Miksi sosiaalisesti kömpelöt jätetään usein yksin opiskelu/työympäristössä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut nykyisessä työpaikassani olevani sosiaalisesti kömpelö. En vain osaa jutella rennosti ja luonnollisesti ihmisten kanssa. Minuun ei suhtauduta samalla tavoin kuin muihin. Minuun suhtaudutaan varauksella, ja tuntuu, että minusta ei pidetä ja oudoksutaan. Minussa on jotakin, en vain pääse porukkaan mukaan. Ärsytän muita tahattomasti, kukaan ei ole kiinnostunut tutustumaan, he eivät osaa tai halua jutella minulle. Olen yrittänyt tutustua ja jutella muille aktiivisesti, pyytänyt heitä vaikka mihin ja yrittänyt sopia kaikkea yhteistä, jotta tutustuttaisiin. Olen järjestänyt juhlia ja tapahtumia, vedän työryhmiä, otan vastuuta yhteisistä asioista. Olen aktiivinen työssäni., hoidan tehtäväni yli odotusten. Mutta ei. Se ei ole poikinut mitään. Minua vierastetaan, ei haluta lähteä mihinkään tai olla tekemisissä. Ei tulla samaan pöytään ruokalassa. Huomaan muiden suhtautumisen minuun ja alan jännittää sosiaalisissa tilanteissa. Ajatus ei kulje kunnolla ja tulee sen vuoksi sanottua kaikkea tyhmää. Ja näin minusta tulee kömpelö. Olen jo keski-ikäinen ja tunnen näin ensimmäistä kertaa elämässäni. Nykyinen työpaikkani on yliopisto, mutta niin olivat edellisetkin, lisäksi muita oppilaitoksia ja kouluja, joissa olen tuntenut olevani osa ryhmää. En yhtään ymmärrä, mistä ero nykyisessä työpaikassani johtuu.

Ehkä yrität liikaa? Ehkä työpaikallasi ei ole ollut tapana osallistua kaiken maailman kissanristiäisiin? Ehkä työkaverisi pelkäävät, että saavat sinusta helposti riippakiven, jolle ei riitä pelkkä työkaveruus vaan haluaisit ystävystyäkin ja viettää aikaasi työkavereiden kanssa myös työajan ulkopuolella? 

Nämä on kyllä olleet työpaikan henkilöstön yhteisiä juhlia ja tilaisuuksia, joihin ihmiset ovat osallistuneet hyvin mielellään. Tuskin se on syy ulkopuolelle jäämiseen muissa päivittäisissä tilanteissa. Olen ollut sellainen aina. Pidän yhteisistä jutuista ja niiden järjestämisestä. Tuo riippakivipelkokin on vähän ontuva selitys, jos sama lähestymistapa on toiminut muualla. Edellisestä työpaikasta on säilynyt monia ystävyyssuhteita ja pari heistä on hyvin läheisiä edelleen, vaikka asutaan muuttoni vuoksi eri puolilla Suomea. Ajatteletko oikeasti, että ihmiset jättävät minut päivittäisissä tilanteissa yksin, koska pelkäävät, että jos ovat aktiivisia minun suhteeni työpaikan sosiaalisissa tilanteissa, haluan tavata heitä muulloinkin. Olisi kyllä aika erikoista.

En tarkoittanut aivan tuota. Tarkoitin, että keski-iässä ihmisillä on jo yleensä oma elämä, johon kuuluu puoliso, puolison sukulaiset, omat sukulaiset, mahdollisesti jo ikääntyvät vanhemmat, omat lapset, lasten harrastukset, omat harrastukset, omat ystävät jne. Työssä käydään tekemässä töitä eikä ystävystymässä työkavereiden kanssa. Elämä on ihan riittävän kiireistä ilman, että tulisi vielä vapaa-ajalle uusia ihmissuhteita, joille pitäisi jostain löytää aikaa. Jos aktiivisuutesi työpaikalla tähtää tai vaikuttaa tähtäävän siihen, että haluaisit olla työkavereidesi kanssa enemmän kuin työkavereita, moni saattaa vetäytyä, koska heillä ei ole halukkuutta enää yhtään suuremmalle määrälle ihmissuhteita. 

Sanoit, että ihmiset osallistuvat hyvin mielellään työpaikan yhteisiin tilaisuuksiin. Oletko aivan varma? Minäkin osallistun, koska niihin on tavallaan vähän pakko osallistua, mutta huokaisen helpotuksesta joka kerta, jos jotain kissanristiäisiä ei järjestetäkään tai mulle tulee jokin hyväksyttävä syy kuten sairastuminen, jonka vuoksi ei tarvitsekaan mennä. En mä ole koskaan kenellekään sanonut, että ei voisi vähempää kiinnostaa nämä tilaisuudet.

Pidät yhteisistä jutuista ja niiden järjestämisestä. Niin minäkin, mutta en työpaikalla. Vietän mielelläni aikaani muiden ihmisten seurassa, mutta vain sellaisten ihmisten, jotka ovat mulle  tärkeitä. Työkaverit eivät kuulu näihin. Työkavereita tulee ja menee ja he ovat vain hetken aikaa elämässäni ja silloinkin vain työpaikalla. Mulla on ihan kivat työkaverit, mutta 40 tuntia viikossa heidän seurassaan riittää mulle oikein hyvin. 

Olen myöskin keski-ikäinen tai sitä lähestyvä, eikä mua todellakaan haittaa, jos jotkut työkaverit haluavat ihan ystävystyä kanssani, kunhan kukaan ei ala yli-innokkaaksi. Jotkus ystävyyssuhteet voivat alkaa työpaikaltakin. Mikäs se kivempi. Minäkin kuitenkin huokaisen usein helpotuksesta, kun tulee syy jättää työpaikan kissanristiäiset väliin, koska viihdyn hissukkana paremmin pienissä porukoissa.

Olen sosiaalisesti kömpelö ja ymmärrän hyvin, miksi moni välttelee seuraani. Osa kuvittelee varmasti etten edes halua jutella niiden kanssa, koska ne ei ymmärrä että sosiaalinen kömpelöys ja "hitaasti lämpeäminen" on mulle luontaista. Osa ehkä tajuaa että olen kiinnostunut niiden seurasta, mutta valitsee mieluummin jonkun muun juttukaverin, jonkun jonka kanssa on mukavampi ja helpompi olla. Ymmärrän niitä hyvin.

Hävettää myöntää, mutta kartan usein itsekin kaltaisteni seuraa. On vaan niin vaivaannuttavaa olla sellaisen ihmisen seurassa, jonka kanssa juttu ei luista eikä tiedä haluaako se oikeasti viettää aikaa kanssani vai sietääkö se seuraani pelkästä kohteliaisuudesta.

Vastasit itse omaan kysymykseesi. Jos on sosiaalisesti kömpelö niin sitä harvemmin ihmiset haluaa/jaksaa/tai edes tajuaa ymmärtää. Itse olen ollut pienen ikäni pikkuruinen kammoksuja ja hieman tönkkö. Vasta kun alkoi itse laittamaan itseään hieman peliin sai parannusta asiaan. Hyvä juttu on se, että aina voi oppia tuosta kömpelyydestä pois. Se vaatii vain halua ja pontta. Jos jäät ruokalassa yksin, niin menet sinne seuraan itse. Jos jäät istumaan jonnekin kauas ei sinua sieltä varmaan kukaan tule noutamaan. Jos taas odotat että jok uistuu viereen on tsäänssit melkein yhtä huonot, koska ihmiset joko olettaa ettet kaipaa seuraa tai heistä on epämukavaa yrittää iskeä juttua. Ainoa mahdollisuus on siis yrittää tehdä se aloite itse. Se ei ole niin vaikeaa kun luullaan ja jos olet aidon kiinnostunut ja vilpitön, yleensä seurasi kelpaa varmasti. Värikkäimpiä mielipiteitä ja aiheita on paras vältää ainakin aluksi. Paras tapa on antaa ihmisten kertoa itsestään, koska suurin osa ihmisistä on kiinnostunut yleensä puhumaan juuri omista jutuistaan. Ja jos osaat kuunnella niin aina parempi.

Kömpelön osa ei ole helppo, mutta parempi kun tajuaa pian että se työn on tehtävä itse, hyvin harvoin tulee mitään almuja tai pelastavia enkeleitä jotka ottaisivat ns. sakkiin mukaan. On niitäkin kylläkin ja itsekin saan olla kiitollinen, että edes joskus on ns. otettu sakkiin mukaan.

Minua ainakin ärsyttää sosiaalisesti köpelönä kun kaikkia muita erikseen pyydetään mukaan syömään isompaan porukkaan, mutta ei ikinä minua. Kyllä kaltaisenikin kaipaa sosiaalista hyväksyntää. Olen vielä aika uusi ja ujo, mutta yleensä kun opin tuntemaan ihmiset paremmin saatan vaikuttaa jopa suht normaalilta. Osaan jutella jopa muiden ujojen kanssa ja kerron mielelläni omia asioitani, jos saan suun vuoron. Masentaa tämä eristäminen työpaikalla.  Saatan kai vaikuttaa oudommalta kuin olen. Se varmaan jostuu siitä että en koe vielä päässeeni sisään porukkaan kunnolla ja en osaa olla täysin itseni vielä. En koe tällaista jututtamalla jututtamista joiden osalta kovin luonnolliseksi. Sellaisten ihmisten kanssa tunnen itseni vaan entistä kömpelömmäksi ja epänormaalimmaksi.

Yläasteella oli hiljainen tyttö, "Sanna" ja kun mielestäni ketään ei saa jättää yksin (kotona oli niin opetettu), yritin ystävystyä hänen kanssaan, kyselin kuulumisia, odotin rauhassa että hän kertoo asiansa ja yritin pyytää häntä mukaan yhteisiin luokan juttuihin, joskus hän jopa lähti. Yritin olla mahdollisimman ystävällinen. Myöhemmin seurustelin hänen velien kanssa joka kertoi että Sannan mielestä kiusasin häntä. Olin aika järkyttynyt. Opin jättämään hiljaiset omaan rauhaansa, tulevat itse seuraan jos haluavat ja minun tehtäväni ei ole houkutella ketään mihinkään ja on suorastaan parempi jos annan ihmisten toimia niinkuin itse haluavat. Itse olen puhelias ja pidän ihmisistä, hyväksyn sen etteivät kaikki ajattele samoin.

Meidän oli tarkoitus mennä ystävättäreni kanssa ratsastamaan mutta hänelle tuli este. Hän ehdotti että jos eräs hänen tuttunsa voisi tulla mukaani koska piti myös hevosista ja voisi olla kiva tulla mukaan. Tietysti suostuin. Kyllä oli elämäni kiusallisimmat tunnit tämän ihmisen seurassa! Mitä tahansa yritin jutella ja sanoa ainoa mitä hänestä irti sain oli "niin varmaan".

Lopulta ajattelin yksikin niinvarmaan niin räjähdän kappaleiksi!

Todella - todella vaikeaa ja kamalaa olla ihmisen seurassa josta ei pihdeilläkään saa muuta ulos kuin niinvarmaan!  Toista kertaa ei tullut.

Koitan itse kyllä ottaa kaikki muut paitsi todelliset kusipäät / ilkeät ihmiset mukaan porukkaan. Jotenkin koen myötätuntoa hiljaisia hissukoita kohtaan ja minun vahtivuorolla he eivät jää kyllä yksin omaan pöytään syömään. Koitan opettaa tätä lapsillenikin. Kamalaa lukea miten suurin osa sulkee surutta ulkopuolelle työ - tai muun yhteisön jäseniä! Ei ihme että on niin paljon koulukiusaamista, vanhemmilta se malli näköjään tulee =(

Jos ole ruokalassa jo syömässä ja istun yksin pöydässä, seuraavaksi paikalle saapuva hissukka ei istukaan seuraani vaan muualle yksin. Oletan jatkossakin hänen haluavan syövän yksin

En ole koskaan ymmärtänyt joidenkin ihmisten pakkomiellettä päästä kuulumaan erilaisiin ryhmiin. Opiskeluaikoina olin opiskelemassa saadakseni itselleni ammattia varten tarvittavan koulutuksen. Tottakai piti tehdä joskus ryhmätöitä, mutta mulle oli täysin yhdentekevää, kenen kanssa niitä tein. Enhän mä niiden muiden kanssa ollut naimisiin menossa tai pyytämässä heitä lasteni kummeiksi vaan tekemisissä ainostaan opiskelussa vaadittavien ryhmätöiden ajan. Ihan sama työelämässä. Töissä käydään tekemässä töitä ja tienaamassa rahaa. Ihan sama, kenen kanssa töitä tekee ja näidenkin ihmisten kanssa on tekemisissä vain sen aikaa, kun joko itse tai muut ovat samassa työpaikassa. Ystävät ja muut läheiset ihmiset ovat sitten erikseen. 

Tuntuu että jotkut näistä katkerista sosiaalisesti kömpelöistä on sellaisia ihmisiä joiden äidit loivat kaikki sosiaaliset suhteet heille ja koulussa opettajat taktiikalla "kaikki pitää ottaa mukaan". Nyt sitten ihmetellään kun ihmiset ei tulekaan luokse itsestään ja ei ota väkisin mukaan. Aikuisten maailmassa pitää vähän itsekin tehdä jotain jos haluaa luoda sosiaalisia suhteita, kukaan muu ei niitä sulle tee.

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan ymmärtänyt joidenkin ihmisten pakkomiellettä päästä kuulumaan erilaisiin ryhmiin. Opiskeluaikoina olin opiskelemassa saadakseni itselleni ammattia varten tarvittavan koulutuksen. Tottakai piti tehdä joskus ryhmätöitä, mutta mulle oli täysin yhdentekevää, kenen kanssa niitä tein. Enhän mä niiden muiden kanssa ollut naimisiin menossa tai pyytämässä heitä lasteni kummeiksi vaan tekemisissä ainostaan opiskelussa vaadittavien ryhmätöiden ajan. Ihan sama työelämässä. Töissä käydään tekemässä töitä ja tienaamassa rahaa. Ihan sama, kenen kanssa töitä tekee ja näidenkin ihmisten kanssa on tekemisissä vain sen aikaa, kun joko itse tai muut ovat samassa työpaikassa. Ystävät ja muut läheiset ihmiset ovat sitten erikseen. 

Työkavereiden kanssa vietetään aika iso osa elämästä. Sosiaaliset suhteet ja suhtautuminen työtovereihin luo ilmapiirin, joka vaikuttaa ihmisten jaksamiseen ja motivaatioon sekä mielialaan. Siksi ei ole ihan samantekevää kenen kanssa töitä tehdään ja miten he sinua kohtelevat. On niitäkin, jotka voivat tehdä työkaverin elämästä helvettiä, vaikka olisivatkin tekemisissä vain töissä. Ihminen on kokonaisuus. Hyvinvointi ja sosiaaliset suhteet vaikuttavat, vaikka ei haluaiskaan, siihen miten tyytyväinen olet elämääsi ylipäätään. Ja samoin, jos kotona ei ole asiat kunnossa, se voi vaikuttaa jaksamiseen töissä.

Ikävä ketju. Olen itsekin ollut tuollaisessa työpaikassa, jossa ketään ei kiinnosta ottaa mukaan porukkaan.

Onneksi nykyään olen työpaikassa, jossa on monta aidosti sosiaalisesti taitavaa ihmistä töissä. Jos joku on ujo tai arka tai vähän pelokas, eikä tiedä onko tervetullut, hänet käydään pyytämässä mukaan erikseen. Muutaman kerran jälkeen ei tarvitse enää erikseen kutsua, vaan he jo ovat oppineet, että kaikki kuuluvat mukaan ja porukkaan. Ehkä he ovat sitten hiljaa ja hymyilevät vitseille. Parin vuoden päästä sieltä on alkanut pulpahdella sellaista viistoa huumoria, että koko pöytä repeää.

Vierailija kirjoitti:

Muutaman kerran jälkeen ei tarvitse enää erikseen kutsua, vaan he jo ovat oppineet, että kaikki kuuluvat mukaan ja porukkaan.

Voi apua. Tässähän suhtaudutaan uuteen kaveriin todella alentuvasti. "Parissa vuodessa oppii jo olemaan pelkäämättä". En vain kertakaikkiaan näe tuota aikuisten välisenä käytöksenä.

Töissä voi olla ystävällinen ilman että tarvii olla tekemisissä vapaalla.

Minusta nimenomaan jo vanhemmat ja asiansa osaavat voivat olla armeliaita, ja huomata muitakin. Jos ei ole tarvis kamppailla ja olla kade, voi huomioida niitä jotka tarvitsevat vähän apuja. Niin siinä itse työssä kuin pääsemisessä kahviporukkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutaman kerran jälkeen ei tarvitse enää erikseen kutsua, vaan he jo ovat oppineet, että kaikki kuuluvat mukaan ja porukkaan.

Voi apua. Tässähän suhtaudutaan uuteen kaveriin todella alentuvasti. "Parissa vuodessa oppii jo olemaan pelkäämättä". En vain kertakaikkiaan näe tuota aikuisten välisenä käytöksenä.

En tiedä millaisessa paikassa olet töissä, mutta meillä voi olla iässä ja kokemuksessa 30 vuotta eroa. Paljon kokeneempien ja yhdessä kauan töitä tehneiden sisäpiiriin voi olla vaikea päästä, jos he eivät näe vaivaa ottaakseen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen sosiaalisesti kömpelö. Siis oikeasti kömpelö. En edes ujo tai hiljainen, juttuni vaan menevät helposti oudoiksi ja sopimattomiksi, enkä osaa lukea ihmisiä oikein ollenkaan. Olen aika hyperaktiivinen ja kestopirteä vielä kaiken lisäksi. Olen tietty opetellut vuosien varrella kaikenlaista, mutta edelleen tämä on ongelma. Ajan mittaan olen oppinut tyytymään siihen, että en kuulu porukoihin, eikä kukaan halua seuraani pidempään (no, joskus löytyy ihmisiä, joiden mielestä olen vaan hauska ja jotenkin mielenkiintoinen, mutta se on harvinaisempaa). Mua ei enää häiritse se, että muilla on omat piirinsä, joihin en kuulu, kunhan mua kuitenkin kohdellaan asiallisesti. Oma aktiivisuus auttaa, jos haluaa kuitenkin joskus vähän seuraa.

Joskus menin usein juttelemaan ujojen kanssa, mutta huomasin usein vähän pelottavani heitä ja he ottavat juttuni jotenkin liian tosissaan. Lisäksi he ottavat itseensä, kun en jälkikäteen ehkä kasvosokeuden takia tunnista heitä ja tervehdi yms. En aina ehdi mainita tätä vaivaani ja se on pahoittanut muutamien mielen. He luulevat syyn olevan heissä itsessään. Monet heistä ovat aika vakavia. Hymy ja nauru varmaan auttaisi seuran löytämiseen. Samoin katsekontaktin ottaminen. Lemmikeistä on myös hyvä puhua niiden kanssa, joilla niitä on itselläänkin. Jos jonkun vaatteissa on paljon karvoja, mä otan ne puheeksi. Lemmikkijuttujen kanssa on vaikea mennä vikaan.

Opiskeluaikoina kaikenlaisissa bileissä mulla oli tapana vain kierrellä siellä täällä. Juttelin yhden porukan kanssa vähän aikaa ja itten siirryin seuraavan luokse ennen kuin seurani kävisi rasittavaksi. Muhun suhtaudutaan paremmin, jos yleensäkin "jakelen" itseäni pieninä annoksina. Ne pari outoa juttua, jotka ehdin sanoa, vaikuttavat hauskemmilta ja mut otetaan positiivisemmin vastaan.

Ihmisiä kannattaa myös auttaa, jos joku apua tarvitsee. Tai muutenkin. Ovia voi pitää auki toiselle, kantoapua voi tarjota jne. Sellainen tuo positiivisempaa kuvaa ja siitä tulee hyvä mieli. Opiskeluaikoina joskus hämmennyin kun eräs tyttöporukka alkoi puhua siitä, miten hienoa on kun bileissä (ja muutenkin) pidin ihmisistä huolta. Mä olin yleensä se, joka auttoi liikaa juoneita ja huolehdin, että kaikilla on asiat kutakuinkin kunnossa. Välillä saatoin tyttöjä yöllä kotiin, jos heitä pelotti kulkea yksin ja itse asuin jotenkin samassa suunnassa. Ihmiset muistavat, ja jos on oksentanut jonkun päälle, eikä tämä ihminen ollut millänsäkään, ei monelle tule enää tuon jälkeen mieleen ilkeillä tälle ihmiselle. Toimin välillä myös satunnaisena apuopettajana, jos itse olin ymmärtänyt asian, jota joku piti vaikeana ja neuvoin aina, kun joku oli jotenkin hukassa.

Se tuntuu vaan vähän surulliselta, että nykyään en kykene mihinkään ihmissuhteisiin oikein. En osaa pitää yhteyttä kehenkään. Ahdistun, jos pelkkä ilmestyn-ja-katoan-taktiikka ei riitä. Olen sisäistänyt vähän liikaakin tuon, että olen liian rasittava ja ne, jotka haluaisivat kaveerata enemmän, tuntuvat arveluttavilta.

Tsemppiä, tiedän täsmälleen, mutten olisi itse osannut ilmaista noin hyvin. -toinen "annostelija"

Haa! Meitä on siis enemmänkin.

Se on jännä, miten sosiaalisuus menee helposti sellaiseksi strategiapeliksi. Siinä on ikäänkuin rakennettava linnoituksia sinne tänne, vaikka suurimman osan niistä menettääkin heti kättelyssä. On pelattava niillä ominaisuuksilla, jotka on. Tavallaan koen sen kiehtovana. Tarkkailen aina ihmisiä vaivihkaa. Mulla on aina ollut halu ymmärtää ja tutkia asioita, joita en ymmärrä täysin. Ihmissuhteet on tällainen asia. Se on ihmeellistä. Tämän tutkimisen seurauksena tunnun joskus ymmärtävän ihmisiä aika hyvinkin, mutta sitten toisaalta olen aina itse yhtä kömpelö. Tieto ei auta siinä, että olen luonnostani vain lahjaton. Se on kuin tietäisi kaiken esimerkiksi jostain soittimesta, muttei vain kuitenkaan pysty mitenkään tuottamaan sillä musiikkia.

Jos lähtökohtaisesti ajattelee näin (ja moni näköjään ajattelee) niin silloinhan esimerkikiksi syömään kutsumatta jättäminen on selkeästi näpäytys ja osoitus omasta vaikutusvallasta ja reviiristä. Jokainen kutsu tai kutsumatta jättäminen sisältää piilomerkityksiä.

Mutta meitä on aivan yhtä paljon joille tämä ei ole osa sosiaalista strategiaa vaan asia jota nyt vain ei tullut tehtyä kun ei oikeastaan mietitty koko asiaa. Voisin muuten kuvitella, että ihmiset jotka ystävystyvät helposti ja joiden seurassa viihdytään kuuluvat tähän jälkimmäiseen ryhmään.

Vierailija kirjoitti:

Jos ole ruokalassa jo syömässä ja istun yksin pöydässä, seuraavaksi paikalle saapuva hissukka ei istukaan seuraani vaan muualle yksin. Oletan jatkossakin hänen haluavan syövän yksin

Mikäs ongelma tuo nyt on? Jos syö mieluummin yksin kuin sun kanssas?

Täälläpä jälleen yksi sosiaalisesti kömpelö. Oma kömpelöyteni johtuu mielestäni ihan puhtaasti olemattomasta itsetunnosta. Ei siitä, että opettaja olis koulussa pakottanu muut leikkimään mun kanssa tai äiti olis hankkinu mun kaverit, ja nyt en osaakaan itse selviytyä sosiaalisesti. Olen kuullut lapsesta asti sisaruksilta ja koulukavereilta, etten osaa mitään eikä mun kanssa haluta olla. Siispä mulle on kehittynyt sellainen peruskäsitys itsestäni, etten ole kovin haluttua seuraa. Nykyisin huomaan, että sosiaalisissa tilanteissa pitää oikein miettimällä miettiä, mitä voisin sanoa, jutustelu ei tule mulle lainkaan luontevasti. Jos käsitän jotain väärin keskustelussa tai sekoilen sanoissa tms., häpeän ja mietin sitä todella pitkään vielä jälkeenpäinkin. Ja tiedostan heti tilanteessa, miten oudolta vaikutan sekoillessani. Osaan kyllä vetää sosiaalisuusnaamarin tarvittaessa päälle esim. töissä, mutta tosi raskasta se introvertille on. Toivoisinkin löytäväni samankaltaisen ystävän, jonka kanssa ei tarttisi pinnistellä.

Keskustellessa supersosiaalisen ja hyökkäävänkin ihmisen kanssa sen huomaa selvästi, miten tämä lukee tilanteen ja päättää, että tuon tyypin voin jyrätä. Sitten puhutaan päälle, nollataan mielipiteitä ja muuta ikävää.

Tunnistan kyllä sitten senkin ihmisyypin, joka on aivan totaalisen perässävedettävä sosiaalisessa kanssakäymisessä. On tosi raskasta olla ihmisen kanssa, joka ei itse anna mitään keskusteluun oma-aloitteisesti ja vain seisoo pökkelönä tuijottaen. Itse en onneksi näin onneton ole sosiaalisen silmäni suhteen, mutta ehkä mäkin olen jollekin saman tyyppisesti raskasta seuraa, kun tekstiä ei tule kuin tykin suusta ja olen epävarma siitä, onko seurani toivottua.

Jännä, kun täälläkin osa kehottaa olemaan aktiivisempi yhteydenotoissa ja osa sanoo, että kannattaa vähentää, ettei tule riippakiviefektiä. Omien kokemusteni perusteella kumpikin johtaa siihen, että loppuviimeksi mua jätetään kutsumatta illanviettoihin jne, tai vaikka kuinka koittaisi pysytellä kultaisella keskitiellä.

Miten tässäkin keskustelussa ei tajuta tempperamenttipiirteiden eroja, vaan automaattisesti "ymmärretään" sosiaalisesti kömpelön tarkoittavan introverttia ja hiljaista ihmistyyppiä?

Aivan yhtä hyvin kuin introvertti, voi myös ekstrovertti olla sosiaalisesti kömpelö. Myös ekstrovertti voi käyttäytyä kuin "norsu posliinikaupassa"eli sosiaaliset taidot ovat hakusessa. Sen sijaan introvertilla voi olla erittäin hyvät sosiaaliset taidot.  Loppujen lopuksi ei ole olemassa yhtä samanlaista introverttia tai ekstroverttia ihmistyyppiä, vaan jokainen on yksilö. Myös esim. ekstrovertti voi olla ujo ja introvertti ei.

Vierailija kirjoitti:

Syön aina yksin. Olen ollut koulu- ja työpaikakkiusattu. On suuri kynnys tunkea mukaan, kun minulla on sellainen olo, ettei seurani kelpaa. Omasta mielestäni olen ihana, empaattinen, kiltti, fiksu, sivistynyt ja välillä ihan hauskojakin letkautuksia tekevä ihminen. Olen vuosikausia miettinyt, mikä minussa on vikana, kun joudun aina syrjityksi. Tämä asia masentaa minua suuresti. Eikä mikään ammattiauttajalla juttelukaan ole tuonut tulosta. Kukaan ei ole kertonut, mikä minussa on vikana, tai miten minun pitäisi muuttua, että kelpaisin muille. Ei, vaikka olen kysynytkin. Yksi psykologi sanoi, ettei sinussa ole mitään vikaa. En siis vieläkään ymmärrä ja psykologian opiskelu ja itseni tutkiskelu jatkuu. 

Mäkin syön melkein aina yksin. Mutta pidän siitä. En tykkää jutustella syödessä, enkä tunne tarvetta hengata ihmisten kanssa, joita en pidä kiinnostavina.