Onko muita, joiden vanhemmat ovat erollaan huonontaneet/pilanneet teidän elämänne?

Jos edunvalvottavan varallisuus on iso, on edunvalvonnassa pääpaino edunvalvojan ammattitaidolla ja puolueettomuudella päämieheensä nähden. Siksi mä voitin. Saatiin kenet mä ehdotin. Ei siinä mitkään kääkät puolisot saa sellaisia varoja hallintaansa. Se ois pitänyt nähdä jo kaukaa, ihmeellistä, ettei kukaan oikeusoppinut tai maistraatti tätä voinut mulle heti sanoa, että näin se on, jännitin kuulausien ajan kuitenkin ainakin jonkinverran, että mitä oikeus päättää.

ap

Elämä nyt ei tietenkään pilalle mennyt, mutta kyllä työstän edelleen kolmikymppisenä melkein 20 vuoden takaisen vanhempieni avioeron seurauksia. Kyse ei ole itse erosta, että se olisi itsessään traumatisoinut, vaan siitä, miten äärimmäisen huonosti vanhempani sen hoitivat. Luettelen vaikkapa ranskalaisilla viivoilla heidän tekemiään suurimpia virheitä joiden seuraukset kummittelevat edelleen elämässäni:

- Ongelmat pidettiin salassa, kunnes yhtäkkiä meille lapsille ilmoitettiin erosta. Isä muutti seuraavana päivänä pois ja siitä alkoi täysin puskista koko elämän mylläys uuteen uskoon jossa lapset vain roikkuivat mukana tietämättä koskaan mitä seuraavaksi tapahtuu tai miksi.

- Meitä lapsia käytettiin härskisti kiistakapuloina ja aseena toista vastaan. Kumpikin mustamaalasi toista ja yritti manipuloida meitä lapsia kertomaan lastenvalvojalle mitä vanhemmat halusivat. Teit miten tahansa, niin miellytit toista ja samalla loukkasit toista vanhempaa.

- Lopulta kummallakin oli kiire päästä elämään omaa elämäänsä ja me lapset muistutimme kumpaakin ikävästi siitä niin vihatusta ex-puolisosta. Meitä palloteltiin, käytettiin edelleen kiusanteon välineinä muttei haluttu kuitenkaan kummankaan nurkkiin liiaksi pyörimään. Pysyvää kotia meillä lapsilla ei oikeasti ollut eron jälkeen. Kummankin vanhemman luona oltiin ylimääräisiä. 

- Me lapset emme saaneet näyttää tai ilmaista mitään negatiivisia tunteita eroon liittyen. Emme sen aikana emmekä koskaan sen jälkeen. Ahdistuksen näyttämisestä rangaistiin ja syyllistettiin ankarasti. Myös murrosiän myrskyt täytyi tukahduttaa, kumpikaan vanhemmistamme ei sietänyt enää ollenkaan minkäänlaista vastustusta tai pahan olon ilmaisua.

Nämä johtivat siihen, että nyt vielä aikuisenakin oireilen perusturvallisuuden puutteesta ja koen häpeää surun, vihan tai ahdistuksen näyttämisestä ulospäin. Välit kumpaankin vanhempaan on asiallisen etäiset, enkä usko että pystyn koskaan enää näkemään heitä äitinä ja isänä. Lapsena koetuista hylätyksi tulemisen tunteesta, turvattomuudesta ja pelosta on edelleen vaikea puhua. Kuten tällä palstalla, niin myös oikeassa elämässä näiden tunteiden tunteminen kielletään ja niitä vähätellään samaan tapaan: "Älä jaksa olla muka-ahdistunut 20 vuotta vanhoista asioista", "Ajattelitko sitten, että olisi ollut parempi jos vanhempasi olisivat olleet väkisin yhdessä SINUN takiasi?", "Eikö vanhemmillasi ole mielestäsi oikeutta olla onnellinen?" Erosta ei saanut kokea negatiivisia tunteita sen aikana eikä sen jälkeen. Se on ehkä ollut suurin kompastuskivi kun on pitänyt käsitellä omia tunnelukkoja ja työstää niiden vaikutusta aikuiselämän käyttäytymismalleihin.

Niinpä. Mullakin äiti istutti minuun vihaa ja sitten haukkui, jos ystävän kanssa se näkyi, minua. Mun ois pitänyt ymmärtää muita ja itseänikin, vaikkei mua tarvinnut kenenkään ymmärtää. Varsinkaan äitini, mutta äiti kertoi myös, ettei muidenkaan tartte mua ymmärtää. En toedä, mitä hän oikein ajatteli, että minne mä pistän sen kaiken vihan, jota hän antoi minulle. Ei varmaan ajatellut mitään. Kuitenkin minun piti aina ajatella muita siis niin, ettei vihaa saanut näyttää jne. Siis omille kavereille! Aivan sairasta, aivan kuin NÄMÄ olisivat olleet niin hyvin kasvatettuja, etteikö MULLE ois voinut näyttää kyllä omaa vihaansa. Saatana jos saisin vielä nolata nekin vittupäät siitä hyvästä, että silloin en puolustautunut.

ap

Onko sulla 125 siis kummankin vanhemman puolelta sisarpuolia?

ap

Lakkaa kivikissa solvaamasta vanhempiasi ja hoida se oma kuuppasi kuntoon. Todellisuus ei toiseksi muutu vaikka sä vänisisit täällä maailmanloppuun asti.

Vierailija kirjoitti:

Lakkaa kivikissa solvaamasta vanhempiasi ja hoida se oma kuuppasi kuntoon. Todellisuus ei toiseksi muutu vaikka sä vänisisit täällä maailmanloppuun asti.

Miten niin solvaan vanhempiani? Jos äiti oli epärealistisissa kuvitelmissa isäni nainut, sittemmin tästä eron ottanut, vihaa minuun upottanut paska, niin hän oli. Hän ei näe vikojaan, mutta syytti ja syyttää yhä kyllä muita omista virheistään. Miksei tästä saisi puhua? Pitäisikö minun nyt vain syyllistyä ja istua masentuneena kotona, koska hän keksi minua syyttää itsensä virheistä, mitä? Niinkö sä sen mulle haluat? Häh?!!

ap

Vierailija kirjoitti:

Onko sulla 125 siis kummankin vanhemman puolelta sisarpuolia?

ap

Ei sisarpuolia. Meitä oli 3 sisarusta, eron aikaan 7-15 vuotiaita. Kaikki oireilimme eron aikana kun täytyi vain "sopeutua" hallitsemattomiin ja odottamattomiin muutoksiin elämissämme. Ja meillä kaikilla on tuo aika myös näkynyt aikuisiän käyttäytymismalleissa.

Pahempi minusta oli etteivät eronneet vaan riitelivät ja haukkuivat toisiaan koko lapsuuteni.Edelleen ovat yhdessä,nykyisin välit suht asialliset,mutta en edelleenkään tajua miksi roikkua yhdessä...Molemmilla oli ja on edelleen irtosuhteita...onko tietyn ikäluokan tosiaan vaikea erota?

Tällaiset kiistat olisi hyvä sopia sukulaisten kesken hyvän ruuan ääressä. Tälläkin palstalla esitellyt nimimerkki "Äityliinin" ruokareseptit saisivat monet solmut aukeamaan.

Esimerkiksi öljyssä uppopaistettu ja sitten kermassa haudutettu possunkassler ja siihen höysteeksi Äityliinin puolet lanttulaatikkoa/puolet voita - herkkuresepti takaisivat keskusteluun sopuisan ilmapiirin.