihan pienestä asti. Siltikin tein niitä kaksi ja vaikka olen ne ihan hyvin hoitanut ja kasvattanut, en ole koskaan äitiydestä nauttinut. Nautin yksinolosta, rauhasta, hiljaisuudesta, siisteydestä jne. mikä on lapsiperheessä erittäin haastava yhdistelmä. Olen jäänyt yksinhuoltajaksi kun lapset olivat melko pieniä ja hoitanut siitä asti kaiken ihan yksin. Jos saisin nyt kääntää aikaa taaksepäin, jättäisin lapset tekemättä. En koe, että lapset on hyvän elämän edellytys tai mikään vanhuuden turvaverkko. Eikä koskaan pidä tehdä lapsia siksi, että puoliso niitä haluaa.

Olen vela enkä ole halunnut lapsia koska en jaksa niitä. Nyt vähän kadehdin ystäviä, joilla on täysikasvuisia lapsia, koska nythän ne ovat jo ihan kivaa seuraa. En silti kadu valintaani, koska tiedän, että en olisi kestänyt sitä 18 vuotta, hieno juttu, että jotkut, kuten tietyt kaverini, jaksavat. Eläkeiässä aion matkutella maailmalla, joten kenenkään ei tarvitse surra sitä, ettei  minua tulla katsomaan.

Kukin tyylillään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan ymmärrettävää. En minäkään pidä muiden lapsista. Mutta omat <3. Mun lapset on jo aikuistuvia ja yhtä ihania nyt kuin pienenäkin. Ihan oikeasti, meidän lapset eivät ole koskaan riehuneet tai huutaneet, uhmaiät olivat kevyitä, samoin murrosikä. Monesti miehen kanssa ollaan ihmetelty, että ollaanko me näin helkkarin hyviä vanhempia vai onko nuo meidän lapset ihan luonnostaan noin rauhallisia ja järkeviä. En väitä, ettenkö olisi joskus ollut hyvinkin väsynyt, mutta koskaan en ole toivonut, että voi kun ei olisi lapsia. Elämä ilman lapsia olisi...no eipä sitä juuri olisi. Tunnen syvää sääliä aina lapsettomien luona, heidän elämänsä on niin tyhjää, kaikki on samaa päivästä toiseen. Näin siis minä tunnen, ymmärrän kyllä, että ei heidän mielestään niin ole ja he varmaan ovat säälineet minua samalla tavalla.

Minulla oli vastaavia tuntemuksia, kun tulimme lapsettomilta ystäviltämme kyläilemästä: Onpa ihanaa tulla kotiin, jossa on elämää, lapset tulevat ja halivat, sanovat: äiti, mulla oli sua niin ikävä. Olet paras äiti maailmassa. Rakastan sua niin valtavasti. Jnejne. Nautin istuessani lattialla lasten kanssa legojen keskellä ja mietin, että onneksi pääsin jo kotiin siitä tylsyydestä.

Mutta tosiaan, en minäkään jaksa mitään muiden riekkuvia lapsia. VArmaan seuraavat ihanat lapset ovat mahdolliset lastenlapset. 

Missä tuollaista on? Minä en ole kyllä koskaan juossut halaamaan äitiäni vain kertoakseni, että hän on paras äiti ja rakastan häntä? Olen rakastamisesta puhunut vain omien kumppaneideni kanssa. Minulle koko ajatus siitä, että lapset rakastaisivat vanhempiaan pyyteettömästi, on ihan vieras. Vanhemmat varmaan rakastavatkin lapsiaan, mutta kyllä se suhde toiseen suuntaan on paljon monimutkaisempi.

Toinen juttu, mikä tässä pistää silmään on tämä "elämän äänien" ihannointi. Minusta kun on nimenomaan ihanaa tulla työpäivän jälkeen HILJAISEEN kotiini rauhoittumaan ja olemaan omassa seurassani.

Varmasti monella lapsia tehneellä on ollut se tiedostamaton tai tietoinen ajatus, että he haluavat tähän maailmaan sellaisen ihmisen, joka heitä rakastaisi pyyteettömästi. Mikä tuntuisikaan paremmalta, kun pieni suloinen ihminen, joka hakee turvaa ja rakkautta omalta vanhemmalta, eli sinulta. Moni ihminen haluaa tätä, he haluavat tuntea olevansa tärkeitä ja rakastettavia, ja siihen mitä parhain keino on hankkia lapsi.

Riippuu paljon lapsista (ja lasten vanhemmista...) miten raskasta vierailu on. Eräs tuttava on kasvattanut lapsistaan epäsosiaalisia metsäläisiä. Vierailut ovat todella uuvuttavia, kun äiti ei voi edes vessassa käydä ilman korviahuumaavaa kiljumista. Keskustelu on vaikeaa, kun lapset vaativat koko ajan äitinsä huomiota eivätkä osaa leikkiä tasavertaisia leikkejä omien lasteni kanssa. Usein vierailut sujuvat niin, että vieraat omivat lasten leluja ja leikkivät niillä itsekseen tai äitinsä kanssa. He eivät halua tehdä mitään mitä omat lapseni ehdottavat. Välillä ihmettelen miksi he edes vierailevat meillä, kun eivät tunnu nauttivan vierailusta lainkaan. Kyse on kuitenkin jo leikki-ikäisistä lapsista, joista yksi on pian eskarilainen. Huomaa ettei lasten kanssa ole kerhoissa eikä juuri missään muuallakaan käyty harjoittelemassa sosiaalisia taitoja. Heidän kanssaan on kiusallista käydä edes syömässä missään, kun lapsia täytyy viihdyttää koko ajan, mikään ruoka ei kelpaa eivätkä he muutenkaan osaa käyttäytyä.

Sitten on ne toisenlaiset lapsiperhevierailut, kun lapset leikkivät keskenään sovussa ja itse kahvittelen äidin kanssa. Välillä lapset tulevat juomaan mehua ja ottamaan välipalaa, mahdollisesti kysymään jotain ja jatkavat touhujaan. Joskus tulee hieman erimielisyyttä, mutta siitä selvitään pienellä ohjauksella. Kukaan ei mene äitinsä syliin itkemään, jos ei leikki sujukaan täysin yhden leikkijän mielen mukaan. Lapset osaavat joustaa tarvittaessa. Heidän kanssaan on mukava käydä eri tapahtumissa ja tavata myös kodin ulkopuolella.

Joten ymmärrän täysin, miksi joillekin lapsiperhe-elämä näyttää painajaiselta! Kannattaa kyllä muistaa etteivät ne hyvinkäyttäytyvät lapset yleensä erotu joukosta. Julkisilla paikoilla silmään pistävät juuri ne kirkuvat räkänokat, joten helposti tulee yleistettyä, että kaikki lapset ovat yhtä huonokäytöksisiä.

Minäkin olisin varmaan poikki tuollaisen visiitin jälkeen. Meillä on vain yksi lapsi, ja hänkin rauhallista sorttia. Ollaan säästytty meteliltä ja tappeluilta. Ja jatkuvalta pennin venyttämiseltä. 

Jos lapsia haluaa väkisellä kaksi, niin silloin on hyvä pitää näiden välillä kunnon hajurako, viisi vuotta tai enemmän. 

Lapset ärsyttävät mua lähes aina. Ärsyttää se huomionhakuisuus ja esittäminen, typeristä asioista kiukuttelu ja se että mennään äidille itkemään kun on ensin itse hölmöilty jotain. Siis mua vaan ärsyttää, en voi sille mitään. Ei oo teidän lapsien vika, mut ne vaan on ärsyttäviä. En jaksa mölyä ja keskeytyksiä, haluan olla rauhassa ja tehdä niinkuin minä haluan ja koska haluan. Olen itsekäs, ei siinä mitään, sen tiesinkin.

Tämän takia minullakin on vain yksi lapsi. Toisen voisin tehdä sitten, kun esikoinen on koululainen. En ikinä jaksaisi kahta tai useampaa pientä samaan aikaan. Yhdenkin kanssa on ihan tarpeeksi itkua, hammastenkiristystä ja vaatimuksia. Lapseni on pian 5v ja alkaa elämä voittaa. Vaikka on toisaalta ihanaa kun lapsi on pieni, niin odotan myös aikaa kun kotona voi lapsen hereillä ollessa tehdä omia juttuja rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka paskat parisuhteet teillä mammoilla on ollut alkujaan jos elämä oli kolkkoa ja kamalan tylsää ennen lapsia? Oletteko te miehienne kanssa vaan lisääntymisen vuoksi, sillä itse ainakin nautin joka juhlapyhästä ja arjesta poikaystäväni kanssa täysin rinnoin. En halua lapsia tätä onnea pilaamaan.

Minä ainakin "kyllästyin" siihen kahdestaan oloon vuosien jälkeen. Ei ollut paska parisuhde mutta oltiin jo biletetty ja matkustettu kyllästymiseen asti.. Ei siitä enää nauttinut. Nyt taas lapsen kanssa nauttii matkustamisesta kun suunnitellaan kaikkea jännää ja hauskaa hänelle :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan ymmärrettävää. En minäkään pidä muiden lapsista. Mutta omat <3. Mun lapset on jo aikuistuvia ja yhtä ihania nyt kuin pienenäkin. Ihan oikeasti, meidän lapset eivät ole koskaan riehuneet tai huutaneet, uhmaiät olivat kevyitä, samoin murrosikä. Monesti miehen kanssa ollaan ihmetelty, että ollaanko me näin helkkarin hyviä vanhempia vai onko nuo meidän lapset ihan luonnostaan noin rauhallisia ja järkeviä. En väitä, ettenkö olisi joskus ollut hyvinkin väsynyt, mutta koskaan en ole toivonut, että voi kun ei olisi lapsia. Elämä ilman lapsia olisi...no eipä sitä juuri olisi. Tunnen syvää sääliä aina lapsettomien luona, heidän elämänsä on niin tyhjää, kaikki on samaa päivästä toiseen. Näin siis minä tunnen, ymmärrän kyllä, että ei heidän mielestään niin ole ja he varmaan ovat säälineet minua samalla tavalla.

Minulla oli vastaavia tuntemuksia, kun tulimme lapsettomilta ystäviltämme kyläilemästä: Onpa ihanaa tulla kotiin, jossa on elämää, lapset tulevat ja halivat, sanovat: äiti, mulla oli sua niin ikävä. Olet paras äiti maailmassa. Rakastan sua niin valtavasti. Jnejne. Nautin istuessani lattialla lasten kanssa legojen keskellä ja mietin, että onneksi pääsin jo kotiin siitä tylsyydestä.

Mutta tosiaan, en minäkään jaksa mitään muiden riekkuvia lapsia. VArmaan seuraavat ihanat lapset ovat mahdolliset lastenlapset. 

Missä tuollaista on? Minä en ole kyllä koskaan juossut halaamaan äitiäni vain kertoakseni, että hän on paras äiti ja rakastan häntä? Olen rakastamisesta puhunut vain omien kumppaneideni kanssa. Minulle koko ajatus siitä, että lapset rakastaisivat vanhempiaan pyyteettömästi, on ihan vieras. Vanhemmat varmaan rakastavatkin lapsiaan, mutta kyllä se suhde toiseen suuntaan on paljon monimutkaisempi.

Toinen juttu, mikä tässä pistää silmään on tämä "elämän äänien" ihannointi. Minusta kun on nimenomaan ihanaa tulla työpäivän jälkeen HILJAISEEN kotiini rauhoittumaan ja olemaan omassa seurassani.

Varmasti monella lapsia tehneellä on ollut se tiedostamaton tai tietoinen ajatus, että he haluavat tähän maailmaan sellaisen ihmisen, joka heitä rakastaisi pyyteettömästi. Mikä tuntuisikaan paremmalta, kun pieni suloinen ihminen, joka hakee turvaa ja rakkautta omalta vanhemmalta, eli sinulta. Moni ihminen haluaa tätä, he haluavat tuntea olevansa tärkeitä ja rakastettavia, ja siihen mitä parhain keino on hankkia lapsi.

Niin, mutta onko se nyt sitten oikeasti paras tai edes hyvä keino? En minä ainakaan ole muistaakseni koskaan rakastanut vanhempiani pyyteettömästi. Tarvinnut kyllä olen, mutta tarvitseminen ei ole pyyteetöntä rakastamista. Murrosikäisenä suorastaan vihasin heitä, vaikka parhaansa he tietysti tekivät.

Minusta ihmiset haluavat lapsia siksi, että he haluavat kokea olevansa TARVITTUJA. Minulta tämä motivaatio puuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Täysin samaa mieltä apn kanssa! Männä viikolla oli juuri pari pientä ja hermohan siinä meni. En mennyt kylään vahtimaan toisten lapsia.

Ei niitä ole pakko vahtia. Se kuuluu lasten vanhemmille.

Vierailija kirjoitti:

M kirjoitti:

Meillä on vaan 1 lapsi 5v en omasta mielestä jää paitsi mistään,eikä meillä ole mitään sotkua.

Jos lapsia olisi monta voisi fiilikset olla toiset?

Itse kyllä syön lapsen kanssa ilta-auringossa kuistilla jäätelöt ja jutellaan päivän tapahtumista ennemmin kuin istun terassilla kittaamassa kaljaa.

Miksi aina tämä kalja/biletyshomma vedetään tähän mukaan? :D Ihan niinkuin se lapseton ei voisi nauttia sitä jäätelöä. Ja ihan niinkuin sen lapsen kanssa ei voisi juoda sitä olutta.

Ehkä siksi että ei keksitä muuta? Lapseton nainen on aina bilettäjä, juo kaljaa ja skumppaa, lakkaa kynsiä, puhuu biletyksestä ja poikaystävistä. Lapsetonta naista ällöttää lapset ja vauvat, hän on lapsivihaaja. Häntä kiinnostaa vain oma napa, biletys ja ex-tempore ulkomaanmatkat. Lapseton nainen ottaa selfieitä ja belfieitä, hänellä raukalla ei ole muuta sisältöä elämässä kuin bileet, ulkonäkö ja shoppailu. Eikös näin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka paskat parisuhteet teillä mammoilla on ollut alkujaan jos elämä oli kolkkoa ja kamalan tylsää ennen lapsia? Oletteko te miehienne kanssa vaan lisääntymisen vuoksi, sillä itse ainakin nautin joka juhlapyhästä ja arjesta poikaystäväni kanssa täysin rinnoin. En halua lapsia tätä onnea pilaamaan.

Minä ainakin "kyllästyin" siihen kahdestaan oloon vuosien jälkeen. Ei ollut paska parisuhde mutta oltiin jo biletetty ja matkustettu kyllästymiseen asti.. Ei siitä enää nauttinut. Nyt taas lapsen kanssa nauttii matkustamisesta kun suunnitellaan kaikkea jännää ja hauskaa hänelle :)

Kuinka todennäköisesti arvelet kyllästyväsi omaan lapseesi ja haluavasi hänestä eroon? Likimain samalla todennäkäisyydellä minä kyllästyn vapauteeni.

Vierailija kirjoitti:

Olen vela enkä ole halunnut lapsia koska en jaksa niitä. Nyt vähän kadehdin ystäviä, joilla on täysikasvuisia lapsia, koska nythän ne ovat jo ihan kivaa seuraa. En silti kadu valintaani, koska tiedän, että en olisi kestänyt sitä 18 vuotta, hieno juttu, että jotkut, kuten tietyt kaverini, jaksavat. Eläkeiässä aion matkutella maailmalla, joten kenenkään ei tarvitse surra sitä, ettei  minua tulla katsomaan.

Kukin tyylillään. 

Meidän lapsi taisi olla neljä- tai viisivuotias, kun yhtäkkiä tajusin, että hei, olen tässä tyttäreni kanssa shoppailun jälkeen lounaalla ja meillä on mielenkiintoisia keskusteluja! Ei todellakaan mene 18 vuotta ennen kuin oma lapsi on kivaa seuraa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan ymmärrettävää. En minäkään pidä muiden lapsista. Mutta omat <3. Mun lapset on jo aikuistuvia ja yhtä ihania nyt kuin pienenäkin. Ihan oikeasti, meidän lapset eivät ole koskaan riehuneet tai huutaneet, uhmaiät olivat kevyitä, samoin murrosikä. Monesti miehen kanssa ollaan ihmetelty, että ollaanko me näin helkkarin hyviä vanhempia vai onko nuo meidän lapset ihan luonnostaan noin rauhallisia ja järkeviä. En väitä, ettenkö olisi joskus ollut hyvinkin väsynyt, mutta koskaan en ole toivonut, että voi kun ei olisi lapsia. Elämä ilman lapsia olisi...no eipä sitä juuri olisi. Tunnen syvää sääliä aina lapsettomien luona, heidän elämänsä on niin tyhjää, kaikki on samaa päivästä toiseen. Näin siis minä tunnen, ymmärrän kyllä, että ei heidän mielestään niin ole ja he varmaan ovat säälineet minua samalla tavalla.

Minulla oli vastaavia tuntemuksia, kun tulimme lapsettomilta ystäviltämme kyläilemästä: Onpa ihanaa tulla kotiin, jossa on elämää, lapset tulevat ja halivat, sanovat: äiti, mulla oli sua niin ikävä. Olet paras äiti maailmassa. Rakastan sua niin valtavasti. Jnejne. Nautin istuessani lattialla lasten kanssa legojen keskellä ja mietin, että onneksi pääsin jo kotiin siitä tylsyydestä.

Mutta tosiaan, en minäkään jaksa mitään muiden riekkuvia lapsia. VArmaan seuraavat ihanat lapset ovat mahdolliset lastenlapset. 

Missä tuollaista on? Minä en ole kyllä koskaan juossut halaamaan äitiäni vain kertoakseni, että hän on paras äiti ja rakastan häntä? Olen rakastamisesta puhunut vain omien kumppaneideni kanssa. Minulle koko ajatus siitä, että lapset rakastaisivat vanhempiaan pyyteettömästi, on ihan vieras. Vanhemmat varmaan rakastavatkin lapsiaan, mutta kyllä se suhde toiseen suuntaan on paljon monimutkaisempi.

Toinen juttu, mikä tässä pistää silmään on tämä "elämän äänien" ihannointi. Minusta kun on nimenomaan ihanaa tulla työpäivän jälkeen HILJAISEEN kotiini rauhoittumaan ja olemaan omassa seurassani.

Varmasti monella lapsia tehneellä on ollut se tiedostamaton tai tietoinen ajatus, että he haluavat tähän maailmaan sellaisen ihmisen, joka heitä rakastaisi pyyteettömästi. Mikä tuntuisikaan paremmalta, kun pieni suloinen ihminen, joka hakee turvaa ja rakkautta omalta vanhemmalta, eli sinulta. Moni ihminen haluaa tätä, he haluavat tuntea olevansa tärkeitä ja rakastettavia, ja siihen mitä parhain keino on hankkia lapsi.

Niin, mutta onko se nyt sitten oikeasti paras tai edes hyvä keino? En minä ainakaan ole muistaakseni koskaan rakastanut vanhempiani pyyteettömästi. Tarvinnut kyllä olen, mutta tarvitseminen ei ole pyyteetöntä rakastamista. Murrosikäisenä suorastaan vihasin heitä, vaikka parhaansa he tietysti tekivät.

Minusta ihmiset haluavat lapsia siksi, että he haluavat kokea olevansa TARVITTUJA. Minulta tämä motivaatio puuttuu.

Kyllä, tätä nimenomaan tarkoitinkin. He haluavat kokea olevansa tärkeitä, joku tarvitsee heitä, heillä on jokin tehtävä ja tarkoitus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka paskat parisuhteet teillä mammoilla on ollut alkujaan jos elämä oli kolkkoa ja kamalan tylsää ennen lapsia? Oletteko te miehienne kanssa vaan lisääntymisen vuoksi, sillä itse ainakin nautin joka juhlapyhästä ja arjesta poikaystäväni kanssa täysin rinnoin. En halua lapsia tätä onnea pilaamaan.

Minä ainakin "kyllästyin" siihen kahdestaan oloon vuosien jälkeen. Ei ollut paska parisuhde mutta oltiin jo biletetty ja matkustettu kyllästymiseen asti.. Ei siitä enää nauttinut. Nyt taas lapsen kanssa nauttii matkustamisesta kun suunnitellaan kaikkea jännää ja hauskaa hänelle :)

Kuinka todennäköisesti arvelet kyllästyväsi omaan lapseesi ja haluavasi hänestä eroon? Likimain samalla todennäkäisyydellä minä kyllästyn vapauteeni.

Jaa, en ole väittänyt että kyllästyisit, kerroin että MINÄ kyllästyin kun ihmettelit miten paska parisuhteeni sitten on. Ei tarvitse hyökätä heti päälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka paskat parisuhteet teillä mammoilla on ollut alkujaan jos elämä oli kolkkoa ja kamalan tylsää ennen lapsia? Oletteko te miehienne kanssa vaan lisääntymisen vuoksi, sillä itse ainakin nautin joka juhlapyhästä ja arjesta poikaystäväni kanssa täysin rinnoin. En halua lapsia tätä onnea pilaamaan.

Minä ainakin "kyllästyin" siihen kahdestaan oloon vuosien jälkeen. Ei ollut paska parisuhde mutta oltiin jo biletetty ja matkustettu kyllästymiseen asti.. Ei siitä enää nauttinut. Nyt taas lapsen kanssa nauttii matkustamisesta kun suunnitellaan kaikkea jännää ja hauskaa hänelle :)

Kuinka todennäköisesti arvelet kyllästyväsi omaan lapseesi ja haluavasi hänestä eroon? Likimain samalla todennäkäisyydellä minä kyllästyn vapauteeni.

Jaa, en ole väittänyt että kyllästyisit, kerroin että MINÄ kyllästyin kun ihmettelit miten paska parisuhteeni sitten on. Ei tarvitse hyökätä heti päälle.

En ole hyökännyt päällesi enkä ole ihmetellyt sinun parisuhdettasi. Sekoitat minut toiseen kirjoittajaan. Mutta ymmärrät varmaan, että jos elämä vastaa omia arvoja, ei siihen kyllästy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan ymmärrettävää. En minäkään pidä muiden lapsista. Mutta omat <3. Mun lapset on jo aikuistuvia ja yhtä ihania nyt kuin pienenäkin. Ihan oikeasti, meidän lapset eivät ole koskaan riehuneet tai huutaneet, uhmaiät olivat kevyitä, samoin murrosikä. Monesti miehen kanssa ollaan ihmetelty, että ollaanko me näin helkkarin hyviä vanhempia vai onko nuo meidän lapset ihan luonnostaan noin rauhallisia ja järkeviä. En väitä, ettenkö olisi joskus ollut hyvinkin väsynyt, mutta koskaan en ole toivonut, että voi kun ei olisi lapsia. Elämä ilman lapsia olisi...no eipä sitä juuri olisi. Tunnen syvää sääliä aina lapsettomien luona, heidän elämänsä on niin tyhjää, kaikki on samaa päivästä toiseen. Näin siis minä tunnen, ymmärrän kyllä, että ei heidän mielestään niin ole ja he varmaan ovat säälineet minua samalla tavalla.

Minulla oli vastaavia tuntemuksia, kun tulimme lapsettomilta ystäviltämme kyläilemästä: Onpa ihanaa tulla kotiin, jossa on elämää, lapset tulevat ja halivat, sanovat: äiti, mulla oli sua niin ikävä. Olet paras äiti maailmassa. Rakastan sua niin valtavasti. Jnejne. Nautin istuessani lattialla lasten kanssa legojen keskellä ja mietin, että onneksi pääsin jo kotiin siitä tylsyydestä.

Mutta tosiaan, en minäkään jaksa mitään muiden riekkuvia lapsia. VArmaan seuraavat ihanat lapset ovat mahdolliset lastenlapset. 

Missä tuollaista on? Minä en ole kyllä koskaan juossut halaamaan äitiäni vain kertoakseni, että hän on paras äiti ja rakastan häntä? Olen rakastamisesta puhunut vain omien kumppaneideni kanssa. Minulle koko ajatus siitä, että lapset rakastaisivat vanhempiaan pyyteettömästi, on ihan vieras. Vanhemmat varmaan rakastavatkin lapsiaan, mutta kyllä se suhde toiseen suuntaan on paljon monimutkaisempi.

Toinen juttu, mikä tässä pistää silmään on tämä "elämän äänien" ihannointi. Minusta kun on nimenomaan ihanaa tulla työpäivän jälkeen HILJAISEEN kotiini rauhoittumaan ja olemaan omassa seurassani.

Varmasti monella lapsia tehneellä on ollut se tiedostamaton tai tietoinen ajatus, että he haluavat tähän maailmaan sellaisen ihmisen, joka heitä rakastaisi pyyteettömästi. Mikä tuntuisikaan paremmalta, kun pieni suloinen ihminen, joka hakee turvaa ja rakkautta omalta vanhemmalta, eli sinulta. Moni ihminen haluaa tätä, he haluavat tuntea olevansa tärkeitä ja rakastettavia, ja siihen mitä parhain keino on hankkia lapsi.

Niin, mutta onko se nyt sitten oikeasti paras tai edes hyvä keino? En minä ainakaan ole muistaakseni koskaan rakastanut vanhempiani pyyteettömästi. Tarvinnut kyllä olen, mutta tarvitseminen ei ole pyyteetöntä rakastamista. Murrosikäisenä suorastaan vihasin heitä, vaikka parhaansa he tietysti tekivät.

Minusta ihmiset haluavat lapsia siksi, että he haluavat kokea olevansa TARVITTUJA. Minulta tämä motivaatio puuttuu.

Kyllä, tätä nimenomaan tarkoitinkin. He haluavat kokea olevansa tärkeitä, joku tarvitsee heitä, heillä on jokin tehtävä ja tarkoitus.

Minä en kyllä tehnyt lasta siksi että haluaisin pyyteetöntä rakkautta tai kokea olevani tarvittu, tuohon tarpeeseen olisin ottanut koiran. Halusin lapsen, koska olin jo "kokenut kaiken" mitä halusin kokea ja en olisi pystynyt ilman lasta ja minusta oli mielenkiintoista minkälainen minun lapsestani tulee ja hänen kasvattamisensa on tietynlainen projekti johon kulutan rahaa ja aikaa :) tietysti rakastan häntä erittäin paljon myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka paskat parisuhteet teillä mammoilla on ollut alkujaan jos elämä oli kolkkoa ja kamalan tylsää ennen lapsia? Oletteko te miehienne kanssa vaan lisääntymisen vuoksi, sillä itse ainakin nautin joka juhlapyhästä ja arjesta poikaystäväni kanssa täysin rinnoin. En halua lapsia tätä onnea pilaamaan.

Minä ainakin "kyllästyin" siihen kahdestaan oloon vuosien jälkeen. Ei ollut paska parisuhde mutta oltiin jo biletetty ja matkustettu kyllästymiseen asti.. Ei siitä enää nauttinut. Nyt taas lapsen kanssa nauttii matkustamisesta kun suunnitellaan kaikkea jännää ja hauskaa hänelle :)

Kuinka todennäköisesti arvelet kyllästyväsi omaan lapseesi ja haluavasi hänestä eroon? Likimain samalla todennäkäisyydellä minä kyllästyn vapauteeni.

Jaa, en ole väittänyt että kyllästyisit, kerroin että MINÄ kyllästyin kun ihmettelit miten paska parisuhteeni sitten on. Ei tarvitse hyökätä heti päälle.

En ole hyökännyt päällesi enkä ole ihmetellyt sinun parisuhdettasi. Sekoitat minut toiseen kirjoittajaan. Mutta ymmärrät varmaan, että jos elämä vastaa omia arvoja, ei siihen kyllästy.

Miksi vastaat sitten viestiini jonka kirjoitin toiselle kirjoittajalle? Se ei ollut sinulle.

KOLME tuntia kylässä?! Joku wt tapa taas vissiin... Tai muuten vaan pössähtäneiden ihmisten...

Vierailija kirjoitti:

Lapset 10,2 ja vauva. Meille tulee aina surullinen olo, kun käydään kylässä tai jutellaan parin 50-70 vuotiaan lapsettoman tuttavapariskunnan kanssa. Valittavat kuinka on tylsää ja olisi niin kiva, kun olisi lapsenlapsia. Erityisesti valittavat juhlapyhien aikaan jne. Valittavat, kun ei kukaan ole käynyt auttamassa tai katsomassa sairaalassa ja vakiolause on " ei meillä mitään, kun täällä vaan kahdestaan ollaan" Sitten toinen ryhmä ovat nämä lapsettomat jotka nostavat koiransa lapsen asemaan ja lässyttävät ja puhuvat koirasta kuin vauvasta.

Ei ne lapset välttämättä lapsia tee, eikä ehdi käydä sinua sairaalassa katsomassa. Saattavat jopa muuttaa toiseen maahan asumaan jne. Että suotta sinä lapsettomia surkuttelet.