Vapaaehtoisesti lapseton, miksi ihmeessä?

Tykkään juhlia, käyttää rahaa itseeni, harrastaa vapaasti ja nauttia elämästä.

En pidä lapsista (ihan siinä määrin, että välttelen esim. ystävien juhlia, jos lapsia on paikalla), ja arvostan vapauttani. 

Vanhemmuus ei anna miehelle mitään, sitoo vain suhteeseen.

N41 kirjoitti:

En pidä lapsista (ihan siinä määrin, että välttelen esim. ystävien juhlia, jos lapsia on paikalla), ja arvostan vapauttani. 

Sama. Välttelen kaikin mahdollisin keinoin esim. ystävieni lasten synttäreitä, ne ovat melkein pahin painajaiseni.

Siihen on monta syytä:

- Ei ole ollut sellaista kumppania joka olisi halunnut

- Itsellänikään ei ole koskaan ollut sellaista tunnetta että haluaisin

- Mulla on eläimiä joista huolehdin, ne saa minut tuntemaan itseni tarpeelliseksi ja voin purkaa niihin hoivaviettini

- Ekologisesti lasten hankkiminen ei ole järkevää, koska luonnonvaroja ei vaan riitä kaikille

- En koe että mun geenit olisivat niin erinomaiset että niiden olisi pakko saada jatkaa

- Pidän eläimistä enemmän kuin ihmisistä

- Alan olla jo sen verran vanha etten enää jaksaisi touhuta pienten lasten kanssa

- olen sen verran erakko, että olisi sietämätöntä olla koko ajan jonkun/joidenkin kanssa

Ei lasten tekeminen tulisi olla mikään perusoikeus.

Jos mä saisin päättää, niin lisääntyä saisivat ainoastaan valioyksilöt. Valioyksilöt valikoituisivat ulkonäöllä ja perityvien sairauksien poissulkemisella. Muut steriloitaisiin. Myös lestat >:)

Turha siittä uutta köyhää köyhien joukkoon haaveilemaan

Mekin valitaan mahdollisimman lapsivapaita lomakohteita, koska halutaan lomailla ja rentoutua ilman lasten aiheuttamaa meteliä ja kaaosta.

t: velapariskunta

En halua lasta roikkumaan rintoihini. Rintani ovat miestäni varten.

Äitini oli melkoinen komentelija.  Hänen kuolemansa vuosi sitten oli melkoinen helpotus.  Nyt sen loputtoman paasaamisen ja moraalinvartioinnin loputtua voin käydä suhteellisen normaalisti lapsuudenkodissani tapaamassa isääni.  Ehkä tästäkin johtuen pienetkin dominointi- ja komenteluyritykset parisuhteessa lopettavat osaltani parisuhdehaaveilut siihen paikkaan.

Lähdettyäni kotoa opiskelemaan aloitin runsaan päihteiden käytön ja rillumareielämän.  Nyt viiskymppisenä olen jo hiukan rauhoittunut mutta käyn edelleen useammalla festivaalilla kesällä.  Kesämökkeily tai muu pysähtynyt himmailu ei kiinnosta vaan kaupunkilomat ihmisten ja tapahtumien keskellä.  Nykyään myönnän toisinaan haaveilevani, että sellainen 10-vuotias mukula olisi aika kiva olla olemassa mutta kaikki se touhu alkuvuosina ei kiinnosta pätkääkään.  Olen ainoa lapsi ja jo 10-vuotiaasta vierastanut pikkulapsia.  Mielestäni lasten tekeminen on jotenkin luonnotonta!  Tai ehkä parempi sanavalinta olisi omituista.  Sitähän voi mennä vaikka kaljalle tai Pelle Miljoonan keikalle mutta että lapsia... 

Tiedostan viettäväni mahdollisesti yksinäisen vanhuuden.  Kaikissa asioissa ei voi laskea varman päälle. Itselläni ei ole koskaan ollut minkäänlaista vakuutusta, omistusasuntoa tai omaa autoa en ole kaivannut päivääkään.  Kaikkein varminta elämässä on epävarmuus mutta kun siihen on tottunut niin asiaan ei kiinnitä mitään huomiota.

Lapset eivät kuulu elämääni millään tavalla.  Käytännössä kaikki tuttuni ja ystäväni, jotka ovat muuttuneet lapsiperheiksi, ovat kadonneet elämästäni, koska he eivät kaipaa kännisiä yösoitteluitani.

Olen tyytyväinen että en ole tehnyt lapsia kärsimään omasta elämäntyylistäni, josta en kuitenkaan olisi valmis tinkimään vanhempanakaan vaan lähtisin lätkimään kaikista liitoista.  Tokkopa tarvitsee enempää perustella lapsettomuutta?  Mä en edes nai ilman kumia kännipäissäkään joten en ole antanut kovin suurta mahdollisuutta ei-toivotuille raskauksillekaan.

En niin kauheasti pidä elämästä, niin tuntuisi kamalalta tuoda yksi ihminen lisää tähän maailmaan vastoin hänen tahtoaan. Kokemaan kaikki vaikeudet ja velvollisuudet, jotka elämässä on ja tämän olemassaolemisen merkityksettömyyden.

Minun täytyisi opettaa lapselle elämästä ja valmistaa kohti aikuisuutta vaikka tuntuu etten itsekään osaa tai tiedä mistään mitään. En halua olla vastuussa jonkun ihmisen lapsuudesta ja siihen vaikuttaneista asioista. En halua ottaa vastuuta toisesta ihmisestä ja hänen elämästään, itsessäkin on vielä hommaa. Tunnen olevani kykenemätön vanhemmuuteen. Osaisin varmasti perusasioista pitää huolta; puhtaus, ruoka, suoja jne. mutta en pysty auttamaan kenenkään ihmiseksi kasvamisesta kun itsekin sitä tässä vielä opettelen. Ihan valtavan suuri vastuu!

Siispä yritän pitää oman elämäni mahdollisimman helppona ja keskittyä tekemään asioita juuri niin kuin haluan ja omilla ehdoillani.

Heitänpä minäkin lusikkani soppaan. Täällä on tullut paljon kommentteja jotka ovat kuin omasta päästäni. En ole kokenut itseäni äidilliseksi ja ajatus lapsesta tuntuu vieraalta. En tuntenut kuin helpotusta saadessani pari vuotta sitten keskenmenon. En tiennyt raskaudestani ja kun sain tietää se oli jo menossa kesken. Olen myös aistiyliherkkä ja minulla on periytyviä sairauksia joiden takia päädyin sterilisaatioon. Minua kuitenkin koskettaa tahaton lapsettomuus kovasti ja olisin halunnut luovuttaa munasolujani jos ne olisivat olleet kelvollisia. Kuitenkin geenejäni on turha jatkaa. Elämäni on oikein hyvää ja vapaata enkä koe jääväni mistään paitsi koska en lisäänny. Nautin rauhasta ja hiljaisuudesta, meteli häiritsee välillä töissä niin paljon, että pidän korvatulppia. Olen ihminen joka tarvitsee omaa tilaa ja aikaa itselleen, mieheni on hyvin samanlainen, eikä hänkään ole koskaan halunnut lapsia. Minua ärsyttää, että kaltaisiltani vaaditaan kymmensivuinen selonteko siitä miksei halua lapsia. Minusta lapsia harkitsevilta pitäisi vaatia selvitys siinä missä minultakin. Yhteiskunta ei lainkaan kyseenalaista tai toppuuttele naista joka haluaa lasta. Miksi haluat lapsen, mitä positiivista tai negatiivista se toisi elämääsi. Mitä jos kumppanisi kuolee? Mitä jos sairastut vakavasti, vammaudut tai kumppanisi sairastuu jne. Minä harkitsin tarkkaan, pohdin itseäni ihmisenä, tarkastelin yhteiskuntaamme, hullua menoa maailmalla ja sitä kuinka ihminen tuhoaa kaiken ympärillään. Tuntuu, ettei missään ole välillä mitään järkeä, kaikista vähiten lisääntymisessä.

Ei ole koskaan tullut sitä tunnetta, että haluaa lapsia. Olen kyllä ylihedelmällinen, että ehkäpä minut ois kyllä tarkoitettu äidiksi. Aikoinaan kortsu hajosi, hain tietysti jälkiehkäisypillerit samantien. Lääkäri sanoi, ettei mitään hätiä, kun kierronkin kannalta oli huono ajoitus. No sitten menkat oli myöhässä ja tunsin jo, että rinnat oli arat. Menin raskaustestiin. Lääkärini sitten soitti tuloksista, ettei hän voi tätä millään uskoa, että olen raskaana. Mutta näin vain kävi. Tilasin samantien ajan aborttiin. 

Haluan käyttää elämäni mielekkäiden asioiden tekemiseen. Lapsista huolehtiminen ei kuulu niihin. Ihmisiä on tällä pallolla muutenkin jo moninkertaisesti liikaa.

Itselläni taas päinvastoin, olen 30 ja ei toivoakaan, että tähän mennessä olisin ehtinyt tekemään lapsia. Olen asunut kolmessa eri maassa, tälläkin hetkellä pysyvästi ulkomailla töissä ja luonut uraa. Lisäksi miehet ovat vaihtuneet. En ole ollut kovin hyvä sitoutumaan, koska olen nauttinut vapaudestani ja elämästäni ilman kenenkään sukkapyykkiä tai ärsyttäviä tapoja. Tykkään parisuhteen parista ensimmäisestä vuodesta, mutta sen jälkeen en ole oikein viihtynyt, kun huuma on laskenut. En ole nähnyt syytä silloin jäädä suhteisiinkaan juuri, en ymmärrä, miksi pitää HALUTA (pitkä suhde vaatii nimenomaan halua) olla yhdessä vaikkei mitään syytä ole olla kenenkään kanssa. 

Että katsotaan nyt, ehkä maltan jäädä sijoilleni ja tyydyn pitkään parisuhteeseen (kunhan löydän tarpeeksi vapaamielisen miehen) ja teen lapsen vielä.

Sanon aina, että olen allerginen lapsille ja jos joku alkaa puhua vauvakuumeesta, niin siihenhän sain rokotuksen pienenä aivan kuten polioon ja hinkuyskään. 

Uskoisin, että ensimmäiset 13 vuotta olisi helvetillistä aikaa, koska toisen elämän perusedellytyksistä pitäisi kantaa huolta samassa suhteessa, kun toista pitäisi jaksaa kasvattaa hyväksi persoonaksi yhteiskunnan rattaisiin. Näistä ensimmäisistä ikävuosista huolimatta aivan yhtä epäkiinnostavasti katson seuraavia vuosia ja vuosikymmeniä. En haluaisi pitää huolta parikymppisestä tai katsella vielä kolmekymppisenkin etsikkovaiheita omaan elämäänsä. En myöskään kaipaisi neli- tai viisikymppistä puuttumaan minun elämääni, jos saisin vielä siihen aikaan olla elossa. 

Kaiken kaikkiaan oman velauden taustalla on se vahva haluamattomuus huolehtia jostakin toisesta henkilöstä. Voin olla hyvä ystävä ja puoliso, mutta lapsi ja suhtautuminen siihen ainakin tulisi olla ihan erilaisella tasolla. En halua sellaista painetta ja taakkaa. Se sama autuus ja ihanuus, mitä lapsen läsnäolo joillekin on, olisi todella taakka minulle. 

Perin itsekäs valinta varmasti, mutta en näe siinä mitään vikaa. Itsekkäästi ajattelen niinkin, että saan itse toteuttaa sellaista elämää, mitä haluan elää, kunhan en lakeja ala rikkomaan. Vapaaehtoinen lapsettomuus ei ole rikos ja siksi en koskaan aio ajatella valintojeni olevan millään tasolla huonompia kuin niiden, jotka valitsevat toisin. 

Miksi haluaisin esim. tasapainolautaa tai koiraakaan, jos ei vaan kiinnosta?

Ja tuskin ihmisapina maailmasta sukupuuttoon kuolee, vaikken lisääntyisikään.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole koskaan tullut sitä tunnetta, että haluaa lapsia. Olen kyllä ylihedelmällinen, että ehkäpä minut ois kyllä tarkoitettu äidiksi. Aikoinaan kortsu hajosi, hain tietysti jälkiehkäisypillerit samantien. Lääkäri sanoi, ettei mitään hätiä, kun kierronkin kannalta oli huono ajoitus. No sitten menkat oli myöhässä ja tunsin jo, että rinnat oli arat. Menin raskaustestiin. Lääkärini sitten soitti tuloksista, ettei hän voi tätä millään uskoa, että olen raskaana. Mutta näin vain kävi. Tilasin samantien ajan aborttiin. 

Voisi olla kuin minun kynästä.

En ole koskaan tuntenut vauvakuumetta tai tarvetta saada lapsia. Kroppani on kuitenkin toista mieltä, ja olen hyvin hedelmällinen. Se on omasta mielestänikin väärin. Voisin milloin tahansa vaihtaa munasarjoja jonkun tahattomasti lapsettoman kanssa. Mutta luonto on joskus kiero.

Kuukautiskiertoni toimii kello tarkkaan, ovuloin joka kuukausi ja tunnen munasolun irtoamisen. Haluni kasvaa tuolloin myös merkittävästi.

Kerran kondomi hajosi, hain jälkiehkäisypillerit mutta olin siitä huolimatta raskaana. Tilasin myös heti ajan aborttiin. Se reilu viikko kun piti keskeytysaikaa odottaa, oli ihan kamalaa. Minulle tehtiin kaavinta, jonka jälkeen olo oli niin helpottunut että lähdin kävelylle samana iltana. En ole koskaan katunut. Ajatus raskaudesta sen sijaan oli yksi elämäni pahimpia sokkeja.

Olen vilpittömästi pahoillani niiden puolesta jotka eivät lapsia voi saada, mutta onhan tämä nyt luonnon tekemää pientä pilkkaa että täysin epä-äitimäinen ihminen on hedelmällinen ja taas joku joka tekee kaikkensa saadakseen lapsen, ei sitä välttämättä rajuista hoidoista huolimatta koskaan saa.

Koska haluan elää vaatimatonta elämää keskellä korpea, pienellä tulotasolla, hiukan syrjässä yhteiskunnasta. Lasten kanssa se olisi vaikeaa, eikä välttämättä edes oikein lapsia kohtaan, koska he kasvaisivat niin erilaisissa oloissa kuin muut aikansa lapset.

En oo ihan vielä täysin poissulkenu ajatusta lasten hankkimisesta, koska ihan 14-vuotiaasta lähtien oon ollu niin varma, että haluaisin yhen tai kaks lasta. Nyt oon kuitenkin jo pitkään miettiny, mitä järkee siinä oikeesti on. Maailma on nyt jo tukehtumassa tähän ylikansottumiseen ja lisää lapsia puskee koko ajan maailmaan ihan holtittomalla tahdilla. Totuus on, ettei pallo kestä kovinkaan pitkään tämmöstä kuormitusta, ja ongelmat tulee varmasti lisääntymään ja pahenemaan tuntuvasti seuraavien vuosikymmenten aikana. Kysymys kuuluukin, haluunko oikeesti ihan tieten tahtoen hankkia lapsia semmoseen maailmaan, kun itteenikin hirvittää ajatus tulevaisuudesta.

Vastasin ehkä vähän aiheen ohi, mutta aika paljon tää asia on viime aikoina ollu mielen päällä. Alan kuitenkin kohta olemaan siinä iässä ja elämäntilanteessa, että vauvaa vois ihan oikeesti konkreettisesti alkaa miettiä. Onneks on kuitenkin vielä aikaa.