Kiusaaja. Miltä tuntuu kun tiedät pilanneesi jonkun elämän?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jolle kirjoitti:

Mun muistikuvat omilta kouluvuosilta on, että ketään en kiusannut. Mutta kun näin tämän kysymyksen, aloin muistella vähän tarkemmin... Meidän luokalla lukiossa oli yksi "goottityttö", joka ei koskaan puhunut kenellekään mitään, ei osallistunut eikä halunnut olla toisten seurassa. Olin vasta muuttanut paikkakunnalle, enkä tiennyt mikä tämän taustana oli. Tämä tyttö oli jatkuvan irvailun kohde. Kukaan ei minun nähteni koskaan "aktviisesti" häntä kiusannut, mutta moni tirskahteli hänen pukeutumiselleen, hiustyylilleen j.ne koskaan suoraan osoittamatta tätä kohteelle itselleen... Uskon, että kovempaakin kiusaamista oli tyttöjen keskuudessa, mutta me pojat emme tällaista omin silmin nähneet.

Jos voitte kuvitella tilanteen, jossa tällainen ihminen astuu luokkahuoneeseen ja sinun paras kaverisi naurahtaa/tuhahtaa näkemälleen ja hakee katsekontaktilla sinusta samanhenkisyyttä... Minä olin se tyyppi, joka naurahti "seuraksi" mutta pitäen huolta ettei kohde kuullut (minua). Nyt kun tämän muistan, hävettää. En koskaan tuntenut tätä tyttöä kohtaan mitään pahaa verta - ilman parhaiden ystävieni tuhahtelua ja hohottelua en olisi edes kiinnittänyt tyttöön mitään huomiota, mutta alistuin passiiviseksi osallistujaksi ja "tukijaksi" niille, jotka häntä ylenkatsoivat. En edes muista hänen nimeään. Ajattelematon laumaeläin olin - harmittaa etten koskaan mennyt hänen puheilleen ja yrittänyt jollain tavoin vakuuttaa häntä siitä, että suurimmalla osalla meistä ei ole mitään halua aiheuttaa hänelle mielipahaa. Ehkä (ja toivottavasti!) hän piti kiusaajiaan ääliöinä, joista ei tarvitse välittää ja siksi vetäytyi omiin oloihinsa ja vältteli kontaktia. Nauroi mielessään ilkkujilleen, mikä olisi ollut näin jälkikäteen ajatellen mahtavaa... mutta kyllä moni henkilö hänen lukioaikansa varmasti teki inhottavaksi. Olisinpa ollut tarpeeksi rohkea tutustumaan ja osoittamaan, että siinä ilkkujien muurissa oli aktiivisten ilkimysten lisäksi monta passiivista myötäilijää ilman kanttia irroittautua luokan alfaurosten ja -naaraiden nälvintäringistä. Olisinpa ollut vieläkin rohkeampi ja noussut tätä nälvintää vastaan ja tehnyt oikeasti jotain.

Minä olen saattanut olla tuo tyttö..

Elin lapsuuden ja osan teini-ikää äitini luona, jossa kaikki oli päin mäntyä. Äiti harjoitti vakavaa fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa, koulussa taas oli puolestaan rajua kiusaamista. Olin aivan yksin koko maailmassa, ja 13-vuotiaana suunnittelin itseni tappamista.

Pääsin pois ja aloitin uudessa koulussa. Alussa muutamat yrittivät tutustua, mutta olin henkisesti aivan rikki ja loppu, että mieluummin olin vain yksin. Ja minulle naurettiin, mutta ei vaan enää kiinnostanut. Pääasia, ettei nimitelty, huudeltu, lyöty, tönitty tai käsketty tappamaan itseään, kuten edellisessä paikassa tehtiin.

Yllättävän hyvin olen lopulta selvinnyt. Alle 30-vuotiaana elän normaalia elämää, minulla on oma mieheni ja lapseni muodostama perhe ja opiskelen korkeakoulussa.

Joskus joku näky, haju, ääni tms. voi laukaista post-traumaattisen "kohtauksen", jossa mielessäni olen taas siellä helvetissä, vaikka fyysisesti olen täällä.

Mutta niiden kanssa pärjää, kunhan työstää niitä tunteita. Mikään tapahtunut paha ei muutu tapahtumattomaksi, niiden kanssa pitää vain yrittää oppia elämään, vaikka niin väärältä välillä tuntuukin kun minulle on saatu tehdä niin.

Kukaan ei ole ansainnut kiusaamista.

Ei ole ei, mutta mitä muitakaan vaihtoehtoja minulla on kuin yrittää selviytyä.

Lapsuus meni suurimmalta osin pilalle, en anna pilata vielä aikuisuuttakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennus ja murskattu itsetunto kulkevat hautaan asti mukanani  ja joku valopää käskee "päästää irti"?!

Kun kiusaaminen alkaa jo lapsena, se rikkoo minäkuvan tehokkaasti. Minua  itseäni kiusattiin päiväkodista ammattikouluun ja nyt nelikymppisenä  se näkyy omituisena käytöksenä,  esim. istun aina selkä seinää vasten, ettei kukaan pääse taakse!  kahvilassa, bussissa..

ja jos kuulen  takaani naurua, lysähdän kasaan ja kiirehdin pois.  

Mäkin joudun aina välillä perustelemaan itselleni ettei ne voi nauraa mulle kun eihän ne edes nää mua jos ovat vaikka jonkun hyllyn takana. Sun tilanne kuulostaa paljon pahemmalle. Tsemppiä!

On ihan mahdollista terapian avulla helpottaa elämää näiltä osin. Jopa ehkä itseterapian avulla. Esim sellainen kirja kuin Tunne lukkosi.

En sano, että kokonaan pääsee eroon vaurioista, mutta huomattavaa helpotusta on mahdollista saada elämään. Aivot ovat elin, joka pystyy muodostamaan uusia hermoratoja. Niitä saa mm. terapian tai meditaation keinoin.

Kyllä niille muistoille vielä laukeaa kun sai kyykyttää pienempää ihan armotta.

Vierailija kirjoitti:

Mä ajattelen, että jos lasta kiusataan, syy on vanhemmissa. Eivät opettaneet lapselleen tarpeeksi sosiaalisia taitoja. Mun lapsuudessa koulussa oli aika raaka meininki, aika lailla kaikkia kiusattiin vuorotellen ja sit niitä ketä oli herkkänahkaisia, alettiin sit kiusata säännöllisesti. Mä ajattelen, että ne kiusatut tyypit olisi nyt sortuneet täällä elon tiellä muutenkin tai johonkintoiseen juttuun. Tai siitä sitten sisuuntuivat ja pääsivät eteenpäin elämässä. Ei tämä elämä päästä ketään helpolla ja paskoja asioita tapahtuu.

Vanhempieni syy että koko luokka päätti minun olevan täysin arvoton? Tietysti silmälasien tarve ja pituus ovat vanhemmilta perittyjä ominaisuuksia... Joten jos sinulla on huono näkö tai olet jotain muuta kuin täydellisen keskimittainen tai muuten vain et ole tarpeeksi geneerisen näköinen, niin älä hanki lapsia ettei niitä vain täysin oikeutetusti kiusattaisi? Tietysti vähän harmi että sadistit löytävät todennäköisesti silti syyn tehdä lapsesi elämästä helvettiä jos vain niin päättävät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jolle kirjoitti:

Mun muistikuvat omilta kouluvuosilta on, että ketään en kiusannut. Mutta kun näin tämän kysymyksen, aloin muistella vähän tarkemmin... Meidän luokalla lukiossa oli yksi "goottityttö", joka ei koskaan puhunut kenellekään mitään, ei osallistunut eikä halunnut olla toisten seurassa. Olin vasta muuttanut paikkakunnalle, enkä tiennyt mikä tämän taustana oli. Tämä tyttö oli jatkuvan irvailun kohde. Kukaan ei minun nähteni koskaan "aktviisesti" häntä kiusannut, mutta moni tirskahteli hänen pukeutumiselleen, hiustyylilleen j.ne koskaan suoraan osoittamatta tätä kohteelle itselleen... Uskon, että kovempaakin kiusaamista oli tyttöjen keskuudessa, mutta me pojat emme tällaista omin silmin nähneet.

Jos voitte kuvitella tilanteen, jossa tällainen ihminen astuu luokkahuoneeseen ja sinun paras kaverisi naurahtaa/tuhahtaa näkemälleen ja hakee katsekontaktilla sinusta samanhenkisyyttä... Minä olin se tyyppi, joka naurahti "seuraksi" mutta pitäen huolta ettei kohde kuullut (minua). Nyt kun tämän muistan, hävettää. En koskaan tuntenut tätä tyttöä kohtaan mitään pahaa verta - ilman parhaiden ystävieni tuhahtelua ja hohottelua en olisi edes kiinnittänyt tyttöön mitään huomiota, mutta alistuin passiiviseksi osallistujaksi ja "tukijaksi" niille, jotka häntä ylenkatsoivat. En edes muista hänen nimeään. Ajattelematon laumaeläin olin - harmittaa etten koskaan mennyt hänen puheilleen ja yrittänyt jollain tavoin vakuuttaa häntä siitä, että suurimmalla osalla meistä ei ole mitään halua aiheuttaa hänelle mielipahaa. Ehkä (ja toivottavasti!) hän piti kiusaajiaan ääliöinä, joista ei tarvitse välittää ja siksi vetäytyi omiin oloihinsa ja vältteli kontaktia. Nauroi mielessään ilkkujilleen, mikä olisi ollut näin jälkikäteen ajatellen mahtavaa... mutta kyllä moni henkilö hänen lukioaikansa varmasti teki inhottavaksi. Olisinpa ollut tarpeeksi rohkea tutustumaan ja osoittamaan, että siinä ilkkujien muurissa oli aktiivisten ilkimysten lisäksi monta passiivista myötäilijää ilman kanttia irroittautua luokan alfaurosten ja -naaraiden nälvintäringistä. Olisinpa ollut vieläkin rohkeampi ja noussut tätä nälvintää vastaan ja tehnyt oikeasti jotain.

Minä olen saattanut olla tuo tyttö..

Elin lapsuuden ja osan teini-ikää äitini luona, jossa kaikki oli päin mäntyä. Äiti harjoitti vakavaa fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa, koulussa taas oli puolestaan rajua kiusaamista. Olin aivan yksin koko maailmassa, ja 13-vuotiaana suunnittelin itseni tappamista.

Pääsin pois ja aloitin uudessa koulussa. Alussa muutamat yrittivät tutustua, mutta olin henkisesti aivan rikki ja loppu, että mieluummin olin vain yksin. Ja minulle naurettiin, mutta ei vaan enää kiinnostanut. Pääasia, ettei nimitelty, huudeltu, lyöty, tönitty tai käsketty tappamaan itseään, kuten edellisessä paikassa tehtiin.

Yllättävän hyvin olen lopulta selvinnyt. Alle 30-vuotiaana elän normaalia elämää, minulla on oma mieheni ja lapseni muodostama perhe ja opiskelen korkeakoulussa.

Joskus joku näky, haju, ääni tms. voi laukaista post-traumaattisen "kohtauksen", jossa mielessäni olen taas siellä helvetissä, vaikka fyysisesti olen täällä.

Mutta niiden kanssa pärjää, kunhan työstää niitä tunteita. Mikään tapahtunut paha ei muutu tapahtumattomaksi, niiden kanssa pitää vain yrittää oppia elämään, vaikka niin väärältä välillä tuntuukin kun minulle on saatu tehdä niin.

Kukaan ei ole ansainnut kiusaamista.

Ei ole ei, mutta mitä muitakaan vaihtoehtoja minulla on kuin yrittää selviytyä.

Lapsuus meni suurimmalta osin pilalle, en anna pilata vielä aikuisuuttakin.

Tarkoitinkin ettei sua olis saanu kiusata.

Mä jouduin ekalta luokalta lähtien luokkani alfapoikien silmätikuksi. Tyttöjen kanssa kaveerasin koulussa ja vapaalla. Kiusaaminen ei ollut fyysistä, mutta poikien osalta sellaista vähättelyä, nauramista, pilkkaamista ja haukkumista. Olin kuulemma ruma ja näytin syöpäpotilaalta. Sama meno jatkuu yläasteella samojen tyyppien taholta. Tuli siihen muutama uusi kiusaaja mukaan vielä lisäksi. Mun toinen korva hörötti ja se leikattiinkin kahteen kertaan, mutta ei se tietenkään tätä henkistä nujertamista lopettanut. Ammattikouluun siirtyessä loppui kiusaaminen, mutta sitten alkoi äitini alkoholismi nostaa päätään. Se taas aiheutti minussa syviä häpeän ja arvottomuuden tunteita lisää. Tiedä sitten mikä johtui mistäkin. Suoritin koulut rimaa hipoen, uskoen omaan huonomuuteeni. Myös lukihäiriö lisäsi epävarmuuttani. Ammattikoulussa eräs miesopettaja ei kerta kaikkiaan vaan pitänyt minusta ja toi sen selkeästi kommenteissaan esille. Se heikensi edelleen luottamusta itseeni ja muihin.

Tämä kaikki sai minussa aikaan sen että hain miehiltä huomiota. Minulla oli valtava miellyttämisen tarve ja hyväksynnän haku. Olin muutamassa huonossa parisuhteessa vain sen takia, että koin itseni tärkeäksi kun joku halusi imutella kanssani. Mulle riitti parisuhteeseen kriteeriksi se että mua pidettiin kauniina. Onneksi kohdalle osui kohtuu kunnollisia poikia, enkä joutunut hyväksikäytetyksi pahemmin.

Nykyään kolmikymppisenä ymmärrän tän kaiken. Oon onnistunut kasvattamaan itsetunnon ja omanarvontunnon. Ainoa asia mikä harmittaa tässä on noi opiskelut. Unelma-ammatti olis ollut eläinlääkäri, mutta se ei enää ole mahdollista. Väitän että nää kiusaajat sai mun itsetunnon nujerrettua ja uskon siihen että olisin voinut alkaa ammatiltani miksi vaan haluan. En uskonut että mun kannatti opiskella mitään. Ja toisaalta pelkäsin edes yrittää. Olin todella herkkä lapsi ja siksi varmaankin sopivaa matskua kiusaajille. Onneksi mulla on muitakin unelmia nykyään ja teen kovasti töitä niiden toteutumisen eteen. Saan myös olla eläinten kanssa tekemisissä, joten on ihan ok ettei musta tule ell.

Pointti on vaan se että se pienikin kiusaaminen jättää jäljen. Joskus 27 vuotiaana aloin oppimaan että en tarvitse muiden hyväksyntää ollakseni hyvä. Ja että tärkein ihminen jota mun pitää miellyttää on minä. Olla uskollinen omille arvoille. Jos mua ei olisi kiusattu, niin olisin voinnut oppia tämän jo aikaisemmin. Vielä välillä meinaan kuulla sellaisen arvostelevan äänen kaiun menneisyydestä, mutta mun ei tarvii kuunnella sitä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jolle kirjoitti:

Mun muistikuvat omilta kouluvuosilta on, että ketään en kiusannut. Mutta kun näin tämän kysymyksen, aloin muistella vähän tarkemmin... Meidän luokalla lukiossa oli yksi "goottityttö", joka ei koskaan puhunut kenellekään mitään, ei osallistunut eikä halunnut olla toisten seurassa. Olin vasta muuttanut paikkakunnalle, enkä tiennyt mikä tämän taustana oli. Tämä tyttö oli jatkuvan irvailun kohde. Kukaan ei minun nähteni koskaan "aktviisesti" häntä kiusannut, mutta moni tirskahteli hänen pukeutumiselleen, hiustyylilleen j.ne koskaan suoraan osoittamatta tätä kohteelle itselleen... Uskon, että kovempaakin kiusaamista oli tyttöjen keskuudessa, mutta me pojat emme tällaista omin silmin nähneet.

Jos voitte kuvitella tilanteen, jossa tällainen ihminen astuu luokkahuoneeseen ja sinun paras kaverisi naurahtaa/tuhahtaa näkemälleen ja hakee katsekontaktilla sinusta samanhenkisyyttä... Minä olin se tyyppi, joka naurahti "seuraksi" mutta pitäen huolta ettei kohde kuullut (minua). Nyt kun tämän muistan, hävettää. En koskaan tuntenut tätä tyttöä kohtaan mitään pahaa verta - ilman parhaiden ystävieni tuhahtelua ja hohottelua en olisi edes kiinnittänyt tyttöön mitään huomiota, mutta alistuin passiiviseksi osallistujaksi ja "tukijaksi" niille, jotka häntä ylenkatsoivat. En edes muista hänen nimeään. Ajattelematon laumaeläin olin - harmittaa etten koskaan mennyt hänen puheilleen ja yrittänyt jollain tavoin vakuuttaa häntä siitä, että suurimmalla osalla meistä ei ole mitään halua aiheuttaa hänelle mielipahaa. Ehkä (ja toivottavasti!) hän piti kiusaajiaan ääliöinä, joista ei tarvitse välittää ja siksi vetäytyi omiin oloihinsa ja vältteli kontaktia. Nauroi mielessään ilkkujilleen, mikä olisi ollut näin jälkikäteen ajatellen mahtavaa... mutta kyllä moni henkilö hänen lukioaikansa varmasti teki inhottavaksi. Olisinpa ollut tarpeeksi rohkea tutustumaan ja osoittamaan, että siinä ilkkujien muurissa oli aktiivisten ilkimysten lisäksi monta passiivista myötäilijää ilman kanttia irroittautua luokan alfaurosten ja -naaraiden nälvintäringistä. Olisinpa ollut vieläkin rohkeampi ja noussut tätä nälvintää vastaan ja tehnyt oikeasti jotain.

Minä olen saattanut olla tuo tyttö..

Elin lapsuuden ja osan teini-ikää äitini luona, jossa kaikki oli päin mäntyä. Äiti harjoitti vakavaa fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa, koulussa taas oli puolestaan rajua kiusaamista. Olin aivan yksin koko maailmassa, ja 13-vuotiaana suunnittelin itseni tappamista.

Pääsin pois ja aloitin uudessa koulussa. Alussa muutamat yrittivät tutustua, mutta olin henkisesti aivan rikki ja loppu, että mieluummin olin vain yksin. Ja minulle naurettiin, mutta ei vaan enää kiinnostanut. Pääasia, ettei nimitelty, huudeltu, lyöty, tönitty tai käsketty tappamaan itseään, kuten edellisessä paikassa tehtiin.

Yllättävän hyvin olen lopulta selvinnyt. Alle 30-vuotiaana elän normaalia elämää, minulla on oma mieheni ja lapseni muodostama perhe ja opiskelen korkeakoulussa.

Joskus joku näky, haju, ääni tms. voi laukaista post-traumaattisen "kohtauksen", jossa mielessäni olen taas siellä helvetissä, vaikka fyysisesti olen täällä.

Mutta niiden kanssa pärjää, kunhan työstää niitä tunteita. Mikään tapahtunut paha ei muutu tapahtumattomaksi, niiden kanssa pitää vain yrittää oppia elämään, vaikka niin väärältä välillä tuntuukin kun minulle on saatu tehdä niin.

Kukaan ei ole ansainnut kiusaamista.

Ei ole ei, mutta mitä muitakaan vaihtoehtoja minulla on kuin yrittää selviytyä.

Lapsuus meni suurimmalta osin pilalle, en anna pilata vielä aikuisuuttakin.

Tarkoitinkin ettei sua olis saanu kiusata.

Jäin oikein miettimään tätä, kun en ole koskaan ajatellut sitä, että saiko minua kiusata vai ei (huonosti nyt muotoiltu, mutten keksi parempaakaan kuvailua).

Kun omana selviytymiskeinona minulla lienee ollut se, etten ole oikein koskaan suostunut siihen uhrin asemaan. Koulussa tehtiin selväksi, että olen ällöttävä eikä minun kanssani haluta olla tekemisissä. Toki tuntui todella pahalta, mutta jollain tapaa en sitä suostunut uskomaan.

Niihin aikoihin kirjoittelin paljon tarinoita, ja omissa tarinoissa sijoitin päähenkilön hankaliin elämäntilanteisiin, mutta lopulta tarina päättyi aina hyvin. Että ehkä alitajuisesti itsekin ajattelin, että pakko sen elämän paskuuden on jossain vaiheessa päättyä, ja alkaa parempi elämä.

Mielessäni joskus myös kuvittelin, mitä olisi olla suosittu, toisinaan ajattelin kiusaamisen vielä päättyvän ja päätyväni siihen suosittuun porukkaan, mitä siis tietenkään ei käynyt. Naiveja ajatuksia, mutta uskon, että nuo ovat olleet avainasemassa siihen, miksi pääsin asioista lopulta suht hyvin yli.

Kotiolot kun niin ikään olivat kauheat, etteivät nekään ole voineet ylipääsyä edistää, päinvastoin.

Ja nykyään ulkonäköäni kehutaan usein, olin lopulta ihan kaunis kun hiukset laitettiin hienosti, sain sopivia ja kivan näköisiä vaatteita ja opin käyttämään meikkiä.

Kovasti näitä asioita yritän nykyään reflektoida, jotta voin toimia oman lapsen tukena jos hän tulee joskus kiusaamista kohtaamaan. En sinänsä muuten näitä ajattele, ellei jokin välittömästi asiasta muistuta.

En usko, että ainakaan minua kiusannut tyyppi pystyi kenenkään elämää pilaamaan. Eihän yksi lehmänläjä laitumella koko niittyä pilaa. Onneksi.