Minuun on suhtauduttu paskasti lapsuudessa, pitkät haavat

Kai sä tajuat että jos äiti ei olisi pakottanut sua, sä eläisit erakoituneena siellä asunnossasi? Masentunut, jolla ei ole mitään motiivia mennä ihmisten ilmoille, saa helposti itselleen sosiaalisten tilanteiden kammon tai paniikkihäiriön.

Sä olet kirjoitellut täällä av:lla jo kauan ja vieläkin naivisti luulet, että täältä saa tukea ja lohdutusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet siis katkera äidillesi sen tähden ettei hän antanut siunaustaan ja tukea siihen että alat tahallisesti työttömäksi kouluttautomaksi? Uskoisin aika harvassa niiden vanhempien olevan jotka tuota pitäisivät hyvänä ja tavoiteltavana vaihtoehtona, oli sitten asunto tai ei.

No, tavallaan. Olin sen verran masentunut ja sosiaalisesta fobian tapaisesta kärsivä siinä vaiheessa (ja kuitenkin kyvyiltäni ja älyltäni sinänsä korkeakoulutasoa), että oli melkoinen paska pakottaa minut koulutukseen, joka ei vastannut kykyjäni. Olisin kuitenkin ns. vapaana lintuna saanut tehdä mitä haluan. En ymmärrä vanhempaa, joka jos ei osaa auttaa, sotkee lusikkaansa toisen asioihin ja aiheuttaa vuosien katkeruuden.

ap

Entäpä jos äiti ajatteli auttavansa sinua juuri näin? Kannusti sinua hyödyntämään kykysi ja opiskelemaan oman tulevaisuutesi tähden. Ei tämä yhteiskunta niin pyöri että täällä voi vaan vapaana lintuna liidellä. Sinäkin kuitenkin tarvitset muutakin elääksesi kuin vain sen velattoman asunnon ja yhteiskunnanko pitäisi se antaa koska haluat vapaana liidellä. Ei se masennusta ja fobiaakaan poista. Sairasta toki yhteiskunta tukee ja auttaa mutta ei se saa elämän päätavoite olla että jättäydytään yhteiskunnan elätettäväksi. Nyt jos olisit nuori et saisi edes sitä työttömyysrahaa ilman koulutusta.

Et ole ainoa joita vanhemmat ovat painostaneet alalle joka ei tunnu omalle. Koulutus ei kuitenkaan mene koskaan hukkaan. Ja aina voi kouluttautua uudelleen. Ei muutkaan saa kerralla heti sellaista elämää kuin haluavat vaan sitä rakennellaan sitä mukaa kuin elämä eteenpäin vie.

Joka tapauksessa se ei enää auta itkeä parinkymmenen vuoden takaisia opintoja.

Äiti varmaan luuli auttavansa, mutta miten kukaan kuvittelee auttavansa pakottamalla jotakuta? Ja miten niin hyödyntää kykyjäni? Ei koulutason opiskelu ollut 4 laudaturin ylioppilaan kykyjen hyödyntämistä, vaan pilkantekoa niistä.

Siitä, että vapautani elää elämää ja saada siihen tukea nujerrettiin silloin(kin), oli enemmän haittaa, kuin noista opinnoista ikinä oli hyötyä minulle.

En saanut edetä omaa polkuani, vaikka se olisi ollut paska, se olisi ollut minun. Nyt ei ole, enkä tee tällä elämällä mitään, tämä on täysin paskaa lapsineen ja kaikkineen.

ap

Vierailija kirjoitti:

Sä olet kirjoitellut täällä av:lla jo kauan ja vieläkin naivisti luulet, että täältä saa tukea ja lohdutusta?

No olenhan minäkin täällä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Kai sä tajuat että jos äiti ei olisi pakottanut sua, sä eläisit erakoituneena siellä asunnossasi? Masentunut, jolla ei ole mitään motiivia mennä ihmisten ilmoille, saa helposti itselleen sosiaalisten tilanteiden kammon tai paniikkihäiriön.

Kyllä mä sain opintojen jälkeen terapiaa 6 vuotta ja pääsin niistä ongelmista. Ei sen hoitaminen olisi tullut ongelmaksi tuossakaan mallissa. Tai no kela tukee työ- ja opiskelukyvyn säilyttämistä, mutta olisin silti mieluummin valinnut opinnot vasta siinä vaiheessa, kun katson sen itse hyödylliseksi.

ap

Ja opiskelin mä tuon jälkeen toisenkin ammatin, mutta en ole ollut onnellinen sen kanssa.

ap

Terapeutti oli jotenkin kummallinen, kun ei osannut auttaa mua löytämään itseäni ja omaa polkuani (joka oli äidin määräillessä hukkunut), vaan koitti mua vain auttaa tulemaan toimeen sen kanssa, että en tunne itseäni enkä tiedä mitä haluan. Kognitiivinen terapiamuoto, ei paranna, vaan opettaa sut elämään kärsimyksen, jota sinulle on aiheutettu, kanssa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Terapeutti oli jotenkin kummallinen, kun ei osannut auttaa mua löytämään itseäni ja omaa polkuani (joka oli äidin määräillessä hukkunut), vaan koitti mua vain auttaa tulemaan toimeen sen kanssa, että en tunne itseäni enkä tiedä mitä haluan. Kognitiivinen terapiamuoto, ei paranna, vaan opettaa sut elämään kärsimyksen, jota sinulle on aiheutettu, kanssa.

ap

Se paraneminen on juuri sitä että opit elämään tapahtuneen kanssa. Mitä muutakaan se voisi olla? Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Menneitä asioita ei voi muuttaa ja parantaa sellaiseksi kuin jos niitä ei olisi koskaan tapahtunut. Sitä ei tule ikinä tapahtumaan että voisit olla sisimmältäsi sellainen jolle ei ole kokemiasi asioita tapahtunut. Ne kulkee aina jollain tavalla mukana, halusi tai ei. Vain omaa suhtautumistaan voi oppia muuttamaan.

Älkää nyt vastatko äitihullun jorinoihin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeutti oli jotenkin kummallinen, kun ei osannut auttaa mua löytämään itseäni ja omaa polkuani (joka oli äidin määräillessä hukkunut), vaan koitti mua vain auttaa tulemaan toimeen sen kanssa, että en tunne itseäni enkä tiedä mitä haluan. Kognitiivinen terapiamuoto, ei paranna, vaan opettaa sut elämään kärsimyksen, jota sinulle on aiheutettu, kanssa.

ap

Se paraneminen on juuri sitä että opit elämään tapahtuneen kanssa. Mitä muutakaan se voisi olla? Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Menneitä asioita ei voi muuttaa ja parantaa sellaiseksi kuin jos niitä ei olisi koskaan tapahtunut. Sitä ei tule ikinä tapahtumaan että voisit olla sisimmältäsi sellainen jolle ei ole kokemiasi asioita tapahtunut. Ne kulkee aina jollain tavalla mukana, halusi tai ei. Vain omaa suhtautumistaan voi oppia muuttamaan.

Joo, mutta on tapoja ja tapoja elää asian kanssa. Joko niin, että sen voi painaa menneisyyteen, eikä se enää vaivaa, tai sitten niin, että kärsii siitä joka päivä edelleen, mutta on opetellut ettei ole enemmänkään arvoinen jne. Minä en saanut apua asioiden jättämiseen taakse, vaan siihn, että sietäisin sen, että olen (muka) niin mitätön, että minuun saa suhtautua kuin paskaan, jos on vahvempi ihmisenä, kuin minä, enkä kykene sanomaan sellaiselle ihmiselle, että hei, nyt loppu!

ap