Lue keskustelun säännöt.
Mitta täynnä puolison masennusta!
Ärsyttää
19.04.2017 |
Nyppii, raivostuttaa. Tekisi mieli polkea tuo puoliso suohon!! Makaa, nukkuu, äksyilee, vastaa yhdellä sanalla, kaikki työt jää tekemättä, lasten kanssa olo kuin myrkkyä. Raha-asiat meni persiilleen tuon sairauden vuoksi jo vuosia sitten. Laskuja ei voi hoitaa ja toista ei edes kiinnosta. Asunto lähtee pian alta, paikat riipinraapin kun toinen ei jaksa/välitä tehdä mitään!
MENEE HERMO! Mutta juu, mitään ei voi sanoa kun sitten jumiutuu lopullisesti sänkyyn pillerihumalan voimalla. Haaveilee välillä kuolemasta, minä toivon että menisi ja kuolisi. Tekisi edes jotain. Puhuttu on x 100 ja aina keskustelu kääntyy siihen että en ymmärrä ettei hän jaksa. Kiva. Talo, lastenhoito, ruokahuolto, pyykit, pihatyöt yms. hoituvatkin vain mun toimesta. Mut kun pitää vaan jaksaa kun toinen ei jaksa! Ja juu, työpäivät kestää matkoineen yli 9h- kaikki tuohon päälle.
Jos sanon että pakkaan laukkuni ja lähden, tulee mukanani katras rakkaita lapsia. Lainat ja laskut jää maksamatta. Eli mihin tästä lähtisi. Elämä on yhtä pask** ja lapset ovat voimavarani jonka avulla jaksan ja pysyn järjissäni.
Että tällainen purkaus.
Kommentit (198)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiks uudet tutkimukset osoita, että erityisen empaattiset ihmiset sairastuvat masennukseen harvemmin kuin vähemmän empaattiset? Toki se kuinka empaattinen ihminen oikeasti on ei välttämättä ole sama asia kuin miten empaattiseksi hän itsensä tuntee.
Varmaan ihan totta. Johtunee siitä, että erityisen empaattiset ihmiset ovat yleensä saaneet rakkautta osakseen lapsena.
Hoh hoijaa.
Mikä tässä oli nyt niin hohhoijjaa? Eikö tämä nyt ole melko selvä asia? Tarkoitan tietenkin oikeanlaista rakkautta, johon vielä lisäksi rajoja. Itse en ole kovinkaan empaattinen, eikä lapsuuteni ollut kaksinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kysy mieheltäsi syytä masennukseen? Jospa se olet sinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jo nuo puheet perheen tappamisesta, kertovat siitä, että mies pitäisi saada pakkohoitoon.
Vie ap äkkiä lapset turvaan ja myykää talo.Ai jos ymmärtää miten ihmisen mieli voi nyrjähtää, niin se on sama asia kuin uhkailisi itse tekevänsä perhesurman.
Minäkin ymmärrän miten jollain voi naksahtaa niin pahasti että iskee toista turpaan, en silti usko että itse olisin kenellekään vaaraksi.
Olen aika varma, ettei ne ihmiset jotka turpavaahdossa hokevat, EN YMMÄRRÄ EN YMMÄRRÄ EN YMMÄRRÄ, eikä kukaan muukaan saa edes yrittää ymmärtää miten pahoja asioita voi tapahtua, ole sen enemmän turvallisia ja vaarattomia.
Mielestäni sellainen ihminen joka on ajatustyöllä ja itsetuntemuksellaan käsitellyt vaikeita tunteita, voi olla turvallisempikin, kuin henkilö, joka "ei vaan ikinä voisi ymmärtää" DENIALISTI jeesustelijahan sellainen on joka uskottelee, ettei voisi missään olosuhteissa pimahtaa.
Joo o mutta mikä onkaan seuraava askel ymmärtämisessä? Tulla kaupasta kotiin ja löytää lapset ja puoliso kuolleina. Siinä sitä onkin sitten ymmärtämistä. Mikään, ei mikään sairaus, johon ei edes hae hoitoa, oikeuta puheita perheen tappamisesta.
Miksi tässä ketjussa on niin monta ap:n ymmärtäjää kun jos kyse olisi masentuneesta ystävästä, sitä tulisi palstan mukaan kestää ja tukea maailman tappiin saakka?
Vierailija kirjoitti:
Miksi tässä ketjussa on niin monta ap:n ymmärtäjää kun jos kyse olisi masentuneesta ystävästä, sitä tulisi palstan mukaan kestää ja tukea maailman tappiin saakka?
Masentuneen ystävän kanssa ei eletä yhteisessä taloudessa. Aivan eri asia. Huolestuttavampaa olisi, jos tässä ketjussa ei olisi ap:n ymmärtäjiä. Kenenkään ei tarvitse jaksaa enempää kuin jaksaa. Ei masentuneen, eikä hänen puolisonsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masennus, tuo nykyajan fitsaus. Media kritiikkiä suosittelen jokaiselle ja etsisin tietoa sairaudesta enemmän ennen kuin menisin kritisoimaan kanssaihmisten pahaa oloaan. Se mielletäänkö masennus psyykkiseksi vai fyysiseksi on edelleen kahtia jakautunut mielipide ja toivoisin suuresti, että siitä saataisiin selvyys ja se miellettäis fyysiseksi julkisesti, koska onhan totta että joku on jo näin kirjoittanut ja tutkinut mutta se ei ole suuremmin kansan keskuudessa tiedossa.
Se mitä iltasanomat kertoo masentuneista ja kuka siihen herkemmin altistuu on yhtä kuin miten päin wc rullan laitat seinään. Sama kuin lukisit seikan lehteä. Suosittelen jokaiselle jättämään köökki diagnoosit.
Vierailija kirjoitti:
Miksi tässä ketjussa on niin monta ap:n ymmärtäjää kun jos kyse olisi masentuneesta ystävästä, sitä tulisi palstan mukaan kestää ja tukea maailman tappiin saakka?
Koska ihminen voi itse valita miten usein ja millä tavalla sitä masentunutta ystävää näkee ja tukee? Ei ole pakko olla 24/7 tukena jos ei oma vointi sitä kestä. Vaikka soitto kerran kuukaudessa voi olla masentuneelle ystävälle iso juttu. Masentunut puoliso taas paitsi jatkuvasti läsnä ja valtavan paljon suurempi osa elämää kuin ystävä, myös lasten toinen vanhempi. Aika rankaksi menee jos toinen vanhempi ei pysty millään lailla osallistumaan lasten tai talouden hoitoon, vaan sen sijaan romuttaa koko perheen talouden, on itsekin huollettava ja lisäksi vielä helposti vaikuttaa lastenkin mielenterveyteen. Ei lapsi ymmärrä että isä tai äiti nyt vaan on aina ihan maassa, mutta ei se sinusta johdu. Lapsi syyttää helposti itseään tilanteesta. Ja kun tervekin vanhempi uupuu ja luottotiedot menee, niin mitä sitten?
Ja huom, en todellakaan syyllistä masentunutta. Olen itse kokenut sen helvetin, eikä olla selvillä vesillä vieläkään. Sairaus se on eikä sille mitään välttämättä mahda vaikka kuinka yrittäisi, ja etenkään jos ei yritä. Mutta hittojako se auttaa että toinenkin puoliso sairastuu ja lapset joutuu huostaan? Ei se sairaus niidenkään vika ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan tämä jokin kansantauti. Etelä-Amerikkalaiset ja Afrikkalaiset ystäväni ovat ihan onnellisia. Jopa Suomessa ja ilman viinaa.
Mä uskon (siis tässä ei ole mitään faktaa vaan ihan omaa pohdiskelua) että masennusta edeltää huonot elämänhallinnan taidot, mahdollisesti käsittelemättömiä traumoja lapsuudessa/nuoruudessa, heikko itsetunto ja ehkä osaltaan jopa laiskuus. Elämä sujunut jotenkuten vaihtelevasti tsempaten päivästä toiseen yrittäen täyttää niitä vaatimuksia mitä ajattelee että tulee täyttää ollakseen "kunnon ihminen". Lopulta ei vaan enää jaksa ja antaa periksi. Jää sänkyyn makaamaan, ikäänkuin pistää pään pensaaseen ja haluaa taukoa koko elämästä. Sitten kun se tila jatkuu pitkään se syvenee ja lamaannuttaa kokonaan koska eihän tervekään ihminen jaksa jos ei pysy liikkeessä, tapaa muita ihmisiä, käy ulkona...Tulee sellainen epämääräinen "pöhnä" olo että jaksaisi vain nukkua ja nukkua.
:D Väärin pohdittu. Ei mene ollenkaan noin.
Terv. Hyvin kasvatettu ja hyvät elämänhallintataidot omaava, mutta sopivilla geeneillä varustettu pitkäaikaismasentunut
[/quote]
Eiks uudet tutkimukset osoita, että erityisen empaattiset ihmiset sairastuvat masennukseen harvemmin kuin vähemmän empaattiset? Toki se kuinka empaattinen ihminen oikeasti on ei välttämättä ole sama asia kuin miten empaattiseksi hän itsensä tuntee.[/quote]
http://www.iltalehti.fi/terveys/201704132200102105_tr.shtml[/quote]
Voi helvetti mitä mututietoa. Laitas nyt jokin linkki tuohon empatian puutteen ja masennuksen yhteyteen. Narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä ihminen ei kykene ei tuntemaan empatiaa, mutta ei myöskään masennusta (koska hän ei syytä itseään mistää ja olennainen osa masennusta on itsesyytösten ilmaantuminen).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi tässä ketjussa on niin monta ap:n ymmärtäjää kun jos kyse olisi masentuneesta ystävästä, sitä tulisi palstan mukaan kestää ja tukea maailman tappiin saakka?
Masentuneen ystävän kanssa ei eletä yhteisessä taloudessa. Aivan eri asia. Huolestuttavampaa olisi, jos tässä ketjussa ei olisi ap:n ymmärtäjiä. Kenenkään ei tarvitse jaksaa enempää kuin jaksaa. Ei masentuneen, eikä hänen puolisonsa.
No et sinä ole mikään ylin tietäjä sanomaan noin. Tuo on vain sinun mielipide ja olet luultavasti aika hermoheikko ja heikosti siedät ikäviä olotiloja.
Täällä on verrattu syöpää ja masennusta. Mielummin vertaisin Alzheimerin tautia ja masennusta. Molemmat muuttavat sinulle niin tutun ja rakkaan ihmisen täysin vieraaksi jota et tunne. Ja sitä on älyttömän vaikea hyväksyä. Tässä ei ole kyse mistään lyhyestä suhteesta vaan olemme kulkeneet rinnakkain reilu parikymmentä vuotta. Menin naimisiin mitä ihanimman, kauneimman ja sosiaalisemman ihmisen kanssa. Kaikki tuo on poissa. Jäljellä on minulle täysin vieras ihminen.
Puolisoni haki vaikeimmalla hetkellä apua- kävi psykoterapiat, söi lääkkeitä, istui psykiatrin pakeilla. Mutta takaisimpa tuo sairaus vain tuli ja nyt ei enää hoitoon suostu menemään.
Eli ymmärrän masennusta paremmin kuin uskoisi, mutta itselleni en sitä halua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko joku masentunut/joskus masennuksen sairastanut avata hieman sitä sairautta? Mitä te ajattelette, ja miksi kaikki tuntuu pa*kalta? Jos tiedätte että olette masentuneita ja ajatukset ovat synkkiä, ettekö pysty sitten "tsemppaamaan" (anteeksi huono sanavalinta)? Korostaisin nyt, että en todellakaan kettuile, vaan olen aidon kiinnostunut, haluan ymmärtää. Entä miksi masentuneet kaatavat omaa pahaa oloaan lähimmäisiinsä? Kyselen siksi, koska minulla ei ole minkäänlaista kokemusta masennuksesta, mutta olen kiinnostunut siitä, jotta voisin ymmärtää paremmin.
t.kiinnostunut
Mulla ainakin vaihteli masennuksen aikana sellainen lamaannuttava tyhjyys ja sitten sellainen järjetön fyysinen ja henkinen koputtaa, jota vastaan yritti taistella. Menin usein vessaan itkemään kaksinkerroin. Koko ruumista sattui ja itkin paniikissa, etten menisi keittiöön ja repesi puukolla sisustaja auki, jottei tarvitse tuntea sitä kipua. Lamaannusvaiheessa taas olin vain yksinkertaisesti kuollut sisältä. Tuijotin tyhjiä seiniä, en pystynyt keskittymään siihen, mitä mulle puhuttiin. Olin vain ja yritin hengittää ja suorittaa jotain pieniä helpompia rutiineja. Alkoi pelottaa liikkua kodin ulkopuolella, koska oli niin voimaton. Kaikki tekeminen vaati psyykkaamista, esim. roskien vieminen. Itketti kun ei pystynyt mihinkään. Kadotin täysin sen, mitä olin.
Ai miksi kaikki tuntui paskalta?
No koska olin jo antanut kaikkeni ja vielä enemmän. Seissyt päälläni ja suorittanut ja yrittänyt olla hyväksyttävä ja mahdollisimmat vähän muille vaivaksi.
Mutta sain aina palkaksi, vi--uilut, äksyilyt, tuhahtelut, silmien muljauttelut, herjaukset, hauskat nälvintä läpät ja fyysistä p--skaa.
Koska mikään mitä tein ei riittänyt, olin niin tai näin päin, se oli aina väärin päin.
Paloin loppuun.
Sen jälkeen ei kykene saamaan mistään mielihyvää. Mikään ei piristä tai tuota iloa.
Ilon tunne puuttuu. Aivoissa ei ole mielihyvähormooneja.
Jos väkisin revit itsesi lenkille, pakotat itsesi johonkin ennen mukavalta tuntuvaan asiaan, se ei tuota mielihyvää vaan pahaa.
Mieti omalle kohdallesi. Ajattele jos sinun elämässäsi kaikki tärkeät asiat saisivat vain ahdistuksen, stressin, itkun ja kivun! Mieti!
Jotain on pielessä jos AINA saa palkaksi mollausta... ja jos näin tapahtuu joka paikassa?
Ainakin tyylisi viestiä on agressiivinen ja syyttävä. Oliko syy masennukseesi KAIKKI muut?
Olen syyllistänyt itseäni ja etsinyt vikaa itsestäni.
Sitten tajusin että ilkeillä ihmisillä on itsellään paha olla, ja heitä ahkeruuteni ärsytti.
Kun joku on liian kiltti, niin häneen on helppo purkaa paha olonsa.
Sinä taidat olla yksi tuollaisista epämiellytävistä ja ilkeistä ihmisistä.
Uhrissa on mielestäsi aina oltava vikaa.
Onneksi olen parantunut monta vuotta sitten, kun määrittelin itselleni rajat, ja päätin että ansaitsen hyvää kohtelua.
En ole vastuussa millaisten lasien läpi tekstini luet. Se on oma ongelmasi jos haluat nähdä minut aggressiivisena ja syyttävänä.
Mistähän sellaista projisoit. =D
HYVÄÄÄ ELÄMÄÄÄ JA JATKOA SINULLE, RAKAS IHANA HIENO TÄYDELLINEN IHMINEN!!!!!!
En ole täydellinen ihminen. Mietin vain ihan oikaesti sitä, että kuinka joitakin ihmisiä ei ymmärretä missään? Menivätpä he minne tahansa ja suorittivatpa he hommansa miten hienosti tahansa heitä kiusataan, väheksytään jne...
Itse en ole tähän ilmiöön törmännyt osallisena enkä sivustakatsojana.
Oma lapseni taas on tapaus, että hän ei tule yhdenkään opettajansa kanssa toimeen. Hetken uskoin lasta, kunnes silmäni avautuivat juuri siihen, että kaikki opettajat häntä muka sorsivat. Vika löytyi lapsesta, ei niistä kaikista "ymmärtämättömistä" opettajista :)
[/quote]
Voin yrittää vastata, vaikka olen sen tyypin masentunut, joka nimenomaan ei halua kaataa kaikkea läheisten niskaan. Masennukseni on luonnollinen seuraus epäterveille ja vahingollisille kasvuolosuhteille. Kasvoin epävakaassa alkoholiperheessä, jossa lapsia vihattiin. Käytettiin paljon henkistä väkivaltaa ja toisinaan fyysistäkin - fyysisen väkivallan pelko oli aina kaikkialla läsnä. Kotona piti kulkea seiniä pitkin. Minun varhaislapsuuteni ihan muutaman kuukauden ikäisestä taaperoksi asti on ollut sellaista, että hoitajat vaihtuvat ja kiintymyssuhteet vaihtuvat vähän väliä. Jos kuvioihin astui jokin pidempi ihmissuhde, niin tällöin tämä ihminen ja toinen vanhempani (joka oli totaali yh) juopottelivat aamusta iltaan, jättivät lapset keskenään keskellä yötä/päivää kotiin. Minulla ensimmäiset muistikuvat liittyvät sellaisiin muistoihin, että itken tuntikausia jossain kehikossa ja kukaan ei tule auttamaan.
Eli elämä on ollut sellaista, missä kenenkään lapsen ei pitäisi kasvaa. Jatkuva varuillaan olo, seiniä pitkin hiippailu, itsenäisyys lapsesta lähtien, se ettei saa olla lapsi, se ettei ole turvaa eikä rakkautta. Ei hyväksyntää, ei mitään positiivisia tunteita...tällainen ilmapiiri kasvattaa aika vinoon. Minäkuvani on vääristynyt, käsitykseni suhteista ja muista ihmisistä oli vääristynyt. En tiennyt, minkälainen ihminen olen, missä olen hyvä, mitä ajattelen, mitä haluan elämältä. Kun normaalissa perheessä lapsi opettelee sosiaalisia taitojaan, opiskelee koulussa ja harrastaa/leikkii, niin minun energiasta suurin osa meni selviytymiseen. Kuinka käyttäytyä niin, ettei kukaan hakkaa ja mitätöi.
Kun varhaislapsuus, nuoruus ja varhaisaikuisuus on kasvamista tuollaisissa olosuhteissa, niin masennukselta ja ahdistuneisuushäiriöltä ei voi välttyä. Kun muut nuoret alkoivat suunnittelemaan jatko-opintoja, uraa ja elämäänsä, minä vasta otin lapsen ensiaskeleita sen suhteen, että kuka minä olen ja millainen ihminen minä todellisuudessa olen. Traumaperäinen stressireaktio, elät niitä traumoja uudestaan joka ikinen päivä, koska kaikki asiat ympärillä muistuttaa jostakin. Selittämätön ahdistuneisuus oudoissa tilanteissa, masennus ja totaalinen lamaantuminen. Kaikesta tästä ehti tulla jo tietynlainen käyttäytymis- ja reagointimalli. Aivot ja kroppa suojautuu tunnistamatonta uhkaa ja vaaraa vastaan, vaikka mitään vaaraa ei olisikaan. Mutta kun elää vaaran keskellä 15 vuotta, kestää aivoilla ja kropalla pitkään tottua siihen ajatukseen, että muut ihmiset ja tilanteet eivät ole enää uhka.
Kaikki tämä työ vie ihan helvetisti energiaa. Mikä on poissa opiskelusta, työnteosta, päivittäisistä askareista, ihmissuhteista. Vähän kuin opettelisi aikuisena puhumaan ja kävelemään aloittaen ihan nollasta. En tiedä, saitko yhtään kiinni.
T. Se epätyypillisesti masentunut[/quote]
Juuri näin. Rankkojen kasvuolosuhteiden lisäksi masennuksen voi aiheuttaa _tämänhetkinen_ sosiaalinen ympäristö. Että katsokaa peiliin masentuneiden läheiset, jotka haukutte masentuneita puolisoitanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko joku masentunut/joskus masennuksen sairastanut avata hieman sitä sairautta? Mitä te ajattelette, ja miksi kaikki tuntuu pa*kalta? Jos tiedätte että olette masentuneita ja ajatukset ovat synkkiä, ettekö pysty sitten "tsemppaamaan" (anteeksi huono sanavalinta)? Korostaisin nyt, että en todellakaan kettuile, vaan olen aidon kiinnostunut, haluan ymmärtää. Entä miksi masentuneet kaatavat omaa pahaa oloaan lähimmäisiinsä? Kyselen siksi, koska minulla ei ole minkäänlaista kokemusta masennuksesta, mutta olen kiinnostunut siitä, jotta voisin ymmärtää paremmin.
t.kiinnostunut
Mulla ainakin vaihteli masennuksen aikana sellainen lamaannuttava tyhjyys ja sitten sellainen järjetön fyysinen ja henkinen koputtaa, jota vastaan yritti taistella. Menin usein vessaan itkemään kaksinkerroin. Koko ruumista sattui ja itkin paniikissa, etten menisi keittiöön ja repesi puukolla sisustaja auki, jottei tarvitse tuntea sitä kipua. Lamaannusvaiheessa taas olin vain yksinkertaisesti kuollut sisältä. Tuijotin tyhjiä seiniä, en pystynyt keskittymään siihen, mitä mulle puhuttiin. Olin vain ja yritin hengittää ja suorittaa jotain pieniä helpompia rutiineja. Alkoi pelottaa liikkua kodin ulkopuolella, koska oli niin voimaton. Kaikki tekeminen vaati psyykkaamista, esim. roskien vieminen. Itketti kun ei pystynyt mihinkään. Kadotin täysin sen, mitä olin.
Ai miksi kaikki tuntui paskalta?
No koska olin jo antanut kaikkeni ja vielä enemmän. Seissyt päälläni ja suorittanut ja yrittänyt olla hyväksyttävä ja mahdollisimmat vähän muille vaivaksi.
Mutta sain aina palkaksi, vi--uilut, äksyilyt, tuhahtelut, silmien muljauttelut, herjaukset, hauskat nälvintä läpät ja fyysistä p--skaa.
Koska mikään mitä tein ei riittänyt, olin niin tai näin päin, se oli aina väärin päin.
Paloin loppuun.
Sen jälkeen ei kykene saamaan mistään mielihyvää. Mikään ei piristä tai tuota iloa.
Ilon tunne puuttuu. Aivoissa ei ole mielihyvähormooneja.
Jos väkisin revit itsesi lenkille, pakotat itsesi johonkin ennen mukavalta tuntuvaan asiaan, se ei tuota mielihyvää vaan pahaa.
Mieti omalle kohdallesi. Ajattele jos sinun elämässäsi kaikki tärkeät asiat saisivat vain ahdistuksen, stressin, itkun ja kivun! Mieti!
Jotain on pielessä jos AINA saa palkaksi mollausta... ja jos näin tapahtuu joka paikassa?
Ainakin tyylisi viestiä on agressiivinen ja syyttävä. Oliko syy masennukseesi KAIKKI muut?
Olen syyllistänyt itseäni ja etsinyt vikaa itsestäni.
Sitten tajusin että ilkeillä ihmisillä on itsellään paha olla, ja heitä ahkeruuteni ärsytti.
Kun joku on liian kiltti, niin häneen on helppo purkaa paha olonsa.
Sinä taidat olla yksi tuollaisista epämiellytävistä ja ilkeistä ihmisistä.
Uhrissa on mielestäsi aina oltava vikaa.
Onneksi olen parantunut monta vuotta sitten, kun määrittelin itselleni rajat, ja päätin että ansaitsen hyvää kohtelua.
En ole vastuussa millaisten lasien läpi tekstini luet. Se on oma ongelmasi jos haluat nähdä minut aggressiivisena ja syyttävänä.
Mistähän sellaista projisoit. =D
HYVÄÄÄ ELÄMÄÄÄ JA JATKOA SINULLE, RAKAS IHANA HIENO TÄYDELLINEN IHMINEN!!!!!!
En ole täydellinen ihminen. Mietin vain ihan oikaesti sitä, että kuinka joitakin ihmisiä ei ymmärretä missään? Menivätpä he minne tahansa ja suorittivatpa he hommansa miten hienosti tahansa heitä kiusataan, väheksytään jne...
Itse en ole tähän ilmiöön törmännyt osallisena enkä sivustakatsojana.
Oma lapseni taas on tapaus, että hän ei tule yhdenkään opettajansa kanssa toimeen. Hetken uskoin lasta, kunnes silmäni avautuivat juuri siihen, että kaikki opettajat häntä muka sorsivat. Vika löytyi lapsesta, ei niistä kaikista "ymmärtämättömistä" opettajista :)
Lapsesi käyttäytyy huonosti ja syytät lastasi vaikka saisit syyttää itseäsi.
Sitten vieläpä se ettei suurin osa kirjoittajista voi sietää luonnettasi ja kirjoituksiasi.
Ehkä tosiaan voisit mennä itseesi ja miettiä millaisen fiiliksen aiheutat täällä aihe vapaalla ja sitten tärkein. Miksi olet kasvattanut lapsestasi hirviön joka tekee opettajien työstä inhoittavaa.
T: Ope
Vierailija kirjoitti:
Jos et kerran halua lähteä, pari neuvoa: Anna lasten tehdä osuutensa kodin töistä, älä sorru paapomiseen. Ja minimoi kaikki turha tekeminen, keskity vain olennaiseen. Pihatyöt ei ole pakollisia. Eikä verhojen vaihto kuusi kertaa vuodessa.
Lakkaa odottamasta mieheltä mitään. Edes sitä kuolemista. Et pety.
Ei ainut kommentoija, joka oletti masentuneen olevan mies? Eihän ap maininnut, kumpaa sukupuolta tämä oli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiks uudet tutkimukset osoita, että erityisen empaattiset ihmiset sairastuvat masennukseen harvemmin kuin vähemmän empaattiset? Toki se kuinka empaattinen ihminen oikeasti on ei välttämättä ole sama asia kuin miten empaattiseksi hän itsensä tuntee.
Varmaan ihan totta. Johtunee siitä, että erityisen empaattiset ihmiset ovat yleensä saaneet rakkautta osakseen lapsena.
Hoh hoijaa.
Mikä tässä oli nyt niin hohhoijjaa? Eikö tämä nyt ole melko selvä asia? Tarkoitan tietenkin oikeanlaista rakkautta, johon vielä lisäksi rajoja. Itse en ole kovinkaan empaattinen, eikä lapsuuteni ollut kaksinen.
No ei ole ihan noin yksioikoista. Minä olen ihan useamman terapeutin, lääkärin ja psykologin mielestä harvinaisen empaattinen ihminen, vaikka lapsuuteni oli ihan paska. Silti, kun lähistöllä oli muutama turvallinen ihminen ja perintötekijäni ovat toisen vanhempani puolelta vahvasti empaattiset, kykenen empatiaan ja olen keskivertoa tunneälykkäämpi. Vaati tietysti vuosien terapian, mutta silti :). Jos temperamenttipiirteet ja persoonallisuus ovat oikeanlaiset, voi vaikeistakin oloista kasvaa hyvinkin empaattisia ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Kysy mieheltäsi syytä masennukseen? Jospa se olet sinä.
Useimmiten masennukselle ei ole mitään näkyvää syytä. Ihminen masentuu, vaikka kaikki elämässä on hyvin.
Sulla ja lapsilla on yksi elämä. Miten haluat sen viettää?
Toki toista pitää auttaa, ymmärtää ja hoitaa, mutta rajansa kaikella.
Pahimmillaan kulutat itsesi loppuun, vanhenet ennen aikojasi, kyynistyt ja katkeroidut. Kun sitten vihdoin miehesi pääsee jaloilleen hän ei enää halua sinua vaan jonkun muun.
Ei masennus anna oikeutta olla itsekäs kusipää!
Varsinkaan jos on lapsia.
Moniko näistä jeesustelijoista itse jaksaisi elää ap:n elämää vuodesta toiseen? Taitavat kyllä itse olla näitä masentuneita joita muiden pitää vain jaksaa ymmärtää ja tukea vuodesta toiseen vaikka mitä paskaa tulisi niskaan.
Ap...ota ero ja pelasta itsesi ja lapset. Ja puolisolle aikuisena ihmisenä jää tehtäväksi pelastaa itse itsensä kun ei sitä voi toinen hänen puolestaan tehdä!
Ei masentuneen läihisiä voida vaatia kestämään tilannetta vuosikausia. Jossain vaiheessa ap:nkin pitää olla itsekäs ja ajatella omaa (ja lastensa) hyvinvointia. Joskus vaan on pakko lähteä ja jättää se masentunut selviytymään itse ja mielellään ammattilaisten avulla.