Lue keskustelun säännöt.
Kiusaaja. Miltä tuntuu kun tiedät pilanneesi jonkun elämän?
23.03.2017 |
Ahdistaako asia vai tuntuuko edelleen siltä että uhri ansaitsi kohtalonsa?
Kommentit (348)
ei vois vähempää kiinnostaa. Get over it
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytyy kyllä myöntää että edelleen tuntuu hyvältä. Tämä ns kiusattu kyllä ansaitsi kaiken sen 'kiusaamisen' mitä osakseen sai.
Välillä kun tilanteet tulevat mieleen niin ihan alkaa hymyilyttää kun tuntuu niin Porin hyvälle että sai tuhota yhden mätisäkin elämän😚
Vierailija kirjoitti:
Mä en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun joku 28-vuotias tai sitä vielä vanhempi kehtaa julistaa "koulukiusaus pilasi mun elämän" tai "en voi opiskella, käydä töissä, olla parisuhteessa jne koska olin koulukiusattu!" Just ja kuinka kauan niistä kouluajoista olikaan nyt kulunut? 10-15 vuotta ehkä enemmänkin? Ja mitä olet siinä ajassa tehnyt? Kantanut katkeruutta ja jauhat edelleen näistä ajoista ja vetoat kaikki tämänhetkiset ongelmasi koulukiusaukseen?
Kyllä se itsetuntoperusta ja sosiaalisen kanssakäymisen taitojen perusta luodaan lapsuudessa ja nuoruudessa. Se EI silti poista sitä, etteikö ihminen voisi edelleen aikuisenakin kehittää itseään ja muuttaa ajatusmaailmaa ja oppia terveeseen vuorovaikutukseen ihmisten kanssa. On vaan helpompaa uhrautua, kuin haastaa itseään tai ponnistella ongelmien korjaamiseksi. Usein tämä uhrautumisen asenne, negatiivinen ajattelutapa ja menneisyydessä vellominen on niin syvään juuttunut tapa ettei siihen edes terapia tai lääkitys auta. Huomaa niistäkin reaktioista mitä tämän tyyppiset viestit on tänne saaneet aikaan: koko elämän uhriutujat nimittelee kaulapitkällä idiootiksi, tyhmäksi jne, kun joku pään silittelyn sijaan sanoo kuinka asiat oikeasti ovat.
Sinäkö se tiedät miten asia oikeasti on. Tuskinpa sentään kenenkään toisen asioita tiedät.
Vierailija kirjoitti:
Totta kai koulukiusaaminen muokkaa ihmistä. Vaikka olen päässyt elämäaaäni ihan ok tilanteeseen, menneisyyteni sinänsä käsitellyt, tiedostan silti ne asiat, mitä päivittäinen kiusaaminen aiheutti. Epäluuloisuutta, varovaisuutta, vaikeuksia tutustua uusiin ihmisiin ja varsinkin ystävystyä. Ei se ole uhriutumista, että tietää miksi toimii joissain tilanteissa kuten toimii. En ole saanut lapsena oppia "normaaleja" vuorovaikutustaitoja. Olin ennen kouluikää sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut ja iloinen lapsi, koulussa se kaikki tapettiin ja minusta tuli syrjäänvetäytyvä aikuinen. En varsinaisesti tilanteestani kärsi, mutta olisihan se ollut kivaa saada viettää normaali lapsuus ja nuoruus, ilman hakkaamista, haukkumista, nöyryyttämistä ym kyykytystä.
En anna kiusaajilleni anteeksi, olen sanonut niille anteeksi pyytäneille, että ei ole minun tehtäväni helpottaa kenenkään kolkuttelevaa omaatuntoa. Sen verran ylpeä olen. ;)
Näin. Syyllisyyskäsitykset heittävät joskus häränpyllyä. "Siitä on monia vuosia aikaa" vaikka tyyppi juoksee perässä silti laittaa sekä teon että seuraukset uhrin kontolle. Muka tajuamatta kohde ahdistuu siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun joku 28-vuotias tai sitä vielä vanhempi kehtaa julistaa "koulukiusaus pilasi mun elämän" tai "en voi opiskella, käydä töissä, olla parisuhteessa jne koska olin koulukiusattu!" Just ja kuinka kauan niistä kouluajoista olikaan nyt kulunut? 10-15 vuotta ehkä enemmänkin? Ja mitä olet siinä ajassa tehnyt? Kantanut katkeruutta ja jauhat edelleen näistä ajoista ja vetoat kaikki tämänhetkiset ongelmasi koulukiusaukseen?
Kyllä se itsetuntoperusta ja sosiaalisen kanssakäymisen taitojen perusta luodaan lapsuudessa ja nuoruudessa. Se EI silti poista sitä, etteikö ihminen voisi edelleen aikuisenakin kehittää itseään ja muuttaa ajatusmaailmaa ja oppia terveeseen vuorovaikutukseen ihmisten kanssa. On vaan helpompaa uhrautua, kuin haastaa itseään tai ponnistella ongelmien korjaamiseksi. Usein tämä uhrautumisen asenne, negatiivinen ajattelutapa ja menneisyydessä vellominen on niin syvään juuttunut tapa ettei siihen edes terapia tai lääkitys auta. Huomaa niistäkin reaktioista mitä tämän tyyppiset viestit on tänne saaneet aikaan: koko elämän uhriutujat nimittelee kaulapitkällä idiootiksi, tyhmäksi jne, kun joku pään silittelyn sijaan sanoo kuinka asiat oikeasti ovat.
Kuinka helppoa on kun ei koskaan ole joutunut kiusatuksi. Onnittelut siitä. Asenteestasi huokuu lapsellisuus ja se kuinka yksinkertainen on maailmankatsomuksesi.
Ja siellä huutelee taas jälleen yksi uhriutuja, joka ei millään tunnu pääsevän menneestä yli vaikka vuodet vierii...
No meneppä sinne ulos uhriutumaan aurinkoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ihan varma, olenko kiusannut jotakuta. Meillä oli pienen kaupungin kaveriporukan kesken koko peruskoulun ajan kaikenlaista kinaa, tehtiin yhtä sun toista paskaa toisillemme - ala-asteella siihen joutui vanhemmat usein puuttumaan, kun tavaroita meni rikki yms. näiden riitojen tuoksinnassa. Olen aika lahjakkaasti unohtanut monet yksityiskohdat omista tekosistani, mutta puhuin varmasti paljon pahaa, syytin luokkakavereita jutuista joita he eivät olleet tehneet, valehtelin yms. Sain myös itse paskaa niskaan samalla mitalla, joten siksi minun on vaikea ajatella tilannetta kiusaamisena - etenkin kun "kiusaajien" ja "kiusattujen" roolit vaihteli koko ajan, eli porukoita hajosi ja uusia muodostui ja niiden kesken tapeltiin.
Että joo, en ajattele itseäni kiusaajana, mutta tiedän kyllä tehneeni paljon tyhmiä juttuja joita kadun syvästi. Eniten kadun sitä, että valehtelin vanhemmilleni paljon ja vanhempani uskoivat kaiken, mitä luokkakavereistani kerroin, vaikka oikeasti itsessäni oli ihan yhtä paljon vikaa. Jos saisin jotain muuttaa, niin toivoisin että oisin ollut rehellisempi vanhemmilleni ja puhunut vähemmän pahaa kavereistani.
Mutta en usko että kukaan pahasti traumatisoitui. Viime viikola itseasiassa tuli baarissa vastaan yks tyttö, sellainen jolle kaikkein eniten tein kaikkea pahaa ja joka myös mua kohtaan oli ihan hirveä. Tanssittiin yhdessä siinä, hän itse pyysi mua kanssaan bailaamaan tanssilattialle :D lämmitti kyllä mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Ei yhtään miltään. Jos joku pitää itsensä koulukiusaamista syynä oman elämänhallinnansa puutteeseen, niin avakoon silmänsä ja käsittäköön sen olevan vain tekosyy. Elämässä tapahtuu paljon pahempiakin asioita kuin koulukiusaaminen ja niistä päästään yli joten siinä rähminen on vain omaa uhriutumista.
Jos itsetunto ja perusturvallisuudentunne tuhotaan herkässä iässä, se (voi) aiheuttaa pysyviä ja vaikeasti korjattavia vaurioita. Rakenna siinä sitten elämästäsi menestyksellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koulukiusaaminen on yks farssi, jos siitä jankutetaan vielä vanhemmallakin iällä. Missähän se vika mahtaa olla jos se koulukiusaustausta edelleen vaikuttaa niin voimakkaana joskus aikuisenakin? Omassa asenteessa vaikka? Tai siinä ettei halua unohtaa? Minkähän ikäsenä ne koulukiusaus muistelot oikein hellittää? Kiikkustuolissa?
Koulukiusaajista tulee aikuisina kokoomuslaisia. Jos ei jäseniä, niin ainakin henkisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka siitä on jo niin monia vuosia aikaa en vielläkään tunne yhtään häpeää, en myötätuntoa enkä sääliä ;(
Olisi varmaan kannattanut keskittyä koulunkäyntiin sen kiusaamisen sijasta. No, se näkyy.
Kyllä ne kympin tytötkin kiusaa, vaikka kiusaaminen mielletäänkin usein niiden vitosen keskiarvon häirikköjen touhuksi.
Omalla kohdalla ne kympin tytöt olivat niitä mukana naureskelijoita, kun pääkiusaajat huutelivat ja nimittelivät minua. Välillä intoutuivat mukaan, muunmuassa tunnilla yksi näistä kympittäristä hihkaisi kiusaamistilanteessa vieressäni istuessaan, että "no miettikää hei että mä joudun istuu vielä ton vieressä!".
Ja samaan aikaan olivat tukioppilaita ja niin kehuttuja tyyppejä.
Ja tosiaan, tuo esimerkkinä kertomani neiti jatkoi lukion jälkeen yliopistoon kasvatustieteelliseen, ja toimii nykyään lastentarhanopettajana.Miettikääpä sitä 😔
Ohis, mutta onpa ihan vitun turhaa haalia kymppejä ja päätyä sitten lastentarhanopettajaksi. Pienipalkkaista paskaduunia.
Vierailija kirjoitti:
Koulukiusaaminen on yks farssi, jos siitä jankutetaan vielä vanhemmallakin iällä. Missähän se vika mahtaa olla jos se koulukiusaustausta edelleen vaikuttaa niin voimakkaana joskus aikuisenakin? Omassa asenteessa vaikka? Tai siinä ettei halua unohtaa? Minkähän ikäsenä ne koulukiusaus muistelot oikein hellittää? Kiikkustuolissa?
Ruumishuoneessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koulukiusaaminen on yks farssi, jos siitä jankutetaan vielä vanhemmallakin iällä. Missähän se vika mahtaa olla jos se koulukiusaustausta edelleen vaikuttaa niin voimakkaana joskus aikuisenakin? Omassa asenteessa vaikka? Tai siinä ettei halua unohtaa? Minkähän ikäsenä ne koulukiusaus muistelot oikein hellittää? Kiikkustuolissa?
Kehityspsykolgian kirja iltalukemiseksi? Mikähän siinä on kun ei tajua sitten millään että se vaikuttaako kiusaaminen sinuun aikuis iällä ei välttämättä ole valintakysymys
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä myöskään sitä, miten koulukiusatut jaksavat uhriutua koko loppuelämäkseen, ihan naurettavaa. Ikään kuin oltaisiin niin kiintyneitä siihen omaan statukseensa, ettei uskalleta päästää siitä irti. Minua kiusattiin koulussa ja pääsin myös asiasta yli jo hyvän aikaa ennen täysi-ikäistymistä. Olen myös kohdannut tragedian elämässäni ja kappas vaan, päässyt siitäkin yli. Elämä on paljon helpompaa, kun oppii päästämään irti menneestä. En ole ikinä samaistunut kiusattujen uhriutumiseen, vaikka niihin kouluaikojen kokemuksiin voinkin samaistua.
Sinulla on onni olla tarpeeksi vahva persoona että olet selviytynyt murtumatta. Tai riittävästi mielenterveyttä suojaavia tekijöitä. Luultavasti kotiolot ainakin kohtuulliset että itsetunto on ehtinyt kehittyä riittävän vahvaksi. Kaikilla ei näin hyvin ole, jokaisen sietokyky on erilainen monesta asiasta riippuen. Samoin kiusaamisen tasossa on eroa. Ja siinä jääkö ihan yksin vai onko edes joku tukena. Ole tyytyväinen ja kiitollinen että olet selviytynyt niin hyvin mutta älä oleta että voit olla se määrittävä mittapuu muille. Että se minkä sinä kestit on muidenkin kestettävä.
No, valitettavasti kotiolot eivät olleet kunnossa, äiti säälittävä lapanen, joka syötti omia estojaan mulle ja kontrolloi takertuvasti, isä muuten oikein hyvä isä, mutta aina poissa ja sisarus moniongelmainen, joka lopulta huostaanotettiin. Toki olen tyytyväinen ja ymmärrän, että mulla on varmasti monta astetta paksumpi nahka kuin monella muulla, mikä varmastikin oli iso tekijä siihen, että kiusaaminenkin loppui ennen kuin koulu loppui. Mielestäni on kuitenkin eroa siinä, oletanko muiden kestävän sen minkä itse ja siinä, uhriutuuko joku, kun ei oikein tiedä mitä olisi, jos ei olisi uhri.
Ehkä oli hieman rajusti ilmaistu, että se on naurettavaa, mutta todella vaikea mun on siihen samaistua. Olen elämän varrella oppinut moneen kertaan sen, että elämässä ei voi päästä eteenpäin, ennen kuin antaa anteeksi niille (tai sille), jotka ovat tavalla tai toisella aiheuttaneet kriisin/trauman/mitä ikinä. Ennen anteeksiantoa sitä velloo siinä uhrin asemassa ja hautoo absurdeja tai pikkumaisia kostosuunnitelmia. Eihän se helppoa ole, mutta se kannattaa.
Tiivistettynä; en ymmärrä uhriutujia, vaan toivon, että he löytäisivät keinon, jonka avulla voisivat jättää menneet taakseen ja ennen kaikkea itse aktiivisesti etsisivät sitä keinoa.
Terveisin se, joka ei ymmärrä uhriutumista, olikohan nyt viesti nro 57
Ok. Kiitos kun selvensit asiaa. Ymmärrän nyt paremmin mitä tarkoitit. Olet oikeassa siinä että eteenpäin on pakko pyrkiä ja eroon menneestä jotta mikään muuttuisi. Minäkin toivon että kaikki kiusatut saisivat apua riittävästi ja tukea eteenpäin elämässä jatkaakseen. Jokainen tarpeensa mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu tosiaan on avannut kiusaajan psyykettä, kun on päässyt todistamaan noita hataria "päättelyitä" siitä miten kiusatut ovat itse ihan tyhmiä idiootteja kun eivät vain "katso eteenpäin". Tiedoksi sinulle, kiusaaja, että sinäkin olet vain oman menneisyytesi kollektiivinen tuote. Etkä edes kovin onnistunut sellainen.
Vaikka et sitä tiedä, kiusaaja, sinunkin elämäsi pyörii jatkuvaa rotanpyörää epätoivoisen hyväksynnän- ja rakkaudenhaun perusteella. Hyväksynnänhaku määrittää mitä vaatteita kaapissasi roikkuu, millä autolla ajat, millaiseksi leikkaat hiuksesi, miten kohtelet perhettäsi, miten kohtelet kassamyyjää, oletko mennyt naimisiin vai et. Minäkuvasi riippuu pitkälti siitä, miten olet tuossa hyväksynnänhaussa onnistunut elämäsi alkupuoliskolla. Jos koet itsesi ja elämän hyväksi, se johtuu siitä, että ympäristösi on sinulle niin opettanut. Kun ympäristösi on sinut hyväksynyt, niin olet sinäkin. Sinä olet kirjaimellisesti syntynyt tänne oppimaan, miten mukaudut, miellytät ja pärjäät ympäristössäsi.
Kun nuorta kiusataan, se on voimakas sosiaalinen torjunta mikä väkisinkin vioittaa kiusattua. Tämä nuori ei koe hyväksyntää, ja siksi koittaa oppia, mitä voisi tehdä toisin jotta tulisi hyväksytyksi. Samalla tavalla kun sinä olet oppinut ostamaan tietynlaisia vaatteita tullaksesi hyväksytyksi, tämä nuori koittaa epätoivoisesti etsiä tapaa millä tulisi hyväksytyksi. Jos sitä ei löydy ja kiusaaminen jatkuu, nuori jumittuu pahimmillaan loppuiäkseen tapahtuneeseen, koska aivot yrittävät edelleen etsiä tapahtuneen syy-seuraussuhteita. Se on ollut turhaa, sadistista henkistä väkivaltaa, koska kyseessä on ollut vain sinun järjettömät mielihalusi. Jos siitä jonkun opetuksen saa, korkeintaan se on se, että ihmiset ovat julmia ja epäluotettavia, mikä on ajatusmalli mikä kylvää kiusatun nuoren tulevaisuuteenkin ongelmia, sillä sisäistynyt epäluulo ja luottamusongelmat povaavat huonoa onnea myös tuleviin suhteisiin.
Jos sinä siis voit vain "jatkaa eteenpäin," se johtuu vain siitä, että sinulle on sen mahdollisuuden ympäristösi suonut. Älä huijaa itseäsi kuvittelemalla olevasi jotenkin parempi tai mukautumiskykyisempi kuin kiusaamasi. Olet vain ollut onnekkaampi.
Henkilökohtainen mielipiteeni sinusta on, että olet ihmiskunnan kuonaa.
Olipas moista paskansönkötystä. Toiset ihmiset ihan itse päättävät kyllä miten pukeutuvat jne elävät elämäänsä niinkuin itse haluavat ja se tekee heidät onnelliseksi. Ja kyllä ihmisiä on erilaisia, on niitä jotka toimivat ja niitä jotka harmittelevat, huolimatta taustoista, ei se ole mitään "onnea" :D yritä hei päästä nyt elämässäsi johonkin tasapainoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulukiusaaminen on yks farssi, jos siitä jankutetaan vielä vanhemmallakin iällä. Missähän se vika mahtaa olla jos se koulukiusaustausta edelleen vaikuttaa niin voimakkaana joskus aikuisenakin? Omassa asenteessa vaikka? Tai siinä ettei halua unohtaa? Minkähän ikäsenä ne koulukiusaus muistelot oikein hellittää? Kiikkustuolissa?
Kehityspsykolgian kirja iltalukemiseksi? Mikähän siinä on kun ei tajua sitten millään että se vaikuttaako kiusaaminen sinuun aikuis iällä ei välttämättä ole valintakysymys
Juu, mutta kumman elämän sinä valitsisit A) sinulle on tehty väärin. Työstät tätä asiaa etkä uhriudu, ymmärrät että oma elämäsi on sinun kädessäsi. Teet valintoja jotka auttavat sinua eteenpäin huolimatta menneisyydestä. B) itket kun et voi tehdä mitään koska menneisyys yhyy, et edes yritä koska et kuitenkaan onnistu.?
Olen ollut nuorena monta vuotta koulukiusattu. Nyt keski-ikäisenä olen joutunut yhäkin kiusatuksi. Lähipiirissäni on todella taitava kuusikymppinen mies, joka manipuloi ihmisiä minua vastaan. Olen yrittänyt keskustella asiasta, mutta saanut huomata, että tilanne on vain pahentunut. Sekään ei auta, jos yritän vältellä häntä. Hän on alkanut juonitella selkäni takana tehden elämästäni entistä kurjempaa esim. vakoilun ja kontrollin avulla. Julkisesti tämä henkilö kauhistelee kovaan ääneen toisten käytöstä sitä kuinka maailmassa on niin paljon pahuutta.
Minua kiusattiin muutama vuosi niin, etten halunnut mennä kouluun. En ikinä ole ollut sitä mieltä, että kiusaajat on pilanneet elämäni. Toki olen siitä kärsinyt, mutta elämäni on oikein hyvää, rikasta, onnellista. En antaisi typerien lasten (lapsia ne kiusaajat oli) puheiden ja tekojen vaikuttaa enää saati pilata ainoaa elämääni. Asian olen käsitellyt kyllä, mutten enää ajattele kiusaamista kuin kokemuksena, joka on menneisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Koulukiusaaminen on yks farssi, jos siitä jankutetaan vielä vanhemmallakin iällä. Missähän se vika mahtaa olla jos se koulukiusaustausta edelleen vaikuttaa niin voimakkaana joskus aikuisenakin? Omassa asenteessa vaikka? Tai siinä ettei halua unohtaa? Minkähän ikäsenä ne koulukiusaus muistelot oikein hellittää? Kiikkustuolissa?
Missä iässä insesti muistot hellittää? Kaverini haluaisi tietää. Sinä varmaan osaat vastata.
t. kokoomuslainen