Kiusaaja. Miltä tuntuu kun tiedät pilanneesi jonkun elämän?

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu tosiaan on avannut kiusaajan psyykettä, kun on päässyt todistamaan noita hataria "päättelyitä" siitä miten kiusatut ovat itse ihan tyhmiä idiootteja kun eivät vain "katso eteenpäin". Tiedoksi sinulle, kiusaaja, että sinäkin olet vain oman menneisyytesi kollektiivinen tuote. Etkä edes kovin onnistunut sellainen.

Vaikka et sitä tiedä, kiusaaja, sinunkin elämäsi pyörii jatkuvaa rotanpyörää epätoivoisen hyväksynnän- ja rakkaudenhaun perusteella. Hyväksynnänhaku määrittää mitä vaatteita kaapissasi roikkuu, millä autolla ajat, millaiseksi leikkaat hiuksesi, miten kohtelet perhettäsi, miten kohtelet kassamyyjää, oletko mennyt naimisiin vai et. Minäkuvasi riippuu pitkälti siitä, miten olet tuossa hyväksynnänhaussa onnistunut elämäsi alkupuoliskolla. Jos koet itsesi ja elämän hyväksi, se johtuu siitä, että ympäristösi on sinulle niin opettanut. Kun ympäristösi on sinut hyväksynyt, niin olet sinäkin. Sinä olet kirjaimellisesti syntynyt tänne oppimaan, miten mukaudut, miellytät ja pärjäät ympäristössäsi.

Kun nuorta kiusataan, se on voimakas sosiaalinen torjunta mikä väkisinkin vioittaa kiusattua. Tämä nuori ei koe hyväksyntää, ja siksi koittaa oppia, mitä voisi tehdä toisin jotta tulisi hyväksytyksi. Samalla tavalla kun sinä olet oppinut ostamaan tietynlaisia vaatteita tullaksesi hyväksytyksi, tämä nuori koittaa epätoivoisesti etsiä tapaa millä tulisi hyväksytyksi. Jos sitä ei löydy ja kiusaaminen jatkuu, nuori jumittuu pahimmillaan loppuiäkseen tapahtuneeseen, koska aivot yrittävät edelleen etsiä tapahtuneen syy-seuraussuhteita. Se on ollut turhaa, sadistista henkistä väkivaltaa, koska kyseessä on ollut vain sinun järjettömät mielihalusi. Jos siitä jonkun opetuksen saa, korkeintaan se on se, että ihmiset ovat julmia ja epäluotettavia, mikä on ajatusmalli mikä kylvää kiusatun nuoren tulevaisuuteenkin ongelmia, sillä sisäistynyt epäluulo ja luottamusongelmat povaavat huonoa onnea myös tuleviin suhteisiin. 

Jos sinä siis voit vain "jatkaa eteenpäin," se johtuu vain siitä, että sinulle on sen mahdollisuuden ympäristösi suonut. Älä huijaa itseäsi kuvittelemalla olevasi jotenkin parempi tai mukautumiskykyisempi kuin kiusaamasi. Olet vain ollut onnekkaampi.

Henkilökohtainen mielipiteeni sinusta on, että olet ihmiskunnan kuonaa.

Kiitos puolustamisesta! T. Kiusaaja kiusattu

Vierailija kirjoitti:

Mitä teidän kiusaajista tuli ammatiltaan?

Itse sain muutamasta tietoa pari vuotta sitten ja olin oikeasti aika yllättynyt ammatinvalinnasta. Arvaatte ehkä mikä työ kyseessä.

Kaikki omat kiusaajani ovat nykyään (edelleen?) luusereita. Yksi on "drug lord" koukussa kannabikseen ja myy huumeita, loput ovat amiksen käyneet ja duunari hommissa esim. kiinteistöalalla. Yhdellä on lapsi ja sääliksi käy kun ainakin isä on idiootti ja empaatiton (naista en tunne).

Moni kiusaajistani on nykyään halunnut kanssani treffeille. Miksiköhän kerta olin niin läski ja ruma? En vieläkään oikein tiedä miksi minua kiusattiin, mutta ainakin osittain se johtui siitä että olin muita paljon älykkäämpi (ei hirveän vaikeaa tuossa koulussa) ja sain kiitettäviä ilman kokeisin lukua (ja vaikken koskaan mahtaillut tai ollut ylpeä niin se oli silti liikaa). Meidän luokka oli aika seksistinen ja olin itse ns. poikatyttö. Stereotypiset tytöt sai olla aika rauhassa. Nykyään huvittaa kuitenkin kuinka luusereita nämä tyypit ovat. Mutta masennus ja ahdistus tuli seurauksena joista aloin parantua vasta viime vuonna. Koko kylä on ihan samanlainen, kiusaamista löytyy joka paikasta ja koko kylä on ahdasmielinen ja masentava. Ei todellakaan nykyaikainen. Koulussa opetetaan "tytöt tappelee silmillään" jne.

(Olen siis tuo joka kertoi alakoulussa olleensa mukana kiusaamisessa)

Masennus ja murskattu itsetunto kulkevat hautaan asti mukanani  ja joku valopää käskee "päästää irti"?!

Kun kiusaaminen alkaa jo lapsena, se rikkoo minäkuvan tehokkaasti. Minua  itseäni kiusattiin päiväkodista ammattikouluun ja nyt nelikymppisenä  se näkyy omituisena käytöksenä,  esim. istun aina selkä seinää vasten, ettei kukaan pääse taakse!  kahvilassa, bussissa..

ja jos kuulen  takaani naurua, lysähdän kasaan ja kiirehdin pois.  

itseänikin kiusattiin. Silti tiedän itse tekoni tehneen ja olen siitä lähtien aina ollut ns. hyvisten puolella vaikka aina kiltti olinkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miltä tuntuu.. Kaduttaa, hävettää, tunnen syvää vastenmielisyyttä itseäni kohtaan kun ajattelen minkälainen kusipää olen ollut. Olin kai vaan niin idiootti ja keskenkasvuinen etten oikeasti edes ajatellut miltä toisesta tuntuu kunhan vaan suunnilleen ajankuluksi hetken mielijohteesta olin ilkeä. En näe omassa toiminnassani mitään puolusteltavaa. Kotiolot olivat kunnossa ja kavereita oli joten minuun ei ainakaan pätenyt se että "kiusaaja voi itse huonosti, hänkin on uhri". Olin vaan yksinkertaisesti lapsellinen ja vittumainen. En ymmärrä miten olen voinut olla sellainen! Joskus kun nyt aikuisena tulee eteen vastoinkäymisiä ajattelen että sitä saa mitä tilaa, ihan oikein minulle. Sydämestäni toivon että silloin kauan sitten kiusaamaani ihminen on kaikesta huolimatta nyt onnellinen ja tasapainoinen. Kaikki lapset ansaitsevat onnellisen lapsuuden ja hyväksyntää mahdollisesta erilaisuudesta riippumatta. En tule koskaan antamaan itselleni anteeksi.

Jos sinun vanhemmat olisi sillon tällöin muistuttaneet ettei ketään saa kiusata, olisiko se vaikuttanut käyttäytymiseesi? Mikä tai kuka olisi voinut saada sinut lopettamaan kiusaamisen? Jos olisit ollut kiusaajani, antaisin sinulle nyt anteeksi.

Vanhemmat ei tienneet koko asiasta. Kavereiden paheksunta luultavasti olisi auttanut. Tai varmasti olisi. Ei vaan ollut ketään tarpeeksi rohkeaa ja omilla aivoillaan ajattelevaa meidän luokalla. Samanlaisia kusipäitä meitä oli useampia ja loput ei ottanut kantaa.

Kiitos. Anteeksiantoa en kaipaa enkä ansaitse. Jotkut asiat ovat vaan yksinkertaisesti anteeksiantamattomia. Voi kun olisi paljon enemmän henkisesti niin vahvoja, oikeudentajuisia ja rohkeita lapsia ja nuoria jotka laittaisivat heti kättelyssä pisteen kiusaamiselle omassa ympäristössään. Lapset ja nuoret ovat jotenkin niin riippuvaisia toistensa hyväksynnästä ettei kukaan oikein kai siksi nouse kiusaamista vastaan ettei vaan itse tällä tavalla erottuisi joukosta. Pitäisi olla juuri ne kaikista suosituimmat ja kaikkien ihalemat luokalla jotka avoimesti paheksuisivat kiusaamista niin siihen loppuisi. Ainakaan meidän luokalla ei tällaisia yksilöitä ollut. Oli oikeastaan vain kolme vaihtoehtoa; olla kiusaaja, kiusattu tai sivusta seuraaja.

Vierailija kirjoitti:

Masennus ja murskattu itsetunto kulkevat hautaan asti mukanani  ja joku valopää käskee "päästää irti"?!

Kun kiusaaminen alkaa jo lapsena, se rikkoo minäkuvan tehokkaasti. Minua  itseäni kiusattiin päiväkodista ammattikouluun ja nyt nelikymppisenä  se näkyy omituisena käytöksenä,  esim. istun aina selkä seinää vasten, ettei kukaan pääse taakse!  kahvilassa, bussissa..

ja jos kuulen  takaani naurua, lysähdän kasaan ja kiirehdin pois.  

Mäkin joudun aina välillä perustelemaan itselleni ettei ne voi nauraa mulle kun eihän ne edes nää mua jos ovat vaikka jonkun hyllyn takana. Sun tilanne kuulostaa paljon pahemmalle. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On kyllä outoa lukea näitä älä uhriudu kommentteja. Siis luuleeko joku, että olisin jumittunut koulukiusaamisen, jos muistelen sitä, ja väheksyisin muiden ongelmia. Niin ja koulun jälkeen olen saanut keskenmenon, synnyttänyt kaksi sairasta lasta, joutunut hakatuksi eksän taholta, elänyt kaksikymmentä vuotta köyhänä omaishoitajana, menettänyt parhaan ystävän ja sairastunut kroonisesti. Että joo hienoa elämää vietän kiusaamisesta huolimatta.

Mikä noista johtuu koulukiusaamisesta, ystävän kuolemako?

Laitatko sen kohdan jossa väitin niin?

Mikä sun pointtis sitte oli? P*skaa on ollu elämä joo mut tietäsit minkälaista mun elämä on joskus ollu. Et sä ymmärtäis kun et oo kokenu itse. Enkä kerro tänne mitään. Mut oikeesti lopeta ulina. P*skan määrä on vakio.

Paskan määrä ei ole vakio, vaan elämä ei ole tasa-arvoista. Pointti, jota sinä et tunnu ymmärtävän on se, että kokemistaan asioista, kuten noista mitä minulle on tapahtunut (tai kenelle tahansa muulle) saa kirjoittaa ja keskustella, ilman, että joku hokee uhriutuja höpötystä.

Sä taas et osaa sisäistää lukemaas eli että itse olen kokenu ihan yhtä pahoja asioita, silti en ulise ja tiedoks etten ole jokaisen sulle tulevan kommentin takana.

Edelleen käsität elämästä kirjoittamisen ulinaksi? Oletko sitä mieltä, että sinua pitäisi mielistellä, ja kirjoittaa vain mukavia asioita, ettet kuvittele muita uhriutujaksi?

Eihän sillä ole mitään väliä oletko kaikkien kommenttien takana.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä myöskään sitä, miten koulukiusatut jaksavat uhriutua koko loppuelämäkseen, ihan naurettavaa. Ikään kuin oltaisiin niin kiintyneitä siihen omaan statukseensa, ettei uskalleta päästää siitä irti. Minua kiusattiin koulussa ja pääsin myös asiasta yli jo hyvän aikaa ennen täysi-ikäistymistä. Olen myös kohdannut tragedian elämässäni ja kappas vaan, päässyt siitäkin yli. Elämä on paljon helpompaa, kun oppii päästämään irti menneestä. En ole ikinä samaistunut kiusattujen uhriutumiseen, vaikka niihin kouluaikojen kokemuksiin voinkin samaistua.

No kiusaamistakin on monentasoista, lisäksi lapset kokevat kiusaamisen eri tavoilla. Ota huomioon että puhuttaessa koulukiusaamissta, kyse on yleensä lapsista. Pienet ja vähän isommat vastoinkäymiset toki kuuluvat kasvamiseen ja identiteetin muodostumiseen, mutta mietipä tilanne jossa lapsen itsetunto lytätään päivittäin ilman mitään syytä. Jos joka päivä menet kouluun pelko perseessä että tänään sinut taas hakataan / sinut haukutaan (kuten myös käy), niin mitä se tekee pitkällä aikavälillä psyykeelle? Tietenkin se vaikuttaa! Se kuinka paljon riippuu tosiaan olosuhteista. Joillakin se vaikuttaa niin paljon että epävarmuus seuraa sinua pitkälle aikuiselämään ja altistaa mm. masennukselle. Osa hakee apua, osa ei. Osa oirehtii kauemmin, osa ei.

Typerää sanoa mutu-tuntumalla että eihän se nyt näin mene, koska "muaki on kiusattu ja pääsin siitä yli". Se mitä moni ei ymmärrä on se, että lapsena koetut asiat vaikuttaa myös aikuisiällä, vaikka kaikki ei välttämättä osaa yhdistää sitä lapsuudessa koettuun koulukiusaamiseen. Koulukiusaaminen on tälläinen asia, ja vaikka sen ei aikuisiällä uskoisi enää vaikuttavan, niin se voi hyvinkin vaikuttaa. Kysen on lapsen mielestä ja siitä miten pahasti se pääsee vaurioitumaan ja onko sillä tilaisuutta parantua.

Jos vähänkään on lukenut kehityspsykologiaa niin tietää myös tämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On kyllä outoa lukea näitä älä uhriudu kommentteja. Siis luuleeko joku, että olisin jumittunut koulukiusaamisen, jos muistelen sitä, ja väheksyisin muiden ongelmia. Niin ja koulun jälkeen olen saanut keskenmenon, synnyttänyt kaksi sairasta lasta, joutunut hakatuksi eksän taholta, elänyt kaksikymmentä vuotta köyhänä omaishoitajana, menettänyt parhaan ystävän ja sairastunut kroonisesti. Että joo hienoa elämää vietän kiusaamisesta huolimatta.

Mikä noista johtuu koulukiusaamisesta, ystävän kuolemako?

Laitatko sen kohdan jossa väitin niin?

Mikä sun pointtis sitte oli? P*skaa on ollu elämä joo mut tietäsit minkälaista mun elämä on joskus ollu. Et sä ymmärtäis kun et oo kokenu itse. Enkä kerro tänne mitään. Mut oikeesti lopeta ulina. P*skan määrä on vakio.

Paskan määrä ei ole vakio, vaan elämä ei ole tasa-arvoista. Pointti, jota sinä et tunnu ymmärtävän on se, että kokemistaan asioista, kuten noista mitä minulle on tapahtunut (tai kenelle tahansa muulle) saa kirjoittaa ja keskustella, ilman, että joku hokee uhriutuja höpötystä.

Sä taas et osaa sisäistää lukemaas eli että itse olen kokenu ihan yhtä pahoja asioita, silti en ulise ja tiedoks etten ole jokaisen sulle tulevan kommentin takana.

Edelleen käsität elämästä kirjoittamisen ulinaksi? Oletko sitä mieltä, että sinua pitäisi mielistellä, ja kirjoittaa vain mukavia asioita, ettet kuvittele muita uhriutujaksi?

Eihän sillä ole mitään väliä oletko kaikkien kommenttien takana.

En ajattele. Itse en vaan viitsi uhriutua. Heippa ja hyvää jatkoa! :)

Sympatia ei riitä niille kiusatuille jotka toivovat kiusaajan lapsille kiusatun roolia. Se lapsiko pitää kärsiä siitä että sinua kiusattiin? Paha kiertoon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennus ja murskattu itsetunto kulkevat hautaan asti mukanani  ja joku valopää käskee "päästää irti"?!

Kun kiusaaminen alkaa jo lapsena, se rikkoo minäkuvan tehokkaasti. Minua  itseäni kiusattiin päiväkodista ammattikouluun ja nyt nelikymppisenä  se näkyy omituisena käytöksenä,  esim. istun aina selkä seinää vasten, ettei kukaan pääse taakse!  kahvilassa, bussissa..

ja jos kuulen  takaani naurua, lysähdän kasaan ja kiirehdin pois.  

Mäkin joudun aina välillä perustelemaan itselleni ettei ne voi nauraa mulle kun eihän ne edes nää mua jos ovat vaikka jonkun hyllyn takana. Sun tilanne kuulostaa paljon pahemmalle. Tsemppiä!

Kiitos . On vaikeaa olla ryntäämättä ulos kaupasta, kun joku teiniporukka alkaa nauraa vieressä.. aikuisten nauru ei aiheuta samanlaista reaktioita. 

Tai jos joka päivä menet kotiin pelko perseessä että tänään sinut taas hakataan / sinut haukutaan (kuten myös käy), niin mitä se tekee pitkällä aikavälillä psyykeelle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä myöskään sitä, miten koulukiusatut jaksavat uhriutua koko loppuelämäkseen, ihan naurettavaa. Ikään kuin oltaisiin niin kiintyneitä siihen omaan statukseensa, ettei uskalleta päästää siitä irti. Minua kiusattiin koulussa ja pääsin myös asiasta yli jo hyvän aikaa ennen täysi-ikäistymistä. Olen myös kohdannut tragedian elämässäni ja kappas vaan, päässyt siitäkin yli. Elämä on paljon helpompaa, kun oppii päästämään irti menneestä. En ole ikinä samaistunut kiusattujen uhriutumiseen, vaikka niihin kouluaikojen kokemuksiin voinkin samaistua.

Sinulla on onni olla tarpeeksi vahva persoona että olet selviytynyt murtumatta. Tai riittävästi mielenterveyttä suojaavia tekijöitä. Luultavasti kotiolot ainakin kohtuulliset että itsetunto on ehtinyt kehittyä riittävän vahvaksi. Kaikilla ei näin hyvin ole, jokaisen sietokyky on erilainen monesta asiasta riippuen. Samoin kiusaamisen tasossa on eroa. Ja siinä jääkö ihan yksin vai onko edes joku tukena. Ole tyytyväinen ja kiitollinen että olet selviytynyt niin hyvin mutta älä oleta että voit olla se määrittävä mittapuu muille. Että se minkä sinä kestit on muidenkin kestettävä.

No, valitettavasti kotiolot eivät olleet kunnossa, äiti säälittävä lapanen, joka syötti omia estojaan mulle ja kontrolloi takertuvasti, isä muuten oikein hyvä isä, mutta aina poissa ja sisarus moniongelmainen, joka lopulta huostaanotettiin. Toki olen tyytyväinen ja ymmärrän, että mulla on varmasti monta astetta paksumpi nahka kuin monella muulla, mikä varmastikin oli iso tekijä siihen, että kiusaaminenkin loppui ennen kuin koulu loppui. Mielestäni on kuitenkin eroa siinä, oletanko muiden kestävän sen minkä itse ja siinä, uhriutuuko joku, kun ei oikein tiedä mitä olisi, jos ei olisi uhri.

Ehkä oli hieman rajusti ilmaistu, että se on naurettavaa, mutta todella vaikea mun on siihen samaistua. Olen elämän varrella oppinut moneen kertaan sen, että elämässä ei voi päästä eteenpäin, ennen kuin antaa anteeksi niille (tai sille), jotka ovat tavalla tai toisella aiheuttaneet kriisin/trauman/mitä ikinä. Ennen anteeksiantoa sitä velloo siinä uhrin asemassa ja hautoo absurdeja tai pikkumaisia kostosuunnitelmia. Eihän se helppoa ole, mutta se kannattaa.

Tiivistettynä; en ymmärrä uhriutujia, vaan toivon, että he löytäisivät keinon, jonka avulla voisivat jättää menneet taakseen ja ennen kaikkea itse aktiivisesti etsisivät sitä keinoa.

Terveisin se, joka ei ymmärrä uhriutumista, olikohan nyt viesti nro 57

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennus ja murskattu itsetunto kulkevat hautaan asti mukanani  ja joku valopää käskee "päästää irti"?!

Kun kiusaaminen alkaa jo lapsena, se rikkoo minäkuvan tehokkaasti. Minua  itseäni kiusattiin päiväkodista ammattikouluun ja nyt nelikymppisenä  se näkyy omituisena käytöksenä,  esim. istun aina selkä seinää vasten, ettei kukaan pääse taakse!  kahvilassa, bussissa..

ja jos kuulen  takaani naurua, lysähdän kasaan ja kiirehdin pois.  

Mäkin joudun aina välillä perustelemaan itselleni ettei ne voi nauraa mulle kun eihän ne edes nää mua jos ovat vaikka jonkun hyllyn takana. Sun tilanne kuulostaa paljon pahemmalle. Tsemppiä!

Kiitos . On vaikeaa olla ryntäämättä ulos kaupasta, kun joku teiniporukka alkaa nauraa vieressä.. aikuisten nauru ei aiheuta samanlaista reaktioita. 

Mulla aiheuttaa nimenomaan aikuisten. Eipä kestä. *Virtuaalihalaus*

Vierailija kirjoitti:

Sympatia ei riitä niille kiusatuille jotka toivovat kiusaajan lapsille kiusatun roolia. Se lapsiko pitää kärsiä siitä että sinua kiusattiin? Paha kiertoon?

Tää on tätä nykypäivää jos mulla ei ole kivaa niin ei saa muillakaan olla.

Vaikka lapsena kiusattiinkin. Nro. 134

Kiusaamista on aina, sen kitkemiseen pitää tehdä kaikki mahdollinen mutta ei sellaista tilannetta tule olemaan että kiusaaminen poistuisi täysin. Se kuuluu ihmisluonteeseen, se on jäänne ajasta jolloin piti tappaa tai tulla tapetuksi, se on ohjelmoitu kaiken elollisen aivoihin syvälle.

Tästä syystä ne on biologian kannalta rohkeampia ja henkisesti vahvempia jotka kiusaa, heikommat joutuu kiusatuksi. Kaikkein heikoimmat ei toivu siitä edes kiusaamisen loputtua. Muutamat yksilöt on niin heikkoja että rypevät loppuikänsä lapsena kohdatun kiusaamisen tuskassa. Tylyä mutta näin se maailma pyörii. Onneksi sivistys ja älyllisyys on ajanut tilanteen kuitenkin näin lieväksi ja tarjoaa mahdollisuuden jokaiselle kiusatullekin, he voivat jatkaa elämää, mutta osa on niin heikkoja etteivät edes pysty tarttumaan siihen. Näin heikot yksilöt ei biologian kannalta edes pitäisi selviytyä. Laji ei pysy vahvana.

Mä en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun joku 28-vuotias tai sitä vielä vanhempi kehtaa julistaa "koulukiusaus pilasi mun elämän" tai "en voi opiskella, käydä töissä, olla parisuhteessa jne koska olin koulukiusattu!" Just ja kuinka kauan niistä kouluajoista olikaan nyt kulunut? 10-15 vuotta ehkä enemmänkin? Ja mitä olet siinä ajassa tehnyt? Kantanut katkeruutta ja jauhat edelleen näistä ajoista ja vetoat kaikki tämänhetkiset ongelmasi koulukiusaukseen?

Kyllä se itsetuntoperusta ja sosiaalisen kanssakäymisen taitojen perusta luodaan lapsuudessa ja nuoruudessa. Se EI silti poista sitä, etteikö ihminen voisi edelleen aikuisenakin kehittää itseään ja muuttaa ajatusmaailmaa ja oppia terveeseen vuorovaikutukseen ihmisten kanssa. On vaan helpompaa uhrautua, kuin haastaa itseään tai ponnistella ongelmien korjaamiseksi. Usein tämä uhrautumisen asenne, negatiivinen ajattelutapa ja menneisyydessä vellominen on niin syvään juuttunut tapa ettei siihen edes terapia tai lääkitys auta. Huomaa niistäkin reaktioista mitä tämän tyyppiset viestit on tänne saaneet aikaan:  koko elämän uhriutujat nimittelee kaulapitkällä idiootiksi, tyhmäksi jne, kun joku pään silittelyn sijaan sanoo kuinka asiat oikeasti ovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä myöskään sitä, miten koulukiusatut jaksavat uhriutua koko loppuelämäkseen, ihan naurettavaa. Ikään kuin oltaisiin niin kiintyneitä siihen omaan statukseensa, ettei uskalleta päästää siitä irti. Minua kiusattiin koulussa ja pääsin myös asiasta yli jo hyvän aikaa ennen täysi-ikäistymistä. Olen myös kohdannut tragedian elämässäni ja kappas vaan, päässyt siitäkin yli. Elämä on paljon helpompaa, kun oppii päästämään irti menneestä. En ole ikinä samaistunut kiusattujen uhriutumiseen, vaikka niihin kouluaikojen kokemuksiin voinkin samaistua.

No kiusaamistakin on monentasoista, lisäksi lapset kokevat kiusaamisen eri tavoilla. Ota huomioon että puhuttaessa koulukiusaamissta, kyse on yleensä lapsista. Pienet ja vähän isommat vastoinkäymiset toki kuuluvat kasvamiseen ja identiteetin muodostumiseen, mutta mietipä tilanne jossa lapsen itsetunto lytätään päivittäin ilman mitään syytä. Jos joka päivä menet kouluun pelko perseessä että tänään sinut taas hakataan / sinut haukutaan (kuten myös käy), niin mitä se tekee pitkällä aikavälillä psyykeelle? Tietenkin se vaikuttaa! Se kuinka paljon riippuu tosiaan olosuhteista. Joillakin se vaikuttaa niin paljon että epävarmuus seuraa sinua pitkälle aikuiselämään ja altistaa mm. masennukselle. Osa hakee apua, osa ei. Osa oirehtii kauemmin, osa ei.

Typerää sanoa mutu-tuntumalla että eihän se nyt näin mene, koska "muaki on kiusattu ja pääsin siitä yli". Se mitä moni ei ymmärrä on se, että lapsena koetut asiat vaikuttaa myös aikuisiällä, vaikka kaikki ei välttämättä osaa yhdistää sitä lapsuudessa koettuun koulukiusaamiseen. Koulukiusaaminen on tälläinen asia, ja vaikka sen ei aikuisiällä uskoisi enää vaikuttavan, niin se voi hyvinkin vaikuttaa. Kysen on lapsen mielestä ja siitä miten pahasti se pääsee vaurioitumaan ja onko sillä tilaisuutta parantua.

Jos vähänkään on lukenut kehityspsykologiaa niin tietää myös tämän.

En nyt ihan ymmärrä. Olinhan itsekin lapsi ja menin juuri noiden ajatusten kanssa kouluun, mutta ei se pitkällä aikavälillä tehnyt ihan hirveästi mitään psyykeelleni. Ai niin, mutta kun sinä olet lukenut kehityspsykologiaa, niin tiedät minua paremmin, miten olen aikuisena kokenut koulukiusauskokemukseni.

En ole sanonut, etteikö asia saisi vaikuttaa. Olen sanonut, etten ymmärrä uhriutumista.

Vierailija kirjoitti:

Mä en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun joku 28-vuotias tai sitä vielä vanhempi kehtaa julistaa "koulukiusaus pilasi mun elämän" tai "en voi opiskella, käydä töissä, olla parisuhteessa jne koska olin koulukiusattu!" Just ja kuinka kauan niistä kouluajoista olikaan nyt kulunut? 10-15 vuotta ehkä enemmänkin? Ja mitä olet siinä ajassa tehnyt? Kantanut katkeruutta ja jauhat edelleen näistä ajoista ja vetoat kaikki tämänhetkiset ongelmasi koulukiusaukseen?

Kyllä se itsetuntoperusta ja sosiaalisen kanssakäymisen taitojen perusta luodaan lapsuudessa ja nuoruudessa. Se EI silti poista sitä, etteikö ihminen voisi edelleen aikuisenakin kehittää itseään ja muuttaa ajatusmaailmaa ja oppia terveeseen vuorovaikutukseen ihmisten kanssa. On vaan helpompaa uhrautua, kuin haastaa itseään tai ponnistella ongelmien korjaamiseksi. Usein tämä uhrautumisen asenne, negatiivinen ajattelutapa ja menneisyydessä vellominen on niin syvään juuttunut tapa ettei siihen edes terapia tai lääkitys auta. Huomaa niistäkin reaktioista mitä tämän tyyppiset viestit on tänne saaneet aikaan:  koko elämän uhriutujat nimittelee kaulapitkällä idiootiksi, tyhmäksi jne, kun joku pään silittelyn sijaan sanoo kuinka asiat oikeasti ovat.

Tähän sopisi samanlainen sanonta kuin se että on olemassa eräpäivä sille että voi syyttää elämänsä ongelmista vanhempiaan.