Lue keskustelun säännöt.
Mitta täynnä puolison masennusta!
Ärsyttää
19.04.2017 |
Nyppii, raivostuttaa. Tekisi mieli polkea tuo puoliso suohon!! Makaa, nukkuu, äksyilee, vastaa yhdellä sanalla, kaikki työt jää tekemättä, lasten kanssa olo kuin myrkkyä. Raha-asiat meni persiilleen tuon sairauden vuoksi jo vuosia sitten. Laskuja ei voi hoitaa ja toista ei edes kiinnosta. Asunto lähtee pian alta, paikat riipinraapin kun toinen ei jaksa/välitä tehdä mitään!
MENEE HERMO! Mutta juu, mitään ei voi sanoa kun sitten jumiutuu lopullisesti sänkyyn pillerihumalan voimalla. Haaveilee välillä kuolemasta, minä toivon että menisi ja kuolisi. Tekisi edes jotain. Puhuttu on x 100 ja aina keskustelu kääntyy siihen että en ymmärrä ettei hän jaksa. Kiva. Talo, lastenhoito, ruokahuolto, pyykit, pihatyöt yms. hoituvatkin vain mun toimesta. Mut kun pitää vaan jaksaa kun toinen ei jaksa! Ja juu, työpäivät kestää matkoineen yli 9h- kaikki tuohon päälle.
Jos sanon että pakkaan laukkuni ja lähden, tulee mukanani katras rakkaita lapsia. Lainat ja laskut jää maksamatta. Eli mihin tästä lähtisi. Elämä on yhtä pask** ja lapset ovat voimavarani jonka avulla jaksan ja pysyn järjissäni.
Että tällainen purkaus.
Kommentit (198)
Vierailija kirjoitti:
Olen samaa mieltä siitä, että jos ap:n puoliso ei suostu sitoutumaan asianmukaiseen hoitoon, niin ap:lla ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin ottaa lapset ja lähteä. Tuntuu kuitenkin tosi pahalta, miten tässä ketjussa puhutaan masentuneista. Melkein joka kommentissa todetaan miten masentuneet ovat itsekkäitä, ilkeitä, pahantuulisia, vaativia, laiskoja ja vihaisia, miten masennus "tarttuu" ja "sairastuttaa jopa koko suvun". Tällaiset jatkuvasti myrskynmerkkeinä kulkevat masentuneet ovat kyllä aika harvinaisia, ja heillä saattaa olla masennuksen lisäksi myös persoonallisuushäiriö, jos tällainen käytös kestää kovin pitkään. Toki masennus oireilee eri tavoin eri ihmisissä, mutta yleisempää on voimakas syyllisyydentunne ja eristäytyminen kuin jatkuva vihamielisyys ja muiden ihmisten mukaan vetäminen.
Minustakin tuntuu tosi pahalta lukea ketjua. Olen kärsinyt masennuksesta vuosikausia ja melkein tappanut itseni sen takia.
En tappanut, koska ajattelin toisia. En olisi edes koskaan sairastunut, jos en olisi aina ajatellut toisia ennen itseäni.
Paranemisen edellytyksenä kohdallani oli armollisuus itseäni kohtaa, ja sen oivaltaminen, että minä olen tärkeä ja arvokas, enkä yhtään huonompi kuin muut.
Masentunut osaa syyllistää, vihata ja hävetä itseään ihan ilman toistenkin apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä se pointti että masentunut osapuoli haluaa kurjan olon kaikille, vaikka lehtimyyjälle tai kaupan kassalle. Kun hän kärsii, muutkin saa kärsiä.
Olen yrittänyt saada taloa myyntiin jo vuoden, mutta toinen ei siihen suostu! Ja talo on puoliksi. Kuulemma antaa ulosottomiehen vaan viedä. Kokeiltu on, taloa on erittäin hankala myydä kun toinen osakas ei siihen suostu. Ja lainat juoksee, pankki ei tule vastaan kun toinen on rahaton.Että tuho ja turmio. Sama kuka kärsii. Vaikka hänen omat lapsensa.
Hae ero ja samalla käräjien tekemä ositus: Silloin miehen on pakko joko ostaa talo markkinahinnalla sinulta (sinun puolikas) tai myydä se. Erossa on sekin hyvä puoli, että saat viranomaiset apuun kaikissa asioissa. Kukaan ei voi kieltäytyä osituksen teosta - viimekädessä käräjät tekee sen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen samaa mieltä siitä, että jos ap:n puoliso ei suostu sitoutumaan asianmukaiseen hoitoon, niin ap:lla ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin ottaa lapset ja lähteä. Tuntuu kuitenkin tosi pahalta, miten tässä ketjussa puhutaan masentuneista. Melkein joka kommentissa todetaan miten masentuneet ovat itsekkäitä, ilkeitä, pahantuulisia, vaativia, laiskoja ja vihaisia, miten masennus "tarttuu" ja "sairastuttaa jopa koko suvun". Tällaiset jatkuvasti myrskynmerkkeinä kulkevat masentuneet ovat kyllä aika harvinaisia, ja heillä saattaa olla masennuksen lisäksi myös persoonallisuushäiriö, jos tällainen käytös kestää kovin pitkään. Toki masennus oireilee eri tavoin eri ihmisissä, mutta yleisempää on voimakas syyllisyydentunne ja eristäytyminen kuin jatkuva vihamielisyys ja muiden ihmisten mukaan vetäminen.
Minustakin tuntuu tosi pahalta lukea ketjua. Olen kärsinyt masennuksesta vuosikausia ja melkein tappanut itseni sen takia.
En tappanut, koska ajattelin toisia. En olisi edes koskaan sairastunut, jos en olisi aina ajatellut toisia ennen itseäni.
Paranemisen edellytyksenä kohdallani oli armollisuus itseäni kohtaa, ja sen oivaltaminen, että minä olen tärkeä ja arvokas, enkä yhtään huonompi kuin muut.
Masentunut osaa syyllistää, vihata ja hävetä itseään ihan ilman toistenkin apua.
Eiks uudet tutkimukset osoita, että erityisen empaattiset ihmiset sairastuvat masennukseen harvemmin kuin vähemmän empaattiset? Toki se kuinka empaattinen ihminen oikeasti on ei välttämättä ole sama asia kuin miten empaattiseksi hän itsensä tuntee.
Vierailija kirjoitti:
Äidilläni oli aikanaan masennusta muutaman vuoden, olisiko se sitten "reaktiivinen" masennus eli puhkesi erittäin kovasta koettelemuksesta. Vieläkin vihaan silti äitiäni siitä. Tavallaan koen, että pilasi koko perheeltä vuosia elämästä itsekkyydellään. Se oli aivan älytöntä. Meidän koko perhe pyöri tämän yhden ihmisen ympärillä. Sai kyllä tehtyä asioita, mutta levy kiersi samaa juttua aamusta iltaan. Välillä uhkasi tappaakin itsensä ja istui itkuisena jossain. Lääkitystä ei suostunut syömään millään, koska piti sitä häviönä ja "ne/se voittaisi".
Vieläkin iskee viha pintaan, kun mietin sitä touhua. Ikää on jo 43 ja näen äitiä usein, mutta joskus tekisi mieli sitoa se tuoliin, laittaa suukapula ja haukkua siitä kaikesta, hakata jollain kepillä, että pyytäisi edes anteeksi. Juu, en tee sitä, mutta tarkoitus on vaan kuvata, kuinka rankkaa on masentuneen perheenjäsenillä ja miten se vaikuttaa.
Oletpa itsekäs paska.
Hakkaisit sairasta äitiäsi kepillä.
Sairastuminen, etenkään vaikean tapahtuman laukaisemana, ei ole itsekkyyttä.
Syökää masentuneen läheiset vihaiset ihmise v----nne!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen samaa mieltä siitä, että jos ap:n puoliso ei suostu sitoutumaan asianmukaiseen hoitoon, niin ap:lla ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin ottaa lapset ja lähteä. Tuntuu kuitenkin tosi pahalta, miten tässä ketjussa puhutaan masentuneista. Melkein joka kommentissa todetaan miten masentuneet ovat itsekkäitä, ilkeitä, pahantuulisia, vaativia, laiskoja ja vihaisia, miten masennus "tarttuu" ja "sairastuttaa jopa koko suvun". Tällaiset jatkuvasti myrskynmerkkeinä kulkevat masentuneet ovat kyllä aika harvinaisia, ja heillä saattaa olla masennuksen lisäksi myös persoonallisuushäiriö, jos tällainen käytös kestää kovin pitkään. Toki masennus oireilee eri tavoin eri ihmisissä, mutta yleisempää on voimakas syyllisyydentunne ja eristäytyminen kuin jatkuva vihamielisyys ja muiden ihmisten mukaan vetäminen.
Minustakin tuntuu tosi pahalta lukea ketjua. Olen kärsinyt masennuksesta vuosikausia ja melkein tappanut itseni sen takia.
En tappanut, koska ajattelin toisia. En olisi edes koskaan sairastunut, jos en olisi aina ajatellut toisia ennen itseäni.
Paranemisen edellytyksenä kohdallani oli armollisuus itseäni kohtaa, ja sen oivaltaminen, että minä olen tärkeä ja arvokas, enkä yhtään huonompi kuin muut.
Masentunut osaa syyllistää, vihata ja hävetä itseään ihan ilman toistenkin apua.
Eiks uudet tutkimukset osoita, että erityisen empaattiset ihmiset sairastuvat masennukseen harvemmin kuin vähemmän empaattiset? Toki se kuinka empaattinen ihminen oikeasti on ei välttämättä ole sama asia kuin miten empaattiseksi hän itsensä tuntee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen samaa mieltä siitä, että jos ap:n puoliso ei suostu sitoutumaan asianmukaiseen hoitoon, niin ap:lla ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin ottaa lapset ja lähteä. Tuntuu kuitenkin tosi pahalta, miten tässä ketjussa puhutaan masentuneista. Melkein joka kommentissa todetaan miten masentuneet ovat itsekkäitä, ilkeitä, pahantuulisia, vaativia, laiskoja ja vihaisia, miten masennus "tarttuu" ja "sairastuttaa jopa koko suvun". Tällaiset jatkuvasti myrskynmerkkeinä kulkevat masentuneet ovat kyllä aika harvinaisia, ja heillä saattaa olla masennuksen lisäksi myös persoonallisuushäiriö, jos tällainen käytös kestää kovin pitkään. Toki masennus oireilee eri tavoin eri ihmisissä, mutta yleisempää on voimakas syyllisyydentunne ja eristäytyminen kuin jatkuva vihamielisyys ja muiden ihmisten mukaan vetäminen.
Minustakin tuntuu tosi pahalta lukea ketjua. Olen kärsinyt masennuksesta vuosikausia ja melkein tappanut itseni sen takia.
En tappanut, koska ajattelin toisia. En olisi edes koskaan sairastunut, jos en olisi aina ajatellut toisia ennen itseäni.
Paranemisen edellytyksenä kohdallani oli armollisuus itseäni kohtaa, ja sen oivaltaminen, että minä olen tärkeä ja arvokas, enkä yhtään huonompi kuin muut.
Masentunut osaa syyllistää, vihata ja hävetä itseään ihan ilman toistenkin apua.
Eiks uudet tutkimukset osoita, että erityisen empaattiset ihmiset sairastuvat masennukseen harvemmin kuin vähemmän empaattiset? Toki se kuinka empaattinen ihminen oikeasti on ei välttämättä ole sama asia kuin miten empaattiseksi hän itsensä tuntee.
No olen kieltämättä vähän liiankin empaattinen. Imen kaikkien muiden negatiiviset tunteet itseeni kuin pesusieni.
Siksi on mielestäni kohtuutonta kun ihmiset syyttävät sairaita ihmisiä itsekkäiksi paska kiukkuraadoiksi, joita pitäisi hakata kepillä.
Peiliin voisi todellakin katsoa joka ikinen masentuneen läheinen, eikä aina vaan syytellä ja potkia maassa makaavaa.
Vierailija kirjoitti:
Jos et kerran halua lähteä, pari neuvoa: Anna lasten tehdä osuutensa kodin töistä, älä sorru paapomiseen. Ja minimoi kaikki turha tekeminen, keskity vain olennaiseen. Pihatyöt ei ole pakollisia. Eikä verhojen vaihto kuusi kertaa vuodessa.
Lakkaa odottamasta mieheltä mitään. Edes sitä kuolemista. Et pety.
Mieheltä?? Ei ap puhunut puolison sukupuolesta mitään. Eikös nyt kuitenkin ole niin, että masentuneista on noin 90 % naisia? Miehet yleensä käsittelevät asiansa punttisalilla ja juoden viinaa tarvittaessa. Loput murheet pyyhkäistään hartiolta kädellä ja sitten mennään eteenpäin uusilla juonilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äidilläni oli aikanaan masennusta muutaman vuoden, olisiko se sitten "reaktiivinen" masennus eli puhkesi erittäin kovasta koettelemuksesta. Vieläkin vihaan silti äitiäni siitä. Tavallaan koen, että pilasi koko perheeltä vuosia elämästä itsekkyydellään. Se oli aivan älytöntä. Meidän koko perhe pyöri tämän yhden ihmisen ympärillä. Sai kyllä tehtyä asioita, mutta levy kiersi samaa juttua aamusta iltaan. Välillä uhkasi tappaakin itsensä ja istui itkuisena jossain. Lääkitystä ei suostunut syömään millään, koska piti sitä häviönä ja "ne/se voittaisi".
Vieläkin iskee viha pintaan, kun mietin sitä touhua. Ikää on jo 43 ja näen äitiä usein, mutta joskus tekisi mieli sitoa se tuoliin, laittaa suukapula ja haukkua siitä kaikesta, hakata jollain kepillä, että pyytäisi edes anteeksi. Juu, en tee sitä, mutta tarkoitus on vaan kuvata, kuinka rankkaa on masentuneen perheenjäsenillä ja miten se vaikuttaa.
Oletpa itsekäs paska.
Hakkaisit sairasta äitiäsi kepillä.
Sairastuminen, etenkään vaikean tapahtuman laukaisemana, ei ole itsekkyyttä.
Syökää masentuneen läheiset vihaiset ihmise v----nne!
Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että on eri asia sairastua oikeasti traumaattisen kokemuksen seurauksena kuin ihan vaan paikalleen jääneenä. Mutta - kuinka kauan ja kuinka monen ihmisen on laukattava ja humpattava pelkästään masentuneen ympärillä jos hän ei edes halua ottaa apua vastaan..? Kuinka monta elämää pitää mennä siinä sivussa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko joku masentunut/joskus masennuksen sairastanut avata hieman sitä sairautta? Mitä te ajattelette, ja miksi kaikki tuntuu pa*kalta? Jos tiedätte että olette masentuneita ja ajatukset ovat synkkiä, ettekö pysty sitten "tsemppaamaan" (anteeksi huono sanavalinta)? Korostaisin nyt, että en todellakaan kettuile, vaan olen aidon kiinnostunut, haluan ymmärtää. Entä miksi masentuneet kaatavat omaa pahaa oloaan lähimmäisiinsä? Kyselen siksi, koska minulla ei ole minkäänlaista kokemusta masennuksesta, mutta olen kiinnostunut siitä, jotta voisin ymmärtää paremmin.
t.kiinnostunut
Mulla ainakin vaihteli masennuksen aikana sellainen lamaannuttava tyhjyys ja sitten sellainen järjetön fyysinen ja henkinen koputtaa, jota vastaan yritti taistella. Menin usein vessaan itkemään kaksinkerroin. Koko ruumista sattui ja itkin paniikissa, etten menisi keittiöön ja repesi puukolla sisustaja auki, jottei tarvitse tuntea sitä kipua. Lamaannusvaiheessa taas olin vain yksinkertaisesti kuollut sisältä. Tuijotin tyhjiä seiniä, en pystynyt keskittymään siihen, mitä mulle puhuttiin. Olin vain ja yritin hengittää ja suorittaa jotain pieniä helpompia rutiineja. Alkoi pelottaa liikkua kodin ulkopuolella, koska oli niin voimaton. Kaikki tekeminen vaati psyykkaamista, esim. roskien vieminen. Itketti kun ei pystynyt mihinkään. Kadotin täysin sen, mitä olin.
Ai miksi kaikki tuntui paskalta?
No koska olin jo antanut kaikkeni ja vielä enemmän. Seissyt päälläni ja suorittanut ja yrittänyt olla hyväksyttävä ja mahdollisimmat vähän muille vaivaksi.
Mutta sain aina palkaksi, vi--uilut, äksyilyt, tuhahtelut, silmien muljauttelut, herjaukset, hauskat nälvintä läpät ja fyysistä p--skaa.
Koska mikään mitä tein ei riittänyt, olin niin tai näin päin, se oli aina väärin päin.
Paloin loppuun.
Sen jälkeen ei kykene saamaan mistään mielihyvää. Mikään ei piristä tai tuota iloa.
Ilon tunne puuttuu. Aivoissa ei ole mielihyvähormooneja.
Jos väkisin revit itsesi lenkille, pakotat itsesi johonkin ennen mukavalta tuntuvaan asiaan, se ei tuota mielihyvää vaan pahaa.
Mieti omalle kohdallesi. Ajattele jos sinun elämässäsi kaikki tärkeät asiat saisivat vain ahdistuksen, stressin, itkun ja kivun! Mieti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äidilläni oli aikanaan masennusta muutaman vuoden, olisiko se sitten "reaktiivinen" masennus eli puhkesi erittäin kovasta koettelemuksesta. Vieläkin vihaan silti äitiäni siitä. Tavallaan koen, että pilasi koko perheeltä vuosia elämästä itsekkyydellään. Se oli aivan älytöntä. Meidän koko perhe pyöri tämän yhden ihmisen ympärillä. Sai kyllä tehtyä asioita, mutta levy kiersi samaa juttua aamusta iltaan. Välillä uhkasi tappaakin itsensä ja istui itkuisena jossain. Lääkitystä ei suostunut syömään millään, koska piti sitä häviönä ja "ne/se voittaisi".
Vieläkin iskee viha pintaan, kun mietin sitä touhua. Ikää on jo 43 ja näen äitiä usein, mutta joskus tekisi mieli sitoa se tuoliin, laittaa suukapula ja haukkua siitä kaikesta, hakata jollain kepillä, että pyytäisi edes anteeksi. Juu, en tee sitä, mutta tarkoitus on vaan kuvata, kuinka rankkaa on masentuneen perheenjäsenillä ja miten se vaikuttaa.
Oletpa itsekäs paska.
Hakkaisit sairasta äitiäsi kepillä.
Sairastuminen, etenkään vaikean tapahtuman laukaisemana, ei ole itsekkyyttä.
Syökää masentuneen läheiset vihaiset ihmise v----nne!
Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että on eri asia sairastua oikeasti traumaattisen kokemuksen seurauksena kuin ihan vaan paikalleen jääneenä. Mutta - kuinka kauan ja kuinka monen ihmisen on laukattava ja humpattava pelkästään masentuneen ympärillä jos hän ei edes halua ottaa apua vastaan..? Kuinka monta elämää pitää mennä siinä sivussa?
Enpä ole kuullut että kukaan KUKAAN KUKAAN olisi sairastunut masennukseen siksi että olisi jäänyt paikalleen. Paikalleen jääminen tulee masennuksen oireena. HALOO!
Minua toisten humppaaminen, elämöinti ja painostaminen veivät pahempaan suuntaan.
Ketään ei se korvan juuressa kiekuminen ja laukkaaminen auta yhtään.
Ehkä on parempi että painutte keskenänne humppaamaan ja laukkaamaan, kun ette näköjään pysty ymmärtämään mistä tässä sairaudessa on kyse.
Se laukkaaminen ja päkättäminen painaa sairastuneen vain syvemmälle mutaan.
On oikein että painutte hevon kuuseen sairaan ympäriltä moralisoimasta. Ei sen takia että sairas on paha ja tartuttaa teidät paremmat ihmiset, vaan sen takia että te painatte sairasta ihmistä synkempään tilaan.
Olin 10v sitten masentunut ja ihan vitun itsekäs. Toki osasin sen pukea joksikin nöyryydeksi mutta ajatusketjut kulki koko ajan minä-minä-minä akselilla. Ja näin se on monella muullakin, kun nyt katsoo ulkopuolisena, mutta oman kokemuksensa rikastamana.
Ostan tuon empatiajutun siksi, että kun itse lähdin vapaaehtoistoimintaan mukaan, aloin itse parantumaan silmissä. Minusta tuli taas jotenkin merkityksellinen ja ajattelin itseni sijasta sen autettavan parasta. Ja olin ihan vitun hyvä ja pidettykin.
Masennuksen puhkeamisen syyt taas on itselle mielenkiintoisia. Itse luulen että piilevä tulehdus suussa ja 15 kilon ylipaino teki ITSELLÄ jaksamisesta vaikeaa ja kun saikut ei auttaneet, niin yhtäkkiä oli masennusdiagnoosi kourassa ja SSRI-resepti taskussa. Lisäksi ihmissuhteessa oli ongelmia.
Kannatan ehdottomasti sitä, että koitetaan ensin katsoa tarkkaan ihmisen terveydentila tarkoin. Esimerkiksi juuri ylipaino saa aikaan tulehduksellisen reaktion. Nykyään kaiketi masennuksen hoitoon käytettäviin lääkkeisiin sisällytetään juuri tämän vuoksi myös tulehduskipulääke.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen samaa mieltä siitä, että jos ap:n puoliso ei suostu sitoutumaan asianmukaiseen hoitoon, niin ap:lla ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin ottaa lapset ja lähteä. Tuntuu kuitenkin tosi pahalta, miten tässä ketjussa puhutaan masentuneista. Melkein joka kommentissa todetaan miten masentuneet ovat itsekkäitä, ilkeitä, pahantuulisia, vaativia, laiskoja ja vihaisia, miten masennus "tarttuu" ja "sairastuttaa jopa koko suvun". Tällaiset jatkuvasti myrskynmerkkeinä kulkevat masentuneet ovat kyllä aika harvinaisia, ja heillä saattaa olla masennuksen lisäksi myös persoonallisuushäiriö, jos tällainen käytös kestää kovin pitkään. Toki masennus oireilee eri tavoin eri ihmisissä, mutta yleisempää on voimakas syyllisyydentunne ja eristäytyminen kuin jatkuva vihamielisyys ja muiden ihmisten mukaan vetäminen.
Minustakin tuntuu tosi pahalta lukea ketjua. Olen kärsinyt masennuksesta vuosikausia ja melkein tappanut itseni sen takia.
En tappanut, koska ajattelin toisia. En olisi edes koskaan sairastunut, jos en olisi aina ajatellut toisia ennen itseäni.
Paranemisen edellytyksenä kohdallani oli armollisuus itseäni kohtaa, ja sen oivaltaminen, että minä olen tärkeä ja arvokas, enkä yhtään huonompi kuin muut.
Masentunut osaa syyllistää, vihata ja hävetä itseään ihan ilman toistenkin apua.
Eiks uudet tutkimukset osoita, että erityisen empaattiset ihmiset sairastuvat masennukseen harvemmin kuin vähemmän empaattiset? Toki se kuinka empaattinen ihminen oikeasti on ei välttämättä ole sama asia kuin miten empaattiseksi hän itsensä tuntee.
No olen kieltämättä vähän liiankin empaattinen. Imen kaikkien muiden negatiiviset tunteet itseeni kuin pesusieni.
Siksi on mielestäni kohtuutonta kun ihmiset syyttävät sairaita ihmisiä itsekkäiksi paska kiukkuraadoiksi, joita pitäisi hakata kepillä.
Peiliin voisi todellakin katsoa joka ikinen masentuneen läheinen, eikä aina vaan syytellä ja potkia maassa makaavaa.
Siis erityisen tunneälykkäät ihmiset sairastuvat HARVEMMIN masennukseen: http://www.iltalehti.fi/terveys/201704132200102105_tr.shtml
Vierailija kirjoitti:
Olin 10v sitten masentunut ja ihan vitun itsekäs. Toki osasin sen pukea joksikin nöyryydeksi mutta ajatusketjut kulki koko ajan minä-minä-minä akselilla. Ja näin se on monella muullakin, kun nyt katsoo ulkopuolisena, mutta oman kokemuksensa rikastamana.
Ostan tuon empatiajutun siksi, että kun itse lähdin vapaaehtoistoimintaan mukaan, aloin itse parantumaan silmissä. Minusta tuli taas jotenkin merkityksellinen ja ajattelin itseni sijasta sen autettavan parasta. Ja olin ihan vitun hyvä ja pidettykin.
Masennuksen puhkeamisen syyt taas on itselle mielenkiintoisia. Itse luulen että piilevä tulehdus suussa ja 15 kilon ylipaino teki ITSELLÄ jaksamisesta vaikeaa ja kun saikut ei auttaneet, niin yhtäkkiä oli masennusdiagnoosi kourassa ja SSRI-resepti taskussa. Lisäksi ihmissuhteessa oli ongelmia.
Kannatan ehdottomasti sitä, että koitetaan ensin katsoa tarkkaan ihmisen terveydentila tarkoin. Esimerkiksi juuri ylipaino saa aikaan tulehduksellisen reaktion. Nykyään kaiketi masennuksen hoitoon käytettäviin lääkkeisiin sisällytetään juuri tämän vuoksi myös tulehduskipulääke.
Täysin samaa mieltä. Itse olen joskus ollut ahdistunut/masentunut, mutta selvän syyn takia (lapsen terveys). Miten masennus on syntynyt vaikuttaa siihen, kuinka hoidetaan. Jotkut masentuvat syöpään sairastumisesta, jolloin tilanne on suht eri kuin sellaisella, jolla masennukselle ei ole mitään ns. syytä.
Ilman syystä aiheutuvan masennuksenhan epäillään johtuvan jonkinlaisesta tulehdustilasta mitä mm ylipaino aiheuttaa. Tähän tietty joku sanoo, että ei pidä paikkaansa, koska its eon laiha ja masentunut. Ei täysin yksiselitteisesti pidäkään, mutta mm liikumattomuus, ylipaino ja huono ruokavalio altistavat tulehdustilalle, joka synnyttää masennuksen oireet ilman mitään ns. oikeaa syytä. Eri asia on myös ns burnout -peräinen masennustila, missä taas on ollut ylikierroksia ja konkreettista väsymistä.
Masennuksia on myös eriasteisia ja erittäin todellisten ja vakavien masennusteen joukkoon pääsee aina välillä livahtamaan myös diagnoosi-ihmisiä, joilla vain ongelmia elämänhallinnassa ja normaalin elämän sietokyvyssä - näitä on ja nämä ovat syyllisiä siihen, että ns. oikeiden masentuneiden maine menee. Kyllä sieltä löytyy myös niistä paikalleen jäämisestä masentuneita. Kaikki tarinat ovat erilaisia.
Vähän kuten selkäkivut: Oikeat selkäkivut voivat johtua monesta syystä ja ilmetä monin eri tavoin ja monin eri astein. Ja ovat siis pahimmillaan ihan hirveitä. Mutta myös moni lusmu menee selkäkivun taakse piiloon ja pilaa oikein selkäkipuilijoiden maineen. Joku pitää pientä lihaskipua selässä yhtä pahana kuin toinen välilevynpullistumaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikea sanoa kun ei teitä tunne, mutta joskus se ero voi olla parempi sille masentuneellekin. Kun noissa tilanteissa se hyvää tarkoittava puoliso mahdollistaa sen, ettei tarvitse tehdä mitään. Yksin ollessa ne asiat taas on pakko hoitaa, edes sen verran, että hakee kaupasta itselleen ruokaa jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos et kerran halua lähteä, pari neuvoa: Anna lasten tehdä osuutensa kodin töistä, älä sorru paapomiseen. Ja minimoi kaikki turha tekeminen, keskity vain olennaiseen. Pihatyöt ei ole pakollisia. Eikä verhojen vaihto kuusi kertaa vuodessa.
Lakkaa odottamasta mieheltä mitään. Edes sitä kuolemista. Et pety.
Mieheltä?? Ei ap puhunut puolison sukupuolesta mitään. Eikös nyt kuitenkin ole niin, että masentuneista on noin 90 % naisia? Miehet yleensä käsittelevät asiansa punttisalilla ja juoden viinaa tarvittaessa. Loput murheet pyyhkäistään hartiolta kädellä ja sitten mennään eteenpäin uusilla juonilla.
Jep jep. Isäni makasi viikkokausia sängyn pohjalla, kun masennus iski. Nyt sitten on viittä vaille haudassa, kun alkoi lääkitä masennustaan viinalla..
Vierailija kirjoitti:
Mun mies on kanssa masentunut, mutta hakeutunut hoitoon. Ei kaikki masentuneet halua pilata muiden elämää, osa haluaa säästää omaisia omalta synkkyydeltä viimeiseen asti. Että ei tuo ihan perus masennukselta kuulosta, jos haluaa vetää kaikki samaan suohon ja laittaa lasten kodin ulosottoon. Jotain muutakin tuossa on kuin masennus.
Juuri näin. Minä olen sairastanut keskivaikeaa masennusta vuosia, mutta vieläpä osastollakin yritin raivokkaasti rauhoitella läheisiäni, että ei tässä mitään kunhan vähän saan levättyä. Oli todella kauheaa tuntea olevansa vain taakkana muille.
Tietysti masentunut on aina kielteinen ja nyt kun on paremmassa jamassa on kauheaa ajatella miten on altistanut läheisensä sille. En siis ollut koskaan miehelleni ilkeä tai valittanut, mutta kaikki mielipiteeni olivat kuin myrkyttyneitä siinä pahimmassa vaiheessa. Tietyllä tapaa tuokin edisti kyllä paranemista: olin niin loppu ja täynnä vihaa että onnistuin lopulta vetämään rajat esim. suhteessa äitiini.
Niin juu, ja meillä kun on raha-asiat olleet aina hallinnassa, ei mennyt mitään ulosottoon vaikka minusta tulikin työkyvytön. Pärjäämme edelleen, vaikka tällä hetkellä olenkin peruspäivärahalla. Se, että on masentunut ei tarkoita että muuttuisi yhtäkkiä täysin kyvyttömäksi laskemaan ynnälaskua!
Sanoisin ap:lle, että jos mies on hoidon piirissä kannattaa vielä harkita mutta jos mies ei suostu minkäänlaista hoitoa vastaanottamaan, jätä se. Sinun velvollisuutesi on suojella lapsiasi.
Vierailija kirjoitti:
Mitä tarkoitat kiukuttelulla? Oman kokemuksen mukaan masentuneet yrittävät esittää parempaa ja olla mahdollisimman vähänä taakkana muille, sillä häpeävät. Olen myös itse ollut masentunut, enkä kiukutellut (kysyin mieheltä) enkä kaatanut "kaikkea" mieheni tai muidenkaan niskaan. Kävin kyllä terapiassa, käsitin viestistäsi, ettei miehesi ole hoidon piirissä? Sanooko syytä?
Minä kyllä kiukuttelin. Vakava masennusjakso takana, ensimmäinen elämässä. Olin niin rikki ja hajalla, koko olemassaolo tuntui yhdeltä kärsimykseltä, että en kestänyt tavallista elämää ollenkaan: jos mies jätti likaiset astiat siivoamatta, huusin eikö hän yhtään ajattele miten sotkuinen koti vaikuttaa minun olooni. Jos teki ruokaa väärällä tavalla, murjotin että en voi syödä sitä kun ei ole muutenkaan ruokahalua tämän masennuksen takia. Enkä siis tehnyt tätä tahallani, tiedostin itse olevani epäreilu mutta kun se tuska oli niin valtava että kai sitä jotenkin piti jakaa. Ja koko pahimman ajan (monta kuukautta) mies joutui käymään kaupassa, tekemään ruuat, käyttämään minua apteekissa, patistelemaan hereille aamulla ym. ym. Minusta ei ollut mihinkään, paitsi itkemään ja valittamaan ja makaamaan sängyssä, puhuinkin vain synkistä ja negatiivisista asioista. Masentunut on usein itsekäs, ei tahallaan vaan koska ei muuhun pysty. Mutta se on läheisille äärettömän rankkaa myös. En ymmärrä miten avomieheni jaksoi tuon pahimman yli. Olimme vielä molemmat työttöminä, eli töihinkään ei päässyt tilannetta karkuun. En tiedä olisinko itse pystynyt samaan, katsomaan vierestä avuttomana miten toinen kärsii päivästä toiseen, vihaa itseään ja maailmaa eikä pysty mihinkään - olisi varmaan hermot mennyt, että nyt ylös siitä! Ajatuskin, että tilannetta jatkuisi VUOSIA... voi olla, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin pelastaa itsensä ja lapset. Ja mieskin voisi hyötyä ihan vaikka laitosjaksosta, jos nyt sellaiselle nykyaikana pääsee. Ei se puoliso tai lapset ole oikea avunlähde, vaan ammattilaiset.
Vierailija kirjoitti:
Hae apua ja siten tilaa ajatella mitä SINÄ elämältäsi haluat.
Eli: soita alueesi lapsiperheiden sosiaalitoimeen ja pyydä apua (kotipalvelu ym). Sitten soita alueesi vammaispalvelutoimistoon sosiaalityöntekijälle ja kerro miehesi sairauden aiheuttamista/siitä seuranneista vaikeuksista. Miehesi saa avustajan. Avustajan kuka tekee asioita miehesi kanssa/puolesta, niitä asioita, jotka normaalissa tilanteessa miehesi hoitaisi. Avustajan voi saada ihan pelkkään patisteluun ja kannustamiseen.
Toisekseen: varatkaa tai varaa aika miehesi omalääkärille/hoitavalle taholle ja kerro tilanteesta. Monesti se auttaa enemmän kuin pelkän potilaan näkeminen ja kertomus.
Hoitoa voidaan muuttaa, vaihtaa tai lisätä.Sinulla on oikeus myös omaan elämääsi ja olla oma itsesi eikä vain toisen vartija ja varjo.
Ennen kaikkea pyydä apua itsellesi. Saat lapsille hoitajan jos menet esim.keskustelemaan jonnekin. Selvitä itsellesi ja itsesi kanssa miten siitä eteenpäin.
Sinulla on oikeus esittää miehelle vaatimus siitä mitä hänen tulisi tehdä, jotta jaksat olla tukena ja ylipäätään voi sellaista edes pyytää.
Se vaatii vähintään sen, että hakee apua jos ei voi hyvin. Jos ei itsensä tähden niin lastensa ja sun.
Mikäli ei niin tee niin ei voi sinuktakaan jatkuvaa venymistä vaatia.T: been there ja eronnut
Masennus ei tee ihmisestä vaikeavammaista. Näin ollen hän ei voi saada avustajaa. Muutenkin uskosi kunnallisiin palveluihin on häkellyttävä.
Vierailija kirjoitti:
Voisiko joku masentunut/joskus masennuksen sairastanut avata hieman sitä sairautta? Mitä te ajattelette, ja miksi kaikki tuntuu pa*kalta? Jos tiedätte että olette masentuneita ja ajatukset ovat synkkiä, ettekö pysty sitten "tsemppaamaan" (anteeksi huono sanavalinta)? Korostaisin nyt, että en todellakaan kettuile, vaan olen aidon kiinnostunut, haluan ymmärtää. Entä miksi masentuneet kaatavat omaa pahaa oloaan lähimmäisiinsä? Kyselen siksi, koska minulla ei ole minkäänlaista kokemusta masennuksesta, mutta olen kiinnostunut siitä, jotta voisin ymmärtää paremmin.
t.kiinnostunut
Selitän sinulle vähän masennuksen fysiologista pohjaa. Hyvin yksinkertaistettuna, stressaantuneena elimistön kortisolitasot nousee. Kun stressi on kroonista, ne ovat pysyvästi koholla. Kohonneet kortisolitasot tuhoavat aivoissa yhteyksiä ja heikentävät uusien luomista. Aivot toimii normaalistikin niin, että usein käytetyt yhteydet vahvistuu ja aivot valitsevat ne helpommin. Masentuneella aivot jäävät jumittamaan niihin kielteisiin yhteyksiin ja sitten kortisoli tuhoaa niitä myönteisiä. Masentunut ei siis PYSTY ajattelemaan myönteisesti, koska yhteyksiä ei ole eikä aivot jaksa luoda uusia.
Tämän takia koetun stressin eliminointi ja rentoutustekniikoiden opettelu on masennuksessa äärimmäisen tärkeää. Tämä asia myös todella huonosti ymmärrettään psykiatrien parissa. Lisäksi on tärkeää eliminoida se, mikä stressin ensi kädessä aiheutti. Ongelmalliseksi asian tekee se, että tuon kroonisen stressin voi aiheuttaa asia mitä ei mitenkään päällepäin näe: vaikkapa persoonallisuushäiriö joka luo sisäistä ristiriitaa, pienet neurologiset vaikeudet jotka eivät käy käytöksessä tai ihan vaan ihanneminän ja todellisen minä välinen liian suuri ero. Lisäksi osalla ihmisistä on temperamentista ja fyysisistä syistä johtuen kovin korostuneet stressireaktiot elimistössä. Erityisherkät on usein juuri tällaisia, pienikin stressi on heidän keholleen iso ja siksi olisi erityisen tärkeä oppia aktivoimaan parasympaattista hermostoa.
Täytyy siis ehdottomasti ymmärtää että masennus ei ole MIELEN sairaus missään perinteisessä psykoanalyyttisessä mielessä. Se on mitä suurimmassa määrin olemassa fyysisellä taholla, ja ratkaisun avaimet löytyvät sieltä fyysiseltä tasolta. Ensin täytyy oppia rentoutumaan, että voi alkaa selvittää miten ne stressin aiheuttaneet ongelmat ratkaistaisiin, muuttaa lapsuudessa opittuja huonoja reagointitapoja jne.
Nykyteorian mukaan masennuslääkkeet tukevat aivojen uudistumista. Tämän takia niitä ei koskaan pitäisi syödä ilman terapiaa tai muuta toimintaa mikä oikeasti edistäisi uusien yhteyksien luomista aivoissa: jos tilanne pysyy täysin samana, lääkkeet valitettavasti usein vain vahvistavat niitä kielteisiä yhteyksiä.
Olen itse ollut seitsemän vuotta masentunut ja vihdoin olen tämän kaiken selvittänyt itselleni ja saanut hiukan parannettua itseäni. Ihmeellinen ja ihana mieheni on tukenut minua kaiken tämän ajan. Masennuksesta on mahdollista parantua, mutta valitettavasti se on tehtävä itse eikä tie ole helppo. Eikä ehkä koskaan kuntoudu työkykyiseksi, kuten en luultavati minäkään, mutta kuitenkin aika paljon.
Sähköhoito on muuten ilmeisesti todella tehokasta, koska se ikään kuin buuttaa aivot. Harmittaa melkein ettei minun ole kokeiltu sitä.
Voimia ap:lle.
Ei kannattaisi laukoa tuollaisia "pohdintoja" joissa yhdistetään masennus laiskuuteen.
Masentuneet ovat olleet pitkiä aikoja liian vahvoja, ja yrittäneet olla liiankin tunnollisia ja ahkeria.
Masennus pelastaa ihmisen, koska se pakottaa pysähtymään.
Koko ketju on huolestuttavaa luettavaa. Ihmisten asenteet sairastuneita puolisoita kohtaan ovat aika epäinhimillisiä.
Syyllistäminen, tiuskiminen, painostaminen ja marttyyrointi ei paranna ketään masentunutta.
"Mene hoitoon!" kireiden äänijänteiden välistä alentuvasti kehottaen, ei saa ketään kokemaan itseään niin arvokkaaksi ja tärkeäksi että uskaltaisi ajatella ANSAITSEVANSA apua. Lausahdus TUNTUU häpäisevältä ja syyttelevältä.