kun isovanhempi ei tajua rooliaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En vaan tajua millainen kynnysmatto sellainen ihminen on joka alistuu tuollaiseen.

Ei siis mitään ongelmaa laittaa tunkeilevat isovanhemmat kuriin.

Lähestymiskieltoko teillä on?

Tähän naiseen ei tepsi mikään. Kaikki on kokeiltu. Ihan jo teininä kaikki mahdollinen. Ja silti tää käytös ryöpsähtää aina tällaiseksi.

ap

Silmitön väkivaltako on siis jo kokeiltu? Kyllä on sitkeä mummo kun ei kunnon turpasauna ja muutaman luun katkominenkaan tehoa

Meillä sama, mummo kantaa selkä vääränä tyttövauvallemme hörhelömekkoja ja juhlakenkiä. Vaikka niille ei ole tarvetta ja niitä on jo kaappi täynnä. Tavalliset bodyt kelpais mutta niitä ei ole kiinnostunut ostamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää on vaikeita. Jos toinen ei ymmärrä, niin on kyllä pakko puhua ihan suoraan. Siitä voi seurata riita, mutta ei sille aina voi mitään.

Yksi neuvontapainen mulle tulee mieleen: Voisitko delegoida joitakin "tehtäviä" tälle yli-innokkaalle mummulle? Joitain sellaisia siis, joilla ei itsellenne ole väliä tuon taivaallista mutta jonka myötä mummu pysyy pois muiden asioiden kimpusta. Esim. hän saisi kerran viikossa viedä lapset kirjastoon tai huolehtia näiden sukkien tai tukkapompuloiden ostamisesta tai jotain muuta vähän randomia? Näin hän saisi tuntea olonsa tärkeäksi, mutta teitä taas ei ärsyttäisi reviirille tunkeminen - ainakaan niin paljon. :D

Delegointi on hyvä idea. Mulle on delegoitu kouluun laittaminen ja vastaanottaminen, pienempien nouto päiväkodista, pyykit, tiskit ja osa siivousta ja muutaman kerran päivällisen laitto ja kauppareissujen ajan lastenhoito ja vanhempien hotelliviikonloppujen lasten hoito, joskus hammaslääkäri tai neuvola ja vaatteiden korjaaminen , uintiopetus ja hiito, luistelu ja pyöräläläajon opetus.tms.

t. vielä hengissä oleva mummi

Saatiin näemmä paikalle aito marttyyrimummokin

Tarkoitatko, että aina, jos auttaa ja sen kertoo ääneen on marttyyri?

Oma tilanteeni mummona on se, että autan paljon lastenlasten hoidossa. Lähes joka päivä on joku homma lastenlapsiin liittyvänä. Olen terve, en enää ole työelämässä ja lapseni tarvitsevat tällä hetkellä apua arjen sujumisessa. Tämä avun tarve on lisääntynyt, koska yhdessä perheessä on ollut vakavaa sairautta, toisessa perheessä taas toisen vanhemman työpaikka siirtyi eri paikkakunnalle. Teen lasteni kodeissa myös sellaista hommaa, mikä sattuu silmään, saatan imuroida, pestä astiat jne. Koskaan en vielä ole saanut haukkuja auttamisestani. Olen saanut kiitokset, kun autan tässä vaikeassa elämänvaiheessa, missä nämä perheet ovat.

Mutta näiden kiitosten takia tai sen takia, että saisin retostella omaa hyvyyttäni, en noita auttamisia tee, vaan siksi että lapseni ja lastenlapset ovat omaa perhettäni, joka on minulle rakas.

Mulla sisko samanlainen ja sotkenut elämäni puuttumalla milloin mihinkin, mutta tänään tuli mitta täyteen joten sanoin suorat sanat! Ihan sama vaikka tykkäis p.....koko loppuelämänsä. Joku raja sentään..

Minun äitini oli myös yli-innokas, mutta oletan sen johtuneen jostain hurahtamisesta. Kun esikoinen syntyi, hän meni ihan sekaisin ja tuntui kun olisi yrittänyt omia vauvan. En edes jaksa kirjoittaa kaikkia sekoiluja, mutta juuri tuota samaa mitä jollain aikasemmin kirjoittaneella, että juhlissa saapasteli maailmanomistajana vauva sylissään ja otti äidin roolia joka tilanteessa. Kun vauva alkoi itkemään niin riensi ottamaan syliinsä vaikka vauva oli jo minun tai mieheni sylissä lohtua saamassa. Suhtautui kriittisesti minun ja mieheni taitoon hoitaa ja kasvattaa lasta. Ihan kaikkea mahdollista. Keskimmäisestä ja kuopuksesta ei ollut yhtään kiinnostunut, kun he syntyivät. Otettiin etäisyyttä ja se helpotti aika paljon. Edelleen silti tuntuu, että kokemus esikoisen vauva-ajasta ja äitiyden heräämisestä meni pilalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää on vaikeita. Jos toinen ei ymmärrä, niin on kyllä pakko puhua ihan suoraan. Siitä voi seurata riita, mutta ei sille aina voi mitään.

Yksi neuvontapainen mulle tulee mieleen: Voisitko delegoida joitakin "tehtäviä" tälle yli-innokkaalle mummulle? Joitain sellaisia siis, joilla ei itsellenne ole väliä tuon taivaallista mutta jonka myötä mummu pysyy pois muiden asioiden kimpusta. Esim. hän saisi kerran viikossa viedä lapset kirjastoon tai huolehtia näiden sukkien tai tukkapompuloiden ostamisesta tai jotain muuta vähän randomia? Näin hän saisi tuntea olonsa tärkeäksi, mutta teitä taas ei ärsyttäisi reviirille tunkeminen - ainakaan niin paljon. :D

Delegointi on hyvä idea. Mulle on delegoitu kouluun laittaminen ja vastaanottaminen, pienempien nouto päiväkodista, pyykit, tiskit ja osa siivousta ja muutaman kerran päivällisen laitto ja kauppareissujen ajan lastenhoito ja vanhempien hotelliviikonloppujen lasten hoito, joskus hammaslääkäri tai neuvola ja vaatteiden korjaaminen , uintiopetus ja hiito, luistelu ja pyöräläläajon opetus.tms.

t. vielä hengissä oleva mummi

Saatiin näemmä paikalle aito marttyyrimummokin

Tarkoitatko, että aina, jos auttaa ja sen kertoo ääneen on marttyyri?

Oma tilanteeni mummona on se, että autan paljon lastenlasten hoidossa. Lähes joka päivä on joku homma lastenlapsiin liittyvänä. Olen terve, en enää ole työelämässä ja lapseni tarvitsevat tällä hetkellä apua arjen sujumisessa. Tämä avun tarve on lisääntynyt, koska yhdessä perheessä on ollut vakavaa sairautta, toisessa perheessä taas toisen vanhemman työpaikka siirtyi eri paikkakunnalle. Teen lasteni kodeissa myös sellaista hommaa, mikä sattuu silmään, saatan imuroida, pestä astiat jne. Koskaan en vielä ole saanut haukkuja auttamisestani. Olen saanut kiitokset, kun autan tässä vaikeassa elämänvaiheessa, missä nämä perheet ovat.

Mutta näiden kiitosten takia tai sen takia, että saisin retostella omaa hyvyyttäni, en noita auttamisia tee, vaan siksi että lapseni ja lastenlapset ovat omaa perhettäni, joka on minulle rakas.

Sävysi on marttyyrin sävy

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää on vaikeita. Jos toinen ei ymmärrä, niin on kyllä pakko puhua ihan suoraan. Siitä voi seurata riita, mutta ei sille aina voi mitään.

Yksi neuvontapainen mulle tulee mieleen: Voisitko delegoida joitakin "tehtäviä" tälle yli-innokkaalle mummulle? Joitain sellaisia siis, joilla ei itsellenne ole väliä tuon taivaallista mutta jonka myötä mummu pysyy pois muiden asioiden kimpusta. Esim. hän saisi kerran viikossa viedä lapset kirjastoon tai huolehtia näiden sukkien tai tukkapompuloiden ostamisesta tai jotain muuta vähän randomia? Näin hän saisi tuntea olonsa tärkeäksi, mutta teitä taas ei ärsyttäisi reviirille tunkeminen - ainakaan niin paljon. :D

Delegointi on hyvä idea. Mulle on delegoitu kouluun laittaminen ja vastaanottaminen, pienempien nouto päiväkodista, pyykit, tiskit ja osa siivousta ja muutaman kerran päivällisen laitto ja kauppareissujen ajan lastenhoito ja vanhempien hotelliviikonloppujen lasten hoito, joskus hammaslääkäri tai neuvola ja vaatteiden korjaaminen , uintiopetus ja hiito, luistelu ja pyöräläläajon opetus.tms.

t. vielä hengissä oleva mummi

Saatiin näemmä paikalle aito marttyyrimummokin

Tarkoitatko, että aina, jos auttaa ja sen kertoo ääneen on marttyyri?

Oma tilanteeni mummona on se, että autan paljon lastenlasten hoidossa. Lähes joka päivä on joku homma lastenlapsiin liittyvänä. Olen terve, en enää ole työelämässä ja lapseni tarvitsevat tällä hetkellä apua arjen sujumisessa. Tämä avun tarve on lisääntynyt, koska yhdessä perheessä on ollut vakavaa sairautta, toisessa perheessä taas toisen vanhemman työpaikka siirtyi eri paikkakunnalle. Teen lasteni kodeissa myös sellaista hommaa, mikä sattuu silmään, saatan imuroida, pestä astiat jne. Koskaan en vielä ole saanut haukkuja auttamisestani. Olen saanut kiitokset, kun autan tässä vaikeassa elämänvaiheessa, missä nämä perheet ovat.

Mutta näiden kiitosten takia tai sen takia, että saisin retostella omaa hyvyyttäni, en noita auttamisia tee, vaan siksi että lapseni ja lastenlapset ovat omaa perhettäni, joka on minulle rakas.

Sävysi on marttyyrin sävy

Kirjoita sama toisella sävyllä? Olisiko siinä joku egoistin sävy?

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini oli myös yli-innokas, mutta oletan sen johtuneen jostain hurahtamisesta. Kun esikoinen syntyi, hän meni ihan sekaisin ja tuntui kun olisi yrittänyt omia vauvan. En edes jaksa kirjoittaa kaikkia sekoiluja, mutta juuri tuota samaa mitä jollain aikasemmin kirjoittaneella, että juhlissa saapasteli maailmanomistajana vauva sylissään ja otti äidin roolia joka tilanteessa. Kun vauva alkoi itkemään niin riensi ottamaan syliinsä vaikka vauva oli jo minun tai mieheni sylissä lohtua saamassa. Suhtautui kriittisesti minun ja mieheni taitoon hoitaa ja kasvattaa lasta. Ihan kaikkea mahdollista. Keskimmäisestä ja kuopuksesta ei ollut yhtään kiinnostunut, kun he syntyivät. Otettiin etäisyyttä ja se helpotti aika paljon. Edelleen silti tuntuu, että kokemus esikoisen vauva-ajasta ja äitiyden heräämisestä meni pilalle.

Tässä on monella miehellä kasvun paikka. Oman vaimon pesimisrauhaa pitää suojella, ja hätystellä "vauvanvarastajat" tiehensä. Juuri tuostahan se vauvan hyvinvointi lähtee, että äiti saa rauhassa herätellä sitä omaa äitiyttään ja koko energia ei mene oman reviirin puolustamiseen. Jos puhutaan ihan näistä alkukantaisista vaistoista.

Ai toi ristiäisten pilaaminen on yleistäkin. Meillä äitini pilasi esikoiseni nimiäiset (ei-uskonnollinen juhla) kutsumalla sinne papin ja järjestämällä uskonnollisia yhteislauluja. Emme kuulu kirkkoon eli emme tietenkään olisi toivoneet tuollaista! Äiti olisi myös halunnut ostaa vauvalle juhliin mekon, mutta sen kielsin.

Toiselle lapselle ei juhlia pidettykään tämän takia, mikä on toisaalta harmi... Mutta ei siinä tilanteessa ollut voimiakaan. Äitini oli esikoisen kanssa synnytykseni takia 7 h ja vinkui jälkikäteen, miten kauan meni :D Ei ole mitään käsitystä synnytyksen normaalista kestosta puhumattakaan siitä, että olisi antanut vastasynnyttäneen olla rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini oli myös yli-innokas, mutta oletan sen johtuneen jostain hurahtamisesta. Kun esikoinen syntyi, hän meni ihan sekaisin ja tuntui kun olisi yrittänyt omia vauvan. En edes jaksa kirjoittaa kaikkia sekoiluja, mutta juuri tuota samaa mitä jollain aikasemmin kirjoittaneella, että juhlissa saapasteli maailmanomistajana vauva sylissään ja otti äidin roolia joka tilanteessa. Kun vauva alkoi itkemään niin riensi ottamaan syliinsä vaikka vauva oli jo minun tai mieheni sylissä lohtua saamassa. Suhtautui kriittisesti minun ja mieheni taitoon hoitaa ja kasvattaa lasta. Ihan kaikkea mahdollista. Keskimmäisestä ja kuopuksesta ei ollut yhtään kiinnostunut, kun he syntyivät. Otettiin etäisyyttä ja se helpotti aika paljon. Edelleen silti tuntuu, että kokemus esikoisen vauva-ajasta ja äitiyden heräämisestä meni pilalle.

Hei,

Puhukaa heti näistä asioista sille yli-innokkaalle. Se ensimmäinen lapsenlapsi aiheuttaa myös mummossa ensi kokemuksen siitä mitä on olla mummo ja 'mummouden heräämisen'. Ehkä hän ei aikanaan saanut rauhassa omia omaa lastaan ja vaistomaisesti toimii opitulla mallilla.

Olen itse yhden lapsen mummo ja vietämme paljon aikaa kolmensukupolvea yhdessä ja saan monta kertaa vähän pinnistellä että - enpäs nyt otakaan vauvaa vaikka varmaan saisin sen rauhoittumaan kun sen äitikin nyt tuossa on... tms eli tavallaan joudun pakottamaan itseni kunnioittamaan sitä toisen äitiyttä tietäen, että jos liikaa hössötän ärsyttää se omaa tytärtäni ja vie heitä etäämmälle meistä. Toisaalta yritän arvailla milloin hän oikeasti toivoisi että minä jo nappasin vauvan ja koottaisiin vuorostani rauhoittaa häntä tms.

Ei se niin helppoa ole mummonakaan tietää mitä on 'toimia roolin mukaisesti' - en oikein edes tiedä minkä roolin?

Mikä se on tämä himo mummoilla näihin juhlavaatteisiin. Ostetaan pitsiunelmamekkoja (jotka nippanappa mahtuvat sillä hetkellä) ja jatkuvasti juhlakenkiä. Ihan kiva mutta kun sellaisia juhlia missä niin hienoja vaatteita voi käyttää on maximissaan 1-2 vuodessa. Ja sitten kun se juhla tulee niin asu onkin jo pieni. Olen meidän tytön miltei käyttämättömiä juhlakenkiä- ja mekkoja laittanut eteenpäin todella monin kappalein. Harmittaa kun senkin rahan olisi voinut käyttää johonkin järkevämpään ja sellaiseen mitä oikeasti tarvittaisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini oli myös yli-innokas, mutta oletan sen johtuneen jostain hurahtamisesta. Kun esikoinen syntyi, hän meni ihan sekaisin ja tuntui kun olisi yrittänyt omia vauvan. En edes jaksa kirjoittaa kaikkia sekoiluja, mutta juuri tuota samaa mitä jollain aikasemmin kirjoittaneella, että juhlissa saapasteli maailmanomistajana vauva sylissään ja otti äidin roolia joka tilanteessa. Kun vauva alkoi itkemään niin riensi ottamaan syliinsä vaikka vauva oli jo minun tai mieheni sylissä lohtua saamassa. Suhtautui kriittisesti minun ja mieheni taitoon hoitaa ja kasvattaa lasta. Ihan kaikkea mahdollista. Keskimmäisestä ja kuopuksesta ei ollut yhtään kiinnostunut, kun he syntyivät. Otettiin etäisyyttä ja se helpotti aika paljon. Edelleen silti tuntuu, että kokemus esikoisen vauva-ajasta ja äitiyden heräämisestä meni pilalle.

Hei,

Puhukaa heti näistä asioista sille yli-innokkaalle. Se ensimmäinen lapsenlapsi aiheuttaa myös mummossa ensi kokemuksen siitä mitä on olla mummo ja 'mummouden heräämisen'. Ehkä hän ei aikanaan saanut rauhassa omia omaa lastaan ja vaistomaisesti toimii opitulla mallilla.

Olen itse yhden lapsen mummo ja vietämme paljon aikaa kolmensukupolvea yhdessä ja saan monta kertaa vähän pinnistellä että - enpäs nyt otakaan vauvaa vaikka varmaan saisin sen rauhoittumaan kun sen äitikin nyt tuossa on... tms eli tavallaan joudun pakottamaan itseni kunnioittamaan sitä toisen äitiyttä tietäen, että jos liikaa hössötän ärsyttää se omaa tytärtäni ja vie heitä etäämmälle meistä. Toisaalta yritän arvailla milloin hän oikeasti toivoisi että minä jo nappasin vauvan ja koottaisiin vuorostani rauhoittaa häntä tms.

Ei se niin helppoa ole mummonakaan tietää mitä on 'toimia roolin mukaisesti' - en oikein edes tiedä minkä roolin?

Se rooli on isovanhemman rooli, ei vanhemman.

Eli ei ylikävelyä ja rajojen ylittämistä.

Ei äitinä esiintymistä, eikä perheen sisäisiin asioihin sekaantumista. Vanhemmat päättävät lapsen asioista, ei isoäiti.

Isoäiti ei myöskään järjestä lapselle synttäreitä, ei tuo kylään omia kakkuja, eikä mittaa/punnitse lasta tai vie lääkäriin.

Ja ei. Sinä et ikinä nappaa lasta. Et mistään etkä koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää on vaikeita. Jos toinen ei ymmärrä, niin on kyllä pakko puhua ihan suoraan. Siitä voi seurata riita, mutta ei sille aina voi mitään.

Yksi neuvontapainen mulle tulee mieleen: Voisitko delegoida joitakin "tehtäviä" tälle yli-innokkaalle mummulle? Joitain sellaisia siis, joilla ei itsellenne ole väliä tuon taivaallista mutta jonka myötä mummu pysyy pois muiden asioiden kimpusta. Esim. hän saisi kerran viikossa viedä lapset kirjastoon tai huolehtia näiden sukkien tai tukkapompuloiden ostamisesta tai jotain muuta vähän randomia? Näin hän saisi tuntea olonsa tärkeäksi, mutta teitä taas ei ärsyttäisi reviirille tunkeminen - ainakaan niin paljon. :D

Delegointi on hyvä idea. Mulle on delegoitu kouluun laittaminen ja vastaanottaminen, pienempien nouto päiväkodista, pyykit, tiskit ja osa siivousta ja muutaman kerran päivällisen laitto ja kauppareissujen ajan lastenhoito ja vanhempien hotelliviikonloppujen lasten hoito, joskus hammaslääkäri tai neuvola ja vaatteiden korjaaminen , uintiopetus ja hiito, luistelu ja pyöräläläajon opetus.tms.

t. vielä hengissä oleva mummi

Saatiin näemmä paikalle aito marttyyrimummokin

Tarkoitatko, että aina, jos auttaa ja sen kertoo ääneen on marttyyri?

Oma tilanteeni mummona on se, että autan paljon lastenlasten hoidossa. Lähes joka päivä on joku homma lastenlapsiin liittyvänä. Olen terve, en enää ole työelämässä ja lapseni tarvitsevat tällä hetkellä apua arjen sujumisessa. Tämä avun tarve on lisääntynyt, koska yhdessä perheessä on ollut vakavaa sairautta, toisessa perheessä taas toisen vanhemman työpaikka siirtyi eri paikkakunnalle. Teen lasteni kodeissa myös sellaista hommaa, mikä sattuu silmään, saatan imuroida, pestä astiat jne. Koskaan en vielä ole saanut haukkuja auttamisestani. Olen saanut kiitokset, kun autan tässä vaikeassa elämänvaiheessa, missä nämä perheet ovat.

Mutta näiden kiitosten takia tai sen takia, että saisin retostella omaa hyvyyttäni, en noita auttamisia tee, vaan siksi että lapseni ja lastenlapset ovat omaa perhettäni, joka on minulle rakas.

Juuri näin, en ole ikinä muille töitäni luetellut, enkä ole moitteen sanaa töistäni saanut. tuli  vain kerrottua, että jotkut nuoret arvostavat kaikkea työn määrää, jota me isovanhemmat teemme.

Usein vasta sitten tulee tarpeelliseksi, kun on kuollut. Minusta on hyvä olla tärkeä eläessäni.

t. se marttyyrimummi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää on vaikeita. Jos toinen ei ymmärrä, niin on kyllä pakko puhua ihan suoraan. Siitä voi seurata riita, mutta ei sille aina voi mitään.

Yksi neuvontapainen mulle tulee mieleen: Voisitko delegoida joitakin "tehtäviä" tälle yli-innokkaalle mummulle? Joitain sellaisia siis, joilla ei itsellenne ole väliä tuon taivaallista mutta jonka myötä mummu pysyy pois muiden asioiden kimpusta. Esim. hän saisi kerran viikossa viedä lapset kirjastoon tai huolehtia näiden sukkien tai tukkapompuloiden ostamisesta tai jotain muuta vähän randomia? Näin hän saisi tuntea olonsa tärkeäksi, mutta teitä taas ei ärsyttäisi reviirille tunkeminen - ainakaan niin paljon. :D

Delegointi on hyvä idea. Mulle on delegoitu kouluun laittaminen ja vastaanottaminen, pienempien nouto päiväkodista, pyykit, tiskit ja osa siivousta ja muutaman kerran päivällisen laitto ja kauppareissujen ajan lastenhoito ja vanhempien hotelliviikonloppujen lasten hoito, joskus hammaslääkäri tai neuvola ja vaatteiden korjaaminen , uintiopetus ja hiito, luistelu ja pyöräläläajon opetus.tms.

t. vielä hengissä oleva mummi

Saatiin näemmä paikalle aito marttyyrimummokin

Tarkoitatko, että aina, jos auttaa ja sen kertoo ääneen on marttyyri?

Oma tilanteeni mummona on se, että autan paljon lastenlasten hoidossa. Lähes joka päivä on joku homma lastenlapsiin liittyvänä. Olen terve, en enää ole työelämässä ja lapseni tarvitsevat tällä hetkellä apua arjen sujumisessa. Tämä avun tarve on lisääntynyt, koska yhdessä perheessä on ollut vakavaa sairautta, toisessa perheessä taas toisen vanhemman työpaikka siirtyi eri paikkakunnalle. Teen lasteni kodeissa myös sellaista hommaa, mikä sattuu silmään, saatan imuroida, pestä astiat jne. Koskaan en vielä ole saanut haukkuja auttamisestani. Olen saanut kiitokset, kun autan tässä vaikeassa elämänvaiheessa, missä nämä perheet ovat.

Mutta näiden kiitosten takia tai sen takia, että saisin retostella omaa hyvyyttäni, en noita auttamisia tee, vaan siksi että lapseni ja lastenlapset ovat omaa perhettäni, joka on minulle rakas.

Juuri näin, en ole ikinä muille töitäni luetellut, enkä ole moitteen sanaa töistäni saanut. tuli  vain kerrottua, että jotkut nuoret arvostavat kaikkea työn määrää, jota me isovanhemmat teemme.

Usein vasta sitten tulee tarpeelliseksi, kun on kuollut. Minusta on hyvä olla tärkeä eläessäni.

t. se marttyyrimummi

Nonni ja se uhriutumisrypeminen vain jatkuu... 😂😂😂😂😂

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini oli myös yli-innokas, mutta oletan sen johtuneen jostain hurahtamisesta. Kun esikoinen syntyi, hän meni ihan sekaisin ja tuntui kun olisi yrittänyt omia vauvan. En edes jaksa kirjoittaa kaikkia sekoiluja, mutta juuri tuota samaa mitä jollain aikasemmin kirjoittaneella, että juhlissa saapasteli maailmanomistajana vauva sylissään ja otti äidin roolia joka tilanteessa. Kun vauva alkoi itkemään niin riensi ottamaan syliinsä vaikka vauva oli jo minun tai mieheni sylissä lohtua saamassa. Suhtautui kriittisesti minun ja mieheni taitoon hoitaa ja kasvattaa lasta. Ihan kaikkea mahdollista. Keskimmäisestä ja kuopuksesta ei ollut yhtään kiinnostunut, kun he syntyivät. Otettiin etäisyyttä ja se helpotti aika paljon. Edelleen silti tuntuu, että kokemus esikoisen vauva-ajasta ja äitiyden heräämisestä meni pilalle.

Hei,

Puhukaa heti näistä asioista sille yli-innokkaalle. Se ensimmäinen lapsenlapsi aiheuttaa myös mummossa ensi kokemuksen siitä mitä on olla mummo ja 'mummouden heräämisen'. Ehkä hän ei aikanaan saanut rauhassa omia omaa lastaan ja vaistomaisesti toimii opitulla mallilla.

Olen itse yhden lapsen mummo ja vietämme paljon aikaa kolmensukupolvea yhdessä ja saan monta kertaa vähän pinnistellä että - enpäs nyt otakaan vauvaa vaikka varmaan saisin sen rauhoittumaan kun sen äitikin nyt tuossa on... tms eli tavallaan joudun pakottamaan itseni kunnioittamaan sitä toisen äitiyttä tietäen, että jos liikaa hössötän ärsyttää se omaa tytärtäni ja vie heitä etäämmälle meistä. Toisaalta yritän arvailla milloin hän oikeasti toivoisi että minä jo nappasin vauvan ja koottaisiin vuorostani rauhoittaa häntä tms.

Ei se niin helppoa ole mummonakaan tietää mitä on 'toimia roolin mukaisesti' - en oikein edes tiedä minkä roolin?

Tuohon liittyen, että yrität arvailla milloin lapsesi toivoo sinun "nappaavan" vauvan ja rauhoittavan hänet, niin sellaista hetkeä ei välttämättä ole. Kyllä vauvat rauhoittuu parhaiten tuttuun ja turvalliseen syliin, ei siihen mitään "vippakonsteja" mummoilla ole. Kun ei ole olemassa mitään standardivauvaa, joka rauhoittuu jollain universaalilla liikkeellä. Vauvan itku on yleensä osoitettu juuri hänen läheisimmälle hoitajalle kutsuksi, joka on usein äiti. Luulisi sinun äitinä tietävän, että vauva tarvitsee itkun keskellä äitiään ja äiti vauvaansa. Toki ajan myötä lapsi oppii vastaanottamaan lohdutusta muilta, mutta mitään erityistä syytä harjoittaa tätä, kun äiti on paikalla, ei ole. Paitsi äidin väsymys, mutta siinä useimmat isät astuvat peliin. Ihan nyt siis kaikella lämmöllä sanon. Jos haluat auttaa, niin sano lapsellesi että jos haluat minun hyssyttävän välillä niin pyydä vain, ja sitten luotat että hän pyytää kun itse näin katsoo parhaakseen.

Hitsi että menee jo inhon väreet tuosta miten mummo pokkana selittää, että nappaa lapsen ja että mummo kyllä saa rauhoittumaan kun äiti on mitä on.

Vauvaa ei napata eikä luoda sellaista tunnelmaa että jos mummo arvioi että vanhemmat ei osaa niin mummo ei kyttää vieressä ja nappaa sitä lasta.

Mummon tehtävä on tukea niitä vanhempia luottamaan itseensä.

Argh.

Isovanhemman ei kuulu napata lasta tai valvoa vieressä jonain tarkkailijana kelpaako se vanhempien toiminta hänelle.

Isovanhemman ei kuulu kilpailla lapsesta tai järjestää jotain kilpajuoksuja siitä kuka ehtii ekana lohduttamaan lasta tai nappaamaan lapsen.

Isovanhemman ei kuulu kilpailla lapsen suosiosta lahjomalla lasta tai mollaamalla vanhempaa lapselle.

Ihan käsittämätöntä että joku pokkana selittää, ettei tiedä että näin ei toimita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini oli myös yli-innokas, mutta oletan sen johtuneen jostain hurahtamisesta. Kun esikoinen syntyi, hän meni ihan sekaisin ja tuntui kun olisi yrittänyt omia vauvan. En edes jaksa kirjoittaa kaikkia sekoiluja, mutta juuri tuota samaa mitä jollain aikasemmin kirjoittaneella, että juhlissa saapasteli maailmanomistajana vauva sylissään ja otti äidin roolia joka tilanteessa. Kun vauva alkoi itkemään niin riensi ottamaan syliinsä vaikka vauva oli jo minun tai mieheni sylissä lohtua saamassa. Suhtautui kriittisesti minun ja mieheni taitoon hoitaa ja kasvattaa lasta. Ihan kaikkea mahdollista. Keskimmäisestä ja kuopuksesta ei ollut yhtään kiinnostunut, kun he syntyivät. Otettiin etäisyyttä ja se helpotti aika paljon. Edelleen silti tuntuu, että kokemus esikoisen vauva-ajasta ja äitiyden heräämisestä meni pilalle.

Hei,

Puhukaa heti näistä asioista sille yli-innokkaalle. Se ensimmäinen lapsenlapsi aiheuttaa myös mummossa ensi kokemuksen siitä mitä on olla mummo ja 'mummouden heräämisen'. Ehkä hän ei aikanaan saanut rauhassa omia omaa lastaan ja vaistomaisesti toimii opitulla mallilla.

Olen itse yhden lapsen mummo ja vietämme paljon aikaa kolmensukupolvea yhdessä ja saan monta kertaa vähän pinnistellä että - enpäs nyt otakaan vauvaa vaikka varmaan saisin sen rauhoittumaan kun sen äitikin nyt tuossa on... tms eli tavallaan joudun pakottamaan itseni kunnioittamaan sitä toisen äitiyttä tietäen, että jos liikaa hössötän ärsyttää se omaa tytärtäni ja vie heitä etäämmälle meistä. Toisaalta yritän arvailla milloin hän oikeasti toivoisi että minä jo nappasin vauvan ja koottaisiin vuorostani rauhoittaa häntä tms.

Ei se niin helppoa ole mummonakaan tietää mitä on 'toimia roolin mukaisesti' - en oikein edes tiedä minkä roolin?

Tuohon liittyen, että yrität arvailla milloin lapsesi toivoo sinun "nappaavan" vauvan ja rauhoittavan hänet, niin sellaista hetkeä ei välttämättä ole. Kyllä vauvat rauhoittuu parhaiten tuttuun ja turvalliseen syliin, ei siihen mitään "vippakonsteja" mummoilla ole. Kun ei ole olemassa mitään standardivauvaa, joka rauhoittuu jollain universaalilla liikkeellä. Vauvan itku on yleensä osoitettu juuri hänen läheisimmälle hoitajalle kutsuksi, joka on usein äiti. Luulisi sinun äitinä tietävän, että vauva tarvitsee itkun keskellä äitiään ja äiti vauvaansa. Toki ajan myötä lapsi oppii vastaanottamaan lohdutusta muilta, mutta mitään erityistä syytä harjoittaa tätä, kun äiti on paikalla, ei ole. Paitsi äidin väsymys, mutta siinä useimmat isät astuvat peliin. Ihan nyt siis kaikella lämmöllä sanon. Jos haluat auttaa, niin sano lapsellesi että jos haluat minun hyssyttävän välillä niin pyydä vain, ja sitten luotat että hän pyytää kun itse näin katsoo parhaakseen.

Tietenkin pinnistelen mielessäni ja jätän äidin ja lapsen 'pärjäämään' enkä nappaa vauvaa mistään enkö varsinkaan äitinsä sylistä. Mutta kokemuksesta voin kyllä kertoa, että äiti joka on koko ajan vaivalle =tissit, ei ehkä saa vauvaa rauhoittumaan sylissään, mutta toimen tuttu ja turvalliseksi koettu syli rauhoittaa. Ja kun vauva (on siis nyt 8kk) on minulla hoidossa on minulla aika paljon keinoja pitää hänet tyytyväisenä - ja olen koittanut näyttää tyttärelleni 'mallia' (opettamatta) miten vauvan voi saada unohtamaan joku kiukuttelu, mutta en minä voi lapselleni sanoa että senkin pönttöjä toimi nyt niin kuin minäkin niin se lapsi siitä leppyy, vaan minun on todella vain puuhattava muuta ja annettava hänen pärjätä.

Silti, se mitä ekaksi kirjoitin, pätee yhä: puhukaa niille mummoille! Niitä voi käyttää hyväksi kun ne kerran mielellään olisivat avuksi!

Vierailija kirjoitti:

Hitsi että menee jo inhon väreet tuosta miten mummo pokkana selittää, että nappaa lapsen ja että mummo kyllä saa rauhoittumaan kun äiti on mitä on.

Vauvaa ei napata eikä luoda sellaista tunnelmaa että jos mummo arvioi että vanhemmat ei osaa niin mummo ei kyttää vieressä ja nappaa sitä lasta.

Mummon tehtävä on tukea niitä vanhempia luottamaan itseensä.

Argh.

Ja tuokin ettei ole välttämättä itse saanut aikanaan "omia" omaa lastaan, niin sitten isovanhemmuus on iso juttu, ei ole mikään syy. Itseasiassa sen pitäisi olla syy sille, että ymmärtää oman paikkansa ja ei tunge äidin reviirille.

Isovanhemmuus ei ole mikään äitiyden revanssi mahdollisuus, vaan se on kokonaan uusi rooli johon pitää opetella.

Samoin kuin esimerkiksi lapsettomalle tädille sukulaislapsi ei ole mahdollisuus kokea vanhemmuutta, se on mahdollisuus tädin rooliin lapsen elämässä.

Se on jännä miten lapsen syntymä voi herättää suvun naisissa niin monenlaisia tunteita ja kuvitelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini oli myös yli-innokas, mutta oletan sen johtuneen jostain hurahtamisesta. Kun esikoinen syntyi, hän meni ihan sekaisin ja tuntui kun olisi yrittänyt omia vauvan. En edes jaksa kirjoittaa kaikkia sekoiluja, mutta juuri tuota samaa mitä jollain aikasemmin kirjoittaneella, että juhlissa saapasteli maailmanomistajana vauva sylissään ja otti äidin roolia joka tilanteessa. Kun vauva alkoi itkemään niin riensi ottamaan syliinsä vaikka vauva oli jo minun tai mieheni sylissä lohtua saamassa. Suhtautui kriittisesti minun ja mieheni taitoon hoitaa ja kasvattaa lasta. Ihan kaikkea mahdollista. Keskimmäisestä ja kuopuksesta ei ollut yhtään kiinnostunut, kun he syntyivät. Otettiin etäisyyttä ja se helpotti aika paljon. Edelleen silti tuntuu, että kokemus esikoisen vauva-ajasta ja äitiyden heräämisestä meni pilalle.

Hei,

Puhukaa heti näistä asioista sille yli-innokkaalle. Se ensimmäinen lapsenlapsi aiheuttaa myös mummossa ensi kokemuksen siitä mitä on olla mummo ja 'mummouden heräämisen'. Ehkä hän ei aikanaan saanut rauhassa omia omaa lastaan ja vaistomaisesti toimii opitulla mallilla.

Olen itse yhden lapsen mummo ja vietämme paljon aikaa kolmensukupolvea yhdessä ja saan monta kertaa vähän pinnistellä että - enpäs nyt otakaan vauvaa vaikka varmaan saisin sen rauhoittumaan kun sen äitikin nyt tuossa on... tms eli tavallaan joudun pakottamaan itseni kunnioittamaan sitä toisen äitiyttä tietäen, että jos liikaa hössötän ärsyttää se omaa tytärtäni ja vie heitä etäämmälle meistä. Toisaalta yritän arvailla milloin hän oikeasti toivoisi että minä jo nappasin vauvan ja koottaisiin vuorostani rauhoittaa häntä tms.

Ei se niin helppoa ole mummonakaan tietää mitä on 'toimia roolin mukaisesti' - en oikein edes tiedä minkä roolin?

Tuohon liittyen, että yrität arvailla milloin lapsesi toivoo sinun "nappaavan" vauvan ja rauhoittavan hänet, niin sellaista hetkeä ei välttämättä ole. Kyllä vauvat rauhoittuu parhaiten tuttuun ja turvalliseen syliin, ei siihen mitään "vippakonsteja" mummoilla ole. Kun ei ole olemassa mitään standardivauvaa, joka rauhoittuu jollain universaalilla liikkeellä. Vauvan itku on yleensä osoitettu juuri hänen läheisimmälle hoitajalle kutsuksi, joka on usein äiti. Luulisi sinun äitinä tietävän, että vauva tarvitsee itkun keskellä äitiään ja äiti vauvaansa. Toki ajan myötä lapsi oppii vastaanottamaan lohdutusta muilta, mutta mitään erityistä syytä harjoittaa tätä, kun äiti on paikalla, ei ole. Paitsi äidin väsymys, mutta siinä useimmat isät astuvat peliin. Ihan nyt siis kaikella lämmöllä sanon. Jos haluat auttaa, niin sano lapsellesi että jos haluat minun hyssyttävän välillä niin pyydä vain, ja sitten luotat että hän pyytää kun itse näin katsoo parhaakseen.

Tietenkin pinnistelen mielessäni ja jätän äidin ja lapsen 'pärjäämään' enkä nappaa vauvaa mistään enkö varsinkaan äitinsä sylistä. Mutta kokemuksesta voin kyllä kertoa, että äiti joka on koko ajan vaivalle =tissit, ei ehkä saa vauvaa rauhoittumaan sylissään, mutta toimen tuttu ja turvalliseksi koettu syli rauhoittaa. Ja kun vauva (on siis nyt 8kk) on minulla hoidossa on minulla aika paljon keinoja pitää hänet tyytyväisenä - ja olen koittanut näyttää tyttärelleni 'mallia' (opettamatta) miten vauvan voi saada unohtamaan joku kiukuttelu, mutta en minä voi lapselleni sanoa että senkin pönttöjä toimi nyt niin kuin minäkin niin se lapsi siitä leppyy, vaan minun on todella vain puuhattava muuta ja annettava hänen pärjätä.

Silti, se mitä ekaksi kirjoitin, pätee yhä: puhukaa niille mummoille! Niitä voi käyttää hyväksi kun ne kerran mielellään olisivat avuksi!

Sinulla on asenneongelma pääsi sisällä, onneksi et näytä sitä ilmeisesti tyttärellesi kovin avoimesti. Sinä et näytä mallia äidille miten hänen lapsi rauhoitetaan. Hän tuntee lapsensa paremmin kuin sinä, ja lapsi kaipaa erityisesti hänen syliään - ei sinun syliä. Äiti ei ole lapselle vain tissit, niistä tisseistä hän hakee todennäköisesti lohtua, kun on joutunut olemaan esimerkiksi erossa äitistään mummolassa. Ero äidistä on lapselle aina stressaavaa, ja hoitajalle lapsi saattaa olla hyvinkin tyytyväinen (kun ei hänellä muita mahdollisuuksia ole), sitten kun äiti tulee niin äidille näytetään kaipaus ja halu olla yhtä, mikä useimmilla vauvoilla kulminoituu rinnan imemiseen, joka on suurin läheisyyden muoto mitä äidin ja vauvan välillä on.

Juuri tuonkaltaisten kummallisien ajatuskehien vuoksi meidän lapsi ei mene mummolle hoitoon. Mummo joka kuvittelee osaavansa rauhoittaa toisen lapsen paremmin kuin äiti, ei ole henkisesti terve. Juuri sellainen mummo meillä on, eikä valitettavasti saa lasta hoitaa.