Lue keskustelun säännöt.
Mikä on ollut hirvein "tutustumisleikki", johon olet aikuisena joutunut?
En tajua mikä siinä on, että aikuisiakin pitää pakottaa rallattamaan piirissä ja heittelemään palloa "Olen Pirjo-Irmeli, lempivärini on sininen. Heitän pallon Marjalle". Miksei voida vain esitellä itseämme normaalisti??
Kommentit (968)
Vierailija kirjoitti:
Suomi onkin Euroopan amerikkalaisin maa. Siellä "sosiaalisuus" on kaikki kaikessa, ujous suurin piirtein sairaus ja toisen nimi on pakko osata, kun sitä pitää hokea joka välissä. Kaikkea ei tarvitsisi matkia Yhdysvalloista.
Pitäisi tuntea aika hyvin Euroopan kaikki maat ollakseen satavarma siitä, että Suomi olisi niistä amerikkalaisin. Voi se silti olla tottakin. Mutta Ilman erehtymisen vaaraa voi ainakin sanoa, että Suomi on yksi Euroopan nopeimmin amerikkalaistuneista maista. Itään päin kumartaminen oli yhteen aikaan geopoliittinen realiteetti - nykyinen amerikkalaisuuden pakkomielteinen jäljitteleminen on sen sijaan osoitus sekä huonosta itsetunnosta että halusta alistua siirtomaaksi niin kulttuurisesti kuin taloudellisesti. Amerikassa "sosiaalisuus" on puhtaasti sosiaalista feikkaamista. Ja tässäkin ilmaisussa "feikkaaminen" kertoo kaiken ja "sosiaalinen" on täytesana vailla todellista merkityssisältöä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko teillä ulkomailla asuvilla kokemusta tällaisista "tutustumisleikeistä"? Onko tällaisia muissakin maissa? Monet näistä "leikeistä" on varmaan tarkoitettu "hullunhauskoiksi", mutta ovat oikeasti hulluja sanan negatiivisessa merkityksessä eli älyvapaita.
Puistattavin ketju vähään aikaan. Ihan hirveitä juttuja. Itse olen systemaattisesti kieltäytynyt kaikista tutustumis"leikeistä" 7-vuotiaasta lähtien - edes lapset eivät tykkää näistä! Olen aina ollut hyvin rajoittunut, mutta onneksi nyt aikuisiällä ei ole tullut hirveästi näitä tilanteita vastaan.
Niille, jotka halusivat vinkkejä kieltäytymiseen, voin kertoa oman strategiani. Se ei ole sosiaalisesti helpoin, mutta teho on tähän mennessä ollut 100%: Jos on jotain koskettelua tai toiminnallista tms, niin olen sanonut jo ennen juttua asiallisesti, että kiitos ei, en osallistu. Jos (tai käytännössä kun) ohjaaja jää jankkaamaan, sanon tiukasti uudelleen ei ja sen jälkeen muutuun kivimuuriksi, eli en reagoi, vastaa tai ota edes katsekontaktia. Kukaan ei ole jaksanut jankata paria minuuttia enempää ilman minkäänlaista reaktiota, ja vähän ajan jälkeen muiden sympatiatkin yleensä kääntyvät ohjaajaa vastaan, kun ei ymmärrä lopettaa. Jos pitää vain sanoa nimi ja eläin tms, niin olen vain esitellyt itseni asiallisesti ja siirtänyt sitten vuoron seuraavalle. Sama kieltäytymis/vaikenemisstrategia, jos ohjaaja jää jankkaamaan (hyvän pelisilmän omaavat eivät reagoi ohittamiseen). Eli ensin kieltäytyy kohteliaasti, sitten napakasti ja sitten vaikenee.
Jos joku yrittää tulla fyysisesti vetämään, niin sanon, että ei saa koskea ja ole hyvä ja päästä irti. Jos ei tottele, niin ärähdän ja muistutan fyysisesen koskemattomuuden oikeudesta. Tähän mennessä kaikki ovat tässä vaiheessa viimeistään otteensa irroittaneet, mutta jos johonkuhun ei tepsisi, niin rikkoisin otteen peukalosta vääntämällä ja pitäisin pienen luennon kyseisestä lainsäädännöstä ja uhkaisin rikossyytteellä, jos yrittäisi vielä (bonuksena todistajat, jos niitä on). Ja ihan totisella naamalla. Ei ole näin pitkälle onneksi vielä tarvinut mennä, suurin osa irroittaa jo ensimmäisestä pyynnöstä.
Niin kuin sanoin, tämä ei kuitenkaan ole sosiaalisesti helpoin tapa, mutta en koe kärsineeni siitä itse. Ryhmäläiseni ovat enemmän sympatiseeranneet minua, etenkin kun on muutoin ystävällinen. Mutta olen kyllä sosiaalisesti vähän idiootti, joten mene ja tiedä. Mutta minun rajojani ei rikota, eikä kukaan voi oikeasti pakottaa, vaikka siitä seuraisikin epämukavia tilanteita. Mutta minulle mikään ei ole sen arvoista ja otan mieluummin "rangaistuksen" vastaan. Ymmärrän hyvin, että kaikki eivät ole valmiita kieltäytymään millä hinnalla hyvänsä.
Vierailija kirjoitti:
Puistattavin ketju vähään aikaan. Ihan hirveitä juttuja. Itse olen systemaattisesti kieltäytynyt kaikista tutustumis"leikeistä" 7-vuotiaasta lähtien - edes lapset eivät tykkää näistä! Olen aina ollut hyvin rajoittunut, mutta onneksi nyt aikuisiällä ei ole tullut hirveästi näitä tilanteita vastaan.
Niille, jotka halusivat vinkkejä kieltäytymiseen, voin kertoa oman strategiani. Se ei ole sosiaalisesti helpoin, mutta teho on tähän mennessä ollut 100%: Jos on jotain koskettelua tai toiminnallista tms, niin olen sanonut jo ennen juttua asiallisesti, että kiitos ei, en osallistu. Jos (tai käytännössä kun) ohjaaja jää jankkaamaan, sanon tiukasti uudelleen ei ja sen jälkeen muutuun kivimuuriksi, eli en reagoi, vastaa tai ota edes katsekontaktia. Kukaan ei ole jaksanut jankata paria minuuttia enempää ilman minkäänlaista reaktiota, ja vähän ajan jälkeen muiden sympatiatkin yleensä kääntyvät ohjaajaa vastaan, kun ei ymmärrä lopettaa. Jos pitää vain sanoa nimi ja eläin tms, niin olen vain esitellyt itseni asiallisesti ja siirtänyt sitten vuoron seuraavalle. Sama kieltäytymis/vaikenemisstrategia, jos ohjaaja jää jankkaamaan (hyvän pelisilmän omaavat eivät reagoi ohittamiseen). Eli ensin kieltäytyy kohteliaasti, sitten napakasti ja sitten vaikenee.
Jos joku yrittää tulla fyysisesti vetämään, niin sanon, että ei saa koskea ja ole hyvä ja päästä irti. Jos ei tottele, niin ärähdän ja muistutan fyysisesen koskemattomuuden oikeudesta. Tähän mennessä kaikki ovat tässä vaiheessa viimeistään otteensa irroittaneet, mutta jos johonkuhun ei tepsisi, niin rikkoisin otteen peukalosta vääntämällä ja pitäisin pienen luennon kyseisestä lainsäädännöstä ja uhkaisin rikossyytteellä, jos yrittäisi vielä (bonuksena todistajat, jos niitä on). Ja ihan totisella naamalla. Ei ole näin pitkälle onneksi vielä tarvinut mennä, suurin osa irroittaa jo ensimmäisestä pyynnöstä.
Niin kuin sanoin, tämä ei kuitenkaan ole sosiaalisesti helpoin tapa, mutta en koe kärsineeni siitä itse. Ryhmäläiseni ovat enemmän sympatiseeranneet minua, etenkin kun on muutoin ystävällinen. Mutta olen kyllä sosiaalisesti vähän idiootti, joten mene ja tiedä. Mutta minun rajojani ei rikota, eikä kukaan voi oikeasti pakottaa, vaikka siitä seuraisikin epämukavia tilanteita. Mutta minulle mikään ei ole sen arvoista ja otan mieluummin "rangaistuksen" vastaan. Ymmärrän hyvin, että kaikki eivät ole valmiita kieltäytymään millä hinnalla hyvänsä.
Tämähän kuulostaa hienolta! Täytyy yrittää ensi kerralla jos (kun) tulee taas työhyvinvointipäivä. Olen ollut koronavuoden aikana todella helpottunut että omalla työpaikalla on vuosittaiset työhyvinvointia ja yhteishenkeä nostattavat tapahtumat peruttu, niissä kun usein on joku typerä leikkikin mukana.
Valitettavasti minun on vain todella vaikea sanoa ei, koen kaikenlaisen ryhmäpaineen hyvin vahvasti ja olen aina ollut arka sanomaan toisille ei vaikka tahtoisinkin. Onneksi iän myötä se on vähän helpottunut. Asetan omaksi tavoitteekseni sanoa ainakin ensimmäisen kerran ei ja toivoa että se riittää. En usko että kehtaan sen enempää. Ihailen sinua että osaat ja uskallat pitää omat rajasi.
Kerran oli sellainen leikki, että piti parissa minuutissa kirjoittaa viisi lyhyttä itsekeksittyä juonellista tarinaa jotka sitten luetaan ääneen muille.
Mulle iski totaalinen paniikki ja lähdin tilanteesta pois, sanoin kohteliaasti että Anteeksi mutta nyt en pysty ja menin jatkamaan töitäni. Myöhemmin pomo pyysi huoneeseensa ja ilmoitti hyvin tuohtuneena kuinka ei pitänyt siitä että en osallistunut leikkiin. Oli siis siitä ihan tosissaan vihainen, punaisena puhkui. Itku kurkussa yritin selittää että kun mulla on oikeasti paniikkia ja ahdistusta mikä laukeaa tuollaisessa yhtäkkisessä esiintymistilanteessa missä muut kuuntelee ja tuijottaa, ja että en ihan oikeasti pystynyt.
Ja siis, meidän työpaikkaan ei liittynyt luova kirjoittaminen sitten mitenkään, vaan ihan peruskuivat toimistojutut.
Taisin aika pian tämän pomon puhuttelun jälkeen vaihtaa duunia.
Että tuonkin takia niistä hölmöistä leikeistä ei aina halua kieltäytyä kun pomokin saattaa suuttua :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Peruskouluaikaan, etenkin yläasteella, 1980 - luvulla, kun olin muutenkin arka, ujo, ja epävarma - ja ADHD - ihmisenä erilainen. Voi sitä erilaisten "kivojen" leikkien määrää!
"Toista perässäni niin kuin papukaija: ketä sinä rakastat?" Tietysti nolasin itseni koko koulun oppilaiden silmien edessä kun hädissäni luettelin koulumme poikien nimiä (joihin en edes ollut ihastunutkaan) ... En tajunnut että olisi pitänyt vain sanoa: "Ketä sinä rakastat?"
"Kuka on paras kaverisi" - leikissä piti mennä pois luokasta, ja muut valitsivat sillä välin omiensa keskuudesta sen parhaan kaverin... Siinä kiertelin vaikka kuinka kauan kuunnellen vihjeitä tyyliin: "Sillä on kädet", "sillä on jalat", jne. Sitten välitunnilla kuuntelin ivapuheita siitä kuinka joku voi olla niin tyhmä ettei tajua selviä vielä vihjeitä.
Pikkujoululeikkikin oli oikein erityisen "hauska": luokkamme pojat kirjoittivat toistensa nimissä rakkauskirjeet, ja keskuudestamme valittiin vastaava määrä tyttöjä lukemaan kirjeitä. Minutkin, tottakai, vaikka ilmoitin etten osallistu! Kun kieltäydyin lukemasta minulle tuotua kirjettä, olin porukan ilonpilaaja.
Ja ah niin "hauska" tuolileikki! Se missä tuoleja on aina yksi vähempi kuin osallistujia, ja kun joku huutaa seis, niin pitää kiireesti etsiä tuoli ettei joudu kiertämään rinkiin asetettuja tuoleja - loputtomiin, kuten itselleni yleensä hahmottamishäiriöisenä, kömpelönä, ja hidasliikkeisenä kävi.
Muitakin leikkejä oli, yhtä noloja ja asiaankuulumattomia, mutta tässä ne yleisimmät.
Vierailija kirjoitti:
Puistattavin ketju vähään aikaan. Ihan hirveitä juttuja. Itse olen systemaattisesti kieltäytynyt kaikista tutustumis"leikeistä" 7-vuotiaasta lähtien - edes lapset eivät tykkää näistä! Olen aina ollut hyvin rajoittunut, mutta onneksi nyt aikuisiällä ei ole tullut hirveästi näitä tilanteita vastaan.
Niille, jotka halusivat vinkkejä kieltäytymiseen, voin kertoa oman strategiani. Se ei ole sosiaalisesti helpoin, mutta teho on tähän mennessä ollut 100%: Jos on jotain koskettelua tai toiminnallista tms, niin olen sanonut jo ennen juttua asiallisesti, että kiitos ei, en osallistu. Jos (tai käytännössä kun) ohjaaja jää jankkaamaan, sanon tiukasti uudelleen ei ja sen jälkeen muutuun kivimuuriksi, eli en reagoi, vastaa tai ota edes katsekontaktia. Kukaan ei ole jaksanut jankata paria minuuttia enempää ilman minkäänlaista reaktiota, ja vähän ajan jälkeen muiden sympatiatkin yleensä kääntyvät ohjaajaa vastaan, kun ei ymmärrä lopettaa. Jos pitää vain sanoa nimi ja eläin tms, niin olen vain esitellyt itseni asiallisesti ja siirtänyt sitten vuoron seuraavalle. Sama kieltäytymis/vaikenemisstrategia, jos ohjaaja jää jankkaamaan (hyvän pelisilmän omaavat eivät reagoi ohittamiseen). Eli ensin kieltäytyy kohteliaasti, sitten napakasti ja sitten vaikenee.
Jos joku yrittää tulla fyysisesti vetämään, niin sanon, että ei saa koskea ja ole hyvä ja päästä irti. Jos ei tottele, niin ärähdän ja muistutan fyysisesen koskemattomuuden oikeudesta. Tähän mennessä kaikki ovat tässä vaiheessa viimeistään otteensa irroittaneet, mutta jos johonkuhun ei tepsisi, niin rikkoisin otteen peukalosta vääntämällä ja pitäisin pienen luennon kyseisestä lainsäädännöstä ja uhkaisin rikossyytteellä, jos yrittäisi vielä (bonuksena todistajat, jos niitä on). Ja ihan totisella naamalla. Ei ole näin pitkälle onneksi vielä tarvinut mennä, suurin osa irroittaa jo ensimmäisestä pyynnöstä.
Niin kuin sanoin, tämä ei kuitenkaan ole sosiaalisesti helpoin tapa, mutta en koe kärsineeni siitä itse. Ryhmäläiseni ovat enemmän sympatiseeranneet minua, etenkin kun on muutoin ystävällinen. Mutta olen kyllä sosiaalisesti vähän idiootti, joten mene ja tiedä. Mutta minun rajojani ei rikota, eikä kukaan voi oikeasti pakottaa, vaikka siitä seuraisikin epämukavia tilanteita. Mutta minulle mikään ei ole sen arvoista ja otan mieluummin "rangaistuksen" vastaan. Ymmärrän hyvin, että kaikki eivät ole valmiita kieltäytymään millä hinnalla hyvänsä.
Harva uskaltaa olla noin jämäkkä vieraassa tilanteessa ja siihenhän monet leikittäjät luottaakin että ryhmäpaine saa tekemään mitä tahansa. Itse olisin samanlainen jääräpää kuin sinäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nämä konsultit ovat susia lampaiden vaatteissa. Olin eräällä kurssilla pakotettuna, työllistymistä edistävänä toimenpiteenä. Samalla kursilla oli iäkkäämpi mieshenkilö, joka kyseenalaisti kurssin heti ensi minuuteilta alkaen. Hän uskalsi kysellä joka käänteessä, että : Kuinka tämä auttaa työllistämään minua? Jo samana päivänä, muut ohjattiin ulos tauolle, mutta miehen käskettiin jäämään. En tiedä mitä he tekivät miehelle, kenties lobotomian korvien kautta, mutta loppukurssin ajan, kaksi viikkoa, mies ei enää avannut suutaan.
Minäkin olin pari vuotta sitten jollain CV-kurssilla ja todettiin jo ennen esittäytymistä että ihan turhaa hommaa, ei auta työllistymään, jokaisella jotain terveysvaivoja joita ei kukaan suostunut tutkimaan saati hoitamaan. Todettiin yhteisymmärryksessä että ainoa jota tämä työllistää on kurssin vetäjä. Oli kyllä ihan asiallinen vetäjä, ei siinä mitään, mutta sääliksi kävi kun ei meistä kenestäkään ollut työelämään sillä hetkellä. Yksi kävi vain ovella kysymässä että kuinka pitkä karenssi tulee jos hän ei osallistu tälle kurssille. Vastauksen saatuaan lähti kotiin, 60+ ikäinen mies.
Vierailija kirjoitti:
Onko tutustumisleikit sitä varten, ettei kouluttajat keksi sisältöä, mutta rahastavat mm. kuntia?
Nimenomaan sitä varten, sillä kouluttajien asenne on vuosikymmeniä ollut se että "ei näille kannata mitään opettaa" ja halveksiva tuhahdus perään. Muistan nuo sanat ja ilmeen jo 90-luvulta kun viimeksi olin työtön ja pakkokurssilla. Kyseinen ihminen oli yrittäjänä omalla kylällä ja koskaan ikinä en hänen yritykseensä asiakkaana mennyt. En edes sitten kun työllistyin ja rahaa olisi ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole aikuisena ollut missään tyhmässä tutustumisleikissä. Teininä ja esiteininä oli jotain typeriä kyllä, mm. piti antaa seuraavalle jonoon tulijalle pusu (mielellään kielari), joka kierroksen viimeisin tulija odotti saavansa myös pusun mutta saikin läpsäytyksen poskelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työpaikan kesäjuhlassa (n. 150-200 hlöä paikalla) jokainen vuorotellen esitteli itsensä tehden samalla jonkin liikkeen, joka kuvastaa itseään. Tämän jälkeen muut tervehtivät takaisin "Hei X" toistaen esitetyn liikkeen. Oli silkkaa pahuutta paitsi nolouden myös puuduttavuuden vuoksi!
Miten mageeta! Mä olisin tehnyt kärrynpyörän.
Tai heittäis voltin
Mun liike olis keskisormen näyttäminen.
Tälläisiä kommentteja ei pitäisi kirjoittaa tänne- voin ainoastaan kerran antaa tälle yläpeukun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus aikoinaan olisi pitänyt tyttären tarhassa esittäytyä jonain eläinhahmoina ja matkia heidän ääntään. Ilmotin heti että ei todellakaan onnistu meikäläisen kohdalla eikä tule onnstumaan :) Siis aikuiset ihmiset...aivan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitin amiksessa aikuisopiskelun. Ryhmässä kaikki ovat aikuisopiskelijoita. Meillä oli ryhmäytysleikkejä.
Piti ensin ottaa eläinhahmoinen käsinukke, ja sen avulla esitellä itsensä. "Valitsin tämän sammakon, koska suuni on niin leveä".
Sitten piti ottaa voimalausekortti, ja kertoa siitä. Minä olen rohkea/urheilullinen/uskallan olla erilainen.
Tämän kaiken vedin vielä huumorilla. Esitin kympin tyttöä, joka keksi ah-niin-hauskat tarinat kaikkeen ja oli innoissaan mukana. Tämä on muuten yksi hyvä selviytymisstrategia, kuraattorit ja konsultit ei koskaan tajua, että intosi on pelkkää äärimmäistä v-i-t-t-u-i-l-u-a. Minä olen todella verbaalinen enkä pelkää esiintymistä vähääkään, joten voin noissa tilanteissa esittää ihan mitä hyvänsä ja täydestä menee.
Kuraattori sitten vielä pahoitteli, että koronan takia emme voi tehdä "luottamusjuttuja". Eli jotan kosketteluasioita. Niistä kyllä kieltäydyn aina.
On muuten ihmeellistä, että mikä hyvänsä viaton hipaisu voi nykyään olla #metoo, mutta tutustumisleikeissä pitäisi sietää koskettelua ihan kaikilta.
Ihan kamalia kokemuksia, ei tiedä pitäiskö itkee vai nauraa,. Tuli surullinen olo joistain tarinoista. Sellaiset järkevät tutustumisleikit ovat ihan ok, mut ei mitään nöyryyttävää tai ahistavaa. Ei esimerkiksi mitään tollasta banaaninsyöntiä toisen suusta ei helevata!
Varmaan se, että seisotaan ringissä, heitetään lankakerää toiselle ja kerrotaan itsestä mitä tahansa. Lopuksi ringissä syntynyt lankasotku pitää selvittää "ryhmätyötä" tehden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta se ryhmäytymisen merkitys on kyllä huomattava eli jollain keinoilla erilaisilla kursseilla opettajien kuuluu sitä tukea, jos kyseessä on joku pidempi koulutus.
Jos vaikka tehtäisiin ihan töitä yhdessä? Vai onko ryhmäytyminen jotain, mikä tapahtuu vain, jos se yhteinen tekeminen on jotain sammakkohyppyä silmät sidottuna kvaakkuen?
Niinpä. Normaalit ihmiset ryhmäytyvät kyllä, kun vuorovaikuttavat keskenään. Epänormaalit eivät ryhmäydy, vaikka kuinka päristäisivät neuvostoliittolaista pyllynpäristintä yhdessä.
Minulla on tästä omaa kokemusta tältä keväältä. Aloitin opiskelun. Oli ryhmäytymispashaa. Minulla on ollut ryhmässämme koko ajan vähän vaivautunut olo. Johtuu kyllä pitkälti opetuksen huonosta tasosta. Meillä pitäisi olla tosi paljon käytännön juttuja, mutta ryhmä on niin iso että lähinnä seisomme tumput suorina katsomassa kun joku tekee.
No, tuli ensimmäinen työssäoppimisjakso. Kolmen päivän työnteon jälkeen minulle aikaisemmin ventovieraista ihmisistä ja minusta on tullut yhdessä toimiva ryhmä. KOSKA OLEMME TEHNEET YHDESSÄ TYÖTÄ JA JOKAISEN TYÖPANOS ON VÄHENTÄNYT SITÄ, MITÄ MUUT JOUTUVAT TEKEMÄÄN.
Ryhmäytymisleikkejä keksivät vain ihmiset, jotka eivät ole oikeasti tehneet todellista yhteistyötä muiden ihmisten kanssa koskaan. Jos ihmisillä on yhteinen päämäärä, jonka kaikki haluavat saavuttaa, ryhmä ryhmäytyy aivan itsestään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaiken muun voin vielä ruoskan kanssa pakottamalla kestää mutta ei mitään koskemis- tai kantamisleikkejä. Ihan oikeasti ei. Jos tätä on lukemassa joku leikkitäti nyt niin lopeta sellaisten suunnitteleminen. Kaikkien kehollista koskemattomuutta on kunnioitettava, sen luulisi olevan jo ihan selvää nykyään. Ja muutenkin tälläisten leikkien alussa tulisi sanoa että leikki on vapaaehtoinen ja pois saa jäädä ja pitää joku varasuunnitelma myös mielessä
En ymmärrä tätä kosketteluvimmaa näissä kivoissa tutustumisleikeissä, kun suomalaiseen kulttuuriin ei muutenkaan kuulu koskettaminen. Meillä taitaa itse asiassa olla yksi maailman laajimmista Oman tilan-ympyröistä koko maailmassa kansana, joka näkyy mm. siinä, että bussia odotetaan mahdollisimman kaukana toisesta henkilöstä.
Juuri siksi sitä koskettamista pitääkin olla, koska se on niin olennainen osa jokaisen hyvinvointia. Toki nämä keinot ovat todella kyseenalaisia eikä näitä pitäisi olla ainakaan pakotettuna.
Olepa hyvä ja laita linkki tutkimukseen, jossa todetaan että ventovieraiden vastentahtoinen koskettelu on ihmiselle hyväksi? Tämä olisi mielenkiintoinen tutkimus, koska sehän osoittaa että mitään metoo:takaan ei tarvita, koska se on vaan hyvä että sedät vähän taputtelee tyttöjä.
Ihminen tarvitsee kosketusta, kyllä, mutta tutkitusti jopa oman itsen halaaminen ja silittely riittää pitkälle. Ja jos tarvitaan toisen ihmisen kosketusta, sen täytyy olla joku läheinen. Esim. vanhuksen kosketuksentarpeeseen ei auta yhtään se, että hoitaja kääntelee ja vääntelee sängyssä persettä pestessään.
Sitten on vielä niitä ihmisiä, joilla tämä kosketusjuttu ei toimi edes läheisten kanssa, kuten vaikkapa monet autistit. Itsekin kuulun ko. ryhmään. Voin juuri ja juuri koskea miestäni, mutta on niitä päiviä että en siedä hänenkään kosketustaan. Ja minun pitäisi sitten lääppiä jotain Pirkkoliisaa, että Pirkkoliisalle tulisi parempi olla?
Aloin jo miettiä että aikuisena en on näihin kammotuksiin joutunut, ennenkuin muistin että minähän jouduin näitä suunnittelemaan muille pakon edestä!
Olin siis sairaanhoitajakoulutksessa ja viimeisenä vuonna meidän piti muodostaa ryhmät keskenään. Jokaiselle ryhmälle annettiin jokin kuntoutuspaikka, jossa meidän piti vetää jonkinlaisia ”terveyskursseja”. No, me saimme reumayhdistyksen jossa kaikki jäsenet olivat siis täysin asiallisia ja täyspäisiä, heillä oli vain reuma. Tämähän sai opettajassani ja joissakin ryhmäläisissä ihan hirveän tuskan että heidäthän pitää ”kuntouttaa”! Siis kuntouttaa miten? Hehän olivat työssäkäyviä ihmisiä suurinosa!
Itse inhoan sydämmestäni kaikkia ryhmätöitä jne. jonka vuoksi olen aina todella hiljainen niissä jotta saan vain tehtyä hommat ja se siitä. Mutta ensimmäistä kertaa olin todella äänekäs ja melkein ”pomottava” kun intin kaikkia leikkejä vastaan. Olen itse koulukiusattu ja saan melkein paniikkikohtauksen kun pitää esittää/puhua jotain muiden edessä.
Onneksi sain tahtoni läpi ja ainoat asiat mitä teimme siellä, oli jotain ruoan tekemistä ja rentoutumis/venyttely harjoituksia.
Inhosin kuitenkin koko kurssia koko sydämestäni ja toin tämän kyllä esille viimeisellä tunnilla, kun jokaisen piti piirtää seinälle aikajana ja sinne oma jana miten tykkäsi näistä 1,5 kuukaudesta. No itsehän piirsin koko janan niin alas kuin mahdollista 😅 Tämä kyllä kostautui itselleni koska sitten sain 15 minuuttia kertoa ja selittää miksen tykännyt kun kaikkien muiden tyytyväisjanat menivät katonrajassa. Sain jopa kyselyä että pystynkö ikinä työskentelemään sairaanhoitajan jos en ole tiimipelaaja. Helkkari, kyllähän minä todellakin työskentelen tiimissä kunhan se koskee TYÖTÄ eikä mitään pilipali heitä pallo sarille kurssia!