Miltä tuntuu ajatella, että jonain päivänä sinua ei enää olekaan?

Henkeni lakkaa olemasta ja ruumiini maatuu tai muuttuu tuhkaksi luonnon kiertokulkuun.

Toivon, että minua muistettaisiin eläessäni, kuolemani jälkeen on turhaa muistella.

Ei se kenenkään elämä jatku lapsissa tai lapsenlapsissa, kuollut on kuollut, en minä ainakaan koe että esim. kuolleiden isovanhempieni elämä jatkuu minussa! Kuka muistelee vaikka 1800-luvulla eläneitä isoisoiso...vanhempiaan tai edes tietää keitä nämä olivat? Kuolleita ja unohdettuja ovat kaikkinen haaveineen, iloineen ja suruineen, pelkkää maan tomua.

Friikki opettaja puhui elämänkokemuksista, joku näki omista hautajaisistaan unta, heräsi itkemiseen.  Voi että kun sekin ihminen sääli itseään. 

Hiukan offtopic, mutta kuinka moni teistä haluaisi elää ikuisesti, jos se olisi teknisesti mahdollista? Esim. 40 vuoden kuluttua voi olla mahdollisuus ladata tietoisuutesi tietokoneelle. Voit elää koneen muistissa ja siirtyä halutessasi robotin tai synteettisen ihmisen tai jonkin eläimen aivoihin. Ja ei, tämä ei ole scifiä. Muutaman vuoden sisällä tapahtuva tekninen kehitys yliarvioidaan, mutta vuosikymmenien puolestaan aliarvioidaan selvästi.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki mitä rakastat katoaa joskus, mitä ajatuksia se ja kuolema sinussa herättää?

En ole uhrannut ajatustakaan asialle. Miksi  pilata nykyhetki murehtimalla turhia?

Hyvältä, ei minua varmaankaan kovin moni jää kaipaamaan. Mies löytää ennemmin tai myöhemmin uuden, ja lapset alkavat elää omaa elämäänsä, kyllä siinä äiti pikkuhiljaa unohtuu. Ystäviä ei ole ollut moneen vuoteen. Koira ehkä suree jos kuolen ennen häntä, koska olin ainoa joka vei sen pitkille lenkeille.

Ainakin helpompi ajatus se on kuin ikuinen elämä taivaassa. Ikuinen elämä on musta vaan pelottava ajatus

Toivon ajattelevani silloin, että kyllä tämä on jo niin nähty. Yhtään en kaipaa enää lisää päiviä.

Jo nyt joskus koen tuon tunteen välähdyksenomaisesti hetkittäin, en silloin kun olen alamaissa, vaan kun tuntuu, että kaikki on hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa lähinnä se, kun ei voi tietää tuleeko se lähdön hetki liian pian. Haluan vielä nähdä ja tehdä kaikenlaista. Pelkään kuolevani nuorena.

Mutta lohduttaa onneksi ajatella, että sitten kun kuolen, en enää tiedosta tätä olemassaoloani. Eli en voi enää haikailla minkään menetetyn perään, en voi kokea negatiivisia tunteita. Ei se sitten olekaan niin kamalaa.

Se ei haittaa, ettei minusta jää mitään jälkeä maailmaan. En koe sellaiseen tarvetta.

Kuolemanpelko hälvenee iän myötä.

Olen ikäni puolesta jo ns. toinen jalka haudassa. Kuolema ei sinänsä pelota, mutta aiheuttaa tietynlaista haikeutta jos sitä miettii. Minulla on lapsenlapsia ikähaarukalla 3-14 vuotta ja heidän elämäänsä en kovin pitkään voi seurata. Olemmekin vaarin kanssa pyrkineet luomaan hyvät välit ja muistoja heille.

Kuolemaa käsittelevissä ketjuissa valtaosa omien sanojensa mukaan ei pelkää kuolemaa.

Mihin nämä urhot katoaa silloin kun oikeasti on tosi kyseessä?

Jos bussissa viereesi istuu mies ja sanoo, että hänen takkinsa alla on kymmenen kiloa dynamiittia ja aikoo räjäyttää sen nyt.

Sinua ei siis pelota?

Totuus kuitenkin on se, että valtaosa uhattuna vaikka jonglooraa yksipyöräisen päällä ja soittaa samaan aikaan huuliharppua henkensä pitimiksi.

Jos ihmiset eivät oikeasti pelkäisi kuolemaa, ei koskaan olisi ollut historiassa yhtäkään hirmu hallitsijaa.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki mitä rakastat katoaa joskus, mitä ajatuksia se ja kuolema sinussa herättää?

Rakastan tehdä musiikkia, ja se musiikki jää jäljelle sitten kun kuolen, kaikki on CD levyinä julkaistu.

Vierailija kirjoitti:

Ihan ok se on. Kauheinta olisi elää ikuisesti.

Mutta ihmisethän elävät ikuisesti!!!

Kunkin iankaikkinen asuinpaikka määräytyy sen mukaan, onko ihminen eläessään antanut elämänsä Jeesuksen hallintaan vai ei.

Jeesus-uskovat pääsevät iankaikkiseen elämään Taivasten Valtakuntaan iloon ja riemuun, mutta jumalattomat heitetään ikuiseen tuskaan kaatopaikalle, jossa tuli ei koskaan sammu, eikä mato kuole.

Ei se ole mitään "jonain" päivänä, meillä ei ole kuin TÄMÄ päivä. Kuolema voi tulla jo tänäänkin, tällä sekunnilla. Mutta onneksi se on helppo tuolleen työntää mielestä, että jonain päivänä sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa lähinnä se, kun ei voi tietää tuleeko se lähdön hetki liian pian. Haluan vielä nähdä ja tehdä kaikenlaista. Pelkään kuolevani nuorena.

Mutta lohduttaa onneksi ajatella, että sitten kun kuolen, en enää tiedosta tätä olemassaoloani. Eli en voi enää haikailla minkään menetetyn perään, en voi kokea negatiivisia tunteita. Ei se sitten olekaan niin kamalaa.

Se ei haittaa, ettei minusta jää mitään jälkeä maailmaan. En koe sellaiseen tarvetta.

Kuolemanpelko hälvenee iän myötä.

Olen huomannut, että toisilla vanhuksilla on aivan hirveä kuolemanpelko - sellaisilla, jotka tietävät Raamatun totuudet, mutta eivät halua antaa elämäänsä Jeesukselle ja tehdä parannusta.

Sensijaan ateisteilla on väärä rauha sisimmässään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En sure itseäni, mutta sääliksi käy työpaikkaa, että pärjäävätkö ilman minua...

Ei millään pahalla, mutta kukaan meistä ei ole niin korvaamaton, etteikö jokin firma pärjäisi ilman juuri meidän henkilökohtaista panostamme. Kenelläkään meistä ei ole niin korvaamatonta ja uniikkia tieto-taitoa, etteikö työtä jatkamaan löytyisi joku toinen henkilö.

Suosittelen ihan kaikella ystävyydellä sinulle hankkimaan muutakin sisältöä elämääsi kuin työ. Entiset työkaverisi eivät muistele sinua kuolemasi jälkeen, mutta muut läheisesi kyllä.

Onpa itseriittoista ajatella, että olisi jossakin tyäpaikassa korvaamaton. Pah! Se on vaan työtä, siitä maksetaan jollekin, että tekee sen. Ihan sama kenelle ja osaajia taatusti löytyy.

Ajattelen niin, että tämä elämä on jo niin nähty. Kaikki mitä ympärilläni tapahtuu on jo nyt niin erilaista kuin mitä oli nuoruudessani ja aikuisiällä. Olen myös joskus puhunut lapsilleni, että eivät surisi, koska elin hyvän elämän.

Toivon myös, että en jäisi lapsilleni huolenaiheeksi ja pärjäisin omillani loppuun saakka. Toki vielä on toivottavasti jäljellä paljon tätä hyvää elämää ja saisin nähdä lastenlapsieni aikuistuvan 👵

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki mitä rakastat katoaa joskus, mitä ajatuksia se ja kuolema sinussa herättää?

Rakastan tehdä musiikkia, ja se musiikki jää jäljelle sitten kun kuolen, kaikki on CD levyinä julkaistu.

Kuunteleeko sitä kukaan?

Minulla menee aivot solmuun jo siitä, kun yritän pohtia missä olin ennen kuin olin olemassa, joten en edes yritä ajatella tuota toista puolta :-D

Elämä on sellaista, joku kerta tää päättyy,

semmosta tää on, no eipä se sen kummempaa ,

eihän sitä kuoltuaan tiedä että on en edes eläny, kai?

Mene ja tiedä.