Miksi sosiaalisesti kömpelöt jätetään usein yksin opiskelu/työympäristössä

Olen huomannut nykyisessä työpaikassani olevani sosiaalisesti kömpelö. En vain osaa jutella rennosti ja luonnollisesti ihmisten kanssa. Minuun ei suhtauduta samalla tavoin kuin muihin. Minuun suhtaudutaan varauksella, ja tuntuu, että minusta ei pidetä ja oudoksutaan. Minussa on jotakin, en vain pääse porukkaan mukaan. Ärsytän muita tahattomasti, kukaan ei ole kiinnostunut tutustumaan, he eivät osaa tai halua jutella minulle. Olen yrittänyt tutustua ja jutella muille aktiivisesti, pyytänyt heitä vaikka mihin ja yrittänyt sopia kaikkea yhteistä, jotta tutustuttaisiin. Olen järjestänyt juhlia ja tapahtumia, vedän työryhmiä, otan vastuuta yhteisistä asioista. Olen aktiivinen työssäni., hoidan tehtäväni yli odotusten. Mutta ei. Se ei ole poikinut mitään. Minua vierastetaan, ei haluta lähteä mihinkään tai olla tekemisissä. Ei tulla samaan pöytään ruokalassa. Huomaan muiden suhtautumisen minuun ja alan jännittää sosiaalisissa tilanteissa. Ajatus ei kulje kunnolla ja tulee sen vuoksi sanottua kaikkea tyhmää. Ja näin minusta tulee kömpelö. Olen jo keski-ikäinen ja tunnen näin ensimmäistä kertaa elämässäni. Nykyinen työpaikkani on yliopisto, mutta niin olivat edellisetkin, lisäksi muita oppilaitoksia ja kouluja, joissa olen tuntenut olevani osa ryhmää. En yhtään ymmärrä, mistä ero nykyisessä työpaikassani johtuu.

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut nykyisessä työpaikassani olevani sosiaalisesti kömpelö. En vain osaa jutella rennosti ja luonnollisesti ihmisten kanssa. Minuun ei suhtauduta samalla tavoin kuin muihin. Minuun suhtaudutaan varauksella, ja tuntuu, että minusta ei pidetä ja oudoksutaan. Minussa on jotakin, en vain pääse porukkaan mukaan. Ärsytän muita tahattomasti, kukaan ei ole kiinnostunut tutustumaan, he eivät osaa tai halua jutella minulle. Olen yrittänyt tutustua ja jutella muille aktiivisesti, pyytänyt heitä vaikka mihin ja yrittänyt sopia kaikkea yhteistä, jotta tutustuttaisiin. Olen järjestänyt juhlia ja tapahtumia, vedän työryhmiä, otan vastuuta yhteisistä asioista. Olen aktiivinen työssäni., hoidan tehtäväni yli odotusten. Mutta ei. Se ei ole poikinut mitään. Minua vierastetaan, ei haluta lähteä mihinkään tai olla tekemisissä. Ei tulla samaan pöytään ruokalassa. Huomaan muiden suhtautumisen minuun ja alan jännittää sosiaalisissa tilanteissa. Ajatus ei kulje kunnolla ja tulee sen vuoksi sanottua kaikkea tyhmää. Ja näin minusta tulee kömpelö. Olen jo keski-ikäinen ja tunnen näin ensimmäistä kertaa elämässäni. Nykyinen työpaikkani on yliopisto, mutta niin olivat edellisetkin, lisäksi muita oppilaitoksia ja kouluja, joissa olen tuntenut olevani osa ryhmää. En yhtään ymmärrä, mistä ero nykyisessä työpaikassani johtuu.

Ehkä yrität liikaa? Ehkä työpaikallasi ei ole ollut tapana osallistua kaiken maailman kissanristiäisiin? Ehkä työkaverisi pelkäävät, että saavat sinusta helposti riippakiven, jolle ei riitä pelkkä työkaveruus vaan haluaisit ystävystyäkin ja viettää aikaasi työkavereiden kanssa myös työajan ulkopuolella? 

Muistan kerran harjoituksessa, kun eräs henkilö kysyi mennäänkö samaan aikaan syömään. Olin niin työn touhussa että totesin jääväni tekemään hommat loppuun. Sen jälkeen mentiin kokoajan omaan aikaan syömään, koska jäin aina tekemän töitä. Kun työpari vaihtui ja hän kysyi samaa pysähtyin miettimään, että jos nyt sanon eti niin sitten käy samoin joten menin. Senjälkeen mentiin aina syömään samaan aikaan, tosin me oltiinkin hyvä tiimipari ja tultiin toimeen eikä otettu mitään vakavasti. Jos oli hiljainen hetki niin oli. Välillä puhuttiin kuin papupadat, joskus pietettiin tauot eriin aikaan, mutta ei pietetty pahana jos toinen päätti tulla matkaan. Oi niitä aikoja.

Se menee just noin, että huomaa muiden suhtautuvan oudosti sinuun ja sitten menee vielä enemmän sanoissa sekaisin. Parempi olla vaan hiljaa? Miksi pitää suhtautua oudosti muihin ihmisiin ja arvostella? Onko se niin kauheaa, jos on ujompi? Voisin luetella heti vaikka kuinka monta paljon pahempaa vikaa ihmisessä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä vähän aiheen vierestä, mutta mitä mieltä olette siitä, jos lapsille opetetaan, ettei ketään pitäisi jättää yksin? Kannatatteko? Sieltä päiväkotien ja koulujen pihoiltahan se lähtee, millaisia rooleja itse kukin ottaa myöhemmässäkin elämässään luotevimmin.

Minusta päiväkotien henkilökunnan tehtävä on opettaa lapsille, miten porukkaan mennään mukaan. Ja se ei tapahdu niin, että nyt Jessica-prinsessalle pitää erikseen esittää kutsu vaan Jessica menee mukaan kuten kaikki muutkin. 

Ilman muuta. Jos Jessica-prinsessa on ujo, pitää häntä rohkaista. Aikuiselle se on jo liian myöhäistä. Mutta kun Jessica-prinsessa on ujo ja toiset eivät halua häntä leikkiin, niin näille toisille voi myös opettaa, ettei ketään jätetä yksin. Jessica-prinsessa on varmasti ihan kiva, kun saa rohkeutta ja sitä voi olla vaikea kerätä, kun muu porukka huutaa, et me ei haluta leikkiä sun kanssa. Vaikea homma lasten kasvattaminen.

Tottakai. Päiväkoti ja koulu on lapsen työtä eikä töissä voi sanoa, että me ei tehdä töitä sun kanssa tai mä en tule tuohon projektiin, jos toi on mukana.

Lapsille olisi hyvä myös opettaa, ettei porukkaan kuuluminen ole mikään ihmisarvon mittari. Jos tuntuu, ettei jonkun porukan kanssa ole mitään yhteistä eikä löydy mitään juteltavaa, niin ei ole mikään pakko pyrkiä koko porukkaan, jos ei halua. Ihan liian moni tuntuu tekevän ongelman siitä, ettei pääse porukkaan, johon ei todellisuudessa haluaisikaan päästä. 

Tuon tähän keskusteluun oman, sosiaalisesti kömpelön henkilön näkökulmani.

Olin koulukiusattu lähes koko peruskoulun ajan, ja kiusaamisen tuloksena opin olevani vastenmielinen henkilö, jonka seurassa kukaan ei halua olla. Tätä vastenmielisen ihmisen leimaa rakennettiin esimerkiksi siten, että luokkalaiseni siirsivät pulpettejaan kauemmaksi minusta, jos joutuivat istumaan vieressäni tunneilla. Ja tämähän toki tehtiin hyvin suurieleisesti, jotta varmasti huomaisin mistä on kyse. Samoin jos joku joutui esimerkiksi olemaan parini jollain tunnilla, tämän piti kovaan ääneen huutaa "hyi vittu!" ja sen jälkeen koko paritehtävän ajan esittää oksentavansa. Ja pysyä minusta mahdollisimman kaukana, kuin minusta olisi voinut saada ebolatartunnan.

Lisäksi minulle sanottiin suoraan, että olen kuvottava ja vastenmielinen, eikä kukaan pidä minusta tai halua olla kaverini, ja saisin kuulemma kuolla pois. Luokkalaiseni myös väittivät minun haisevan, mutta se oli kyllä vain yksi osa kiusaamista, eikä mitenkään todenperäistä.

Tämä johti siihen, että nyt vielä 24-vuotiaanakin olen hyvin epävarma itsestäni. Minulle on jäänyt ajatus siitä, että olen epämiellyttävä ja viallinen, ja sitä ajatusta en saa koskaan täysin poistumaan. Tämän vuoksi minun on hyvin vaikea lähestyä toisia. Opiskelen yliopistossa, mutta en ole oikein saanut sieltä kavereita. Ajattelen, etten voi mennä esim. mukaan ruokalaan, ellei minua erikseen pyydetä, koska en vain usko, että kukaan voisi viihtyä seurassani. En ole ylimielinen tai vaadi mitään erityiskohtelua, olen vain todella epävarma.

Olen vasta nyt aikuisiällä tajunnut, ettei minussa oikeasti ole mitään vikaa, mutta tuo kiusaaminen jätti niin syvät jäljet, että niitä on vaikeaa enää korjata täysin.

Todella ikävää luettavaa!

Tämän keskustelun aloitus siis. Muuta en lukenut koska olen patalaiskaxDD

Vierailija kirjoitti:

Tuon tähän keskusteluun oman, sosiaalisesti kömpelön henkilön näkökulmani.

Olin koulukiusattu lähes koko peruskoulun ajan, ja kiusaamisen tuloksena opin olevani vastenmielinen henkilö, jonka seurassa kukaan ei halua olla. Tätä vastenmielisen ihmisen leimaa rakennettiin esimerkiksi siten, että luokkalaiseni siirsivät pulpettejaan kauemmaksi minusta, jos joutuivat istumaan vieressäni tunneilla. Ja tämähän toki tehtiin hyvin suurieleisesti, jotta varmasti huomaisin mistä on kyse. Samoin jos joku joutui esimerkiksi olemaan parini jollain tunnilla, tämän piti kovaan ääneen huutaa "hyi vittu!" ja sen jälkeen koko paritehtävän ajan esittää oksentavansa. Ja pysyä minusta mahdollisimman kaukana, kuin minusta olisi voinut saada ebolatartunnan.

Lisäksi minulle sanottiin suoraan, että olen kuvottava ja vastenmielinen, eikä kukaan pidä minusta tai halua olla kaverini, ja saisin kuulemma kuolla pois. Luokkalaiseni myös väittivät minun haisevan, mutta se oli kyllä vain yksi osa kiusaamista, eikä mitenkään todenperäistä.

Tämä johti siihen, että nyt vielä 24-vuotiaanakin olen hyvin epävarma itsestäni. Minulle on jäänyt ajatus siitä, että olen epämiellyttävä ja viallinen, ja sitä ajatusta en saa koskaan täysin poistumaan. Tämän vuoksi minun on hyvin vaikea lähestyä toisia. Opiskelen yliopistossa, mutta en ole oikein saanut sieltä kavereita. Ajattelen, etten voi mennä esim. mukaan ruokalaan, ellei minua erikseen pyydetä, koska en vain usko, että kukaan voisi viihtyä seurassani. En ole ylimielinen tai vaadi mitään erityiskohtelua, olen vain todella epävarma.

Olen vasta nyt aikuisiällä tajunnut, ettei minussa oikeasti ole mitään vikaa, mutta tuo kiusaaminen jätti niin syvät jäljet, että niitä on vaikeaa enää korjata täysin.

Ymmärrän ongelmasi, mutta se ei ole sun nykyisten opiskelukavereidesi tai tulevien työkavereidesi syytä etkä voi vaatia heidän kohtelevan sua eri tavalla kuin kohtelevat muitakaan. Vain sinua kiusanneet ovat vastuussa menneisyytesi tapahtumista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon keskusteluun sosiaalisesti taitavan ekstrovertin näkökulmaa. Pyrin yleensä huomioimaan muut eri tilanteissa, kannustan varautuneempia kertomaan mielipiteensä, pyydän heitä mukaan ja otan luontevasti tiimeissä vastuun projektin etenemisestä ja tuotoksen esittämisestä. Moni introvertti ehkä ajattelee, että tämä kaikki sujuu ekstroverteiltä helposti, mutta oikeasti se on aika raskasta. Lounaalla, joka kuitenkin on tarkoitettu työntekijän latautumiseen, ei haluaisi olla samanlaisessa "tiiminvetäjän" roolissa, kuin mitä joutuu työkseen aika paljon tekemään. On helpompi ja miellyttävämpi työskennellä ja lounastaa sellaisen työkaverin kanssa, joka itsekin tuo vuorovaikutukseen jonkinlaisen panoksen.

Ihaninta on lounastaa ihmisten kanssa, joita ei haittaa, vaikka olisin hetken hiljaakin, olla oma itsensä. Joko puhua ja pälpättää tai olla hiljaa. Ihan sama. Sut hyväksytään. Onko se sittenkin niin, että teille sosiaalisillekin voi tulla vaivautunut olo? Mulle meinaan tulee, jos olen samassa tilassa jonkun ei niin hyvin tuntemani ihmisen kanssa, eikä kumpikaan sano mitään? Olenko sittenkin sosiaalinen, jos epäsosiaaliset eivät tajua edes vaivautua tilanteista? Senkun möllöttävät sitä suupalttia ja odottavat jotain näytöstä ja numeroa.

Olen ensimmäisen kommentin kirjoittaja. Totta kai sosiaalisillekin voi tulla vaivautunut olo ja tuleekin, koska sen sosiaalisemman oletetaan ottavan vastuu keskustelun etenemisestä silloin, kun keskustelu ei suju luontevasti. Aina ei jaksaisi kantaa huolta toisten viihtymisestä ja osallistumisesta vaan olisi mukavaa saada olla rennosti. Osaan kyllä tarvittaessa pitää yllä keskustelua vaikka miten varautuneen kumppanin kanssa, mutta tämä ei tarkoita, että olisin nauttinut keskustelusta. Jälkeenpäin olo voi olla uupunut.

Minusta on muuten outoa, että tässä ketjussa monen mielestä ekstrovertit ovat ryyppäämisestä kiinnostuneita tyhjäpäitä ja introvertit haluaisivat keskustella syvällisesti. En kyllä lähtisi tällaisia luonnehdintoja tekemään. Minä voin puhua yhtä lailla niin ryyppäämisestä kuin politiikastakin, mutta mietin, missä seurassa sanon mitäkin, eikä kumpikaan näistä sovi aiheeksi lounaspöytään puolituttujen kollegoiden kanssa.

Vaikka olen itse isoissa porukoissa hyvinkin hiljainen, en myöskään jaksa noita ekstrovertit ovat tyhjäpäitä -luonnehdintoja, ja että introvertit olisivat välttämättä älykkäämpiä. Itsestäni kun tiedän, etten ole :) Edelleen olen kuitenkin sitä mieltä, että on moukkamaista olla pyytämättä niitä hissukoita porukkaan. Tottakai itsekin joskus karkaan yksityisille lounastapaamisille, enkä sietäisi jos joku työkaveri yrittäisi ängetä mukaan, mutta silloin kun ollaan isommalla porukalla menossa, niin siinä on kyllä muutenkin niin monenlaista persoonaa ja elämäntarinaa yhden pöydän ääressä, että aina siihen mielestäni mahtuu yksi tai muutama lisääkin, ja hyvin mahtuu istumaan hiljaakin. Voisi lopettaa jo hiljaisempien mollaamisen. Sitä olen itsekin katsonut ihan jostain ala-asteelta asti, että nyt riitti ämmät. Tietenkään en ole enää aivan yhtä hissukka kuin pahimpina vuosina. Vieläkin tekee pahaa muistaa niitä.

Samaa mieltä, jos ne muut kuitenkin pyydetään. En kuitenkaan ole koskaan ollut työpaikassa, jossa ketään olisi pyydetty mukaan lounaalle. Lounaalle ei nimittäin tarvitse erikseen pyytää, koska lounastauko on kaikilla ihan lakisääteinen ja jokainen lähtee syömään juuri silloin, kun on itsellä nälkä ja tauko töiden puolesta on mahdollista. Joskus menee yksin, joskus kaksin ja joskus lähtee isomman porukan mukaan. Ihan pyytämättäkin. 

Ihminen lähtee syömään, kun on nälkä. Sitäkö tarkoitat? Mulla on kyllä ollut joskus töissä silleen, että on huikkailtu kuka lähtee, mutta sitten ympyrät vaihtuivat ja piti etsiä jotain uutta. Joskus myös livahdin läheisen työkaverin kanssa kahdestaan juorulounaalle, eikä edes haluttu muita sinne. Varmasti muutkin toimivat noin, ainakin välillä.

Luetteko te siellä työpaikoilla toistenne ajatukset, että nyt lomps lounaalle, hih. Tai siis miten, jos kukaan ei sano mitään? Jos haluan jonkun kanssa lounaalle, niin lähdenkö vaan imuun vai miten siis te, joilla ei kysellä?

Meillä sen kyllä huomaa, kun ihmiset lähtee tiettyyn kellonaikaan valumaan hissejä kohden. Ne on menossa syömään, vaikka eivät sitä välttämättä kaikki ääneen sanokaan. Ja meidän yksikkö tapaa istua samaan aikaan samassa pöydässä, jos seuraan haluaa liittyä, niin siihen joukon jatkoksi vaan. Toinen porukka lähtee syömään vähän myöhemmin ja istuu vaihdellen eri puolilla ravintolaa, joten heidän löytämisensä voi olla vaikeaa, ellei etukäteen ole sovittu syömään menosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kertokaa te sosiaaliset ihmiset, pitääkö minun ennakkoluuloni paikkansa: käsittääkseni tosi puheliaat ihmiset ovat usein sellaisia, jotka nauttivat puhumisesta, äänessä olemisesta ja huomiosta. Vai olenko väärässä? Onko sekin pelkkää raskasta showta?

En suoraan sanoen ymmärrä, ketä ja miksi se häiritsee, jos työ- tai opiskelijaruokalassa pöydässä istuu henkilö, joka on mukava, reagoiva ja hyväkäytöksinen, mutta puhuu vähemmän kuin te. Mitä vikaa on kuuntelijan roolissa? Mua ei ainakaan kiinnosta laskea ja puntaroida, kuka sanoi mitä minkäkin verran.

Ymmärrän, että vapaa-ajalla halutaan valikoida seura ja kertoa ne suurimmat salaisuudet.

Lyhyesti: ennakkoluuloillasi ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa ja ketään ei häiritse jos rauhallisempi kaverikin istuu pöydässä lounaalla. Ketjun aloitus koski sitä, pitääkö näitä ujoja/kömpelöitä käydä erikseen nykimässä mukaan.

Ei, vaan ketjun aloitus koski sitä, että miksi kömpelöt jätetään yksin. Vääristät nyt jotenkin, mutta ehkä se on tapasi.

Vääristän jotenkin, mutta et edes osaa sanoa miten? Mielestäni en vääristä mitään. Viestissä johon vastasin, ihmeteltiin että ketä häiritsee pöydän päässä hiljaisempi ja kuunteleva ihminen ja siihen vastasin ettei näin olekaan. Keskusteluhan on alusta asti pyörinyt (ainakin omalta osaltani) sen ympärillä, pitääkö hiljaisemmat erikseen huomioida pyytämällä heidät mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon tähän keskusteluun oman, sosiaalisesti kömpelön henkilön näkökulmani.

Olin koulukiusattu lähes koko peruskoulun ajan, ja kiusaamisen tuloksena opin olevani vastenmielinen henkilö, jonka seurassa kukaan ei halua olla. Tätä vastenmielisen ihmisen leimaa rakennettiin esimerkiksi siten, että luokkalaiseni siirsivät pulpettejaan kauemmaksi minusta, jos joutuivat istumaan vieressäni tunneilla. Ja tämähän toki tehtiin hyvin suurieleisesti, jotta varmasti huomaisin mistä on kyse. Samoin jos joku joutui esimerkiksi olemaan parini jollain tunnilla, tämän piti kovaan ääneen huutaa "hyi vittu!" ja sen jälkeen koko paritehtävän ajan esittää oksentavansa. Ja pysyä minusta mahdollisimman kaukana, kuin minusta olisi voinut saada ebolatartunnan.

Lisäksi minulle sanottiin suoraan, että olen kuvottava ja vastenmielinen, eikä kukaan pidä minusta tai halua olla kaverini, ja saisin kuulemma kuolla pois. Luokkalaiseni myös väittivät minun haisevan, mutta se oli kyllä vain yksi osa kiusaamista, eikä mitenkään todenperäistä.

Tämä johti siihen, että nyt vielä 24-vuotiaanakin olen hyvin epävarma itsestäni. Minulle on jäänyt ajatus siitä, että olen epämiellyttävä ja viallinen, ja sitä ajatusta en saa koskaan täysin poistumaan. Tämän vuoksi minun on hyvin vaikea lähestyä toisia. Opiskelen yliopistossa, mutta en ole oikein saanut sieltä kavereita. Ajattelen, etten voi mennä esim. mukaan ruokalaan, ellei minua erikseen pyydetä, koska en vain usko, että kukaan voisi viihtyä seurassani. En ole ylimielinen tai vaadi mitään erityiskohtelua, olen vain todella epävarma.

Olen vasta nyt aikuisiällä tajunnut, ettei minussa oikeasti ole mitään vikaa, mutta tuo kiusaaminen jätti niin syvät jäljet, että niitä on vaikeaa enää korjata täysin.

Ymmärrän ongelmasi, mutta se ei ole sun nykyisten opiskelukavereidesi tai tulevien työkavereidesi syytä etkä voi vaatia heidän kohtelevan sua eri tavalla kuin kohtelevat muitakaan. Vain sinua kiusanneet ovat vastuussa menneisyytesi tapahtumista.

Miksi näin paljon alapeukkuja. Kiusatun tarina on surullinen eikä kenenkään pitäisi joutua kokemaan mitään tuollaista. Mutta arkielämässä ihmisiltä ei voi odottaa että kevyessä (esim. juuri työpaikkaruokailut) sosiaalisessa kanssakäymisessä lähdetään aina oletuksesta että toisella voi olla taustallaan kiusaamista tai muita rankkoja kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Tuon keskusteluun sosiaalisesti taitavan ekstrovertin näkökulmaa. Pyrin yleensä huomioimaan muut eri tilanteissa, kannustan varautuneempia kertomaan mielipiteensä, pyydän heitä mukaan ja otan luontevasti tiimeissä vastuun projektin etenemisestä ja tuotoksen esittämisestä. Moni introvertti ehkä ajattelee, että tämä kaikki sujuu ekstroverteiltä helposti, mutta oikeasti se on aika raskasta. Lounaalla, joka kuitenkin on tarkoitettu työntekijän latautumiseen, ei haluaisi olla samanlaisessa "tiiminvetäjän" roolissa, kuin mitä joutuu työkseen aika paljon tekemään. On helpompi ja miellyttävämpi työskennellä ja lounastaa sellaisen työkaverin kanssa, joka itsekin tuo vuorovaikutukseen jonkinlaisen panoksen.

Juuri näin.

Se, että on sosiaalisesti taitava vaatii tilanteen jatkuvaa lukemista ja siihen reagoimista. Ei tämä tietysti ole mitään maanista kyttäämistä ja oikeita tai vääriä vastauksia mutta se siis vaatii kuitenkin tietynlaista jatkuvaa päänsisäistä aktiivisuutta (jonka voi osoittaa myös olemalla hiljaa oikeissa paikoissa).Tämä syö voimia ja aina ei jaksaisi huolehtia siitä, että keskustelu ohjautuu juuri siihen suuntaan että jokaisella voi olla siihen annettavaa, huolehtii että jokainen pääsee mukaan keskusteluun ja että jokainen kokee tilanteen miellyttävänä. Ei kukaan tee sitä minunkaan puolestani vaan minun on se hoidettava itse. Introverttina arvostan suuresti myös paria työkaveriani joiden kanssa voi käydä lounaalla puhumatta mitään ja molemmat pitävät hetkeä onnistuneena.

Meillä töissä kerääntyy porukkaa yhdentoista maissa aulaan ja valuu sieltä lounaalle. Ei siinä huudella ketään mukaan, ne tulee jotka on tullakseen. Uusille kerrotaan käytännöstä ja uusia ainakin aluksi yritetään muistaa pyytää mukaan pari kertaa. Jos lähtee myöhäisemmälle lounaalle, yksin tai jossain pienessä porukassa, se on ok. Ruokalassa ei erikseen huudella kenellekään, että tuu tähän pöytään, mutta kaikki ovat tervetulleita porukkaan. Jos joku menee yksin nurkkapöytään, oletetaan että hän haluaakin olla yksin eikä sieltä mitenkään houkutella pois. Eli kyllä tällaisessä ruokalatyyppisessä syömisessä mun mielestä porukkaan haluavat itse sinne menevät. Ymmärrän kyllä että voi olla vaikeaa jos on syystä tai toisesta esim aiemmin syönyt yksin. Silloin voisi aloittaa vaikka niin, että valitsee 1-2 ystävälliseksi kokemaansa työkaveria, joille vaikka ihan suoraan sanoo että haluaisi tulla samaan pöytään porukan kanssa, mutta ujostuttaa tms. niin kyllä se siitä lähtee. Roikkumaan ei sitten kuitenkaan saa jäädä näihin ystävällisiin tyyppeihin!

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut nykyisessä työpaikassani olevani sosiaalisesti kömpelö. En vain osaa jutella rennosti ja luonnollisesti ihmisten kanssa. Minuun ei suhtauduta samalla tavoin kuin muihin. Minuun suhtaudutaan varauksella, ja tuntuu, että minusta ei pidetä ja oudoksutaan. Minussa on jotakin, en vain pääse porukkaan mukaan. Ärsytän muita tahattomasti, kukaan ei ole kiinnostunut tutustumaan, he eivät osaa tai halua jutella minulle. Olen yrittänyt tutustua ja jutella muille aktiivisesti, pyytänyt heitä vaikka mihin ja yrittänyt sopia kaikkea yhteistä, jotta tutustuttaisiin. Olen järjestänyt juhlia ja tapahtumia, vedän työryhmiä, otan vastuuta yhteisistä asioista. Olen aktiivinen työssäni., hoidan tehtäväni yli odotusten. Mutta ei. Se ei ole poikinut mitään. Minua vierastetaan, ei haluta lähteä mihinkään tai olla tekemisissä. Ei tulla samaan pöytään ruokalassa. Huomaan muiden suhtautumisen minuun ja alan jännittää sosiaalisissa tilanteissa. Ajatus ei kulje kunnolla ja tulee sen vuoksi sanottua kaikkea tyhmää. Ja näin minusta tulee kömpelö. Olen jo keski-ikäinen ja tunnen näin ensimmäistä kertaa elämässäni. Nykyinen työpaikkani on yliopisto, mutta niin olivat edellisetkin, lisäksi muita oppilaitoksia ja kouluja, joissa olen tuntenut olevani osa ryhmää. En yhtään ymmärrä, mistä ero nykyisessä työpaikassani johtuu.

Kuulostaa siltä että yrität liikaa ja se ärsyttää kollegoja. Olen itsekin akateemisessa yhteisössä ja yhteiset aktiviteetit, tyky yms. on monille punainen vaate.

Heidän kanssaan on kai vaikeaa olla, tai siis meidän. Olen itsekin tuollainen sosiaalikömpelikkö, joka on paikassa kuin paikassa onnistunut pidemmän päälle jättäytymään erilleen muiden ryhmäytyessä. Vapaa-ajalla kömpelikköjen kanssa voi olla hankalaa hengailla, etenkin jos toinen vaikuttaa sen verran kummalliselta, että häntä pitää arvaamattomana ja itsesuojeluvaisto herää, ei haluakaan lähempää kontaktia. Mutta kyllä itse ainakin mielelläni ruokalassa syön ihan kenen kanssa hyvänsä, odotan, että kaikki lähtevät yhtä aikaa tarjottimineen. Vaikeaa sanoa näiden yksinjättäjien kannalta, kun olen itse aina kuulunut niihin, jotka viettävät aikaa kenen kanssa hyvänsä, koska sitä omaa tiivistä porukkaa ei vain löydy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No siksi koska ovat sosiaalisesti kömpelöitä eivätkä osaa tehdä itse asian suhteen mitään eikä muut jaksa vetää perässä.

Voisi tulla mukaan, jos joku edes kysyisi. Epäkohteliasta olla kysymättä yhtä mukaan, jos muut menevät.

Omalla vuosikurssilla yliopistolla on tapana mennä porukalla syömään luennon jälkeen. Ei sinne ketään kutsuta erikseen vaan kaikki halukkaat tulevat mukaan. Tämä varmaan näiden sosiaalisesti kömpelöiden ongelma onkin että odottavat että aina joka kerta erikseen kysytään ja anellaan mukaan eivätkä ymmärrä toimia kuten muut eli vain mennä mukaan. Jos on epävarma toimintamallista voi kysäistä että voinko tulla teidän kanssa syömään? Me oletamme että ne jotka eivät tule syömään eivät halua tulla syömään tai eivät ole nälkäisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon tähän keskusteluun oman, sosiaalisesti kömpelön henkilön näkökulmani.

Olin koulukiusattu lähes koko peruskoulun ajan, ja kiusaamisen tuloksena opin olevani vastenmielinen henkilö, jonka seurassa kukaan ei halua olla. Tätä vastenmielisen ihmisen leimaa rakennettiin esimerkiksi siten, että luokkalaiseni siirsivät pulpettejaan kauemmaksi minusta, jos joutuivat istumaan vieressäni tunneilla. Ja tämähän toki tehtiin hyvin suurieleisesti, jotta varmasti huomaisin mistä on kyse. Samoin jos joku joutui esimerkiksi olemaan parini jollain tunnilla, tämän piti kovaan ääneen huutaa "hyi vittu!" ja sen jälkeen koko paritehtävän ajan esittää oksentavansa. Ja pysyä minusta mahdollisimman kaukana, kuin minusta olisi voinut saada ebolatartunnan.

Lisäksi minulle sanottiin suoraan, että olen kuvottava ja vastenmielinen, eikä kukaan pidä minusta tai halua olla kaverini, ja saisin kuulemma kuolla pois. Luokkalaiseni myös väittivät minun haisevan, mutta se oli kyllä vain yksi osa kiusaamista, eikä mitenkään todenperäistä.

Tämä johti siihen, että nyt vielä 24-vuotiaanakin olen hyvin epävarma itsestäni. Minulle on jäänyt ajatus siitä, että olen epämiellyttävä ja viallinen, ja sitä ajatusta en saa koskaan täysin poistumaan. Tämän vuoksi minun on hyvin vaikea lähestyä toisia. Opiskelen yliopistossa, mutta en ole oikein saanut sieltä kavereita. Ajattelen, etten voi mennä esim. mukaan ruokalaan, ellei minua erikseen pyydetä, koska en vain usko, että kukaan voisi viihtyä seurassani. En ole ylimielinen tai vaadi mitään erityiskohtelua, olen vain todella epävarma.

Olen vasta nyt aikuisiällä tajunnut, ettei minussa oikeasti ole mitään vikaa, mutta tuo kiusaaminen jätti niin syvät jäljet, että niitä on vaikeaa enää korjata täysin.

Ymmärrän ongelmasi, mutta se ei ole sun nykyisten opiskelukavereidesi tai tulevien työkavereidesi syytä etkä voi vaatia heidän kohtelevan sua eri tavalla kuin kohtelevat muitakaan. Vain sinua kiusanneet ovat vastuussa menneisyytesi tapahtumista.

Miksi näin paljon alapeukkuja. Kiusatun tarina on surullinen eikä kenenkään pitäisi joutua kokemaan mitään tuollaista. Mutta arkielämässä ihmisiltä ei voi odottaa että kevyessä (esim. juuri työpaikkaruokailut) sosiaalisessa kanssakäymisessä lähdetään aina oletuksesta että toisella voi olla taustallaan kiusaamista tai muita rankkoja kokemuksia.

Ei voi olettaa ei, mutta jos tietäisit, toimisitko toisin? Mitään velvoitettahan ei ole ja toisaalta voi osoittaa ystävällisyyttään muutenkin, jos ei jaksa sitä perässä vetämistä. Ei sun tarvitsekaan hinausautoksi alkaa, mutta kaikkia kannattaa vähintään tervehtiä, mikä on toinen asia, ja sen toki tiedät sanomattakin. Sekään kun ei ole kaikilla työpaikoilla selvää, että kaikki tervehtisivät kaikkia, vaikka oltaisiin niin pätevää ja puheliasta.

Ketjun aiheesta, että joku näyttää ottaneen agendakseen hissukoiden hihasta nykimisen, että sellaista toivottaisiin. Ihan vaan tiedoksi, että ei kenenkään tarvitse. Toinen voi ihan säikähtää, jos alat hihasta repimään ja retuuttamaan. Älkää tehkö sitä, mutta huomioikaa positiivisessa valossa omien voimavarojenne mukaan ja jos ei ala yhtään lämmetä niin antakaa sitten olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon tähän keskusteluun oman, sosiaalisesti kömpelön henkilön näkökulmani.

Olin koulukiusattu lähes koko peruskoulun ajan, ja kiusaamisen tuloksena opin olevani vastenmielinen henkilö, jonka seurassa kukaan ei halua olla. Tätä vastenmielisen ihmisen leimaa rakennettiin esimerkiksi siten, että luokkalaiseni siirsivät pulpettejaan kauemmaksi minusta, jos joutuivat istumaan vieressäni tunneilla. Ja tämähän toki tehtiin hyvin suurieleisesti, jotta varmasti huomaisin mistä on kyse. Samoin jos joku joutui esimerkiksi olemaan parini jollain tunnilla, tämän piti kovaan ääneen huutaa "hyi vittu!" ja sen jälkeen koko paritehtävän ajan esittää oksentavansa. Ja pysyä minusta mahdollisimman kaukana, kuin minusta olisi voinut saada ebolatartunnan.

Lisäksi minulle sanottiin suoraan, että olen kuvottava ja vastenmielinen, eikä kukaan pidä minusta tai halua olla kaverini, ja saisin kuulemma kuolla pois. Luokkalaiseni myös väittivät minun haisevan, mutta se oli kyllä vain yksi osa kiusaamista, eikä mitenkään todenperäistä.

Tämä johti siihen, että nyt vielä 24-vuotiaanakin olen hyvin epävarma itsestäni. Minulle on jäänyt ajatus siitä, että olen epämiellyttävä ja viallinen, ja sitä ajatusta en saa koskaan täysin poistumaan. Tämän vuoksi minun on hyvin vaikea lähestyä toisia. Opiskelen yliopistossa, mutta en ole oikein saanut sieltä kavereita. Ajattelen, etten voi mennä esim. mukaan ruokalaan, ellei minua erikseen pyydetä, koska en vain usko, että kukaan voisi viihtyä seurassani. En ole ylimielinen tai vaadi mitään erityiskohtelua, olen vain todella epävarma.

Olen vasta nyt aikuisiällä tajunnut, ettei minussa oikeasti ole mitään vikaa, mutta tuo kiusaaminen jätti niin syvät jäljet, että niitä on vaikeaa enää korjata täysin.

Ymmärrän ongelmasi, mutta se ei ole sun nykyisten opiskelukavereidesi tai tulevien työkavereidesi syytä etkä voi vaatia heidän kohtelevan sua eri tavalla kuin kohtelevat muitakaan. Vain sinua kiusanneet ovat vastuussa menneisyytesi tapahtumista.

Miksi näin paljon alapeukkuja. Kiusatun tarina on surullinen eikä kenenkään pitäisi joutua kokemaan mitään tuollaista. Mutta arkielämässä ihmisiltä ei voi odottaa että kevyessä (esim. juuri työpaikkaruokailut) sosiaalisessa kanssakäymisessä lähdetään aina oletuksesta että toisella voi olla taustallaan kiusaamista tai muita rankkoja kokemuksia.

Ei voi olettaa ei, mutta jos tietäisit, toimisitko toisin? Mitään velvoitettahan ei ole ja toisaalta voi osoittaa ystävällisyyttään muutenkin, jos ei jaksa sitä perässä vetämistä. Ei sun tarvitsekaan hinausautoksi alkaa, mutta kaikkia kannattaa vähintään tervehtiä, mikä on toinen asia, ja sen toki tiedät sanomattakin. Sekään kun ei ole kaikilla työpaikoilla selvää, että kaikki tervehtisivät kaikkia, vaikka oltaisiin niin pätevää ja puheliasta.

Ketjun aiheesta, että joku näyttää ottaneen agendakseen hissukoiden hihasta nykimisen, että sellaista toivottaisiin. Ihan vaan tiedoksi, että ei kenenkään tarvitse. Toinen voi ihan säikähtää, jos alat hihasta repimään ja retuuttamaan. Älkää tehkö sitä, mutta huomioikaa positiivisessa valossa omien voimavarojenne mukaan ja jos ei ala yhtään lämmetä niin antakaa sitten olla.

Onko tuo oikeasti se, mitä esimerkiksi entiset koulukiusatut oikeasti toivovat? Että heitä kohdellaan edelleen erilailla, tietyllä tapaa silkkihansikkain. Eikö se entisestään korosta sitä että muut voivat vaan mennä porukkaan mutta hän tarvii edelleen ulkopuolisten hyväksynnän. Normaalit käytöstavat sitten erikseen, kaikkia tervehditään, kaikille ollaan ystävällisiä jne. Ainakin minulle tämä on itsestään selvää.

Ja tuosta "positiivisessa valossa huomioimisesta", tämä kuulostaa nyt kirjoitettuna paljon tylymmältä kuin mitä se oikeastaan on, mutta siis aina ei jaksaisi. En oikeasti jaksaisi vaihtuvissa ryhmätilanteissa aina olla äiti joka huolehtii oliko kaikilla nyt hyvä olla. Minulla on lapsi ja teen sitä kotona ihan tarpeeksi. Haluan laittaa itsekkäästi hupun päähän ja mennä syömään ilman häslinkiä, lähteä pois silloin kun huvittaa. Istun tuttujen pöytään jos sellaisen näen, jos en, syön yksin.

Vähän vaikea homma, kun osa ei halua siihen porukkaan. Itse en esimerkiksi koskaan koulussa välittänyt siitä suosittuina itseään pitävien porukasta. Samoin osa sosiaalisesti aktiivisesta olettaa, että kaikki haluavat viettää aikaa heidän kanssaan. En minä halua. Viihdyn pienemmissä piireissä. Tykkään myös käydä lounaalla ihan oikeasti yksinäni. Töissä syön eväät ja en oikein välitä aina katsella samoja naamoja. Otan tahallani, onneksi työ joustaa, itselleni jotain aikoja joskus keskelle päivää niin saan mennä lounaalle pyytämättä ketään mukaan, esim. fysioterapian jälkeen.