Miksi sosiaalisesti kömpelöt jätetään usein yksin opiskelu/työympäristössä

Tiedostin olevani rasittavaa seuraa. Introvertti, yksinäinen, masentunut, kotona lähes kaiken vapaa-ajan viettävä... En ängennyt muiden seuraan eikä kukaan koko 5 v kestävien opintojen aikana kysynyt minua mukaan. Opiskeluaika oli elämäni raskainta aikaa ja halusin vain kuolla joka päivä. 

Sosiaalisesti kömpelöt eivä tunnu ymmärtävän sitä, että ihan jokainen joutuu näkemään vaivaa tutustuakseen uusiin ihmisiin. Jokainen ihminen - ainakin jossain määrin - miettii, mitä muut ihmiset hänestä ajattelevat ja joutuu pistämään itsensä likoon tehdessään tuttavuutta.  Harvalle (suomalaiselle) sosiaalisesti taitavallekaan on helppoa heti ensitapaamisella keksiä luontevasti juteltavaa vieraan ihmisen kanssa. Jostain syystä sosiaalisesti kömpelöt tuntuvat kuitenkin ajattelevan, että suhteiden rakentaminen onnistuu muilla kuin taikaiskusta ja juuri hänet pitäisi ymmärtää henkilökohtaisesti, kädestä pitäen kutsua mukaan, vaikka hän ei olisi tehnyt minkäänlaista aloitetta toista ihmistä/toisia ihmisiä kohtaan, muuten muut ovat itsekkäitä ja huonotapaisia, hölösuita ekstrovertteja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon keskusteluun sosiaalisesti taitavan ekstrovertin näkökulmaa. Pyrin yleensä huomioimaan muut eri tilanteissa, kannustan varautuneempia kertomaan mielipiteensä, pyydän heitä mukaan ja otan luontevasti tiimeissä vastuun projektin etenemisestä ja tuotoksen esittämisestä. Moni introvertti ehkä ajattelee, että tämä kaikki sujuu ekstroverteiltä helposti, mutta oikeasti se on aika raskasta. Lounaalla, joka kuitenkin on tarkoitettu työntekijän latautumiseen, ei haluaisi olla samanlaisessa "tiiminvetäjän" roolissa, kuin mitä joutuu työkseen aika paljon tekemään. On helpompi ja miellyttävämpi työskennellä ja lounastaa sellaisen työkaverin kanssa, joka itsekin tuo vuorovaikutukseen jonkinlaisen panoksen.

Ihaninta on lounastaa ihmisten kanssa, joita ei haittaa, vaikka olisin hetken hiljaakin, olla oma itsensä. Joko puhua ja pälpättää tai olla hiljaa. Ihan sama. Sut hyväksytään. Onko se sittenkin niin, että teille sosiaalisillekin voi tulla vaivautunut olo? Mulle meinaan tulee, jos olen samassa tilassa jonkun ei niin hyvin tuntemani ihmisen kanssa, eikä kumpikaan sano mitään? Olenko sittenkin sosiaalinen, jos epäsosiaaliset eivät tajua edes vaivautua tilanteista? Senkun möllöttävät sitä suupalttia ja odottavat jotain näytöstä ja numeroa.

Olen ensimmäisen kommentin kirjoittaja. Totta kai sosiaalisillekin voi tulla vaivautunut olo ja tuleekin, koska sen sosiaalisemman oletetaan ottavan vastuu keskustelun etenemisestä silloin, kun keskustelu ei suju luontevasti. Aina ei jaksaisi kantaa huolta toisten viihtymisestä ja osallistumisesta vaan olisi mukavaa saada olla rennosti. Osaan kyllä tarvittaessa pitää yllä keskustelua vaikka miten varautuneen kumppanin kanssa, mutta tämä ei tarkoita, että olisin nauttinut keskustelusta. Jälkeenpäin olo voi olla uupunut.

Minusta on muuten outoa, että tässä ketjussa monen mielestä ekstrovertit ovat ryyppäämisestä kiinnostuneita tyhjäpäitä ja introvertit haluaisivat keskustella syvällisesti. En kyllä lähtisi tällaisia luonnehdintoja tekemään. Minä voin puhua yhtä lailla niin ryyppäämisestä kuin politiikastakin, mutta mietin, missä seurassa sanon mitäkin, eikä kumpikaan näistä sovi aiheeksi lounaspöytään puolituttujen kollegoiden kanssa.

Vaikka olen itse isoissa porukoissa hyvinkin hiljainen, en myöskään jaksa noita ekstrovertit ovat tyhjäpäitä -luonnehdintoja, ja että introvertit olisivat välttämättä älykkäämpiä. Itsestäni kun tiedän, etten ole :) Edelleen olen kuitenkin sitä mieltä, että on moukkamaista olla pyytämättä niitä hissukoita porukkaan. Tottakai itsekin joskus karkaan yksityisille lounastapaamisille, enkä sietäisi jos joku työkaveri yrittäisi ängetä mukaan, mutta silloin kun ollaan isommalla porukalla menossa, niin siinä on kyllä muutenkin niin monenlaista persoonaa ja elämäntarinaa yhden pöydän ääressä, että aina siihen mielestäni mahtuu yksi tai muutama lisääkin, ja hyvin mahtuu istumaan hiljaakin. Voisi lopettaa jo hiljaisempien mollaamisen. Sitä olen itsekin katsonut ihan jostain ala-asteelta asti, että nyt riitti ämmät. Tietenkään en ole enää aivan yhtä hissukka kuin pahimpina vuosina. Vieläkin tekee pahaa muistaa niitä.

Miten käytännössä silloin jätetään ulkopuolelle, jos ollaan menossa isolla porukalla syömään? Eikö silloin kaikki vain istu samaan pöytään mitään erikseen sopimatta? Jos tuossa tilanteessa yksi menee eri pöytään, oletan, että tämä tahtoo olla yksin.

En usko että kovin monia haittaa pätkääkään, jos porukassa yksi kuuntelee hiljaa. Siis ainakaan kun kyse on aikuisista. Jotkut voi olla kusipäitä ja puhua selän takana siitä, mutta näitä ihmisiä tunteneena voin sanoa, että ne puhuvat paskaa ihan kaikista muistakin.

No noitten ketjun alkupään kommenttien perusteella päättelin vain, että puheliaille on iso vaiva vetää hiljaisempia perässään ja miten heillä menee kaikki energia näitten hiljaisten viihdyttämisessä, kun eivät anna itse itsestään mitään. Vähän tähän suuntaan. Enkä sitten puhunut mitenkään omista työpaikoistani vaan yleisesti aiheesta. Riippuu niin kovin työn luonteestakin ja työajoista, miten ne tauot käytännössä menevät, jos nyt puhutaan jostain lounastauoista.

Vierailija kirjoitti:

Sosiaalisesti kömpelöt eivä tunnu ymmärtävän sitä, että ihan jokainen joutuu näkemään vaivaa tutustuakseen uusiin ihmisiin. Jokainen ihminen - ainakin jossain määrin - miettii, mitä muut ihmiset hänestä ajattelevat ja joutuu pistämään itsensä likoon tehdessään tuttavuutta.  Harvalle (suomalaiselle) sosiaalisesti taitavallekaan on helppoa heti ensitapaamisella keksiä luontevasti juteltavaa vieraan ihmisen kanssa. Jostain syystä sosiaalisesti kömpelöt tuntuvat kuitenkin ajattelevan, että suhteiden rakentaminen onnistuu muilla kuin taikaiskusta ja juuri hänet pitäisi ymmärtää henkilökohtaisesti, kädestä pitäen kutsua mukaan, vaikka hän ei olisi tehnyt minkäänlaista aloitetta toista ihmistä/toisia ihmisiä kohtaan, muuten muut ovat itsekkäitä ja huonotapaisia, hölösuita ekstrovertteja.

Tuo nyt on jo yleistystä. Kyllä minä tiedän, että kaikki joutuu näkemään jonkunlaista vaivaa. Sosiaalisesti kömpelö vain saattaa ehkä joutua " hieman" enemmän koville kuin sosiaaliset. Itse ainakin, jos yritän olla väkisin sosiaalinen huomaan, että olen täsin uupunut sen jälkeen. Jos mietin liikaa alkaa päätä särkemään, huippaamaan ja samalla kun yrittää olla sosiaalinen ja pysyä mukana on todella rankkaa. Hyvällä säkällä pääsee porukkaan, huonolla säkällä minua pidetään kummajaisena tai etten pidä heistä. Jos saisin valita, niin mieluusti puhuisin jos on puhuttavaa ja jättäisin puhumatta jos ei ole puhuttavaa.

Vierailija kirjoitti:

Tyhmä puhuu paljon, vaikkei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Nyt meni diipiksi.

Vierailija kirjoitti:

Sosiaalisesti kömpelöt eivä tunnu ymmärtävän sitä, että ihan jokainen joutuu näkemään vaivaa tutustuakseen uusiin ihmisiin. Jokainen ihminen - ainakin jossain määrin - miettii, mitä muut ihmiset hänestä ajattelevat ja joutuu pistämään itsensä likoon tehdessään tuttavuutta.  Harvalle (suomalaiselle) sosiaalisesti taitavallekaan on helppoa heti ensitapaamisella keksiä luontevasti juteltavaa vieraan ihmisen kanssa. Jostain syystä sosiaalisesti kömpelöt tuntuvat kuitenkin ajattelevan, että suhteiden rakentaminen onnistuu muilla kuin taikaiskusta ja juuri hänet pitäisi ymmärtää henkilökohtaisesti, kädestä pitäen kutsua mukaan, vaikka hän ei olisi tehnyt minkäänlaista aloitetta toista ihmistä/toisia ihmisiä kohtaan, muuten muut ovat itsekkäitä ja huonotapaisia, hölösuita ekstrovertteja.

Näinkö se onkin? Vaivannäkö, jes. Huojentava kuulla, että on vaikeata ekstroverteille hölösuillekin, ettei kontaktin otto lähde automaattisesti kuten sopivassa pienessä hiprakassa. Tästä on hyvä jatkaa.

Vierailija kirjoitti:

Jos homma toimii kuten selviytyjissä niin arvaan että nuo sosiaaliset rakentelevat kaikenlaisia hyvävelikerhoja joissa tavoitteena on päästä finaaliin tekemättä mitään potkimalla mahdolliset häiriötekijät ja "vasikat" pois. Eihän he voi puhua rikollisista suunnitelmista ja tekemisistään jos siellä on joku kömpelö totuuden torvi joka ei osaa valehdella sujuvasti.

Tyypillistä näiden sosiaalisten tyyppien firmoille on että haluavat jonkun joka osaa kaikenmahdollisen trendikkään ja rekrytoija on enemmän kiinnostunut muista asioista kuin osaako mitään. Koska suomessa tosiosaajat eivät harrasta valehtelua, niin joutuvat etsimään "tosiosaajia" intiasta yms missä cv:t on täys juttuja joista osataan se mitä jossain kirjassa luki.

Sopiva näpäytys on perustaa tietty joku oma sisäpiiri ja jättää tuo sosiaalinen porukka ulos. Aika todennäköistä kuitenkin on ettei oikein heidän juttunsa kiinnostaisi kumminkaan jos pitävät sinun juttuja outoina. Itse puhun asioista, jotkut puhuu suhteista. evvk kuka pani ketä koska ja oltiinko kännissä ja paljonko isillä on yhtäjos toista. Tuollaiset on varmasti olennaista jos haluaa päästä jonnekin firmaan hankkimaan asiakkaita toisista firmoista mutta tämmöiset firmat ei keskimäärin tuota mitään sellaisia tuotteita joita ostan koska en ikinä ostaisi mitään sillä että joku sanoi sitä tai tätä. Tod.näk kyseiset firmat on jotain välittäjiä ja työ tehdään maissa missä tekijöitä palkataan. Täällä niitä kun ei palkata koska vaikka osaisit kaiken mitä "vaaditaan" niin tosiasiassa vaaditaan ettet ole naama norsunvitulla kun näät että firmassa kukaan muu ei tee mitään vaan kaikenlaisia sosiaalisia paskanjauhajia koko sakki ja firma ei edes millään tuotteilla elä vaan lainarahalla ja hyväveli diileillä jotka ei kestä päivänvaloa. No enpä ole ikinä missään töissä edes ollut mutta siinä vaiheessa kun tällainen kuva keskimääräisestä suomifirmasta muodostui niin eipä ole ollut kiirus hakeakkaan niitä töitä.

Mutta onneksi jokainen meistä täyttää viisitoista ja pääsee pois yläasteelta jolloin nämä murheet unohtuvat.

Vierailija kirjoitti:

No kertokaa te sosiaaliset ihmiset, pitääkö minun ennakkoluuloni paikkansa: käsittääkseni tosi puheliaat ihmiset ovat usein sellaisia, jotka nauttivat puhumisesta, äänessä olemisesta ja huomiosta. Vai olenko väärässä? Onko sekin pelkkää raskasta showta?

En suoraan sanoen ymmärrä, ketä ja miksi se häiritsee, jos työ- tai opiskelijaruokalassa pöydässä istuu henkilö, joka on mukava, reagoiva ja hyväkäytöksinen, mutta puhuu vähemmän kuin te. Mitä vikaa on kuuntelijan roolissa? Mua ei ainakaan kiinnosta laskea ja puntaroida, kuka sanoi mitä minkäkin verran.

Ymmärrän, että vapaa-ajalla halutaan valikoida seura ja kertoa ne suurimmat salaisuudet.

Lyhyesti: ennakkoluuloillasi ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa ja ketään ei häiritse jos rauhallisempi kaverikin istuu pöydässä lounaalla. Ketjun aloitus koski sitä, pitääkö näitä ujoja/kömpelöitä käydä erikseen nykimässä mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Jos homma toimii kuten selviytyjissä niin arvaan että nuo sosiaaliset rakentelevat kaikenlaisia hyvävelikerhoja joissa tavoitteena on päästä finaaliin tekemättä mitään potkimalla mahdolliset häiriötekijät ja "vasikat" pois. Eihän he voi puhua rikollisista suunnitelmista ja tekemisistään jos siellä on joku kömpelö totuuden torvi joka ei osaa valehdella sujuvasti.

Tyypillistä näiden sosiaalisten tyyppien firmoille on että haluavat jonkun joka osaa kaikenmahdollisen trendikkään ja rekrytoija on enemmän kiinnostunut muista asioista kuin osaako mitään. Koska suomessa tosiosaajat eivät harrasta valehtelua, niin joutuvat etsimään "tosiosaajia" intiasta yms missä cv:t on täys juttuja joista osataan se mitä jossain kirjassa luki.

Sopiva näpäytys on perustaa tietty joku oma sisäpiiri ja jättää tuo sosiaalinen porukka ulos. Aika todennäköistä kuitenkin on ettei oikein heidän juttunsa kiinnostaisi kumminkaan jos pitävät sinun juttuja outoina. Itse puhun asioista, jotkut puhuu suhteista. evvk kuka pani ketä koska ja oltiinko kännissä ja paljonko isillä on yhtäjos toista. Tuollaiset on varmasti olennaista jos haluaa päästä jonnekin firmaan hankkimaan asiakkaita toisista firmoista mutta tämmöiset firmat ei keskimäärin tuota mitään sellaisia tuotteita joita ostan koska en ikinä ostaisi mitään sillä että joku sanoi sitä tai tätä. Tod.näk kyseiset firmat on jotain välittäjiä ja työ tehdään maissa missä tekijöitä palkataan. Täällä niitä kun ei palkata koska vaikka osaisit kaiken mitä "vaaditaan" niin tosiasiassa vaaditaan ettet ole naama norsunvitulla kun näät että firmassa kukaan muu ei tee mitään vaan kaikenlaisia sosiaalisia paskanjauhajia koko sakki ja firma ei edes millään tuotteilla elä vaan lainarahalla ja hyväveli diileillä jotka ei kestä päivänvaloa. No enpä ole ikinä missään töissä edes ollut mutta siinä vaiheessa kun tällainen kuva keskimääräisestä suomifirmasta muodostui niin eipä ole ollut kiirus hakeakkaan niitä töitä.

Vaihtoehto on tietysti se, että muut menivät syömään makaronilaatikkoa sopivan tauon koittaessa ja sinä jäit punomaan kuvitelmiasi aulan sohvalle.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä vähän aiheen vierestä, mutta mitä mieltä olette siitä, jos lapsille opetetaan, ettei ketään pitäisi jättää yksin? Kannatatteko? Sieltä päiväkotien ja koulujen pihoiltahan se lähtee, millaisia rooleja itse kukin ottaa myöhemmässäkin elämässään luotevimmin.

Minusta päiväkotien henkilökunnan tehtävä on opettaa lapsille, miten porukkaan mennään mukaan. Ja se ei tapahdu niin, että nyt Jessica-prinsessalle pitää erikseen esittää kutsu vaan Jessica menee mukaan kuten kaikki muutkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kertokaa te sosiaaliset ihmiset, pitääkö minun ennakkoluuloni paikkansa: käsittääkseni tosi puheliaat ihmiset ovat usein sellaisia, jotka nauttivat puhumisesta, äänessä olemisesta ja huomiosta. Vai olenko väärässä? Onko sekin pelkkää raskasta showta?

En suoraan sanoen ymmärrä, ketä ja miksi se häiritsee, jos työ- tai opiskelijaruokalassa pöydässä istuu henkilö, joka on mukava, reagoiva ja hyväkäytöksinen, mutta puhuu vähemmän kuin te. Mitä vikaa on kuuntelijan roolissa? Mua ei ainakaan kiinnosta laskea ja puntaroida, kuka sanoi mitä minkäkin verran.

Ymmärrän, että vapaa-ajalla halutaan valikoida seura ja kertoa ne suurimmat salaisuudet.

Lyhyesti: ennakkoluuloillasi ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa ja ketään ei häiritse jos rauhallisempi kaverikin istuu pöydässä lounaalla. Ketjun aloitus koski sitä, pitääkö näitä ujoja/kömpelöitä käydä erikseen nykimässä mukaan.

Ei, vaan ketjun aloitus koski sitä, että miksi kömpelöt jätetään yksin. Vääristät nyt jotenkin, mutta ehkä se on tapasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä vähän aiheen vierestä, mutta mitä mieltä olette siitä, jos lapsille opetetaan, ettei ketään pitäisi jättää yksin? Kannatatteko? Sieltä päiväkotien ja koulujen pihoiltahan se lähtee, millaisia rooleja itse kukin ottaa myöhemmässäkin elämässään luotevimmin.

Minusta päiväkotien henkilökunnan tehtävä on opettaa lapsille, miten porukkaan mennään mukaan. Ja se ei tapahdu niin, että nyt Jessica-prinsessalle pitää erikseen esittää kutsu vaan Jessica menee mukaan kuten kaikki muutkin. [/quo

Ilman muuta. Jos Jessica-prinsessa on ujo, pitää häntä rohkaista. Aikuiselle se on jo liian myöhäistä. Mutta kun Jessica-prinsessa on ujo ja toiset eivät halua häntä leikkiin, niin näille toisille voi myös opettaa, ettei ketään jätetä yksin. Jessica-prinsessa on varmasti ihan kiva, kun saa rohkeutta ja sitä voi olla vaikea kerätä, kun muu porukka huutaa, et me ei haluta leikkiä sun kanssa. Vaikea homma lasten kasvattaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No siksi koska ovat sosiaalisesti kömpelöitä eivätkä osaa tehdä itse asian suhteen mitään eikä muut jaksa vetää perässä.

Voisi tulla mukaan, jos joku edes kysyisi. Epäkohteliasta olla kysymättä yhtä mukaan, jos muut menevät.

Sosiaalisesti kömpelö ei ymmärrä, että esim. koulu- ja työympäristössä alakerran Amicalle/ruokalaan kävely ei ole tapahtuma johon yleisesti ottaen tarvitsee odottaa erityistä kutsua. Sitä ei tule, sinne menevät lounasaikaan ne, joilla on nälkä. Ja sitten istutaan samaan pöytään työ/koulukavereiden kanssa, ihan edelleen sen suurempia sopimatta.

Itse olen ollut vähänaikaa töissä paikassa, jossa ruokailun ajaksi ihmiset erkanivat eri pöytiin tuttujen ihmisten luokse. Alussa yritin pysytellä mukana, kunnes kuulin jonkun tiuskivan " toivottavasti tuo ei tule tänne". Senjälkeen istuin mieluusti yksin. Huomasin, että ihmiset joidenkanssa en tule juttuun puhuvat tyyliin ryyppäämisestä, koneista ja perhe elämästä. Siitä mikä ei kuulu minunelämääni mitenkään. Puhuvat siis hyvin typistetyistä aiheista tai ne ovat sisäpiirijuttuja joissa en pysy matkassa. Tällöin jää helposti yksin niin ruokalassa kuin töissä. Tämä pätee aika helposti kaikkeen ryhmä työskentely asiaan. Kun törmään ihmiseen joka on oikeasti kiinnostunut minusta ihmisenä, mitä teen vapaa ajalla, olipa se toisesta poikkevaa tulee yleensä jutusteltua yllättävän paljon ja jutut pysyy mielenkiintoisina kummallekkin.

Kommentissasi kerroit syyn, miksi jäät - tai pikemminkin jättäydyt - yksin. Et ole kiinnostunut muista ihmisistä etkä heidän puheenaiheistaan. Sanoit jopa, että et tule tällaisten ihmisten kanssa edes toimeen. Viihdyt ainoastaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat omien sanojesi mukaan oikeasti kiinnostuneita sinusta ihmisenä. Ja puhuvat aiheista, jotka kiinnostavat sinua. 

Todellisuudessa vain harva ihminen on erityisen kiinnostava. Jossain työpaikan lounasruokalassa ei ole edes tarkoituskaan tutustua kehenkään ihmisenä. Ihmiset, jotka odottavat muiden olevan heistä oikeasti kiinnostuneita, vaikka eivät itse ole kiinnostuneet näistä muista, jäävät helposti porukoiden ulkopuolelle. Pitää olla hyvin karismaattinen ja sosiaalisesti lahjakas ihminen, jotta mikään porukka syntyisi yhden ihmisen ympärille ja niin, että vain tästä ihmisestä ja hänen kiinnostuksenkohteistaan oltaisiin kiinnostuneita. 

 Jos muut kyselevät vain toisilta kuulumisia, eikä minulla yksinkertaisesti ole mitään kommentoitavaa siihen niin pitäisikö väkisillä yrittää vääntää joitan jutun tynkää? Ihmiset jotka jo tuntevat toisensa on helppo aloittaa jutunjuurta kyselemällä vaikka peräpukamasta toiselta. Uutena ihmisenä en kehtaa udella toisten peräpukamista vaan saatettaisiin katsoa todella oudokusvasti. Jos saan ihmiseltä vastavuoroisuutta niin minäkin annan hänelle vastavuoroisuutta. Jos ihmiset ovat keskittyneet vain keskeisiin ryhmäjuttuihin, eikä päästä minua sisään niin en minä väkisin sinne rupea tulemaan varsinkaan jos se tehdään hyvin selväksi.

Ei tietenkään tarvitse vääntää mitään, jos et itse halua. Mutta valinta on sinun eikä niiden muiden. On tietysti ikävää, jos sulle ei koskaan kuulu yhtään mitään,  mutta sekään ei ole niiden muiden syy. Eikä ketään "päästetä" sisään vaan jokaisen pitää itse osallistua keskusteluun. On väärin kuvitella, että aina puhuttaisiin vain aiheista, jotka koskettavat kaikkien ryhmässä olevien elämää. Ihan hyvin voi osallistua keskusteluun purjehduksesta, vaikkei itse olisi koskaan ollut purjeveneessä. Tai perhe-elämästä, vaikka omaan perheeseen kuuluisi vain kissa.

Tuo, mitä puhut vastavuoroisuudesta, koskee minusta enemmän ystävyyssuhteita kuin jotain työpaikan lounaita. Ja ystävyyssuhteissakin voi olla se, joka antaa toiselle ensin ja vasta sitten saa mahdollisesti itsekin ystävyydestä jotain. Jos aina odottaa, että muiden pitää ensin tehdä niinkuin minä haluan ja vasta sitten voin antaa itsestäni jotain muille, niin on hyvin mahdollista, että ei kovin helposti mihinkään porukoihin pääsekään. 

Otetaan esimerkki. Jos ryhmässä puhuttaan vaikka hassuista baaritapahtumista. Minä kun en baarissa käy, ei ole hassunhauskoja kokemuksia kännissä olemisesta mitä minun pitäisi sitten kysyä tai sanoa että pääsen joukkoon mukaan niin että minuakin kuunellaan? Jos joku kysyy jostain tiinasta jota en tunne niin mitä minun pitäisi tästä tiinasta sitten kysellä, jos henkilö näyttää muutenkkin siltä ettei halua puhua siitä aiheesta enempää? jos ihmiset puhuvat vaikka tietokoneen osista niiden nimillä enkä minä ymmärrä aiheesta yhtikäs mitään, mitä minun pitäisi heille sitten puhua?  Ennen kuin kerkeän edes kysyä mitään muut alkavat puhua. Aihe saattaa vaihtua niin tiuhaan tahtiin etten enään pysy perässä mistä puhutaan vai pitäisikö kesken kaiken vaan kommentoida, että kävin eilen parturissa värjäämässä hiukset, mummini ajo kolarin tai heittää vaan randomisti jotain, jonka jälkeen minua katsotaan oudosti eikä sen takia haluta matkaan kun olen niin nolo?

Ei ole olemassa mitään yksiselitteistä ohjetta, mitä pitäisi sanoa tai kysyä. Riippuu aina tilanteesta ja niistä ihmisistä, joiden mukana on. Nopeatempoinen keskustelu on monelle suomalaiselle vaikeaa, kun jäädään miettimään jotain toisen sanomaa ja sillä aikaa keskustelun aihe on jo vaihtunut. Monessa muussa maassa nk smalltalk on ihan normaalia ja keskustelu etenee aiheesta toiseen ilman, että kukaan kauhean pitkään jäisi mitään yksityiskohtaa pohtimaan. Itsellenikin smalltalkissa oli aiemmin haasteita, mutta koska olen jo vuosia tavannut työni puolesta paljon ulkomaalaisia ja osallistunut erilaisiin tapahtumiin, taito on kehittynyt. Tällaisissa kevyissä jutusteluissa yhdessäolo on oleellisempaa kuin varsinainen keskustelun aihe. 

Voisiko joku sitten kertoa, miten minä voin yksin opetella tuollaista puhetta, jos minulle ei anneta moista mahdollisuutta? Mikä on se aihe, että muutkin rupeavat kuuntelemaan minua eikä vaan puhahda " aha ok " jatkaen aihetta mihin minulla ei ole mitään sanomista ja hirvisty jos minä tulen istumaan samalle pöydälle kuuntelemaan heidän juttujaan ilman, että osaan kommentoida heidän aiheitaan niin että pääsen itsekkin mukaan keskusteluun ja yrittää olla kiinnostunut? Yleensä kun itse avaan suuni niin ketään ei kiinnosta kuunnella minun juttuja. Kai ne ovat sitten harvinaisen tylsiä.

Luettelet tuossa jo monta keskustelunaihetta, jotka eivät sinulle käy. Mitä mahtavat olla ne aiheet, joista sinä keskustelet? Onko niitä paljon? Vai vähän?

Minulla on työkaveri, joka juttelee vain kahdesta aiheesta: 1. mitä töitä hän on tehnyt tänään ja 2. armeijakokemuksistaan. Kaikki muut keskustelun aiheet saavat hänet hiljenemään. Tuossa on oikeasti aivan liian vähän puheenaihetta. Jos haluaa jutella muiden kanssa, niin täytyy olla sanottavaa erilaisista aiheista. Ja sitä sanottavaa on, jos on yhtään kiinnostunut ympäröivästä maailmasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä vähän aiheen vierestä, mutta mitä mieltä olette siitä, jos lapsille opetetaan, ettei ketään pitäisi jättää yksin? Kannatatteko? Sieltä päiväkotien ja koulujen pihoiltahan se lähtee, millaisia rooleja itse kukin ottaa myöhemmässäkin elämässään luotevimmin.

Minusta päiväkotien henkilökunnan tehtävä on opettaa lapsille, miten porukkaan mennään mukaan. Ja se ei tapahdu niin, että nyt Jessica-prinsessalle pitää erikseen esittää kutsu vaan Jessica menee mukaan kuten kaikki muutkin. [/quo

Ilman muuta. Jos Jessica-prinsessa on ujo, pitää häntä rohkaista. Aikuiselle se on jo liian myöhäistä. Mutta kun Jessica-prinsessa on ujo ja toiset eivät halua häntä leikkiin, niin näille toisille voi myös opettaa, ettei ketään jätetä yksin. Jessica-prinsessa on varmasti ihan kiva, kun saa rohkeutta ja sitä voi olla vaikea kerätä, kun muu porukka huutaa, et me ei haluta leikkiä sun kanssa. Vaikea homma lasten kasvattaminen.

Meillä kotona ainakin kun sisar oli nuori ja selitti että joku on hyvin outo tai on aina yksin ekä joku halua olla sen kanssa tai kiusaa. Opetettiin, että se voi olla ujo ja ketään ei saa kiusata. Kun hän puolusti kiusaajilta kehuttiin kovasti. Valitettavasti on nyt jäänyt erään opettajan ampaisiin, joka kohtelee häntä eriarvoisesti kuin muita ja hänen itsetunto on kadonnut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä vähän aiheen vierestä, mutta mitä mieltä olette siitä, jos lapsille opetetaan, ettei ketään pitäisi jättää yksin? Kannatatteko? Sieltä päiväkotien ja koulujen pihoiltahan se lähtee, millaisia rooleja itse kukin ottaa myöhemmässäkin elämässään luotevimmin.

Minusta päiväkotien henkilökunnan tehtävä on opettaa lapsille, miten porukkaan mennään mukaan. Ja se ei tapahdu niin, että nyt Jessica-prinsessalle pitää erikseen esittää kutsu vaan Jessica menee mukaan kuten kaikki muutkin. 

Ilman muuta. Jos Jessica-prinsessa on ujo, pitää häntä rohkaista. Aikuiselle se on jo liian myöhäistä. Mutta kun Jessica-prinsessa on ujo ja toiset eivät halua häntä leikkiin, niin näille toisille voi myös opettaa, ettei ketään jätetä yksin. Jessica-prinsessa on varmasti ihan kiva, kun saa rohkeutta ja sitä voi olla vaikea kerätä, kun muu porukka huutaa, et me ei haluta leikkiä sun kanssa. Vaikea homma lasten kasvattaminen.

Tottakai. Päiväkoti ja koulu on lapsen työtä eikä töissä voi sanoa, että me ei tehdä töitä sun kanssa tai mä en tule tuohon projektiin, jos toi on mukana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No siksi koska ovat sosiaalisesti kömpelöitä eivätkä osaa tehdä itse asian suhteen mitään eikä muut jaksa vetää perässä.

Voisi tulla mukaan, jos joku edes kysyisi. Epäkohteliasta olla kysymättä yhtä mukaan, jos muut menevät.

Sosiaalisesti kömpelö ei ymmärrä, että esim. koulu- ja työympäristössä alakerran Amicalle/ruokalaan kävely ei ole tapahtuma johon yleisesti ottaen tarvitsee odottaa erityistä kutsua. Sitä ei tule, sinne menevät lounasaikaan ne, joilla on nälkä. Ja sitten istutaan samaan pöytään työ/koulukavereiden kanssa, ihan edelleen sen suurempia sopimatta.

Itse olen ollut vähänaikaa töissä paikassa, jossa ruokailun ajaksi ihmiset erkanivat eri pöytiin tuttujen ihmisten luokse. Alussa yritin pysytellä mukana, kunnes kuulin jonkun tiuskivan " toivottavasti tuo ei tule tänne". Senjälkeen istuin mieluusti yksin. Huomasin, että ihmiset joidenkanssa en tule juttuun puhuvat tyyliin ryyppäämisestä, koneista ja perhe elämästä. Siitä mikä ei kuulu minunelämääni mitenkään. Puhuvat siis hyvin typistetyistä aiheista tai ne ovat sisäpiirijuttuja joissa en pysy matkassa. Tällöin jää helposti yksin niin ruokalassa kuin töissä. Tämä pätee aika helposti kaikkeen ryhmä työskentely asiaan. Kun törmään ihmiseen joka on oikeasti kiinnostunut minusta ihmisenä, mitä teen vapaa ajalla, olipa se toisesta poikkevaa tulee yleensä jutusteltua yllättävän paljon ja jutut pysyy mielenkiintoisina kummallekkin.

Kommentissasi kerroit syyn, miksi jäät - tai pikemminkin jättäydyt - yksin. Et ole kiinnostunut muista ihmisistä etkä heidän puheenaiheistaan. Sanoit jopa, että et tule tällaisten ihmisten kanssa edes toimeen. Viihdyt ainoastaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat omien sanojesi mukaan oikeasti kiinnostuneita sinusta ihmisenä. Ja puhuvat aiheista, jotka kiinnostavat sinua. 

Todellisuudessa vain harva ihminen on erityisen kiinnostava. Jossain työpaikan lounasruokalassa ei ole edes tarkoituskaan tutustua kehenkään ihmisenä. Ihmiset, jotka odottavat muiden olevan heistä oikeasti kiinnostuneita, vaikka eivät itse ole kiinnostuneet näistä muista, jäävät helposti porukoiden ulkopuolelle. Pitää olla hyvin karismaattinen ja sosiaalisesti lahjakas ihminen, jotta mikään porukka syntyisi yhden ihmisen ympärille ja niin, että vain tästä ihmisestä ja hänen kiinnostuksenkohteistaan oltaisiin kiinnostuneita. 

 Jos muut kyselevät vain toisilta kuulumisia, eikä minulla yksinkertaisesti ole mitään kommentoitavaa siihen niin pitäisikö väkisillä yrittää vääntää joitan jutun tynkää? Ihmiset jotka jo tuntevat toisensa on helppo aloittaa jutunjuurta kyselemällä vaikka peräpukamasta toiselta. Uutena ihmisenä en kehtaa udella toisten peräpukamista vaan saatettaisiin katsoa todella oudokusvasti. Jos saan ihmiseltä vastavuoroisuutta niin minäkin annan hänelle vastavuoroisuutta. Jos ihmiset ovat keskittyneet vain keskeisiin ryhmäjuttuihin, eikä päästä minua sisään niin en minä väkisin sinne rupea tulemaan varsinkaan jos se tehdään hyvin selväksi.

Ei tietenkään tarvitse vääntää mitään, jos et itse halua. Mutta valinta on sinun eikä niiden muiden. On tietysti ikävää, jos sulle ei koskaan kuulu yhtään mitään,  mutta sekään ei ole niiden muiden syy. Eikä ketään "päästetä" sisään vaan jokaisen pitää itse osallistua keskusteluun. On väärin kuvitella, että aina puhuttaisiin vain aiheista, jotka koskettavat kaikkien ryhmässä olevien elämää. Ihan hyvin voi osallistua keskusteluun purjehduksesta, vaikkei itse olisi koskaan ollut purjeveneessä. Tai perhe-elämästä, vaikka omaan perheeseen kuuluisi vain kissa.

Tuo, mitä puhut vastavuoroisuudesta, koskee minusta enemmän ystävyyssuhteita kuin jotain työpaikan lounaita. Ja ystävyyssuhteissakin voi olla se, joka antaa toiselle ensin ja vasta sitten saa mahdollisesti itsekin ystävyydestä jotain. Jos aina odottaa, että muiden pitää ensin tehdä niinkuin minä haluan ja vasta sitten voin antaa itsestäni jotain muille, niin on hyvin mahdollista, että ei kovin helposti mihinkään porukoihin pääsekään. 

Otetaan esimerkki. Jos ryhmässä puhuttaan vaikka hassuista baaritapahtumista. Minä kun en baarissa käy, ei ole hassunhauskoja kokemuksia kännissä olemisesta mitä minun pitäisi sitten kysyä tai sanoa että pääsen joukkoon mukaan niin että minuakin kuunellaan? Jos joku kysyy jostain tiinasta jota en tunne niin mitä minun pitäisi tästä tiinasta sitten kysellä, jos henkilö näyttää muutenkkin siltä ettei halua puhua siitä aiheesta enempää? jos ihmiset puhuvat vaikka tietokoneen osista niiden nimillä enkä minä ymmärrä aiheesta yhtikäs mitään, mitä minun pitäisi heille sitten puhua?  Ennen kuin kerkeän edes kysyä mitään muut alkavat puhua. Aihe saattaa vaihtua niin tiuhaan tahtiin etten enään pysy perässä mistä puhutaan vai pitäisikö kesken kaiken vaan kommentoida, että kävin eilen parturissa värjäämässä hiukset, mummini ajo kolarin tai heittää vaan randomisti jotain, jonka jälkeen minua katsotaan oudosti eikä sen takia haluta matkaan kun olen niin nolo?

Ei ole olemassa mitään yksiselitteistä ohjetta, mitä pitäisi sanoa tai kysyä. Riippuu aina tilanteesta ja niistä ihmisistä, joiden mukana on. Nopeatempoinen keskustelu on monelle suomalaiselle vaikeaa, kun jäädään miettimään jotain toisen sanomaa ja sillä aikaa keskustelun aihe on jo vaihtunut. Monessa muussa maassa nk smalltalk on ihan normaalia ja keskustelu etenee aiheesta toiseen ilman, että kukaan kauhean pitkään jäisi mitään yksityiskohtaa pohtimaan. Itsellenikin smalltalkissa oli aiemmin haasteita, mutta koska olen jo vuosia tavannut työni puolesta paljon ulkomaalaisia ja osallistunut erilaisiin tapahtumiin, taito on kehittynyt. Tällaisissa kevyissä jutusteluissa yhdessäolo on oleellisempaa kuin varsinainen keskustelun aihe. 

Voisiko joku sitten kertoa, miten minä voin yksin opetella tuollaista puhetta, jos minulle ei anneta moista mahdollisuutta? Mikä on se aihe, että muutkin rupeavat kuuntelemaan minua eikä vaan puhahda " aha ok " jatkaen aihetta mihin minulla ei ole mitään sanomista ja hirvisty jos minä tulen istumaan samalle pöydälle kuuntelemaan heidän juttujaan ilman, että osaan kommentoida heidän aiheitaan niin että pääsen itsekkin mukaan keskusteluun ja yrittää olla kiinnostunut? Yleensä kun itse avaan suuni niin ketään ei kiinnosta kuunnella minun juttuja. Kai ne ovat sitten harvinaisen tylsiä.

Luettelet tuossa jo monta keskustelunaihetta, jotka eivät sinulle käy. Mitä mahtavat olla ne aiheet, joista sinä keskustelet? Onko niitä paljon? Vai vähän?

Minulla on työkaveri, joka juttelee vain kahdesta aiheesta: 1. mitä töitä hän on tehnyt tänään ja 2. armeijakokemuksistaan. Kaikki muut keskustelun aiheet saavat hänet hiljenemään. Tuossa on oikeasti aivan liian vähän puheenaihetta. Jos haluaa jutella muiden kanssa, niin täytyy olla sanottavaa erilaisista aiheista. Ja sitä sanottavaa on, jos on yhtään kiinnostunut ympäröivästä maailmasta.

Riippuu kuule porukasta. Joidenkin ihmisten kanssa pystyy puhumaan maan ja taivaan väliltä. Toistenkanssa tuntuu että puhuttavaa on tosi pienestä aiheesta ja jos minä en tiedä aiheesta yhtikäsmitään tai en tiedä mitä pitäisi sanoa/ ole simppelisti mitän sanottaa en uskalla puhua mitään väkisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon keskusteluun sosiaalisesti taitavan ekstrovertin näkökulmaa. Pyrin yleensä huomioimaan muut eri tilanteissa, kannustan varautuneempia kertomaan mielipiteensä, pyydän heitä mukaan ja otan luontevasti tiimeissä vastuun projektin etenemisestä ja tuotoksen esittämisestä. Moni introvertti ehkä ajattelee, että tämä kaikki sujuu ekstroverteiltä helposti, mutta oikeasti se on aika raskasta. Lounaalla, joka kuitenkin on tarkoitettu työntekijän latautumiseen, ei haluaisi olla samanlaisessa "tiiminvetäjän" roolissa, kuin mitä joutuu työkseen aika paljon tekemään. On helpompi ja miellyttävämpi työskennellä ja lounastaa sellaisen työkaverin kanssa, joka itsekin tuo vuorovaikutukseen jonkinlaisen panoksen.

Ihaninta on lounastaa ihmisten kanssa, joita ei haittaa, vaikka olisin hetken hiljaakin, olla oma itsensä. Joko puhua ja pälpättää tai olla hiljaa. Ihan sama. Sut hyväksytään. Onko se sittenkin niin, että teille sosiaalisillekin voi tulla vaivautunut olo? Mulle meinaan tulee, jos olen samassa tilassa jonkun ei niin hyvin tuntemani ihmisen kanssa, eikä kumpikaan sano mitään? Olenko sittenkin sosiaalinen, jos epäsosiaaliset eivät tajua edes vaivautua tilanteista? Senkun möllöttävät sitä suupalttia ja odottavat jotain näytöstä ja numeroa.

Olen ensimmäisen kommentin kirjoittaja. Totta kai sosiaalisillekin voi tulla vaivautunut olo ja tuleekin, koska sen sosiaalisemman oletetaan ottavan vastuu keskustelun etenemisestä silloin, kun keskustelu ei suju luontevasti. Aina ei jaksaisi kantaa huolta toisten viihtymisestä ja osallistumisesta vaan olisi mukavaa saada olla rennosti. Osaan kyllä tarvittaessa pitää yllä keskustelua vaikka miten varautuneen kumppanin kanssa, mutta tämä ei tarkoita, että olisin nauttinut keskustelusta. Jälkeenpäin olo voi olla uupunut.

Minusta on muuten outoa, että tässä ketjussa monen mielestä ekstrovertit ovat ryyppäämisestä kiinnostuneita tyhjäpäitä ja introvertit haluaisivat keskustella syvällisesti. En kyllä lähtisi tällaisia luonnehdintoja tekemään. Minä voin puhua yhtä lailla niin ryyppäämisestä kuin politiikastakin, mutta mietin, missä seurassa sanon mitäkin, eikä kumpikaan näistä sovi aiheeksi lounaspöytään puolituttujen kollegoiden kanssa.

Vaikka olen itse isoissa porukoissa hyvinkin hiljainen, en myöskään jaksa noita ekstrovertit ovat tyhjäpäitä -luonnehdintoja, ja että introvertit olisivat välttämättä älykkäämpiä. Itsestäni kun tiedän, etten ole :) Edelleen olen kuitenkin sitä mieltä, että on moukkamaista olla pyytämättä niitä hissukoita porukkaan. Tottakai itsekin joskus karkaan yksityisille lounastapaamisille, enkä sietäisi jos joku työkaveri yrittäisi ängetä mukaan, mutta silloin kun ollaan isommalla porukalla menossa, niin siinä on kyllä muutenkin niin monenlaista persoonaa ja elämäntarinaa yhden pöydän ääressä, että aina siihen mielestäni mahtuu yksi tai muutama lisääkin, ja hyvin mahtuu istumaan hiljaakin. Voisi lopettaa jo hiljaisempien mollaamisen. Sitä olen itsekin katsonut ihan jostain ala-asteelta asti, että nyt riitti ämmät. Tietenkään en ole enää aivan yhtä hissukka kuin pahimpina vuosina. Vieläkin tekee pahaa muistaa niitä.

Samaa mieltä, jos ne muut kuitenkin pyydetään. En kuitenkaan ole koskaan ollut työpaikassa, jossa ketään olisi pyydetty mukaan lounaalle. Lounaalle ei nimittäin tarvitse erikseen pyytää, koska lounastauko on kaikilla ihan lakisääteinen ja jokainen lähtee syömään juuri silloin, kun on itsellä nälkä ja tauko töiden puolesta on mahdollista. Joskus menee yksin, joskus kaksin ja joskus lähtee isomman porukan mukaan. Ihan pyytämättäkin. 

Ihminen lähtee syömään, kun on nälkä. Sitäkö tarkoitat? Mulla on kyllä ollut joskus töissä silleen, että on huikkailtu kuka lähtee, mutta sitten ympyrät vaihtuivat ja piti etsiä jotain uutta. Joskus myös livahdin läheisen työkaverin kanssa kahdestaan juorulounaalle, eikä edes haluttu muita sinne. Varmasti muutkin toimivat noin, ainakin välillä.

Luetteko te siellä työpaikoilla toistenne ajatukset, että nyt lomps lounaalle, hih. Tai siis miten, jos kukaan ei sano mitään? Jos haluan jonkun kanssa lounaalle, niin lähdenkö vaan imuun vai miten siis te, joilla ei kysellä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä vähän aiheen vierestä, mutta mitä mieltä olette siitä, jos lapsille opetetaan, ettei ketään pitäisi jättää yksin? Kannatatteko? Sieltä päiväkotien ja koulujen pihoiltahan se lähtee, millaisia rooleja itse kukin ottaa myöhemmässäkin elämässään luotevimmin.

Minusta päiväkotien henkilökunnan tehtävä on opettaa lapsille, miten porukkaan mennään mukaan. Ja se ei tapahdu niin, että nyt Jessica-prinsessalle pitää erikseen esittää kutsu vaan Jessica menee mukaan kuten kaikki muutkin. [/quo

Ilman muuta. Jos Jessica-prinsessa on ujo, pitää häntä rohkaista. Aikuiselle se on jo liian myöhäistä. Mutta kun Jessica-prinsessa on ujo ja toiset eivät halua häntä leikkiin, niin näille toisille voi myös opettaa, ettei ketään jätetä yksin. Jessica-prinsessa on varmasti ihan kiva, kun saa rohkeutta ja sitä voi olla vaikea kerätä, kun muu porukka huutaa, et me ei haluta leikkiä sun kanssa. Vaikea homma lasten kasvattaminen.

Meillä kotona ainakin kun sisar oli nuori ja selitti että joku on hyvin outo tai on aina yksin ekä joku halua olla sen kanssa tai kiusaa. Opetettiin, että se voi olla ujo ja ketään ei saa kiusata. Kun hän puolusti kiusaajilta kehuttiin kovasti. Valitettavasti on nyt jäänyt erään opettajan ampaisiin, joka kohtelee häntä eriarvoisesti kuin muita ja hänen itsetunto on kadonnut.

Koita sä ainakin olla positiivinen ja kannustava tälle sisarelle, jos tilanne on tällä hetkellä tuo. Itsetuntokin voi olla niin pienestä kiinni, nuorilla varsinkin.

Mä olen huomannut, että työyhteisössä voi olla ihan hyväkin, että sosiaalisen kanssakäymisen eteen nähdään vähän enemmän vaivaa, vaikka se sitten tarkoittaakin vähän turhalta tuntuvaa kyselyä lounaalle ja kahvitauoille jne. Meillä ei siis ole mitään selkeitä taukoaikoja, vaan ihmiset menevät niille muutamassa erässä silloin kun pystyvät, ja ihan nopea huikkaus käytävältä, että ketkä ehtivät nyt syömään, tekee koko tunnelmasta jotenkin kivemman. Se oli kivaa, kun aloitti työt, koska heti tiesi, että aina voi mennä mukaan eikä ole mitään kuppikuntaa, joka perinteisesti syö ainoastaan keskenään,  ja se myös sekoittaa porukkaa ja tulee juteltua muidenkin kuin lähityökavereiden kanssa.

Mutta sitten toisaalta se sosiaalisesti kömpelöiden huomiointi erityisesti kuulostaisi todella vaivaannuttavalta! Tietysti jos on uusi töissä, niin sitten otetaan vähän huomioivammin mukaan ja selitetään noita kirjoittamattomiakin käytäntöjä, mutta noin muuten kaikkia kohdellaan samalla tavalla ja sen pitäisi riittää.

On myös niin, että ei ole mitään kahtiajakoa "sosiaalisesti kömpelöt" ja "sosiaalisesti taitavat". Suurin osa on jostain välimaastosta ja miettii omia huoliaan ja murheitaan ihan yhtä lailla. Vaatisi jo todella paljon pohdintaa, että esimerkiksi itse osaisin miettiä, että joku on sosiaalisesti kömpelö ja sitten miettisin, että miten tämän saisi houkuteltua mukaan ilman sellaista vaivaannuttavaa asetelmaa, että joku saa erityishuomiota.

Että kunhan pyrkii huomioimaan ja hyväksymään kaikki ihmiset samalla tavalla. Minua ei haittaa esim. hiljainen kahvitauko hiljaisemman ihmisen kanssa, vaan juttelen mielelläni sitten jokin toinen päivä, jos tämä silloin olisi puheliaammalla tuulella. Mutta jos toinen ei keskusteluun anna kuin yhden sanan vastauksia, niin en väkisin ala nyhtää keskustelua, vaan olen sitten hiljaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon keskusteluun sosiaalisesti taitavan ekstrovertin näkökulmaa. Pyrin yleensä huomioimaan muut eri tilanteissa, kannustan varautuneempia kertomaan mielipiteensä, pyydän heitä mukaan ja otan luontevasti tiimeissä vastuun projektin etenemisestä ja tuotoksen esittämisestä. Moni introvertti ehkä ajattelee, että tämä kaikki sujuu ekstroverteiltä helposti, mutta oikeasti se on aika raskasta. Lounaalla, joka kuitenkin on tarkoitettu työntekijän latautumiseen, ei haluaisi olla samanlaisessa "tiiminvetäjän" roolissa, kuin mitä joutuu työkseen aika paljon tekemään. On helpompi ja miellyttävämpi työskennellä ja lounastaa sellaisen työkaverin kanssa, joka itsekin tuo vuorovaikutukseen jonkinlaisen panoksen.

Ihaninta on lounastaa ihmisten kanssa, joita ei haittaa, vaikka olisin hetken hiljaakin, olla oma itsensä. Joko puhua ja pälpättää tai olla hiljaa. Ihan sama. Sut hyväksytään. Onko se sittenkin niin, että teille sosiaalisillekin voi tulla vaivautunut olo? Mulle meinaan tulee, jos olen samassa tilassa jonkun ei niin hyvin tuntemani ihmisen kanssa, eikä kumpikaan sano mitään? Olenko sittenkin sosiaalinen, jos epäsosiaaliset eivät tajua edes vaivautua tilanteista? Senkun möllöttävät sitä suupalttia ja odottavat jotain näytöstä ja numeroa.

Olen ensimmäisen kommentin kirjoittaja. Totta kai sosiaalisillekin voi tulla vaivautunut olo ja tuleekin, koska sen sosiaalisemman oletetaan ottavan vastuu keskustelun etenemisestä silloin, kun keskustelu ei suju luontevasti. Aina ei jaksaisi kantaa huolta toisten viihtymisestä ja osallistumisesta vaan olisi mukavaa saada olla rennosti. Osaan kyllä tarvittaessa pitää yllä keskustelua vaikka miten varautuneen kumppanin kanssa, mutta tämä ei tarkoita, että olisin nauttinut keskustelusta. Jälkeenpäin olo voi olla uupunut.

Minusta on muuten outoa, että tässä ketjussa monen mielestä ekstrovertit ovat ryyppäämisestä kiinnostuneita tyhjäpäitä ja introvertit haluaisivat keskustella syvällisesti. En kyllä lähtisi tällaisia luonnehdintoja tekemään. Minä voin puhua yhtä lailla niin ryyppäämisestä kuin politiikastakin, mutta mietin, missä seurassa sanon mitäkin, eikä kumpikaan näistä sovi aiheeksi lounaspöytään puolituttujen kollegoiden kanssa.

Vaikka olen itse isoissa porukoissa hyvinkin hiljainen, en myöskään jaksa noita ekstrovertit ovat tyhjäpäitä -luonnehdintoja, ja että introvertit olisivat välttämättä älykkäämpiä. Itsestäni kun tiedän, etten ole :) Edelleen olen kuitenkin sitä mieltä, että on moukkamaista olla pyytämättä niitä hissukoita porukkaan. Tottakai itsekin joskus karkaan yksityisille lounastapaamisille, enkä sietäisi jos joku työkaveri yrittäisi ängetä mukaan, mutta silloin kun ollaan isommalla porukalla menossa, niin siinä on kyllä muutenkin niin monenlaista persoonaa ja elämäntarinaa yhden pöydän ääressä, että aina siihen mielestäni mahtuu yksi tai muutama lisääkin, ja hyvin mahtuu istumaan hiljaakin. Voisi lopettaa jo hiljaisempien mollaamisen. Sitä olen itsekin katsonut ihan jostain ala-asteelta asti, että nyt riitti ämmät. Tietenkään en ole enää aivan yhtä hissukka kuin pahimpina vuosina. Vieläkin tekee pahaa muistaa niitä.

Samaa mieltä, jos ne muut kuitenkin pyydetään. En kuitenkaan ole koskaan ollut työpaikassa, jossa ketään olisi pyydetty mukaan lounaalle. Lounaalle ei nimittäin tarvitse erikseen pyytää, koska lounastauko on kaikilla ihan lakisääteinen ja jokainen lähtee syömään juuri silloin, kun on itsellä nälkä ja tauko töiden puolesta on mahdollista. Joskus menee yksin, joskus kaksin ja joskus lähtee isomman porukan mukaan. Ihan pyytämättäkin. 

Ihminen lähtee syömään, kun on nälkä. Sitäkö tarkoitat? Mulla on kyllä ollut joskus töissä silleen, että on huikkailtu kuka lähtee, mutta sitten ympyrät vaihtuivat ja piti etsiä jotain uutta. Joskus myös livahdin läheisen työkaverin kanssa kahdestaan juorulounaalle, eikä edes haluttu muita sinne. Varmasti muutkin toimivat noin, ainakin välillä.

Luetteko te siellä työpaikoilla toistenne ajatukset, että nyt lomps lounaalle, hih. Tai siis miten, jos kukaan ei sano mitään? Jos haluan jonkun kanssa lounaalle, niin lähdenkö vaan imuun vai miten siis te, joilla ei kysellä?

Jep, lähdet. En lue kenenkään ajatuksia, mutta ihan jo parissa viikossa huomaa, mihin aikaan tietyt työkaverit lähtevät lounaalle. Jos haluan heidän mukaansa, en istu kuin tatti odottamassa, että minut tullaan kutsumaan mukaan, vaan lähden samaan aikaan, menen samaan ruokapaikkaan ja istun samaan pöytään heidän kanssaan.