Miltä tuntuu ajatella, että jonain päivänä sinua ei enää olekaan?

Ihan ok. Olen vain pieni pisara valtavassa ihmismeressä ja kun kuolen, maailma jatkaa menoaan ihan entisellään. Läheiset surevat hetken ja toivottavasti jatkavat elämäänsä. Työpaikallani joku toinen tulee tilalleni ja jatkaa samaa työtä. Yksittäinen elämä on loppujen lopuksi aika arkista ja mitätöntä.

Minä olen matkalla taivaaseen, iankaikkiseen elämään Jeesuksen luona.

Ei miltään. En pelkää kuolemaa sinänsä enkä usko kuolemanjälkeiseen elämään. Toivon kyllä eläväni kohtuu vanhaksi koska haluaisin vielä viettää aikaa läheisteni kanssa ja koska elämä on mielenkiintoista. En haluaisi elää ikuisesti, ainakaan maapallolla. Eri asia jos olisi Doctor Who & Tardis kavereina :)

Vierailija kirjoitti:

Sitä vain mietin, että tulisiko kuolemaan jotenkin valmistautua, vai olla miettimättä koko asiaa, ja keskittyä elämään täysillä?

Tämä nyt ei ole sellaista valmistautumista mitä tarkoitit, mutta kirjoitan kuitenkin.

Yksi käytännön asia, mikä kannattaa hoitaa kuntoon jo nyt, on kerätä kaikki tärkeät paperit ja tiedot yhteen kansioon. Sekä kertoa omaisille kansion olemassaolosta, millainen kansio on ihan ulkonäöllisestikin ja mistä se löytyy. Että sitten kun kuolema koittaa, omaisten ei tarvitse alkaa metsästää esim. että missä pankissa on tilit, missä firmassa sähkö/netti/kännykkä-jne sopimus, onko lehtitilauksia, kuka on vuokranantaja tmv. Paljon helpompi omaisille kun kaikki on yksissä kansissa ja sieltä voi hoitaa asian kerrallaan. Kansioon kannattaa myös kirjoittaa halutessaan jos on jotain toiveita hautajaisten suhteen. 

Haluaisin elää vielä pitkään. Mutta eihän siihen voi itse vaikuttaa. Yritän tajuta aikaa, jolloin en ollut, ja mustaa vain on siellä päässä. Jos silloin maailma pyöri ilman minuakin, pyörii se jatkossakin, kun olen mennyt, toivottavasti nukkuessani hiljaa omassa sängyssäni.

Kiehtoo ajatus siitä, että sadan vuoden kuluttua on melkein kokonaan maapallon väestö vaihtunut. Yksikään ei jää. Ja voivat vielä vaihtua isossa erässä kerrallaan, esim.epidemian tai terrorin kautta. Miten toimivat uudet ihmiset, ovatko oppineet mitään? Tajuavatko vihdoin alkaa tosissaan yrittää pelastaa planeettaa?

Vierailija kirjoitti:

Ihan ok. Olen vain pieni pisara valtavassa ihmismeressä ja kun kuolen, maailma jatkaa menoaan ihan entisellään. Läheiset surevat hetken ja toivottavasti jatkavat elämäänsä. Työpaikallani joku toinen tulee tilalleni ja jatkaa samaa työtä. Yksittäinen elämä on loppujen lopuksi aika arkista ja mitätöntä.

Vaikkakin tämä on totta niin silti masentava tapa lähestyä aihetta. Katsot itseäsi lähinnä muiden silmillä sen sijaan että ajattelisit aihetta ajatuksella ja tunteella sisältä päin. Ja mitä elämä ja kuolema merkitsee sinulle.

up

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan se on helpotus.

Toivottavasti olen aikamaan valmis lähtemään täältä.

Välit Jumalan kanssa kunnossa ja saan turvautua Jeesuksen sovitustyöhön.

Valmistautuminen tärkeää kai melko vähän kukaan kaipaisi, monet sukulaiset pitivät ääntä kuolemisestaan jo 30-40 .-vuotiaina.

Liityn joukkoon mahtavaan. Toisinsanoen miljardit eläimet minua ennen on kuolleet pois, tulen vain olemaan yksi niistä. Kuka muistaa 100 vuotta sitten kuolleen hirven? Entä 3 vuotta sitten kuolleen hiiren?

Kaikki ihmiset unohtuu joskus, teki sitten lapsia tai ei. Hyvin harva suurmies muistetaan nimeltä ja joitakin hänen tekojaan, mutta ei sitä persoonaa, sitä kuka hän oli, pian muista kukaan. Historiassa on iso joukko ihmisiä joiden jälkeläisiä on yhä elossa, mutta eivät muista esi-isiään, mitä tekivät, missä olivat ja millaisia ihmisiä olivat, kaikki on jo unohtunut.

Sinällään minusta lohdullinen ajatus, kuolema, hiukan pelottava ajatus mielestäni mutta toisaalta, yksikään ihminen ei siltä säästy, ei kuninkaat sen enempää kuin kerjäläisetkään.

Oman katoavaisuuden ajattelu tuntuu ihan hyvältä. Nyt jaksan odottaa, joskus tuntui, että mitä pikemmin, sen parempi.

Läheisteni kuoleman ajattelu taas tuntuu kauhealta. Hevoseni kuoli vastikään ja siitä toipuminen ei tunnu etenevän yhtään. Tai nyt kun ajattelen, onhan siitä jo neljä kuukautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan ok. Olen vain pieni pisara valtavassa ihmismeressä ja kun kuolen, maailma jatkaa menoaan ihan entisellään. Läheiset surevat hetken ja toivottavasti jatkavat elämäänsä. Työpaikallani joku toinen tulee tilalleni ja jatkaa samaa työtä. Yksittäinen elämä on loppujen lopuksi aika arkista ja mitätöntä.

Vaikkakin tämä on totta niin silti masentava tapa lähestyä aihetta. Katsot itseäsi lähinnä muiden silmillä sen sijaan että ajattelisit aihetta ajatuksella ja tunteella sisältä päin. Ja mitä elämä ja kuolema merkitsee sinulle.

No tätähän se merkitsee, kun minua ei ole, maailma jatkaa ihan samaa rataa. Yhden ihmisen merkitys nyt vaan on aika mitätön, vaikka sen hyväksyminen on toki vaatinut paljonkin ajattelua ja erilaisten kriisien läpi elämistä. Maailma pyöri ennen olemassaoloani ja niin se jatkaa kuoltuanikin. En usko taivaaseen, mutta buddhalaiset näkemykset kuolemasta ovat varmaankin lähimpänä ajatusmaailmaani. Kelpaako?

Jos nyt kuolen, niin surettaa vain omat lapset, koska molemmilla vähän isosti vaikeaa. ELi, jos kuolen nyt, ne pahenevat, voivat silti varmasti elää myöhemmin vielä hyvää elämää. Näin kait normaalisti?

Selvästikään oma olemassa olo ei ole monellekaan mitenkään merkityksellistä kun kuoleminenkin on saman tekevää.

Kuvittele, että olet hyvissä juhlissa. Kaikilla on hauskaa, myös sinulla. Yhtäkkiä ovikello soi. On kai joku myöhästynyt tulossa. Kiirehdit ovelle ja avaat sen. Edessäsi seisoo viikatemies huppu päässään sanoen: nyt on aika, on sinun aikasi lähteä!

Vaikea olisi kaikkea jättää kesken kaiken, edes hyvästelemättä ketään. Niin täältä on kuitenkin lähdettävä.

Vierailija kirjoitti:

Selvästikään oma olemassa olo ei ole monellekaan mitenkään merkityksellistä kun kuoleminenkin on saman tekevää.

Minua ei ahdista kuoleminen tai sen ajattelu, mutta nautin kyllä elämästä todella paljon. En usko taivaaseen, helvettiin, sielunvaellukseen tms. vaan että tämä on ainoa elämä mitä kenelläkään on. En myöskään usko että elämällä on mitään varsinaista tarkoitusta, sattumalta tänne synnytty ja siinä se - ja juuri sehän tekee elämästä aika ihmeellistä. Ei myöskään kiinosta muistaako minua kukaan sen jälkeen kaikki läheiset ovat kuolleet. 

Itseä ei pelota varsinaisesti se kuolema vaan se, että minut löytäisi muut ihmiset. Olen joskus tyhmyyttäni katsonut videoita, joissa on näytetty esim. hukkuneita ihmisiä ja minua pelottaa ajatus, että minut löydettäisiin samalla lailla, sinisenä ja kalpeana vailla eloa ja täynnä kuoleman aiheuttamia kouristuksia. Pelkään myös, että minut löytäisi minulle rakkaat ihmiset. Kuolema on kyllä pelottava ajatus ja kyllä sitä tulee joskus ennen nukkumaanmenoa ajateltua. Tykkään myös välillä rukoilla, koska pelottaa, että olen tehnyt paljon syntisiä asioita ja tulisin siitä kärsimään. En ole ikinä ollut kovin uskovainen tosin, mutta jollain tapaa se helpottaa.

Vierailija kirjoitti:

En sure itseäni, mutta sääliksi käy työpaikkaa, että pärjäävätkö ilman minua...

Tietenkin pärjäävät,hautausmaat ovat täynnä korvaamattomia ihmisiä.

Ahdistaa lähinnä se, kun ei voi tietää tuleeko se lähdön hetki liian pian. Haluan vielä nähdä ja tehdä kaikenlaista. Pelkään kuolevani nuorena.

Mutta lohduttaa onneksi ajatella, että sitten kun kuolen, en enää tiedosta tätä olemassaoloani. Eli en voi enää haikailla minkään menetetyn perään, en voi kokea negatiivisia tunteita. Ei se sitten olekaan niin kamalaa.

Se ei haittaa, ettei minusta jää mitään jälkeä maailmaan. En koe sellaiseen tarvetta.

Olen lapseton. Minua ei kukaan muista, millä ei tietysti ole väliä. Pidän kauniista asioista ja olen kerännyt omituista tavaraa maailmalta, muistan kuka on pitänyt mistäkin kylässä käydessään. Tunnen läheiseni hyvin ja tiedän mistä ovat kiinnostuneita. Olen suunnitellut nimeäväni näitä esineitä ihmisille. Jos edes jotain muistoa jättäisin.

Kuolema ei pelota tippaakaan. 

Bring it on!!!