Miltä tuntuu ajatella, että jonain päivänä sinua ei enää olekaan?

Mä olen joutunut miettimään tuota joka ikinen päivä viimeiset kaksi vuotta. En enää jaksa, enkä tiedä mitä pitäisi tuntea, vai pitääkö tuntea mitään.

Miten niin minua ei joskus enää ole? Mihin minä muka menisin?

Nämä ajatukset olivat silloin lapsena/melko nuorena. Ei sen jälkeen niin paljoa, vaikka näitä sairauksiakin olin.

Sitten mua vaan ei enää ole, ja monikaan ei muista mua kuin tietyn hetken ajan. Vaikka aina sanotaan, että kuollut säilyy sydämessä. Niinpä. Säilyy kyllä, mutta mutta... Se on ihan normaalia.

Hyvältä tuntuu

En sure itseäni, mutta sääliksi käy työpaikkaa, että pärjäävätkö ilman minua...

Itse pelkäsin kuolemaa ja ajattelin sitä ennen. Enää en jaksa edes ajatella koko asiaa, ei voisi vähempää kiinnostaa, että milloin heitän veivini, kunhan nyt pääsee kiertämään maailmaa ja näkemään asioita. Itse kuolema minussa ei herätä enää minkäänlaisia tunteita, ei pelkoa eikä surua, olen oppinut hyväksymään sen, että se on yksi niistä asioista tässä maailmassa, miltä et voi piiloutua, tai mitä et voi paeta. 

"Viikatemies" löytää sut mistä vaan, milloin vaan, miksi vaan ja miten vaan.

Ap

Niin sen kuuluu mennä. Ihmisiä syntyyy, ihmisiä kuolee.

Tavallaan se on helpotus.

Toivottavasti olen aikamaan valmis lähtemään täältä.

Välit Jumalan kanssa kunnossa ja saan turvautua Jeesuksen sovitustyöhön.

Tällä hetkellä tuntuu, että elämä minussa jatkuu lapsissa ja lasten lapsissa, ehkä joskus heidän lapsissaan.

En usko että kaikki mitä rakastan häviää joskus, ehkä se muuttaa muotoaan ja elämä jatkaa kiertokulkuaan.

Ehkä tuhkani lannoittaa maaperää ja maasta kasvaa kukkia tai puu tai sitten vaan mato pääsee jatkamaan kulkuaan helpommin kun tuhkani kuohkeuttaa maan.

(Ihmis-)elämän katoavaisuus kuuluu elämään. En koe sitä mitenkään pelottavana tai surullisena asiana. Ehkä taustalla on se, että henkilökohtaisesti minulla on aina ollut hyvin vahva tunne siitä, ettei ihmisen henki/sielu (tämä on kristillinen termi, mutta käytetään sitä nyt paremman puutteessa) katoa kuollessa, vaan on muitakin olemisen tasoja. Mitä ne sitten tarkalleen ovat, niin en osaa sanoa, enkä itse tunnusta mitään uskonnollista järjestelmää. Mutta olen elämässäni kokenut monta kertaa, ettei tämä fyysisesti havaittava todellisuus ole ainoa, mitä on. 

Se päivä on koko ajan lähempänä. Ei tunnu pahalta, vaan itseasiassa jopa hyvältä. Enpähän ole sitten enää kenenkään riesana. Olisi hyvä tietää kuolinpäivä, niin ehtisi tuhlaamaan kaikki rahat ennen kuolemaa.

Sitä vain mietin, että tulisiko kuolemaan jotenkin valmistautua, vai olla miettimättä koko asiaa, ja keskittyä elämään täysillä?

Vierailija kirjoitti:

En sure itseäni, mutta sääliksi käy työpaikkaa, että pärjäävätkö ilman minua...

Mitäs veikkaat, jos koko työpaikka häviää, surevatko ihmiset sitä yli viikon?

Ihan ok se on. Kauheinta olisi elää ikuisesti.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki mitä rakastat katoaa joskus, mitä ajatuksia se ja kuolema sinussa herättää?

Kun minä kuolen, minähän siinä "katoan". Toivottavasti en konkreettisesti. 

Vierailija kirjoitti:

En sure itseäni, mutta sääliksi käy työpaikkaa, että pärjäävätkö ilman minua...

Ei millään pahalla, mutta kukaan meistä ei ole niin korvaamaton, etteikö jokin firma pärjäisi ilman juuri meidän henkilökohtaista panostamme. Kenelläkään meistä ei ole niin korvaamatonta ja uniikkia tieto-taitoa, etteikö työtä jatkamaan löytyisi joku toinen henkilö.

Suosittelen ihan kaikella ystävyydellä sinulle hankkimaan muutakin sisältöä elämääsi kuin työ. Entiset työkaverisi eivät muistele sinua kuolemasi jälkeen, mutta muut läheisesi kyllä.

Yhtäältä tosi kiehtovaa ja toisaalta hirveän ahdistava ja pelottava ajatus.

Ei sitä näin kolmekymppisenä, pienten lasten äitinä vielä edes oikein tajua, todennäköisesti kun on tässä vielä vuosikymmeniä aikaa elää.

Mutta uskon, että vanhemmiten asian kanssa tulee sinuiksi. Pakkohan se on, koko ajanhan kuolema lähenee. Lasten ja mahdollisten lastenlasten takia surettaa tottakai.

Syöpä laittoi minut aika lailla katsomaan silmiin omaa kuolevaisuuttani. Alkuun se tietenkin pelotti, mutta lopulta sen oppi hyväksymään osana elämää, jokainen kuolee joskus. Toisaalta ajatus on kovin lohdullinenkin, elämä jatkuu ja maailma pyörii ja jonain päivänä minäkin olen vain nimi hautakivessä eikä kukaan muista minua. Niin se vain on. N25

Minä mietin tätä usein ja yhäkin. Tosin olen syrjäytynyt eikä elämässä ole silleen sisältöä. Plus mielenterveysongelmia. Ei ole mitään mikä veisi ajatukset pois niin kuin monilla muilla. Kyllähän sitä kun syvällisesti miettii niin se on yhtä ihmeellistä kuin universumin äärettömyys. Ensin on ihminen täynnä ajatuksia, luovuutta, tunteita ja sitten yhtäkkiä... ei mitään.

Uskon ikuiseen elämään. Tämän elämän jälkeen elämä jatkuu jossain muualla jonkinlaisessa toisessa muodossa. Jotta sinne ikuiseen elämään pääsee, ei pidä sössiä tätä elämää ihan kappaleiksi ja pilalle.