Miksi sosiaalisesti kömpelöt jätetään usein yksin opiskelu/työympäristössä

Niin monelta eri kantilta on asiaa lähestetty. Oletko AP itse miettinyt mistä tulos mahtaa johtua? Jos joku käyttäytyisi kuten sinä käyttäydyt, miten itse kokisit sen ulkopuolisen näkökulmasta?

Omasta kokemuksestani voin kertoa, että pitkään teini-iässä olin sosiaalisesti kömpelö, sulkeutunut, epävarma ja varautunut. En osannut luottaa toisiin ja olla armollinen itseäni kohtaan, joten sosiaalinen kanssakäyminen oli hankalaa, en pahemmin ymmärtänyt ihmisiä.

Vasta vuosien kuluttua aloin pikkuhiljaa tulemaan kuorestani ulos, ujouteni katosi ja aloin kiinnostumaan ihmisistä ja luottamaan heihin. Asiaa hieman helpotti se, että suurin osa ihmisistä aikuistui ja niin aikuistuin minäkin. Sen myötä sosiaaliset taidotkin kehittyi huomattavasti ja nykyään opiskelenkin Psykologiaa yliopistossa.

Sen verran neuvon itsetutkiskelemaan millä tavalla koet itsesi eroavaksi muista? Voitko itse löytää vastauksia kysymyksiisi? Miksi koet asian häiritsevän sinua? Mitä itse olisit valmis tekemään asian muuttamiseksi? Sosiaalisia taitoja voi kehittää ja myös ammattilaisen toimesta, mutta sen verran täytyy itseään arvostaa, että haluaa hyvää sillä kukaan ei voi sinua auttaa ellet itse sitä halua. Loppujen lopuksi sinun täytyy kantaa vastuu itsestäsi.

Vierailija kirjoitti:

Koska heihin on vaikea tutustua ja heidän seurassaan on epämukava olla. Itse olen vähän ujo ja mun on vaikea ystävystyä hyvin ujojen ihmisten kanssa. Siinä on sitten kaks ihmistä hiljaa keskenään ja kummallakin kiusallinen olo. Osaan olla rennommin ihmisten kanssa, joilla on normaalit sosiaaliset taidot.

Ja myös koska ihmisellä ei ole edes peruskäytöstapoja, kuten tervehtiminen ym. Otetaan nyt vaikka esimerkkinä juuri tämä moikkaaminen. Siihen ei työkaverin toivotuksesta huolimatta vastata, puhumattakaan että itse sanoisi ensin ym ym. Kyllä minä alan ajatelle että antaa ihmisen sitten olla, kun ei saa minkäänlaista kontaktia.

Se osataan kyllä tuoda esille, että jossain muussa/muissa on aina joku vika. Ei ikinä mennä myös hiukan itseensä, jospa sieltä peilistä löytyisi joskus myös jotain ajattelemisen aihetta.

Tiimityöskentely on aivan mahdotonta, vaikka sen pitäisi työn luonteen takia olla mahdollista. Teet työkaverina mitä tahansa, niin aina on jotain pielessä.

En ole ujo, mutta vaivaannuttava hiljaisuus ( lue osoittaa mieltään) koska ei osaa tuoda asioita esille,

saa minutkin jotenkin lukkoon. Kyllä siinä pikkuhiljaa alkaa, ei nyt karttamaan, mutta välttämättömät asiat vaan hoidetaan. Ei se sitten sen kummemmin vaivaa, kuten sanoin aik., antaa ihmisen olla.

Kaikilla ei ole samanlaisia sosiaalisia taitoja, se on selvä. Kohtelias käytös kyllä riittää, ei tarvitse ollakaan mikään jokapaikanhöylä eikä puhekone. Ei pidä kuitenkaan aina syyllistää niitä sosiaalisimpia ihmisiä. Jos et saa minkäänlaista vastakaikua, niin miten ylläpidät hyvää yhteishenkeä ym. Ei voi vaan odottaa että toinen on se joka tekee sen eteen kaiken. Kyllä hiukan itsekin pitää olla asialla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon tähän keskusteluun oman, sosiaalisesti kömpelön henkilön näkökulmani.

Olin koulukiusattu lähes koko peruskoulun ajan, ja kiusaamisen tuloksena opin olevani vastenmielinen henkilö, jonka seurassa kukaan ei halua olla. Tätä vastenmielisen ihmisen leimaa rakennettiin esimerkiksi siten, että luokkalaiseni siirsivät pulpettejaan kauemmaksi minusta, jos joutuivat istumaan vieressäni tunneilla. Ja tämähän toki tehtiin hyvin suurieleisesti, jotta varmasti huomaisin mistä on kyse. Samoin jos joku joutui esimerkiksi olemaan parini jollain tunnilla, tämän piti kovaan ääneen huutaa "hyi vittu!" ja sen jälkeen koko paritehtävän ajan esittää oksentavansa. Ja pysyä minusta mahdollisimman kaukana, kuin minusta olisi voinut saada ebolatartunnan.

Lisäksi minulle sanottiin suoraan, että olen kuvottava ja vastenmielinen, eikä kukaan pidä minusta tai halua olla kaverini, ja saisin kuulemma kuolla pois. Luokkalaiseni myös väittivät minun haisevan, mutta se oli kyllä vain yksi osa kiusaamista, eikä mitenkään todenperäistä.

Tämä johti siihen, että nyt vielä 24-vuotiaanakin olen hyvin epävarma itsestäni. Minulle on jäänyt ajatus siitä, että olen epämiellyttävä ja viallinen, ja sitä ajatusta en saa koskaan täysin poistumaan. Tämän vuoksi minun on hyvin vaikea lähestyä toisia. Opiskelen yliopistossa, mutta en ole oikein saanut sieltä kavereita. Ajattelen, etten voi mennä esim. mukaan ruokalaan, ellei minua erikseen pyydetä, koska en vain usko, että kukaan voisi viihtyä seurassani. En ole ylimielinen tai vaadi mitään erityiskohtelua, olen vain todella epävarma.

Olen vasta nyt aikuisiällä tajunnut, ettei minussa oikeasti ole mitään vikaa, mutta tuo kiusaaminen jätti niin syvät jäljet, että niitä on vaikeaa enää korjata täysin.

Ymmärrän ongelmasi, mutta se ei ole sun nykyisten opiskelukavereidesi tai tulevien työkavereidesi syytä etkä voi vaatia heidän kohtelevan sua eri tavalla kuin kohtelevat muitakaan. Vain sinua kiusanneet ovat vastuussa menneisyytesi tapahtumista.

Miksi näin paljon alapeukkuja. Kiusatun tarina on surullinen eikä kenenkään pitäisi joutua kokemaan mitään tuollaista. Mutta arkielämässä ihmisiltä ei voi odottaa että kevyessä (esim. juuri työpaikkaruokailut) sosiaalisessa kanssakäymisessä lähdetään aina oletuksesta että toisella voi olla taustallaan kiusaamista tai muita rankkoja kokemuksia.

Ei voi olettaa ei, mutta jos tietäisit, toimisitko toisin? Mitään velvoitettahan ei ole ja toisaalta voi osoittaa ystävällisyyttään muutenkin, jos ei jaksa sitä perässä vetämistä. Ei sun tarvitsekaan hinausautoksi alkaa, mutta kaikkia kannattaa vähintään tervehtiä, mikä on toinen asia, ja sen toki tiedät sanomattakin. Sekään kun ei ole kaikilla työpaikoilla selvää, että kaikki tervehtisivät kaikkia, vaikka oltaisiin niin pätevää ja puheliasta.

Ketjun aiheesta, että joku näyttää ottaneen agendakseen hissukoiden hihasta nykimisen, että sellaista toivottaisiin. Ihan vaan tiedoksi, että ei kenenkään tarvitse. Toinen voi ihan säikähtää, jos alat hihasta repimään ja retuuttamaan. Älkää tehkö sitä, mutta huomioikaa positiivisessa valossa omien voimavarojenne mukaan ja jos ei ala yhtään lämmetä niin antakaa sitten olla.

Onko tuo oikeasti se, mitä esimerkiksi entiset koulukiusatut oikeasti toivovat? Että heitä kohdellaan edelleen erilailla, tietyllä tapaa silkkihansikkain. Eikö se entisestään korosta sitä että muut voivat vaan mennä porukkaan mutta hän tarvii edelleen ulkopuolisten hyväksynnän. Normaalit käytöstavat sitten erikseen, kaikkia tervehditään, kaikille ollaan ystävällisiä jne. Ainakin minulle tämä on itsestään selvää.

Ja tuosta "positiivisessa valossa huomioimisesta", tämä kuulostaa nyt kirjoitettuna paljon tylymmältä kuin mitä se oikeastaan on, mutta siis aina ei jaksaisi. En oikeasti jaksaisi vaihtuvissa ryhmätilanteissa aina olla äiti joka huolehtii oliko kaikilla nyt hyvä olla. Minulla on lapsi ja teen sitä kotona ihan tarpeeksi. Haluan laittaa itsekkäästi hupun päähän ja mennä syömään ilman häslinkiä, lähteä pois silloin kun huvittaa. Istun tuttujen pöytään jos sellaisen näen, jos en, syön yksin.

No en kyllä itsekään jaksa äidiksi alkaa aikuisille, enkä edes vieraille lapsille. Ymmärrän hyvin. En myöskään jaksa aina muitten seuraa. Omakin seura on erittäin hyvää seuraa. Ei tarvita silkkihansikkaita, ei erityiskohteluita, mutta vaikka myönteistä asennetta, jos sitäkään aina jaksaa. Ei ole pakko jaksaa. Arvostan kuitenkin, jos joku jaksaa tsempata vähän ekstraa hissukoitten eteen, ei koko ajan muun työn ja elämän ohessa, mutta silloin kun tuntuu luontevalta ja tilaisuuden tullen, mutta ei, pakko ja velvoite se ei ole, ei alkuukaan. Hinausauton voi jättää kauppaan. Lähinnä mietin nuoria aikuisia "erilaisia", että heillä kun on niistä kiusaamisista kovin vähän aikaa, niin ehkä he tarvitsevat sitä tsemppausta eniten. Jätä meidät keski-ikäiset rauhaan, jooko. Tietysti olisi hyvä, että jos sosiaalisesti kömpelöä häiritsee oma tilanteensa, niin hakisi siihen jotain apua terapiasta tai jostain. Ihan voin suositella :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No siksi koska ovat sosiaalisesti kömpelöitä eivätkä osaa tehdä itse asian suhteen mitään eikä muut jaksa vetää perässä.

Voisi tulla mukaan, jos joku edes kysyisi. Epäkohteliasta olla kysymättä yhtä mukaan, jos muut menevät.

Sosiaalisesti kömpelö sälyttää tällä taakan omasta viihtymisestään muille, valitettavasti. Olet erittäin tervetullut istumaan samaan aikaan ruokalaan meidän muiden kanssa, mutta en halua ottaa vetovastuuta sinun hyvinvoinnistasi enkä varsinkaan ottaa vastaan itsesäälivää nöyristelyä siitä kun kukaan ei halua syödä kanssasi.

Voi kun kaltaisesi ymmärtäisivät että sosiaalisesti kömpelöillä on usein tarpeeksi henkisiä voimavaroja viihtyä tarpeen vaatiessa omien ajatustensa parissa ja ainahan puhelimeenhan voi ladata kirjoja joutohetkiä varten. Koita ymmärtää ettää junttien tylsät itseään toistavat jutut ovat vain rasittavia.

Mä olen sosiaalisesti kömpelö. Siis oikeasti kömpelö. En edes ujo tai hiljainen, juttuni vaan menevät helposti oudoiksi ja sopimattomiksi, enkä osaa lukea ihmisiä oikein ollenkaan. Olen aika hyperaktiivinen ja kestopirteä vielä kaiken lisäksi. Olen tietty opetellut vuosien varrella kaikenlaista, mutta edelleen tämä on ongelma. Ajan mittaan olen oppinut tyytymään siihen, että en kuulu porukoihin, eikä kukaan halua seuraani pidempään (no, joskus löytyy ihmisiä, joiden mielestä olen vaan hauska ja jotenkin mielenkiintoinen, mutta se on harvinaisempaa). Mua ei enää häiritse se, että muilla on omat piirinsä, joihin en kuulu, kunhan mua kuitenkin kohdellaan asiallisesti. Oma aktiivisuus auttaa, jos haluaa kuitenkin joskus vähän seuraa.

Joskus menin usein juttelemaan ujojen kanssa, mutta huomasin usein vähän pelottavani heitä ja he ottavat juttuni jotenkin liian tosissaan. Lisäksi he ottavat itseensä, kun en jälkikäteen ehkä kasvosokeuden takia tunnista heitä ja tervehdi yms. En aina ehdi mainita tätä vaivaani ja se on pahoittanut muutamien mielen. He luulevat syyn olevan heissä itsessään. Monet heistä ovat aika vakavia. Hymy ja nauru varmaan auttaisi seuran löytämiseen. Samoin katsekontaktin ottaminen. Lemmikeistä on myös hyvä puhua niiden kanssa, joilla niitä on itselläänkin. Jos jonkun vaatteissa on paljon karvoja, mä otan ne puheeksi. Lemmikkijuttujen kanssa on vaikea mennä vikaan.

Opiskeluaikoina kaikenlaisissa bileissä mulla oli tapana vain kierrellä siellä täällä. Juttelin yhden porukan kanssa vähän aikaa ja itten siirryin seuraavan luokse ennen kuin seurani kävisi rasittavaksi. Muhun suhtaudutaan paremmin, jos yleensäkin "jakelen" itseäni pieninä annoksina. Ne pari outoa juttua, jotka ehdin sanoa, vaikuttavat hauskemmilta ja mut otetaan positiivisemmin vastaan.

Ihmisiä kannattaa myös auttaa, jos joku apua tarvitsee. Tai muutenkin. Ovia voi pitää auki toiselle, kantoapua voi tarjota jne. Sellainen tuo positiivisempaa kuvaa ja siitä tulee hyvä mieli. Opiskeluaikoina joskus hämmennyin kun eräs tyttöporukka alkoi puhua siitä, miten hienoa on kun bileissä (ja muutenkin) pidin ihmisistä huolta. Mä olin yleensä se, joka auttoi liikaa juoneita ja huolehdin, että kaikilla on asiat kutakuinkin kunnossa. Välillä saatoin tyttöjä yöllä kotiin, jos heitä pelotti kulkea yksin ja itse asuin jotenkin samassa suunnassa. Ihmiset muistavat, ja jos on oksentanut jonkun päälle, eikä tämä ihminen ollut millänsäkään, ei monelle tule enää tuon jälkeen mieleen ilkeillä tälle ihmiselle. Toimin välillä myös satunnaisena apuopettajana, jos itse olin ymmärtänyt asian, jota joku piti vaikeana ja neuvoin aina, kun joku oli jotenkin hukassa.

Se tuntuu vaan vähän surulliselta, että nykyään en kykene mihinkään ihmissuhteisiin oikein. En osaa pitää yhteyttä kehenkään. Ahdistun, jos pelkkä ilmestyn-ja-katoan-taktiikka ei riitä. Olen sisäistänyt vähän liikaakin tuon, että olen liian rasittava ja ne, jotka haluaisivat kaveerata enemmän, tuntuvat arveluttavilta.

Joku huomautti, miten paljon sosiaalisesti taitava ekstrovertti joutuu näkemään vaivaa, että keskustelu pysyy sellaisena, että kaikilla on mukavaa ja kaikki pystyvät antamaan panoksensa. Se on varmasti totta, että tilanteiden haistelu myös väsyttää, vaikka se sujuisi luonnostaan ja siinä olisi hyvä. Voin kuitenkin kertoa, että jo aivan lievästi autistinen henkilö ponnistelee todellakin potensseissa selvitäkseen yksinkertaisista sosiaalisista tilanteista, koska hän käyttää niihin sellaisia mielen osia, joita ei ole tarkoitettu näihin tehtäviin. Oikeasti nämä ihmiset tulevat paljon enemmän muita vastaan kuin muut heitä, on mielestäni hurskastelua väittää muuta. Keskustelutilanteiden pitäminen pinnallisina ja nopeatempoisina palvelee useilla tavoilla ulospäinsuuntautuneita: fokus pysyy tunneasioissa, jotka niitä ekstrovertteja pääasiassa kiinnostavatkin, lisäksi kukaan ei pääse välittämään liikaa tietoa, joten ekstrovertille ei pääse tulemaan paha mieli siitä, että tuntee itsensä tyhmäksi (täälläkin on tilitetty, miten puheliaat mörtit satuttavat taviksia tällä tavoin). Samalla sosiaalisesti taitamaton ihminen ei saa sosiaalisesta tilanteesta mitään, koska avulias ekstrovertti tyrehdyttää keskustelun ja vaihtaa aihetta aina kun se uhkaa kehittyä mielenkiintoiseksi. Silti sosiaalisesti kömpelön on osallistuttava, koska muuten työkaverit alkavat hylkiä ja pahimmassa tapauksessa pantata tietoja ja puhua pahaa selän takana. Samalla se sosiaalisesti kömpelö asiaihminen voi olla erinomainen asiantuntija ja hyvä työntekijä. En haluaisi olla töykeä, mutta ohmiskeskeisen ihmisen huolet kuulostavat siltikin pieniltä, varsinkin siihen nähden, miten merkittävää ja suhteetontakin hyötyä ekstroversiosta on työelämässä. Ja vielä: oletteko varmoja, että ette menetä mitään eristämällä sosiaalisesti kömpelöt tiukkaan raamitetulla sosiaalisella tyylillänne?

Ei meitä kukaan jätä. Itse yleensä jättäydytään pois. Toivotaan, että olisi rohkeutta mennä mukaan mutta sitten kun joku pyytää, huomaa, että koko ajan vain miettii kunpa pääsisi pois ja omaan rauhaan.

T. sosiaalisesti kömpelö

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut nykyisessä työpaikassani olevani sosiaalisesti kömpelö. En vain osaa jutella rennosti ja luonnollisesti ihmisten kanssa. Minuun ei suhtauduta samalla tavoin kuin muihin. Minuun suhtaudutaan varauksella, ja tuntuu, että minusta ei pidetä ja oudoksutaan. Minussa on jotakin, en vain pääse porukkaan mukaan. Ärsytän muita tahattomasti, kukaan ei ole kiinnostunut tutustumaan, he eivät osaa tai halua jutella minulle. Olen yrittänyt tutustua ja jutella muille aktiivisesti, pyytänyt heitä vaikka mihin ja yrittänyt sopia kaikkea yhteistä, jotta tutustuttaisiin. Olen järjestänyt juhlia ja tapahtumia, vedän työryhmiä, otan vastuuta yhteisistä asioista. Olen aktiivinen työssäni., hoidan tehtäväni yli odotusten. Mutta ei. Se ei ole poikinut mitään. Minua vierastetaan, ei haluta lähteä mihinkään tai olla tekemisissä. Ei tulla samaan pöytään ruokalassa. Huomaan muiden suhtautumisen minuun ja alan jännittää sosiaalisissa tilanteissa. Ajatus ei kulje kunnolla ja tulee sen vuoksi sanottua kaikkea tyhmää. Ja näin minusta tulee kömpelö. Olen jo keski-ikäinen ja tunnen näin ensimmäistä kertaa elämässäni. Nykyinen työpaikkani on yliopisto, mutta niin olivat edellisetkin, lisäksi muita oppilaitoksia ja kouluja, joissa olen tuntenut olevani osa ryhmää. En yhtään ymmärrä, mistä ero nykyisessä työpaikassani johtuu.

Kuulostaa siltä että yrität liikaa ja se ärsyttää kollegoja. Olen itsekin akateemisessa yhteisössä ja yhteiset aktiviteetit, tyky yms. on monille punainen vaate.

Toimin kuten edellisessäkin työpaikassani ja siellä sain esimiehiltäkin kiitosta yhteishengen rakentamisesta ja ihmettelyjä siitä, miten hyvin ja nopeasti pääsin porukkaan mukaan. Moni on säilynyt ystävänäkin sieltä. Eipä ollut ongelmia sitä edellisessäkään työpaikassa. Mutta tässä on tapahtunut nyt täysin päinvastainen. Sitä ihmettelen. En ihan nyt allekirjoita tuota, että vika olisi vain minussa.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen sosiaalisesti kömpelö. Siis oikeasti kömpelö. En edes ujo tai hiljainen, juttuni vaan menevät helposti oudoiksi ja sopimattomiksi, enkä osaa lukea ihmisiä oikein ollenkaan. Olen aika hyperaktiivinen ja kestopirteä vielä kaiken lisäksi. Olen tietty opetellut vuosien varrella kaikenlaista, mutta edelleen tämä on ongelma. Ajan mittaan olen oppinut tyytymään siihen, että en kuulu porukoihin, eikä kukaan halua seuraani pidempään (no, joskus löytyy ihmisiä, joiden mielestä olen vaan hauska ja jotenkin mielenkiintoinen, mutta se on harvinaisempaa). Mua ei enää häiritse se, että muilla on omat piirinsä, joihin en kuulu, kunhan mua kuitenkin kohdellaan asiallisesti. Oma aktiivisuus auttaa, jos haluaa kuitenkin joskus vähän seuraa.

Joskus menin usein juttelemaan ujojen kanssa, mutta huomasin usein vähän pelottavani heitä ja he ottavat juttuni jotenkin liian tosissaan. Lisäksi he ottavat itseensä, kun en jälkikäteen ehkä kasvosokeuden takia tunnista heitä ja tervehdi yms. En aina ehdi mainita tätä vaivaani ja se on pahoittanut muutamien mielen. He luulevat syyn olevan heissä itsessään. Monet heistä ovat aika vakavia. Hymy ja nauru varmaan auttaisi seuran löytämiseen. Samoin katsekontaktin ottaminen. Lemmikeistä on myös hyvä puhua niiden kanssa, joilla niitä on itselläänkin. Jos jonkun vaatteissa on paljon karvoja, mä otan ne puheeksi. Lemmikkijuttujen kanssa on vaikea mennä vikaan.

Opiskeluaikoina kaikenlaisissa bileissä mulla oli tapana vain kierrellä siellä täällä. Juttelin yhden porukan kanssa vähän aikaa ja itten siirryin seuraavan luokse ennen kuin seurani kävisi rasittavaksi. Muhun suhtaudutaan paremmin, jos yleensäkin "jakelen" itseäni pieninä annoksina. Ne pari outoa juttua, jotka ehdin sanoa, vaikuttavat hauskemmilta ja mut otetaan positiivisemmin vastaan.

Ihmisiä kannattaa myös auttaa, jos joku apua tarvitsee. Tai muutenkin. Ovia voi pitää auki toiselle, kantoapua voi tarjota jne. Sellainen tuo positiivisempaa kuvaa ja siitä tulee hyvä mieli. Opiskeluaikoina joskus hämmennyin kun eräs tyttöporukka alkoi puhua siitä, miten hienoa on kun bileissä (ja muutenkin) pidin ihmisistä huolta. Mä olin yleensä se, joka auttoi liikaa juoneita ja huolehdin, että kaikilla on asiat kutakuinkin kunnossa. Välillä saatoin tyttöjä yöllä kotiin, jos heitä pelotti kulkea yksin ja itse asuin jotenkin samassa suunnassa. Ihmiset muistavat, ja jos on oksentanut jonkun päälle, eikä tämä ihminen ollut millänsäkään, ei monelle tule enää tuon jälkeen mieleen ilkeillä tälle ihmiselle. Toimin välillä myös satunnaisena apuopettajana, jos itse olin ymmärtänyt asian, jota joku piti vaikeana ja neuvoin aina, kun joku oli jotenkin hukassa.

Se tuntuu vaan vähän surulliselta, että nykyään en kykene mihinkään ihmissuhteisiin oikein. En osaa pitää yhteyttä kehenkään. Ahdistun, jos pelkkä ilmestyn-ja-katoan-taktiikka ei riitä. Olen sisäistänyt vähän liikaakin tuon, että olen liian rasittava ja ne, jotka haluaisivat kaveerata enemmän, tuntuvat arveluttavilta.

Tsemppiä, tiedän täsmälleen, mutten olisi itse osannut ilmaista noin hyvin. -toinen "annostelija"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No siksi koska ovat sosiaalisesti kömpelöitä eivätkä osaa tehdä itse asian suhteen mitään eikä muut jaksa vetää perässä.

Voisi tulla mukaan, jos joku edes kysyisi. Epäkohteliasta olla kysymättä yhtä mukaan, jos muut menevät.

Sosiaalisesti kömpelö sälyttää tällä taakan omasta viihtymisestään muille, valitettavasti. Olet erittäin tervetullut istumaan samaan aikaan ruokalaan meidän muiden kanssa, mutta en halua ottaa vetovastuuta sinun hyvinvoinnistasi enkä varsinkaan ottaa vastaan itsesäälivää nöyristelyä siitä kun kukaan ei halua syödä kanssasi.

Voi kun kaltaisesi ymmärtäisivät että sosiaalisesti kömpelöillä on usein tarpeeksi henkisiä voimavaroja viihtyä tarpeen vaatiessa omien ajatustensa parissa ja ainahan puhelimeenhan voi ladata kirjoja joutohetkiä varten. Koita ymmärtää ettää junttien tylsät itseään toistavat jutut ovat vain rasittavia.

No mutta mikä sitten on aloituksessa ollut ongelma? Kömpelöä harmittaa ettei ole piireissä joista sitten voisi poistua koska jutut ovat typeriä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut nykyisessä työpaikassani olevani sosiaalisesti kömpelö. En vain osaa jutella rennosti ja luonnollisesti ihmisten kanssa. Minuun ei suhtauduta samalla tavoin kuin muihin. Minuun suhtaudutaan varauksella, ja tuntuu, että minusta ei pidetä ja oudoksutaan. Minussa on jotakin, en vain pääse porukkaan mukaan. Ärsytän muita tahattomasti, kukaan ei ole kiinnostunut tutustumaan, he eivät osaa tai halua jutella minulle. Olen yrittänyt tutustua ja jutella muille aktiivisesti, pyytänyt heitä vaikka mihin ja yrittänyt sopia kaikkea yhteistä, jotta tutustuttaisiin. Olen järjestänyt juhlia ja tapahtumia, vedän työryhmiä, otan vastuuta yhteisistä asioista. Olen aktiivinen työssäni., hoidan tehtäväni yli odotusten. Mutta ei. Se ei ole poikinut mitään. Minua vierastetaan, ei haluta lähteä mihinkään tai olla tekemisissä. Ei tulla samaan pöytään ruokalassa. Huomaan muiden suhtautumisen minuun ja alan jännittää sosiaalisissa tilanteissa. Ajatus ei kulje kunnolla ja tulee sen vuoksi sanottua kaikkea tyhmää. Ja näin minusta tulee kömpelö. Olen jo keski-ikäinen ja tunnen näin ensimmäistä kertaa elämässäni. Nykyinen työpaikkani on yliopisto, mutta niin olivat edellisetkin, lisäksi muita oppilaitoksia ja kouluja, joissa olen tuntenut olevani osa ryhmää. En yhtään ymmärrä, mistä ero nykyisessä työpaikassani johtuu.

Ehkä yrität liikaa? Ehkä työpaikallasi ei ole ollut tapana osallistua kaiken maailman kissanristiäisiin? Ehkä työkaverisi pelkäävät, että saavat sinusta helposti riippakiven, jolle ei riitä pelkkä työkaveruus vaan haluaisit ystävystyäkin ja viettää aikaasi työkavereiden kanssa myös työajan ulkopuolella? 

Nämä on kyllä olleet työpaikan henkilöstön yhteisiä juhlia ja tilaisuuksia, joihin ihmiset ovat osallistuneet hyvin mielellään. Tuskin se on syy ulkopuolelle jäämiseen muissa päivittäisissä tilanteissa. Olen ollut sellainen aina. Pidän yhteisistä jutuista ja niiden järjestämisestä. Tuo riippakivipelkokin on vähän ontuva selitys, jos sama lähestymistapa on toiminut muualla. Edellisestä työpaikasta on säilynyt monia ystävyyssuhteita ja pari heistä on hyvin läheisiä edelleen, vaikka asutaan muuttoni vuoksi eri puolilla Suomea. Ajatteletko oikeasti, että ihmiset jättävät minut päivittäisissä tilanteissa yksin, koska pelkäävät, että jos ovat aktiivisia minun suhteeni työpaikan sosiaalisissa tilanteissa, haluan tavata heitä muulloinkin. Olisi kyllä aika erikoista.

Puhelias ei ole sama asia kuin sosiaalisesti taitava. Vammainenkin voi olla puhelias. Sosiaalisesti taitava ottaa muut ja tilanteen huomioon ja on vapaa puhumaan, olemaan hiljaa ja kuuntelemaan.

Moni ekstrovertti on sosiaalisesti kömpelö. Ja niin on moni introverttikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut nykyisessä työpaikassani olevani sosiaalisesti kömpelö. En vain osaa jutella rennosti ja luonnollisesti ihmisten kanssa. Minuun ei suhtauduta samalla tavoin kuin muihin. Minuun suhtaudutaan varauksella, ja tuntuu, että minusta ei pidetä ja oudoksutaan. Minussa on jotakin, en vain pääse porukkaan mukaan. Ärsytän muita tahattomasti, kukaan ei ole kiinnostunut tutustumaan, he eivät osaa tai halua jutella minulle. Olen yrittänyt tutustua ja jutella muille aktiivisesti, pyytänyt heitä vaikka mihin ja yrittänyt sopia kaikkea yhteistä, jotta tutustuttaisiin. Olen järjestänyt juhlia ja tapahtumia, vedän työryhmiä, otan vastuuta yhteisistä asioista. Olen aktiivinen työssäni., hoidan tehtäväni yli odotusten. Mutta ei. Se ei ole poikinut mitään. Minua vierastetaan, ei haluta lähteä mihinkään tai olla tekemisissä. Ei tulla samaan pöytään ruokalassa. Huomaan muiden suhtautumisen minuun ja alan jännittää sosiaalisissa tilanteissa. Ajatus ei kulje kunnolla ja tulee sen vuoksi sanottua kaikkea tyhmää. Ja näin minusta tulee kömpelö. Olen jo keski-ikäinen ja tunnen näin ensimmäistä kertaa elämässäni. Nykyinen työpaikkani on yliopisto, mutta niin olivat edellisetkin, lisäksi muita oppilaitoksia ja kouluja, joissa olen tuntenut olevani osa ryhmää. En yhtään ymmärrä, mistä ero nykyisessä työpaikassani johtuu.

Ehkä yrität liikaa? Ehkä työpaikallasi ei ole ollut tapana osallistua kaiken maailman kissanristiäisiin? Ehkä työkaverisi pelkäävät, että saavat sinusta helposti riippakiven, jolle ei riitä pelkkä työkaveruus vaan haluaisit ystävystyäkin ja viettää aikaasi työkavereiden kanssa myös työajan ulkopuolella? 

Nämä on kyllä olleet työpaikan henkilöstön yhteisiä juhlia ja tilaisuuksia, joihin ihmiset ovat osallistuneet hyvin mielellään. Tuskin se on syy ulkopuolelle jäämiseen muissa päivittäisissä tilanteissa. Olen ollut sellainen aina. Pidän yhteisistä jutuista ja niiden järjestämisestä. Tuo riippakivipelkokin on vähän ontuva selitys, jos sama lähestymistapa on toiminut muualla. Edellisestä työpaikasta on säilynyt monia ystävyyssuhteita ja pari heistä on hyvin läheisiä edelleen, vaikka asutaan muuttoni vuoksi eri puolilla Suomea. Ajatteletko oikeasti, että ihmiset jättävät minut päivittäisissä tilanteissa yksin, koska pelkäävät, että jos ovat aktiivisia minun suhteeni työpaikan sosiaalisissa tilanteissa, haluan tavata heitä muulloinkin. Olisi kyllä aika erikoista.

En tarkoittanut aivan tuota. Tarkoitin, että keski-iässä ihmisillä on jo yleensä oma elämä, johon kuuluu puoliso, puolison sukulaiset, omat sukulaiset, mahdollisesti jo ikääntyvät vanhemmat, omat lapset, lasten harrastukset, omat harrastukset, omat ystävät jne. Työssä käydään tekemässä töitä eikä ystävystymässä työkavereiden kanssa. Elämä on ihan riittävän kiireistä ilman, että tulisi vielä vapaa-ajalle uusia ihmissuhteita, joille pitäisi jostain löytää aikaa. Jos aktiivisuutesi työpaikalla tähtää tai vaikuttaa tähtäävän siihen, että haluaisit olla työkavereidesi kanssa enemmän kuin työkavereita, moni saattaa vetäytyä, koska heillä ei ole halukkuutta enää yhtään suuremmalle määrälle ihmissuhteita. 

Sanoit, että ihmiset osallistuvat hyvin mielellään työpaikan yhteisiin tilaisuuksiin. Oletko aivan varma? Minäkin osallistun, koska niihin on tavallaan vähän pakko osallistua, mutta huokaisen helpotuksesta joka kerta, jos jotain kissanristiäisiä ei järjestetäkään tai mulle tulee jokin hyväksyttävä syy kuten sairastuminen, jonka vuoksi ei tarvitsekaan mennä. En mä ole koskaan kenellekään sanonut, että ei voisi vähempää kiinnostaa nämä tilaisuudet.

Pidät yhteisistä jutuista ja niiden järjestämisestä. Niin minäkin, mutta en työpaikalla. Vietän mielelläni aikaani muiden ihmisten seurassa, mutta vain sellaisten ihmisten, jotka ovat mulle  tärkeitä. Työkaverit eivät kuulu näihin. Työkavereita tulee ja menee ja he ovat vain hetken aikaa elämässäni ja silloinkin vain työpaikalla. Mulla on ihan kivat työkaverit, mutta 40 tuntia viikossa heidän seurassaan riittää mulle oikein hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen sosiaalisesti kömpelö. Siis oikeasti kömpelö. En edes ujo tai hiljainen, juttuni vaan menevät helposti oudoiksi ja sopimattomiksi, enkä osaa lukea ihmisiä oikein ollenkaan. Olen aika hyperaktiivinen ja kestopirteä vielä kaiken lisäksi. Olen tietty opetellut vuosien varrella kaikenlaista, mutta edelleen tämä on ongelma. Ajan mittaan olen oppinut tyytymään siihen, että en kuulu porukoihin, eikä kukaan halua seuraani pidempään (no, joskus löytyy ihmisiä, joiden mielestä olen vaan hauska ja jotenkin mielenkiintoinen, mutta se on harvinaisempaa). Mua ei enää häiritse se, että muilla on omat piirinsä, joihin en kuulu, kunhan mua kuitenkin kohdellaan asiallisesti. Oma aktiivisuus auttaa, jos haluaa kuitenkin joskus vähän seuraa.

Joskus menin usein juttelemaan ujojen kanssa, mutta huomasin usein vähän pelottavani heitä ja he ottavat juttuni jotenkin liian tosissaan. Lisäksi he ottavat itseensä, kun en jälkikäteen ehkä kasvosokeuden takia tunnista heitä ja tervehdi yms. En aina ehdi mainita tätä vaivaani ja se on pahoittanut muutamien mielen. He luulevat syyn olevan heissä itsessään. Monet heistä ovat aika vakavia. Hymy ja nauru varmaan auttaisi seuran löytämiseen. Samoin katsekontaktin ottaminen. Lemmikeistä on myös hyvä puhua niiden kanssa, joilla niitä on itselläänkin. Jos jonkun vaatteissa on paljon karvoja, mä otan ne puheeksi. Lemmikkijuttujen kanssa on vaikea mennä vikaan.

Opiskeluaikoina kaikenlaisissa bileissä mulla oli tapana vain kierrellä siellä täällä. Juttelin yhden porukan kanssa vähän aikaa ja itten siirryin seuraavan luokse ennen kuin seurani kävisi rasittavaksi. Muhun suhtaudutaan paremmin, jos yleensäkin "jakelen" itseäni pieninä annoksina. Ne pari outoa juttua, jotka ehdin sanoa, vaikuttavat hauskemmilta ja mut otetaan positiivisemmin vastaan.

Ihmisiä kannattaa myös auttaa, jos joku apua tarvitsee. Tai muutenkin. Ovia voi pitää auki toiselle, kantoapua voi tarjota jne. Sellainen tuo positiivisempaa kuvaa ja siitä tulee hyvä mieli. Opiskeluaikoina joskus hämmennyin kun eräs tyttöporukka alkoi puhua siitä, miten hienoa on kun bileissä (ja muutenkin) pidin ihmisistä huolta. Mä olin yleensä se, joka auttoi liikaa juoneita ja huolehdin, että kaikilla on asiat kutakuinkin kunnossa. Välillä saatoin tyttöjä yöllä kotiin, jos heitä pelotti kulkea yksin ja itse asuin jotenkin samassa suunnassa. Ihmiset muistavat, ja jos on oksentanut jonkun päälle, eikä tämä ihminen ollut millänsäkään, ei monelle tule enää tuon jälkeen mieleen ilkeillä tälle ihmiselle. Toimin välillä myös satunnaisena apuopettajana, jos itse olin ymmärtänyt asian, jota joku piti vaikeana ja neuvoin aina, kun joku oli jotenkin hukassa.

Se tuntuu vaan vähän surulliselta, että nykyään en kykene mihinkään ihmissuhteisiin oikein. En osaa pitää yhteyttä kehenkään. Ahdistun, jos pelkkä ilmestyn-ja-katoan-taktiikka ei riitä. Olen sisäistänyt vähän liikaakin tuon, että olen liian rasittava ja ne, jotka haluaisivat kaveerata enemmän, tuntuvat arveluttavilta.

Tsemppiä, tiedän täsmälleen, mutten olisi itse osannut ilmaista noin hyvin. -toinen "annostelija"

Haa! Meitä on siis enemmänkin.

Se on jännä, miten sosiaalisuus menee helposti sellaiseksi strategiapeliksi. Siinä on ikäänkuin rakennettava linnoituksia sinne tänne, vaikka suurimman osan niistä menettääkin heti kättelyssä. On pelattava niillä ominaisuuksilla, jotka on. Tavallaan koen sen kiehtovana. Tarkkailen aina ihmisiä vaivihkaa. Mulla on aina ollut halu ymmärtää ja tutkia asioita, joita en ymmärrä täysin. Ihmissuhteet on tällainen asia. Se on ihmeellistä. Tämän tutkimisen seurauksena tunnun joskus ymmärtävän ihmisiä aika hyvinkin, mutta sitten toisaalta olen aina itse yhtä kömpelö. Tieto ei auta siinä, että olen luonnostani vain lahjaton. Se on kuin tietäisi kaiken esimerkiksi jostain soittimesta, muttei vain kuitenkaan pysty mitenkään tuottamaan sillä musiikkia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut nykyisessä työpaikassani olevani sosiaalisesti kömpelö. En vain osaa jutella rennosti ja luonnollisesti ihmisten kanssa. Minuun ei suhtauduta samalla tavoin kuin muihin. Minuun suhtaudutaan varauksella, ja tuntuu, että minusta ei pidetä ja oudoksutaan. Minussa on jotakin, en vain pääse porukkaan mukaan. Ärsytän muita tahattomasti, kukaan ei ole kiinnostunut tutustumaan, he eivät osaa tai halua jutella minulle. Olen yrittänyt tutustua ja jutella muille aktiivisesti, pyytänyt heitä vaikka mihin ja yrittänyt sopia kaikkea yhteistä, jotta tutustuttaisiin. Olen järjestänyt juhlia ja tapahtumia, vedän työryhmiä, otan vastuuta yhteisistä asioista. Olen aktiivinen työssäni., hoidan tehtäväni yli odotusten. Mutta ei. Se ei ole poikinut mitään. Minua vierastetaan, ei haluta lähteä mihinkään tai olla tekemisissä. Ei tulla samaan pöytään ruokalassa. Huomaan muiden suhtautumisen minuun ja alan jännittää sosiaalisissa tilanteissa. Ajatus ei kulje kunnolla ja tulee sen vuoksi sanottua kaikkea tyhmää. Ja näin minusta tulee kömpelö. Olen jo keski-ikäinen ja tunnen näin ensimmäistä kertaa elämässäni. Nykyinen työpaikkani on yliopisto, mutta niin olivat edellisetkin, lisäksi muita oppilaitoksia ja kouluja, joissa olen tuntenut olevani osa ryhmää. En yhtään ymmärrä, mistä ero nykyisessä työpaikassani johtuu.

Ehkä yrität liikaa? Ehkä työpaikallasi ei ole ollut tapana osallistua kaiken maailman kissanristiäisiin? Ehkä työkaverisi pelkäävät, että saavat sinusta helposti riippakiven, jolle ei riitä pelkkä työkaveruus vaan haluaisit ystävystyäkin ja viettää aikaasi työkavereiden kanssa myös työajan ulkopuolella? 

Nämä on kyllä olleet työpaikan henkilöstön yhteisiä juhlia ja tilaisuuksia, joihin ihmiset ovat osallistuneet hyvin mielellään. Tuskin se on syy ulkopuolelle jäämiseen muissa päivittäisissä tilanteissa. Olen ollut sellainen aina. Pidän yhteisistä jutuista ja niiden järjestämisestä. Tuo riippakivipelkokin on vähän ontuva selitys, jos sama lähestymistapa on toiminut muualla. Edellisestä työpaikasta on säilynyt monia ystävyyssuhteita ja pari heistä on hyvin läheisiä edelleen, vaikka asutaan muuttoni vuoksi eri puolilla Suomea. Ajatteletko oikeasti, että ihmiset jättävät minut päivittäisissä tilanteissa yksin, koska pelkäävät, että jos ovat aktiivisia minun suhteeni työpaikan sosiaalisissa tilanteissa, haluan tavata heitä muulloinkin. Olisi kyllä aika erikoista.

Luultavasti "veit" työn joltakulta heidän kaverilta, jonka he olisivat mieluummin siinä nähneet tms. Taustalla voi olla jonkun narsistin klikki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut nykyisessä työpaikassani olevani sosiaalisesti kömpelö. En vain osaa jutella rennosti ja luonnollisesti ihmisten kanssa. Minuun ei suhtauduta samalla tavoin kuin muihin. Minuun suhtaudutaan varauksella, ja tuntuu, että minusta ei pidetä ja oudoksutaan. Minussa on jotakin, en vain pääse porukkaan mukaan. Ärsytän muita tahattomasti, kukaan ei ole kiinnostunut tutustumaan, he eivät osaa tai halua jutella minulle. Olen yrittänyt tutustua ja jutella muille aktiivisesti, pyytänyt heitä vaikka mihin ja yrittänyt sopia kaikkea yhteistä, jotta tutustuttaisiin. Olen järjestänyt juhlia ja tapahtumia, vedän työryhmiä, otan vastuuta yhteisistä asioista. Olen aktiivinen työssäni., hoidan tehtäväni yli odotusten. Mutta ei. Se ei ole poikinut mitään. Minua vierastetaan, ei haluta lähteä mihinkään tai olla tekemisissä. Ei tulla samaan pöytään ruokalassa. Huomaan muiden suhtautumisen minuun ja alan jännittää sosiaalisissa tilanteissa. Ajatus ei kulje kunnolla ja tulee sen vuoksi sanottua kaikkea tyhmää. Ja näin minusta tulee kömpelö. Olen jo keski-ikäinen ja tunnen näin ensimmäistä kertaa elämässäni. Nykyinen työpaikkani on yliopisto, mutta niin olivat edellisetkin, lisäksi muita oppilaitoksia ja kouluja, joissa olen tuntenut olevani osa ryhmää. En yhtään ymmärrä, mistä ero nykyisessä työpaikassani johtuu.

Kuulostaa siltä että yrität liikaa ja se ärsyttää kollegoja. Olen itsekin akateemisessa yhteisössä ja yhteiset aktiviteetit, tyky yms. on monille punainen vaate.

Toimin kuten edellisessäkin työpaikassani ja siellä sain esimiehiltäkin kiitosta yhteishengen rakentamisesta ja ihmettelyjä siitä, miten hyvin ja nopeasti pääsin porukkaan mukaan. Moni on säilynyt ystävänäkin sieltä. Eipä ollut ongelmia sitä edellisessäkään työpaikassa. Mutta tässä on tapahtunut nyt täysin päinvastainen. Sitä ihmettelen. En ihan nyt allekirjoita tuota, että vika olisi vain minussa.

Mutta sä et ole nyt edellisessä työpaikassasi etkä sitä edellisessä. Työpaikat ovat erilaisia, vaikka kyse olisikin saman alan työpaikoista. Olen ollut itsekin työpaikoissa, joissa on paljon panostettu yhteishenkeen. Ja myös työpaikoissa, joissa on aikuisia ihmisiä ja he osaavat hoitaa työnsä asiallisesti myös sellaisten työkavereiden kanssa, joita eivät voi sietää. 

On aika tavallista, että nuorena työkavereilla on suurempi merkitys. Kaivataan yhteishenkeä ja työkavereiden kanssa täytyy olla mukavaa. Iän myötä ammattitaito kuitenkin kehittyy myös siltä osin, että työt pystytään hoitamaan, vaikka tiimissä olisi mukana itse Paholainen. Ja tämän myötä usein halutaan pitää työ ja vapaa-aika tiukasti erillään ja jättää työasiat aina työpaikalle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut nykyisessä työpaikassani olevani sosiaalisesti kömpelö. En vain osaa jutella rennosti ja luonnollisesti ihmisten kanssa. Minuun ei suhtauduta samalla tavoin kuin muihin. Minuun suhtaudutaan varauksella, ja tuntuu, että minusta ei pidetä ja oudoksutaan. Minussa on jotakin, en vain pääse porukkaan mukaan. Ärsytän muita tahattomasti, kukaan ei ole kiinnostunut tutustumaan, he eivät osaa tai halua jutella minulle. Olen yrittänyt tutustua ja jutella muille aktiivisesti, pyytänyt heitä vaikka mihin ja yrittänyt sopia kaikkea yhteistä, jotta tutustuttaisiin. Olen järjestänyt juhlia ja tapahtumia, vedän työryhmiä, otan vastuuta yhteisistä asioista. Olen aktiivinen työssäni., hoidan tehtäväni yli odotusten. Mutta ei. Se ei ole poikinut mitään. Minua vierastetaan, ei haluta lähteä mihinkään tai olla tekemisissä. Ei tulla samaan pöytään ruokalassa. Huomaan muiden suhtautumisen minuun ja alan jännittää sosiaalisissa tilanteissa. Ajatus ei kulje kunnolla ja tulee sen vuoksi sanottua kaikkea tyhmää. Ja näin minusta tulee kömpelö. Olen jo keski-ikäinen ja tunnen näin ensimmäistä kertaa elämässäni. Nykyinen työpaikkani on yliopisto, mutta niin olivat edellisetkin, lisäksi muita oppilaitoksia ja kouluja, joissa olen tuntenut olevani osa ryhmää. En yhtään ymmärrä, mistä ero nykyisessä työpaikassani johtuu.

Ehkä yrität liikaa? Ehkä työpaikallasi ei ole ollut tapana osallistua kaiken maailman kissanristiäisiin? Ehkä työkaverisi pelkäävät, että saavat sinusta helposti riippakiven, jolle ei riitä pelkkä työkaveruus vaan haluaisit ystävystyäkin ja viettää aikaasi työkavereiden kanssa myös työajan ulkopuolella? 

Nämä on kyllä olleet työpaikan henkilöstön yhteisiä juhlia ja tilaisuuksia, joihin ihmiset ovat osallistuneet hyvin mielellään. Tuskin se on syy ulkopuolelle jäämiseen muissa päivittäisissä tilanteissa. Olen ollut sellainen aina. Pidän yhteisistä jutuista ja niiden järjestämisestä. Tuo riippakivipelkokin on vähän ontuva selitys, jos sama lähestymistapa on toiminut muualla. Edellisestä työpaikasta on säilynyt monia ystävyyssuhteita ja pari heistä on hyvin läheisiä edelleen, vaikka asutaan muuttoni vuoksi eri puolilla Suomea. Ajatteletko oikeasti, että ihmiset jättävät minut päivittäisissä tilanteissa yksin, koska pelkäävät, että jos ovat aktiivisia minun suhteeni työpaikan sosiaalisissa tilanteissa, haluan tavata heitä muulloinkin. Olisi kyllä aika erikoista.

En tarkoittanut aivan tuota. Tarkoitin, että keski-iässä ihmisillä on jo yleensä oma elämä, johon kuuluu puoliso, puolison sukulaiset, omat sukulaiset, mahdollisesti jo ikääntyvät vanhemmat, omat lapset, lasten harrastukset, omat harrastukset, omat ystävät jne. Työssä käydään tekemässä töitä eikä ystävystymässä työkavereiden kanssa. Elämä on ihan riittävän kiireistä ilman, että tulisi vielä vapaa-ajalle uusia ihmissuhteita, joille pitäisi jostain löytää aikaa. Jos aktiivisuutesi työpaikalla tähtää tai vaikuttaa tähtäävän siihen, että haluaisit olla työkavereidesi kanssa enemmän kuin työkavereita, moni saattaa vetäytyä, koska heillä ei ole halukkuutta enää yhtään suuremmalle määrälle ihmissuhteita. 

Sanoit, että ihmiset osallistuvat hyvin mielellään työpaikan yhteisiin tilaisuuksiin. Oletko aivan varma? Minäkin osallistun, koska niihin on tavallaan vähän pakko osallistua, mutta huokaisen helpotuksesta joka kerta, jos jotain kissanristiäisiä ei järjestetäkään tai mulle tulee jokin hyväksyttävä syy kuten sairastuminen, jonka vuoksi ei tarvitsekaan mennä. En mä ole koskaan kenellekään sanonut, että ei voisi vähempää kiinnostaa nämä tilaisuudet.

Pidät yhteisistä jutuista ja niiden järjestämisestä. Niin minäkin, mutta en työpaikalla. Vietän mielelläni aikaani muiden ihmisten seurassa, mutta vain sellaisten ihmisten, jotka ovat mulle  tärkeitä. Työkaverit eivät kuulu näihin. Työkavereita tulee ja menee ja he ovat vain hetken aikaa elämässäni ja silloinkin vain työpaikalla. Mulla on ihan kivat työkaverit, mutta 40 tuntia viikossa heidän seurassaan riittää mulle oikein hyvin. 

Voihan se olla noinkin. Ei nuo yhteiset tilaisuudet välttämättä olekaan jokaisen mieleen. Muut ovat kuitenkin paljon tekemisissä myös vapaa-aikana, mutta en tunnu jostakin syystä olevan edes mieluista lounasseuraa. Eipä ne kohtaamiset enää tunnukaan hyvältä, koska usein on tunne, että jokin on pielessä. Meidän työ on aika itsenäistä puurtamista, joten pieni sosiaalinen breikki piristäisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut nykyisessä työpaikassani olevani sosiaalisesti kömpelö. En vain osaa jutella rennosti ja luonnollisesti ihmisten kanssa. Minuun ei suhtauduta samalla tavoin kuin muihin. Minuun suhtaudutaan varauksella, ja tuntuu, että minusta ei pidetä ja oudoksutaan. Minussa on jotakin, en vain pääse porukkaan mukaan. Ärsytän muita tahattomasti, kukaan ei ole kiinnostunut tutustumaan, he eivät osaa tai halua jutella minulle. Olen yrittänyt tutustua ja jutella muille aktiivisesti, pyytänyt heitä vaikka mihin ja yrittänyt sopia kaikkea yhteistä, jotta tutustuttaisiin. Olen järjestänyt juhlia ja tapahtumia, vedän työryhmiä, otan vastuuta yhteisistä asioista. Olen aktiivinen työssäni., hoidan tehtäväni yli odotusten. Mutta ei. Se ei ole poikinut mitään. Minua vierastetaan, ei haluta lähteä mihinkään tai olla tekemisissä. Ei tulla samaan pöytään ruokalassa. Huomaan muiden suhtautumisen minuun ja alan jännittää sosiaalisissa tilanteissa. Ajatus ei kulje kunnolla ja tulee sen vuoksi sanottua kaikkea tyhmää. Ja näin minusta tulee kömpelö. Olen jo keski-ikäinen ja tunnen näin ensimmäistä kertaa elämässäni. Nykyinen työpaikkani on yliopisto, mutta niin olivat edellisetkin, lisäksi muita oppilaitoksia ja kouluja, joissa olen tuntenut olevani osa ryhmää. En yhtään ymmärrä, mistä ero nykyisessä työpaikassani johtuu.

Kuulostaa siltä että yrität liikaa ja se ärsyttää kollegoja. Olen itsekin akateemisessa yhteisössä ja yhteiset aktiviteetit, tyky yms. on monille punainen vaate.

Toimin kuten edellisessäkin työpaikassani ja siellä sain esimiehiltäkin kiitosta yhteishengen rakentamisesta ja ihmettelyjä siitä, miten hyvin ja nopeasti pääsin porukkaan mukaan. Moni on säilynyt ystävänäkin sieltä. Eipä ollut ongelmia sitä edellisessäkään työpaikassa. Mutta tässä on tapahtunut nyt täysin päinvastainen. Sitä ihmettelen. En ihan nyt allekirjoita tuota, että vika olisi vain minussa.

Mutta sä et ole nyt edellisessä työpaikassasi etkä sitä edellisessä. Työpaikat ovat erilaisia, vaikka kyse olisikin saman alan työpaikoista. Olen ollut itsekin työpaikoissa, joissa on paljon panostettu yhteishenkeen. Ja myös työpaikoissa, joissa on aikuisia ihmisiä ja he osaavat hoitaa työnsä asiallisesti myös sellaisten työkavereiden kanssa, joita eivät voi sietää. 

On aika tavallista, että nuorena työkavereilla on suurempi merkitys. Kaivataan yhteishenkeä ja työkavereiden kanssa täytyy olla mukavaa. Iän myötä ammattitaito kuitenkin kehittyy myös siltä osin, että työt pystytään hoitamaan, vaikka tiimissä olisi mukana itse Paholainen. Ja tämän myötä usein halutaan pitää työ ja vapaa-aika tiukasti erillään ja jättää työasiat aina työpaikalle. 

Totta osin, mutta en ole varma, onko tämä ikäkysymyskään. Edellisessä työpaikassa työkaverit olivat keskimäärin hieman vanhempia kuin nykyisessä. Yliopistossa kun ollaan, niin suurin osa on keski-ikäisiä tai sitä vanhempia. Väitös on edellytyksenä vakansseihin, joka nostaa ainakin meidän tieteenalalla henkilöstön keski-ikää. Itse olin edellisessä työpaikassani viisi vuotta nuorempi kuin nyt. Hassuinta on, että omasta mielestäni olen nyt kuitenkin tasapainoisempi ja paremmin käyttäytyvä kuin silloin.

Vierailija kirjoitti:

Ja vielä: oletteko varmoja, että ette menetä mitään eristämällä sosiaalisesti kömpelöt tiukkaan raamitetulla sosiaalisella tyylillänne?

Tässä tuntuu olevan nyt kahdenlaista näkemystä siitä, mistä näissä kevyissä sosiaalisissa tilanteissa on kyse. Monet, etenkin ulkopuolelle jäävät, haluavat nähdä tilanteet jonkinlaisen valtapelin ja oman mielihyvän tavoittelun tuloksena. Minä puolestani en näköjään saa millään perille sitä, että minulla kyse ei ole mistään sellaisesta.

Minä en pelaa sosiaalisia pelejä. Omasta näkökulmastani en eristä ketään, sen kummemmin kuin en eristä ketään kun lähden bussilla töistä kotiin ja jollakulla sattuu olemaan sama työmatka. Minun "tiukat sosiaaliset raamini" eivät ole tietoisen, aktiivisen toiminnan tulosta vaan ainoastaan sitä, millainen käytös on minulle vaivatonta ja luontaista. En halua pohtia ruokailutilanteen sosiodynamiikkaa, minä haluan syödä. Minulla ei ole olemassa ihanteellisen ruokailutilanteen mallia johon tietoisesti pyrin muiden kustannuksella. Minä ihan neutraalisti otan vastaan kaikki tilanteet niitä sen enempiä analysoimatta. Hymyn ja tervehdyksen saat kun istut viereen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut nykyisessä työpaikassani olevani sosiaalisesti kömpelö. En vain osaa jutella rennosti ja luonnollisesti ihmisten kanssa. Minuun ei suhtauduta samalla tavoin kuin muihin. Minuun suhtaudutaan varauksella, ja tuntuu, että minusta ei pidetä ja oudoksutaan. Minussa on jotakin, en vain pääse porukkaan mukaan. Ärsytän muita tahattomasti, kukaan ei ole kiinnostunut tutustumaan, he eivät osaa tai halua jutella minulle. Olen yrittänyt tutustua ja jutella muille aktiivisesti, pyytänyt heitä vaikka mihin ja yrittänyt sopia kaikkea yhteistä, jotta tutustuttaisiin. Olen järjestänyt juhlia ja tapahtumia, vedän työryhmiä, otan vastuuta yhteisistä asioista. Olen aktiivinen työssäni., hoidan tehtäväni yli odotusten. Mutta ei. Se ei ole poikinut mitään. Minua vierastetaan, ei haluta lähteä mihinkään tai olla tekemisissä. Ei tulla samaan pöytään ruokalassa. Huomaan muiden suhtautumisen minuun ja alan jännittää sosiaalisissa tilanteissa. Ajatus ei kulje kunnolla ja tulee sen vuoksi sanottua kaikkea tyhmää. Ja näin minusta tulee kömpelö. Olen jo keski-ikäinen ja tunnen näin ensimmäistä kertaa elämässäni. Nykyinen työpaikkani on yliopisto, mutta niin olivat edellisetkin, lisäksi muita oppilaitoksia ja kouluja, joissa olen tuntenut olevani osa ryhmää. En yhtään ymmärrä, mistä ero nykyisessä työpaikassani johtuu.

Ehkä yrität liikaa? Ehkä työpaikallasi ei ole ollut tapana osallistua kaiken maailman kissanristiäisiin? Ehkä työkaverisi pelkäävät, että saavat sinusta helposti riippakiven, jolle ei riitä pelkkä työkaveruus vaan haluaisit ystävystyäkin ja viettää aikaasi työkavereiden kanssa myös työajan ulkopuolella? 

Nämä on kyllä olleet työpaikan henkilöstön yhteisiä juhlia ja tilaisuuksia, joihin ihmiset ovat osallistuneet hyvin mielellään. Tuskin se on syy ulkopuolelle jäämiseen muissa päivittäisissä tilanteissa. Olen ollut sellainen aina. Pidän yhteisistä jutuista ja niiden järjestämisestä. Tuo riippakivipelkokin on vähän ontuva selitys, jos sama lähestymistapa on toiminut muualla. Edellisestä työpaikasta on säilynyt monia ystävyyssuhteita ja pari heistä on hyvin läheisiä edelleen, vaikka asutaan muuttoni vuoksi eri puolilla Suomea. Ajatteletko oikeasti, että ihmiset jättävät minut päivittäisissä tilanteissa yksin, koska pelkäävät, että jos ovat aktiivisia minun suhteeni työpaikan sosiaalisissa tilanteissa, haluan tavata heitä muulloinkin. Olisi kyllä aika erikoista.

En tarkoittanut aivan tuota. Tarkoitin, että keski-iässä ihmisillä on jo yleensä oma elämä, johon kuuluu puoliso, puolison sukulaiset, omat sukulaiset, mahdollisesti jo ikääntyvät vanhemmat, omat lapset, lasten harrastukset, omat harrastukset, omat ystävät jne. Työssä käydään tekemässä töitä eikä ystävystymässä työkavereiden kanssa. Elämä on ihan riittävän kiireistä ilman, että tulisi vielä vapaa-ajalle uusia ihmissuhteita, joille pitäisi jostain löytää aikaa. Jos aktiivisuutesi työpaikalla tähtää tai vaikuttaa tähtäävän siihen, että haluaisit olla työkavereidesi kanssa enemmän kuin työkavereita, moni saattaa vetäytyä, koska heillä ei ole halukkuutta enää yhtään suuremmalle määrälle ihmissuhteita. 

Sanoit, että ihmiset osallistuvat hyvin mielellään työpaikan yhteisiin tilaisuuksiin. Oletko aivan varma? Minäkin osallistun, koska niihin on tavallaan vähän pakko osallistua, mutta huokaisen helpotuksesta joka kerta, jos jotain kissanristiäisiä ei järjestetäkään tai mulle tulee jokin hyväksyttävä syy kuten sairastuminen, jonka vuoksi ei tarvitsekaan mennä. En mä ole koskaan kenellekään sanonut, että ei voisi vähempää kiinnostaa nämä tilaisuudet.

Pidät yhteisistä jutuista ja niiden järjestämisestä. Niin minäkin, mutta en työpaikalla. Vietän mielelläni aikaani muiden ihmisten seurassa, mutta vain sellaisten ihmisten, jotka ovat mulle  tärkeitä. Työkaverit eivät kuulu näihin. Työkavereita tulee ja menee ja he ovat vain hetken aikaa elämässäni ja silloinkin vain työpaikalla. Mulla on ihan kivat työkaverit, mutta 40 tuntia viikossa heidän seurassaan riittää mulle oikein hyvin. 

Voihan se olla noinkin. Ei nuo yhteiset tilaisuudet välttämättä olekaan jokaisen mieleen. Muut ovat kuitenkin paljon tekemisissä myös vapaa-aikana, mutta en tunnu jostakin syystä olevan edes mieluista lounasseuraa. Eipä ne kohtaamiset enää tunnukaan hyvältä, koska usein on tunne, että jokin on pielessä. Meidän työ on aika itsenäistä puurtamista, joten pieni sosiaalinen breikki piristäisi.

Ehkä sun kannattaisi olla vähemmän innokas ja aloitteellinen. Varsinkin kaikenlaisten yhteishengen nostatus -juttujen kanssa. Työkaverisi saattavat pitää työpaikkasi yhteishenkeä jo aivan riittävän hyvänä ja kaikki ylimääräinen tuntuu heistä siltä, että he olisivat mielestäsi väärässä ja yhteishenki olisi sinun mielestäsi huono. He kuitenkin näkevät asian toisin eikä ehjää ole tarpeen korjata. Aika monet ihmiset ärsyyntyvät, jos hyvänä pidettyä tilannetta lähdetään väkisin muuttamaan joksikin muuksi. Kun työkaverisi lopulta huomaavat, että sulaudut joukkoon kuten hekin, niin tuskin kukaan enää sulle mitenkään osoittaa, ettei lounasseurasi olisi tervetullutta. 

Vapaa-aika on jokaisella omaa aikaa eikä pidä lähteä sotkemaan työkuvioita siihen. Jos jotkut työpaikan ihmisistä tapaavatkin toisiaan vapaa-ajallaankin, niin työsuhteesi ei ole peruste sille, että heidän pitäisi viettää vapaa-aikaansa myös sinun kanssasi. Sulla on vapaa-ajallesi oma perheesi, ystäväsi, kaverisi ja sukulaisesi, joten et sinä tarvitse vielä työkavereitakin vapaa-ajalle.