Mitta täynnä puolison masennusta!

Minulla mies oli monia vuosia masentunut. Ei kuitenkaan noin pahasti. Minä kannattelin päätä pinnalla. Lapsia on kaksi. Tajusi kyllä itsekin olevansa masentunut. Joka vuosi masennus paheni ja hyvää aikaa oli aina vähemmän ja vähemmän. Lopulta tajusin ettei hän hae ulkopuolista apua jos minä aina kannattelen pahimman yli. Tiesin, että jossain vaiheessa tulee oma jaksaminen vastaan. Niinpä lakkasin olemasta se kannatteleva, hauskuuttava ja väkisin miestä eteenpäin työntävä. Silloin hän tajusi hakea apua.

Sinun miehesi on todella vakavasti sairas. Se on erittäin raskasta sinulle. Ja on varmasti vaikeata muistaa ettei hän tee sitä tahallaan.

Itse sairastuin lievään masennukseen/ahdistukseen. Se näkyi niin etten käynyt enää missään. Pelkäsin, että juuri silloin tapahtuisi jotain pahaa lapsille tai miehelle. Myös tämä maailman tilanne ahdisti. Sitä jatkui useampi vuosi. Sitten lähdin viikon lomalle sukulaisen kanssa joka ei asiasta tiennyt. Ensin kiva, että lähdetään ja kun lähtö tuli niin kauhu. No mentiin. Sen viikon aikana päässä tapahtui "pakkoraksahdus", pakko hakea apua itselle.

Vaikka oma tilani oli lievä mieheeni verrattuna tai sinun mieheesi verrattuna olematon. Tajusin miltä se voi tuntu kun ahdistaa ja masentaa. Se ei ole leikkiä, se ei ole tahallista. Se on sairaus. Ulkopuolinen ammattiapu on paras vaihtoehto. Koita jaksaa saada miehesi hakemaan apua itselleen, hae myös sinä apua.

Vierailija kirjoitti:

Myötä ja vastamäessä...oletko kuullut?

Kuinka pitkässä vastamäessä? Loputtomassa? Jos avioliitossa toinen on onneton, pitääkö toisenkin olla?

Voi että aloittaja puki omat ajatukseni sanoiksi!!!!!

Mieheni on myös mt-ongelmainen, hänellä on sekamuotoinen, masennuspainotteinen kaksisuuntainen mielialahäiriö. 95 prosenttia ajasta on niin ankea kuin olla voi. Kaikki on peestä, hällä ei ole mitään. Vaikka meillä on aivan mielettömän ihanat lapset. Ei arvosta mitään ympärillään. Muut läheiset hyljänneet aikaa sitten. Lähtisin jos voisin, mutta hitto kun en vaan saa sitä tehtyä. Pelkään jollain tapaa mitä tapahtuu jos  jää ihan yksin. Vihaan tätä parisuhdetta joka tapauksessa. Ehkä tosiaan se 5 % ajasta tuntuu että menee ihan okei.

Vierailija kirjoitti:

Voisiko joku masentunut/joskus masennuksen sairastanut avata hieman sitä sairautta? Mitä te ajattelette, ja miksi kaikki tuntuu pa*kalta? Jos tiedätte että olette masentuneita ja ajatukset ovat synkkiä, ettekö pysty sitten "tsemppaamaan" (anteeksi huono sanavalinta)? Korostaisin nyt, että en todellakaan kettuile, vaan olen aidon kiinnostunut, haluan ymmärtää. Entä miksi masentuneet kaatavat omaa pahaa oloaan lähimmäisiinsä? Kyselen siksi, koska minulla ei ole minkäänlaista kokemusta masennuksesta, mutta olen kiinnostunut siitä, jotta voisin ymmärtää paremmin.

t.kiinnostunut

Voin yrittää vastata, vaikka olen sen tyypin masentunut, joka nimenomaan ei halua kaataa kaikkea läheisten niskaan. Masennukseni on luonnollinen seuraus epäterveille ja vahingollisille kasvuolosuhteille. Kasvoin epävakaassa alkoholiperheessä, jossa lapsia vihattiin. Käytettiin paljon henkistä väkivaltaa ja toisinaan fyysistäkin - fyysisen väkivallan pelko oli aina kaikkialla läsnä. Kotona piti kulkea seiniä pitkin. Minun varhaislapsuuteni ihan muutaman kuukauden ikäisestä taaperoksi asti on ollut sellaista, että hoitajat vaihtuvat ja kiintymyssuhteet vaihtuvat vähän väliä. Jos kuvioihin astui jokin pidempi ihmissuhde, niin tällöin tämä ihminen ja toinen vanhempani (joka oli totaali yh) juopottelivat aamusta iltaan, jättivät lapset keskenään keskellä yötä/päivää kotiin. Minulla ensimmäiset muistikuvat liittyvät sellaisiin muistoihin, että itken tuntikausia jossain kehikossa ja kukaan ei tule auttamaan.

Eli elämä on ollut sellaista, missä kenenkään lapsen ei pitäisi kasvaa. Jatkuva varuillaan olo, seiniä pitkin hiippailu, itsenäisyys lapsesta lähtien, se ettei saa olla lapsi, se ettei ole turvaa eikä rakkautta. Ei hyväksyntää, ei mitään positiivisia tunteita...tällainen ilmapiiri kasvattaa aika vinoon. Minäkuvani on vääristynyt, käsitykseni suhteista ja muista ihmisistä oli vääristynyt. En tiennyt, minkälainen ihminen olen, missä olen hyvä, mitä ajattelen, mitä haluan elämältä. Kun normaalissa perheessä lapsi opettelee sosiaalisia taitojaan, opiskelee koulussa ja harrastaa/leikkii, niin minun energiasta suurin osa meni selviytymiseen. Kuinka käyttäytyä niin, ettei kukaan hakkaa ja mitätöi.

Kun varhaislapsuus, nuoruus ja varhaisaikuisuus on kasvamista tuollaisissa olosuhteissa, niin masennukselta ja ahdistuneisuushäiriöltä ei voi välttyä. Kun muut nuoret alkoivat suunnittelemaan jatko-opintoja, uraa ja elämäänsä, minä vasta otin lapsen ensiaskeleita sen suhteen, että kuka minä olen ja millainen ihminen minä todellisuudessa olen. Traumaperäinen stressireaktio, elät niitä traumoja uudestaan joka ikinen päivä, koska kaikki asiat ympärillä muistuttaa jostakin. Selittämätön ahdistuneisuus oudoissa tilanteissa, masennus ja totaalinen lamaantuminen. Kaikesta tästä ehti tulla jo tietynlainen käyttäytymis- ja reagointimalli. Aivot ja kroppa suojautuu tunnistamatonta uhkaa ja vaaraa vastaan, vaikka mitään vaaraa ei olisikaan. Mutta kun elää vaaran keskellä 15 vuotta, kestää aivoilla ja kropalla pitkään tottua siihen ajatukseen, että muut ihmiset ja tilanteet eivät ole enää uhka.

Kaikki tämä työ vie ihan helvetisti energiaa. Mikä on poissa opiskelusta, työnteosta, päivittäisistä askareista, ihmissuhteista. Vähän kuin opettelisi aikuisena puhumaan ja kävelemään aloittaen ihan nollasta. En tiedä, saitko yhtään kiinni.

T. Se epätyypillisesti masentunut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa mieltä siitä, että jos ap:n puoliso ei suostu sitoutumaan asianmukaiseen hoitoon, niin ap:lla ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin ottaa lapset ja lähteä. Tuntuu kuitenkin tosi pahalta, miten tässä ketjussa puhutaan masentuneista. Melkein joka kommentissa todetaan miten masentuneet ovat itsekkäitä, ilkeitä, pahantuulisia, vaativia, laiskoja ja vihaisia, miten masennus "tarttuu" ja "sairastuttaa jopa koko suvun". Tällaiset jatkuvasti myrskynmerkkeinä kulkevat masentuneet ovat kyllä aika harvinaisia, ja heillä saattaa olla masennuksen lisäksi myös persoonallisuushäiriö, jos tällainen käytös kestää kovin pitkään. Toki masennus oireilee eri tavoin eri ihmisissä, mutta yleisempää on voimakas syyllisyydentunne ja eristäytyminen kuin jatkuva vihamielisyys ja muiden ihmisten mukaan vetäminen.

Minustakin tuntuu tosi pahalta lukea ketjua. Olen kärsinyt masennuksesta vuosikausia ja melkein tappanut itseni sen takia.

En tappanut, koska ajattelin toisia. En olisi edes koskaan sairastunut, jos en olisi aina ajatellut toisia ennen itseäni.

Paranemisen edellytyksenä kohdallani oli armollisuus itseäni kohtaa, ja sen oivaltaminen, että minä olen tärkeä ja arvokas, enkä yhtään huonompi kuin muut.

Masentunut osaa syyllistää, vihata ja hävetä itseään ihan ilman toistenkin apua.

Eiks uudet tutkimukset osoita, että erityisen empaattiset ihmiset sairastuvat masennukseen harvemmin kuin vähemmän empaattiset? Toki se kuinka empaattinen ihminen oikeasti on ei välttämättä ole sama asia kuin miten empaattiseksi hän itsensä tuntee.

No olen kieltämättä vähän liiankin empaattinen. Imen kaikkien muiden negatiiviset tunteet itseeni kuin pesusieni.

Siksi on mielestäni kohtuutonta kun ihmiset syyttävät sairaita ihmisiä itsekkäiksi paska kiukkuraadoiksi, joita pitäisi hakata kepillä.

Peiliin voisi todellakin katsoa joka ikinen masentuneen läheinen, eikä aina vaan syytellä ja potkia maassa makaavaa.

Siis erityisen tunneälykkäät ihmiset sairastuvat HARVEMMIN masennukseen: http://www.iltalehti.fi/terveys/201704132200102105_tr.shtml

No olen tunnetyhmä sitten joo joo jjooo jooo joo. Mutta se  ei pois sulje millään tavoin empatiaa.

Minulla on varmaan niitä niitä peilisoluja tmsp.

Minuun on helppo siirtää kaikki pahaolo ja tartuttaa kaikki negatiivinen.

tyhmä olen kyllä tiedän sen. Sehän minulle on jo sanottu miljoona kertaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko joku masentunut/joskus masennuksen sairastanut avata hieman sitä sairautta? Mitä te ajattelette, ja miksi kaikki tuntuu pa*kalta? Jos tiedätte että olette masentuneita ja ajatukset ovat synkkiä, ettekö pysty sitten "tsemppaamaan" (anteeksi huono sanavalinta)? Korostaisin nyt, että en todellakaan kettuile, vaan olen aidon kiinnostunut, haluan ymmärtää. Entä miksi masentuneet kaatavat omaa pahaa oloaan lähimmäisiinsä? Kyselen siksi, koska minulla ei ole minkäänlaista kokemusta masennuksesta, mutta olen kiinnostunut siitä, jotta voisin ymmärtää paremmin.

t.kiinnostunut

Mulla ainakin vaihteli masennuksen aikana sellainen lamaannuttava tyhjyys ja sitten sellainen järjetön fyysinen ja henkinen koputtaa, jota vastaan yritti taistella. Menin usein vessaan itkemään kaksinkerroin. Koko ruumista sattui ja itkin paniikissa, etten menisi keittiöön ja repesi puukolla sisustaja auki, jottei tarvitse tuntea sitä kipua. Lamaannusvaiheessa taas olin vain yksinkertaisesti kuollut sisältä. Tuijotin tyhjiä seiniä, en pystynyt keskittymään siihen, mitä mulle puhuttiin. Olin vain ja yritin hengittää ja suorittaa jotain pieniä helpompia rutiineja. Alkoi pelottaa liikkua kodin ulkopuolella, koska oli niin voimaton. Kaikki tekeminen vaati psyykkaamista, esim. roskien vieminen. Itketti kun ei pystynyt mihinkään. Kadotin täysin sen, mitä olin.

Mulla samat, ilman tota fyysistä kipua ja noin pahaa itsetuhoisuutta. Itselleni tuli vain hetkiä, jolloin tuntui, ettei voi hengittää. Saatoin purskahtaa itkuun milloin vain ja uupua niin pahasti, että matkalla töistä kotiin vain itkin. Ihmisten kanssa oleminen vaati ihan hirveesti tsemppaamista, että olisin olisin oikeasti läsnä, enkä vain fyysisesti paikalla. Mietin monesti, kuinka helpottavaa olisi, että lakkaisin vain olemasta. Enkä puhu nyt itsemurhasta, mietin vain, mitä tapahtuisi jos vain häviäisin.

Pahimmassa tilanteessa kämpässä vilisi villakoirat, koska en jaksanut siivota. Tein vain pakolliset ja priorisoin ja voimien hiipuessa jaksoin tehdä vain vähemmän ja vähemmän. Käytännössä kävin vain töissä, söin ja nukuin ja joskus imuroin ja pesin pyykkiä (koska työt ja jostain pitää rahaa saada elämiseen). Mistään en nauttinut, eikä mistään tullut iloa.

Oikeastaan voisin kuvailla tuota aikaa sumussa elämiseksi, en nähnyt mennyttä, en tulevaa, enkä tajunnut nykyhetkeä. Sitä jotenkin vaan oli saamatta otetta mistään. Ilotonta aikaa, nauru ei yltänyt silmiin asti.

Miksi sen kaatoi lähimpäänsä? Koska jotenkin sitä tiedosti tarvitsevansa tukea ja apua, mutta en osannut sitä pyytää, enkä kommunikoida olotilaani ulospäin. Siksi äksyilin.

Pitääkö nyt käsittää tämä siten että jos et ole masentunut, niin olet tosi tunneälykäs?

Minusta ainakin tässä ketjussa kirjoitelleista masentuneiden vihaajista ja kepillähakkaamisesta fantasioivista ihmisistä ei tule tunneälykäs kuva.

On se surullista ja kamalaa kun ihmiset vaan haluaisivat nauttia elämästä ja pitää hauskaa, niin itsekkäät masentuneet pilaavat itsekkyydellään epäitsekkäiden parempien ihmisten elämän.

nyyyh nyyh,  nyyyyyyyyh!!!!

Ärsyttää kirjoitti:

Nyppii, raivostuttaa. Tekisi mieli polkea tuo puoliso suohon!! Makaa, nukkuu, äksyilee, vastaa yhdellä sanalla, kaikki työt jää tekemättä, lasten kanssa olo kuin myrkkyä. Raha-asiat meni persiilleen tuon sairauden vuoksi jo vuosia sitten. Laskuja ei voi hoitaa ja toista ei edes kiinnosta. Asunto lähtee pian alta, paikat riipinraapin kun toinen ei jaksa/välitä tehdä mitään!

MENEE HERMO! Mutta juu, mitään ei voi sanoa kun sitten jumiutuu lopullisesti sänkyyn pillerihumalan voimalla. Haaveilee välillä kuolemasta, minä toivon että menisi ja kuolisi. Tekisi edes jotain. Puhuttu on x 100 ja aina keskustelu kääntyy siihen että en ymmärrä ettei hän jaksa. Kiva. Talo, lastenhoito, ruokahuolto, pyykit, pihatyöt yms. hoituvatkin vain mun toimesta. Mut kun pitää vaan jaksaa kun toinen ei jaksa! Ja juu, työpäivät kestää matkoineen yli 9h- kaikki tuohon päälle.

Jos sanon että pakkaan laukkuni ja lähden, tulee mukanani katras rakkaita lapsia. Lainat ja laskut jää maksamatta. Eli mihin tästä lähtisi. Elämä on yhtä pask** ja lapset ovat voimavarani jonka avulla jaksan ja pysyn järjissäni.

Että tällainen purkaus.

Lataamoon nyt joksikin aikaa se puoliso, että alkaa asiat lutviutumaan! Kai hän käy terapiassa jne. eikö ne siellä ole yhtään huolissaan, jos vuosia on jo jatkunut tuo homma ja edistystä ei tapahdu?

Aloittajan kalloon ei mahdu, ettei hänen puolisonsa jaksa.

Aloittajan itsekkäässä paskakallossa on vain yksi ajatus: puoliso on vain ilkeä.

Korjaa ap. mätäv--ttusi ja vie ne rakkaat lapsikatraasi ja helvettiin puolisosi elämästä.

Paraneminen alkaa varmasti heti siitä hetkestä kun myrkyllinen vihaaja häipyy skitsoamasta.

Miten masentuneen sitten saisi hakeutumaan hoitoon tai haluamaan itse parantumista? Onko kellään vinkkejä? Pitääkö vain kyselemättä varata aika lääkärille/psykiatrille ja raahata masentunut kädestä pitäen sinne?

Avomieheni on luultavasti masentunut. Jonkinlaista ongelmaa on ollut monta vuotta. Mies on väsynyt, kiukkuinen, saamaton ja puhuu synkistä asioista. Käy sentään töissä ja on välillä "normaalikin", mutta on surullista katsoa tätä vierestä. Ja ärsyttää toki myös.

jätä se possu

Masentuneen rinnalla on raskasta olla. Mutta muista, että hän on tilanteeseen pystynyt vaikuttamaan just yhtä paljon kuin vaikka 1 tyypin diabeetikko insuliinin eritykseensä. Eli ei mitenkään. Sairaus on sairaus. Jos sairaus vie rahan hallinnan niin raha-asiat täytyy erottaa yhtälöstä . Eli suojaa oma taloutesi.

Sama tilanne. Mies uhkailee erolla ja on ilkeä, kiukkuinen ja arvaamaton. Ei käy käsiksi tms. mutta tiuskii ja kiukuttelee kuin murrosikäinen. Kolme vuotta saanut kaikkeen vastauksen parilla tai yhdellä sanalla. Asioista ei keskustella, koska hän ei suostu siihen. Odotan vain mitä hän päättää tai päättääkö. Lasten kannalta ja lastenhoidon kannalta toivon jatkoa. Parisuhdetta ei ole ollenkaan, mutta lasten kanssa hoitovastuu toimii. Jos lapset olisivat isompia, niin varmaan itse lähtisin.

Vierailija kirjoitti:

On se surullista ja kamalaa kun ihmiset vaan haluaisivat nauttia elämästä ja pitää hauskaa, niin itsekkäät masentuneet pilaavat itsekkyydellään epäitsekkäiden parempien ihmisten elämän.

nyyyh nyyh,  nyyyyyyyyh!!!!

Tässä tavallaan on kirjoitettuna se pointti. Itsekin olisin 10v kirjoittanut näin ja se olisi tuntunut loogiselta ajattelumallilta kaikin puolin. Nyt toipuneena teksti näyttää negatiiviselta, aggressiiviselta, huomionhakuiselta ja itsekeskeiseltä.

Kyllä toki muakin muutti toi sairaus ja edelleen mun pitää stressin ja paineen kohdalla muistaa, ettei väsy. Samoin jaksamiseni negatiivisten ihmisten seurassa on valitettavasti hieman rajallista, vaikka haluaisinkin auttaa sen mitä pystyn.

Vierailija kirjoitti:

Miten masentuneen sitten saisi hakeutumaan hoitoon tai haluamaan itse parantumista? Onko kellään vinkkejä? Pitääkö vain kyselemättä varata aika lääkärille/psykiatrille ja raahata masentunut kädestä pitäen sinne?

Avomieheni on luultavasti masentunut. Jonkinlaista ongelmaa on ollut monta vuotta. Mies on väsynyt, kiukkuinen, saamaton ja puhuu synkistä asioista. Käy sentään töissä ja on välillä "normaalikin", mutta on surullista katsoa tätä vierestä. Ja ärsyttää toki myös.

Ei ainakaan komentamalla, käskemällä, osoittamalla ja uhkailemalla.

Mene hoitoon!= Sinä olet viallinen, mielisairas paska

Sinun pitää..

Sinun täytyy..

Alappas nyt vaan mennä..

Kun minä sanon..

Kallonkutistajalle, psykiatrille, "jollekin" ammattiauttajalle..

jaksuhaleja ihq daa. niin missä mainittiin että masis on mies? :) veikkaan että nainen, kuullostaa siltä.

Jos antaisi ihmiselle tilaa ja mahdollisuuden itse hakea itselleen apua, eikä joka päivä kyselisi, joko olet päättänyt mennä hoitoon. Milloin sinä menet hoitoon. Koska aikoisit parantua. Jokohan sinä nyt tänään älyäisit ottaa niskasta kiinni itseäsi, Etkö sinä vieläkään ole ryhdistäytynyt, että saisit mentyä hoitoon.

Eikä ihmiselle tarvitse taputtaa käsiään alentuvan lässyttävällä sävyllä, hyvä hyvä, oikun tosi hienoa, jos hän välillä suorittaa jonkun pienen asian. Se on alentavaa ja nöyryyttävää.

jos yhtään välität lapsistasi, lähdet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On se surullista ja kamalaa kun ihmiset vaan haluaisivat nauttia elämästä ja pitää hauskaa, niin itsekkäät masentuneet pilaavat itsekkyydellään epäitsekkäiden parempien ihmisten elämän.

nyyyh nyyh,  nyyyyyyyyh!!!!

Tässä tavallaan on kirjoitettuna se pointti. Itsekin olisin 10v kirjoittanut näin ja se olisi tuntunut loogiselta ajattelumallilta kaikin puolin. Nyt toipuneena teksti näyttää negatiiviselta, aggressiiviselta, huomionhakuiselta ja itsekeskeiseltä.

Kyllä toki muakin muutti toi sairaus ja edelleen mun pitää stressin ja paineen kohdalla muistaa, ettei väsy. Samoin jaksamiseni negatiivisten ihmisten seurassa on valitettavasti hieman rajallista, vaikka haluaisinkin auttaa sen mitä pystyn.

Tiesitkö että tekstin on kirjoittanut vaikeasta masennuksesta toipunut henkilö, joka ei enää siedä elämässään noita "epäitsekkäitä" ihmisiä ollenkaan, vaan on ihan aidosti mitä on, huonoinekin päivineen, itkuine ja vihan tunteinenensakin.

Normaaleja tunteita on muitakin kuin ilo ja autuus. Sitä ei vaan kaikki ymmärrä.