Karmeimmat lapsuudenystävänne

Minun luokkatoverini uhkaili itsemurhalla, jos en pidä häntä parhaani ystävänäni!

Todella tarpeellinen ketju! Koulukiusaamisesta puhutaan jatkuvasti, mutta ei koskaan näistä sairaalloisista kaverisuhteista. Olen varma, että ainakin tyttöjen kohdalla tällaiset ystävyyssuhteet, joissa on manipulointia ym. ovat paljon yleisempiä kuin sellaiset tapaukset joissa on selkeästi kiusaaja ja kiusattu. 

Oma kiusaajani oli myös "bestikseni", joten vanhemmat, opettajat ym. eivät oikein nähneet mistä on kyse. Paljon puhutaan myös kodin vaikutuksesta myöhempään elämään, mutta entäs tällaiset kaverisuhteet? Omaan elämääni vaikuttaa edelleen aikuisena se, että olen kasvanut dominoivan "ystävän" kanssa. 

Aluksi se oli sellaista ala-astetouhua eli kaveri varastaa tai hajottaa tahallaan tavaroita, pakottaa tekemään läksynsä, hankkii liittolaisia joiden kanssa kiusaa jos ei saa tahtoaan läpi.

Sitten teini-iässä tuli jo vähän vakavampia juttuja, eli isketään kynnet juuri siihen poikaan, josta tiedetään toisen tykkäävän. Pyöritetään kaveripiiriä niin, että kaikki haluavat olla hänelle mieliksi. Kiusaamista ja kontrollointia.

Tässä yksi konkreettinen esimerkki. Katja (nimi muutettu) on ensin tehnyt jonkun inhottavan tempun, joten en ole halunnut hetkeen nähdä häntä. Katja kuitenkin vannoo, ettei tarkoittanut pahaa, ja hänellä on niin vaikeaa, ja kukaan ei välitä, voisi kuolla pois... blaa, blaa. Katja niin kovasti pyytää, että lähdetään Yön keikalle, tuu nyt, merkkais niin paljon... No, okei sitten (vaikka en edes tykkää Yöstä). Ja joo, voinhan mä hankkia meille liputkin. Sitten paria päivää ennen keikkaa Katjaa ei näykään missään. Lopulta Katja vastaa puhelimeen tunti ennen keikan alkua näin:

"Sori, en mä nyt ehdi puhuun, ollaan tässä kavereiden kanssa menossa Yön keikalle. Moikka!"

Tällaisissa kaverisuhteissa on paljon samaa kuin parisuhteissa, joissa on väkivaltaa yms. Toinen on vähän heikompi, sellainen jolle on opetettu että kaikkien kanssa pitää tulla toimeen, pitää osata antaa anteeksi jne. Ja tätähän sitten käytetään hyväksi.

Vierailija kirjoitti:

Todella tarpeellinen ketju! Koulukiusaamisesta puhutaan jatkuvasti, mutta ei koskaan näistä sairaalloisista kaverisuhteista. Olen varma, että ainakin tyttöjen kohdalla tällaiset ystävyyssuhteet, joissa on manipulointia ym. ovat paljon yleisempiä kuin sellaiset tapaukset joissa on selkeästi kiusaaja ja kiusattu. 

Oma kiusaajani oli myös "bestikseni", joten vanhemmat, opettajat ym. eivät oikein nähneet mistä on kyse. Paljon puhutaan myös kodin vaikutuksesta myöhempään elämään, mutta entäs tällaiset kaverisuhteet? Omaan elämääni vaikuttaa edelleen aikuisena se, että olen kasvanut dominoivan "ystävän" kanssa. 

Aluksi se oli sellaista ala-astetouhua eli kaveri varastaa tai hajottaa tahallaan tavaroita, pakottaa tekemään läksynsä, hankkii liittolaisia joiden kanssa kiusaa jos ei saa tahtoaan läpi.

Sitten teini-iässä tuli jo vähän vakavampia juttuja, eli isketään kynnet juuri siihen poikaan, josta tiedetään toisen tykkäävän. Pyöritetään kaveripiiriä niin, että kaikki haluavat olla hänelle mieliksi. Kiusaamista ja kontrollointia.

Tässä yksi konkreettinen esimerkki. Katja (nimi muutettu) on ensin tehnyt jonkun inhottavan tempun, joten en ole halunnut hetkeen nähdä häntä. Katja kuitenkin vannoo, ettei tarkoittanut pahaa, ja hänellä on niin vaikeaa, ja kukaan ei välitä, voisi kuolla pois... blaa, blaa. Katja niin kovasti pyytää, että lähdetään Yön keikalle, tuu nyt, merkkais niin paljon... No, okei sitten (vaikka en edes tykkää Yöstä). Ja joo, voinhan mä hankkia meille liputkin. Sitten paria päivää ennen keikkaa Katjaa ei näykään missään. Lopulta Katja vastaa puhelimeen tunti ennen keikan alkua näin:

"Sori, en mä nyt ehdi puhuun, ollaan tässä kavereiden kanssa menossa Yön keikalle. Moikka!"

Tällaisissa kaverisuhteissa on paljon samaa kuin parisuhteissa, joissa on väkivaltaa yms. Toinen on vähän heikompi, sellainen jolle on opetettu että kaikkien kanssa pitää tulla toimeen, pitää osata antaa anteeksi jne. Ja tätähän sitten käytetään hyväksi.

Ehkä se on jotenkin, että monesti aikuiset eivät ota niitä juttuja tosissaan, vaan se luokitellaan sellaiseksi "lapsuuteen kuuluvaksi nahisteluksi."  Harvemmin esim. opettajatkaan puuttuvat oppilaiden kaverisuhteisiin, varsinkaan, kun se ei välttämättä välity opetajalle saakka. Itse olen pienestä pitäen kasvanut siihen, että joka puolella on hehkutettu kuinka "ystävyys on ikuista mutta poikia/tyttöjä tulee ja menee." Itse olen kokenut nuoruudessa ja aikuisuudessa (pitkä ystävyys) tietyn tyyppistä kiusaamista ystävän taholta. Jotenkin sitä aina ajatteli, että olemme olleet niin kauan ystäviä, että kyllä sitä nyt vähän huonoa käytöstä sietää. Näin aikuisuudessakin tämä ystävyys kuitenkin tietyllä tavalla jätti jälkensä minuun. Mietin vain että, jos tällaista joutuisi jo taaperona kestämään niin kyllähän se varmasti itsetuntoon vaikuttaa. Ystävyyden varjolla ei tarvitse sietää huonoa käytöstä. Ihan kuin olisi jotenkin tabu päättää ystävyys. Ystävyyden voi irtisanoa siinä missä seurustelusuhteenkin. Toivottavasti tuleville sukupolville osataan iskostaa myös tämä ajatus, eikä sitä "ystävyys on ikuista- mantraa."

Täällä myös eräs kamala kaveri :/ varastelin ja valehtelin, valehtelin siis kaikesta mahdollisesta. Varkaudet eivät myöskään olleet mitään ihan pieniä vaan isoja ja kalliita juttuja. Juoruilin kaikki salaisuudet eteenpäin. En ollut mikään suosittu tyttö, mutta omassa kaveriporukassani selkeästi yksi suosituimmista. Olinkin todella hauska ja empaattinen ja keksin kaikkia kivoja leikkejä. Mutta joku mutteri taisi olla pääkopassa löysällä, koska kohtelin muita kuin paskaa. Muistan kun koulumatkoilla tönisin yhtä mun parasta kaveria lumihankeen.

Vanhempani olivat todella tiukkoja, mutta en jäänyt koskaan kiinni mistään, osasin kieroilla niin taitavasti. Meillä oli perheessä myös rahavaikeuksia (kiitos laman) ja alkoholismia. Vanhemmat riitelivät usein ja isä joskus pahoinpiteli äitiä. Uskon että olen näitä asioita oireillut. Kaikki kaverini olivat todella normaaleista perheistä. Sekä hyvätuloisista.

Nykyään en voi sietää valehtelua ja toivon koko sydämestäni, että omat lapset eivät saisi niin huonoja kavereita kun itse olin.

Ala-asteella näitä samanikäisiä kaveriehdokkaita oli pienellä paikkakunnalla tytöistä alle 10. He olivat about ainoita mahdollisia kavereita. Joskus nelosluokalla välkällä oli tälläinen kerho, jossa rakennettiin majaa ja kaikille päätettiin uudet lempinimet. Majassa (se oli teknisesti ottaen puu jossa oli pitkät, näkösuojan antavat oksat alas ja se oli pensaiden keskellä) oli kaikkea salaseuramaisia juttuja, eli ihan pakollinen ellei halunnut olla yksin ja eristetty.

Kevään lopulla vain minä ja yksi toinen "ei suosittu" ei oltu päästy mukaan, mutta ei sentään oltu yksin. Lopulta meidätkin kutsuttiin, mutta olin silloin tosi arka. Vikalla viikolla ennen lomaa oli majan päätösjuhla johon kaikki toivat jotain herkkua. Jostain syystä unohdin sanoa siitä äidille, joten mitään vietävää ei sitten ollut. Menin silti majalle, mutta mulle sanottiin etten ollu enää mukana ton takia :( istuin loppuviikon yksin välkillä, ja lähdin lomalle ihan hajalla. Majaa ei ollut enää seuraavillla luokilla ala-asteella, mutta olin eristetty jollain lailla koko sen ajan. Samat tytöt jatkoi ylä-asteelle enkä sielläkään tullut juttuun. Olin vaan syrjäytynyt kaikesta ja musta tuli entistä arempi :(

Jännä kyllä, nykyään mulla on ihan ok itsetunto, olen paljon yksin mutta en koe olevani yksinäinen. En ole saanut mitään traumoja ja kaikki tuntuu olevan ok. Tuntuu vaan oudolta kun ei ole lapsuudenkavereita. Ei ketään, jonka kanssa jakaa pitkä ystävyys tai muistella hyviä juttuja.

Minä olen ollut myös hirveä kaveri jossain vaiheessa. Isäni oli alkoholisti ja sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Äidilläni taas on narsistinen persoonallisuushäiriö. Olin lapsesta asti äitini terapeutti, kertoi seksielämästään ala-asteikäiselle, haukkui ja puhui pahaa kaikista ihmisistä. Naapurit olivat huoria, rumia, tyhmiä ämmiä, minun kaverit lumppuja. Äitini piti mykkäkouluja ilman syytä pienelle lapselle, välillä raivosi, käytti väkivaltaa ja haukkui minua jo 10-vuotiaana huoraksi, joka päätyy juopoksi katuojaan. Purin pahaa oloani kavereihin ja toisaalta en erottanut täysin oikeaa ja väärää. Olen nykyään normaali aikuinen, mutta kävin 5 vuotta terapiassa. Pari vanhaa kaveria minulla on, mutta minusta tuntuu että he eivät edes halua kuulla, mitä minun menneisyydessä on. Olen pahoillani ja tunnen syyllisyyttä siitä, että olen ollut outo ja huono kaveri.

Mulla kai suht perus tarina.. Yläasteella meidän luokalla oli vain 5 tyttö minä mukaan lukien. Yksin luokan tytöistä, sanotaan häntä vaikka maijaksi, oli ainakin omasta mielestään porukan johtaja. Maija piti itseään kauniimpana, viisaampana ja ylipäätään kaikessa parempana kuin muut. Ja hän teki asian selväksi haukkumalla muita ja nostamalla itseään jalustalle. Maijalla oli yks paras ystävä Jutta (joka oli myös meidän luokalla) ja heidän väliin ei tullut mikään. Mutta me kolme muuta... Maija päätti yks kaks aina ketä hän tänään vihasi ja ketä ei. Jos Maija päätti että tänään ei tykätä Emiliasta niin sitten kukaan ei saanut puhua Emilialle tai muutenkaan olla Emilian kanssa tekemisissä. Syrjinnän kohde vaihtui välillä päivittäin välillä pidemmällä aikavälillä. Maijan maailmassa kaikkien piti ajatella ja toimia samoin kun hän itse ja tämä olikin syy miksi olin usein yksin yläasteella. En pitänyt Maijan tavasta syrjiä ja haukkua muita joten tein oman harkintakykyni mukaan ratkaisuni ja en esimerkiksi syrjinyt ihmisiä joita Maija milläkin hetkellä vihasi. Enkä myöskään osallistunut Maijan viikonloppujen ryyppyputkiin yms.

Tietysti kun Maija hoksasi etten tanssi hänen pillinsä mukaan hän syrji minua ja pakotti aina sen ainoan kaverini omalle puolelleen mukaan minun syrjintään. Eli se jota yritin puolustaa olemalla hänen kaveri sillon kun Maija häntä syrji, vaihtoikin puolta koska pelkäsi Maijan kostoa ja yksin jäämistä.

Että otti aivoon ne kolme vuotta tuota touhua ja koulussa yksinoloa. Onneksi lukiossa asiat parani. Paitsi toki Maijan kohdalla kävi niin ettö ne "kaverit" (mukaan lukien Jutta) hylkäsivät hänet koska kaikki sai tarpeekseen. Nykyään hän elää edelleen kotosalla (24v) eikä oli lähtenyt opiskelemaan mitään..

Muuan naapurustossamme asuva tyttö. Koki kotona perheväkivaltaa isänsä ja veljiensä toimesta, ja purki sitä minuun mm. alistamalla. Rikkoi monet leluni ja pilasi kirjojani piirtämällä niiden kuviin kaikenlaista härskiä. Monelta barbiltani leikkasi hiukset ja väritti ne tussilla, koska se kuului leikkiin. Lopulta äitini kielsi häntä tulemasta meille.

Häntä myös harmitti moni asia, kuten uudet vaatteeni, pyöräni ja perheemme uusi auto. Hän aina haukkui näitä minulle jonkun toisen sanomana, ja aiheutti siten riitaa minun ja joidenkin muiden lasten välille. Levitti myös naapurustossa ja koulussa perättömiä juttuja muista lapsista.

Tuolloin alle kouluikäisenä en ymmärtänyt, millainen hän oli, mutta asianlaita valkeni minulle vähän vanhempana.

Eipä mulla ole niin kamalia tapauksia lähelläkään kun näitä katselee. 

Vain yksi pomottavatyyppinen kaveri oli. Kolmannella luokalla, oli uusi koulullamme. Oli tosi kova pompottelmaan ja halusi aina päättää mitä leikitään ja miten. Ja yritti taivutella minua joustamaan kotiinlähtöajoistani jne.

Mutta siinä vaiheessa kun minua tällöinen pomottelu alkoi vähitellen välillä ärsyttämään, he muuttivat pois. Luulen että osaksi tuon kaverin käytös ja käskytys johtui siitä ettei juuri ollut pitkäaikaisia ystävyyssuhteita, perhe muutti alituiseen ja tuokin oli muistaakseni kolmas tai neljäs koulunsa... 

Sitten toki oli näitä tuttavia, välkkäkavereita, jotka saatto olla ihan ilkeitäkin. Ei siis koskaan oltu ystäviä tai leikitty koulun ulkopuolella. Muistan kun yksi niistä innostu parhaan kaverini kanssaan leikkimään hyppynarulla, kieritti narun tämän vyötärölle useita kertoja ja sitten muka leikillään alkoi kovaa kiristämään. Kaveri siinä itki ja henkeä haukkoi kunnes viimein lopetti kun ope saapui paikalle kattomaan mitä tapahtuu... oltiin eka/tokaluokkalaisia.  Kyseinen tyyppi teki paljon vastaavia tempauksia, ensin esitti kaveria ja oli leikkivinään nätistiti mutta hetken päästä yritti satuttaa tai tehä jotain ilkeää.

Olin monia kertoja Kirsin luona yökylässä ja meillä oli ihan kai ihan kivaakin, mutta ahdistavaa oli, kun hän piti minua jonakin ihme koekaniinina. Pakotti asioihin! Pakotti valitsemaan ulkoa oksia, pieniä käpyjä, kiviä ym. Niitä sitten iltakylvyssä työnsi, mun peppuun. Ruiskutti myös, vettä leekeruiskulla. Nämä kaikki oli kivuliaita ja ahdistavia. Kirsi sai minut pakotettua ja painostettua näihin.

Kerran rakensimme hänen huoneeseensa majan. Majan suojassa tietenkin ahdistavat lääkärileikit jatkuivat. Hän veti hiuksella pimpinvälistä, niin että sattui ja teki muitakin kivuliaita juttuja, joita en kunnolla muista. Oli tosi ahdistavaa. Hän aina painosti ja lupasi, että vaihdetaan leikkiä, kun ollaan ensin leikitty näitä kamalia leikkejä. Itsekkään äidin hemmoteltu lapsi. Ehkäpä Kirsi oli joutunut kokemaan jotain sopimatonta tai sitten oli vain niin empatiakyvytön!

😳 Apua, ja mä kun luulin että kaverini ja mun leikit oli pervoja, kun pistimme barbit "pussailemaan" toisiaan alapäästä...

Mitä tuollaisen lapsen päässä liikkuu??

Ehkä joskus 2.-3. luokalla eräs luokkamme suosituimmista tytöistä, sanotaan vaikka Jenna, tuli meille koulun jälkeen. Pikkusiskoni oli vielä ihan pieni, isä töissä ja äiti siskon kanssa neuvolassa tms., joten olimme kahdestaan. Kaikki sujui ihan ok, mutta jossain vaiheessa Jenna nappasi siskoni rakkaimman lelun (pattereilla toimiva "konttaava" vauvanukke) ja alkoi ränkätä sitä pitkin lattiaa. Huolissani pyysin Jennaa lopettamaan ja sanoin että nukke menee rikki, mutta Jenna vain nauroi vahingoniloisesti ja jatkoi nuken vääntelyä - kunnes se meni rikki. Sen jälkeen Jenna keräsi kamppeensa ja lähti nopeasti kotiinsa.

Olin tosi herkkä ja tunnollinen lapsi, joten olin surullinen ja pelkäsin saavani syyt niskoilleni. Siskolla oli tietysti paha mieli lempilelun rikkoutumisesta. Lopulta äitini soitti Jennan äidille ja pyysi tätä juttelemaan Jennan kanssa tapahtuneesta, koska näki että minua vaivasi asia kovasti ja murehdin jo seuraavaa koulupäivää.

No, seuraavana päivänä välitunnilla Jenna ja koko hänen suosittu tyttölaumansa marssivat pihan poikki luokseni ja alkoivat huutamaan, että miten voin valehdella Jennan rikkoneen jotain tyhmiä leluja ja että äitini on raivohullu puhelinhäirikkö yms. Hämmentyneenä yritin selittää, ettei heidän sanomansa ollut totta, mutta vastaukseksi sain vain ylimielisiä "me uskotaan ainakin paljon ennemmin Jennaa!!". Siitä alkoikin ko. porukan passiivisaggressiivinen kiusaaminen minua kohtaan, kunnes vanhempani ja opettajamme puuttuivat tilanteeseen. Olen niin kiitollinen opettajalleni, että hän osasi taitavasti nähdä tuon mielistelevistä kympintytöistä koostuvan porukan esityksen läpi.

Olihan niitä useampikin, valitettavasti.

Ala-asteelle mennessäni ensimmäinen uusi kaverini oli mahdottoman pilalle hemmoteltu ja määräilevä tyttö, jonka oli pakko saada aina tahtonsa läpi. Sai mm. raivokohtauksia kun en suostunut siivoamaan hänen huonettaan (oli itse sotkenut tahallisesti kun tiesi minun tulevan kylään). Pakotti minut syömään puoliksi raakaa spagettia ja kinkkua silmät sidottuina, yritti myös tunkea suuhuni talouspaperia ja suolalla maustettua jäätelöä. Naureskeli minulle kun en osannut puhua ruotsia tai laskea hänen isosiskonsa matematiikan tehtäviä. Onneksi ystävyytemme päättyi siihen, että hänen perheensä muutti seuraavana vuonna muualle.

Ala-asteen lopulla kaveerasin erään tytön kanssa, jonka puheenaiheet rajoittuivat lähinnä kauhutarinoihin, murhiin, seksiin ja raiskauksiin. Painosti minua usein kyläilemään hänen luonaan, väitti että heillä kummittelee eikä uskalla olla yksin. Halusi kuitenkin katsoa jatkuvasti kauhuelokuvia ja pelata spiritismiä. Ei päästänyt lähtemään silloin kun halusin enkä ujona lapsena uskaltanut väittää vastaan. Tämän takia myöhästyin useamman kerran harrastuksistani ja sain huudot vanhemmiltani. Ystävyys päättyi traumaattiseen kokemukseen, jonka seurauksena tietyt seksuaalisävytteiset tilanteet edelleen toisinaan laukaisevat paniikkikohtauksen. Tämän jälkeen ilmeisesti kyllästyi seuraani ja korvasi minut uusilla kavereilla. Onnekseni ei päätynyt samalle yläasteelle.

Yläasteella pääsin sisään tiiviiseen kaveriporukkaan, joka aluksi vaikutti mitä parhaimmalta. Porukassa valitettavasti oli selvästi "pomo", joka oli mitä ilmeisemmin patologinen valehtelija ja hyvin itsekeskeinen. Hän ei puhunut mistään muusta kuin itsestään ja itselleen tapahtuneista ihmeellisistä asioista. Milloin oli ollut autokolarissa, junaonnettomuudessa, seksisuhteessa keski-ikäisten miesten kanssa, karhun jahdattavana, osastohoidossa, poliisin kuulusteltavana, todistamassa murhayritystä jne. Yleensä vieläpä nämä kaikki saman viikon sisään. Harmi vain, että muut porukassa uskoivat sinisilmäisesti. Hänen luona kyläillessä en saanut tulla sisälle, vaan jouduin hengailemaan joko saunarakennuksessa tai varastossa. Nauroi räkäisesti kun heidän iso koira kävi kiinni jalkaani ja huusin kivusta.

Yläasteen lopulla sairastuin mielenterveydellisesti ja päädyin myös aika rankan kiusaamisen kohteeksi, jolloin kaveriporukkani tuki minua paljon, lukuunottamatta tätä "pomoa". Hän ei selvästikään sietänyt sitä, että ei enää ollut koko ajan huomion keskipisteenä. Hän alkoi kehitellä tarinoita siitä, kuinka kaikki koulussa kiusaavat salaa häntä ja kuinka häntä surettaa kun häntä ei puolusteta. Muistan itkeneeni kahdelle muulle kaverilleni kiusaamisestani ja tottakai tämä patologinen valehtelija pöllähtää paikalle lähes huutaen kuinka hän viiltelee suihkussa. Edelleen hämmentää. Sanomattakin selvää, että katkaisin kaikki välit heti yläasteen päätyttyä.

Ohis, mutta täytyy todeta, että nämä vanhempien järjestämät kaverisuhteet (eli äidit, tai joskus myös isät, on bff ja kuvittelevat ystävyyden jatkuvan seuraavassakin polvessa) toimivat todella harvoin, päin vastoin, yleensä koko homma menee kiusaamiseksi. Onhan se ihanaa ajatella, että rakas bff, meidän muksut ovat sitten sydänystäviä kohdusta hautaan ja heillä on aina toinen koti, mihin mennä, koska me mammatkin ollaan melkein siskoja/oikeita siskoja toisillemme.

Ei, en tunne yhtäkään tällaista kaverisuhdetta, joka olisi toiminut. Vaikka nämä bestis-vanhemmat olisivat itse olleet todella, todella läheisiä vaippaiästä asti, on lapset kuitenkin aivan eri ihmisiä.

Tiedän muutamia tämmöisiä äitien välisiä kaverijärjestely-yrityksiä ja kaikki menivät pipariksi, tässä oma kokemukseni:

-Äiti ja hänen kaverinsa yrittivät parittaa minusta ja kaverin tyttärestä hyviäkin ystäviä. No, jo 1-vuotiaana tämä minua pari kuukautta vanhempi tyttö käyttäytyi erittäin aggressiivisesti, löi, nipisteli ja kiskoi käsistä lelut ja ämpärit. Hakkasi myös pikkusiskoani ja omaa pikkuveljeään, sai kotona tietääkseni ainakin luunappeja jo taaperona, niin ehkä niiden takia oireili noin. Näin hänet viimeksi kai 6-vuotiaana ja siinä vaiheessa hän oli todella taitava manipuloija ja selkäänpuukottaja. Menimme eri kouluihin ja ehkä joskus 10-vuotiaana sain kuulla, että tyttö oli pahakin koulukiusaaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain joululahjaksi dingon kasetin. Kaverini lainasi sitä äänittääkseen sen. Kun pyysin kasettia takaisin, hän vaati, että minun pitää ostaa se. En saanut kasettiani koskaan takaisin.

Eivätkö vanhempasi puuttuneet asiaan? Vai etkö kertonut heille?

En kehdannut kertoa. Kai ajattelin, että vika minussa, kun lainasin.

Ihan normimeiningiltä ja tutuilta tyypeiltä kuulostaa nämä ketjun kultamussukat. Onneksi olen aina ollut itsenäinen.

Anne oli  meidän ala-asteen luokan pomo. Pieni sintti kooltaan, mutta pahansisuinen, juonitteleva ja hemmoteltu ipana, jonka oli pakko saada sanella, miten asiat tehdään ja kuka milloinkin kuuluu jengiin ja kuka ei. Sillä oli aina pari kolme sellaista isompaa, ilkeää poikaa mukana hovissaan, jotka sai sitten pelottelemaan niitä tyyppejä, jotka olivat jotenkin hänet suututtaneet. Jostain syystä enimmän aikaa minä olin Annen suosiossa ja sikäli rauha maassa. Mutta sitten, auta armias, aloin ilmeisesti viihtyä liikaa Annen pahimman kilpailijan kanssa. Muistan, että kerran Anne tuli kahden tällaisen pojanretkun kanssa soittamaan meidän ovikelloa myöhään illalla. Sellaiseen aikaan, ettei minulla enää ollut mitään asiaa ulos koulupäivänä. Tunnelma siinä ovella oli jotenkin karmea. Minulle jäi käsittämätön fiilis, että jos olisin lähtenyt ulos, jotain kamalaa olisi tapahtunut. Kun menin takaisin omaan huoneeseeni, meni hetki, ja sitten alkoi kuulua sellaista ääntä, kuin joku olisi kiertänyt taloa ja kolistellut kepeillä talon seiniä ja ikkunoita. Vanhemmat kävivät ulkona, mutta ei siellä kuulemma ketään ollut. Itse kuitenkin tiesin, että Anne jengeineen siellä pelotteli. Sen jälkeen meni pari päivää ja Anne pölähti kylään kun olin kotipihallani leikkimässä kanini kanssa. Se alkoi selittää, että se osaa pari temppua, joilla kania voi kouluttaa. Sitten se otti maasta kepin ja alkoi tökkiä sillä kaniani ja huutaa sille. Vaikka olin arka ja ujo lapsi, niin silloin minulla kilahti. Sain sellainen raivarin, ettei kuunaan ole nähty. Revin kepin Annen kädestä ja ajoin sen juoksujalkaa karkuun meidän pihalta. Sen jälkeen sain olla rauhassa. Ei kiinnostanut Annea onneksi enää minun seurani tai se, kenen kanssa aikaani vietin.

Ei tähän muuta voi sanoa ku vakka kantensa valitsee. ;)

Jotenkin onnistuin alakoulussa haalimaan yhden pummin kavereihini. Tyttö oli monilapsisesta perheestä eikä ilmeisesti saanut kaikkea haluamaansa rahatilanteen vuoksi. Itselläni tuntui olevan kaikkea, mistä tyttö vain haaveili, ja tyttö alkoi lainailemaan tavaroita minulta. Olisi saanut lainaillakin, mutta kun niitä tavaroita piti soitella takaisin vanhempien kautta vielä kuukausien päästäkin. Sitten kun palautuivat, olivat usein rikki/kuluneet ja tahallaan hajotettu. Päälle sain "et sä voi todistaa että se ei ollu tollanen kun otin sen" -väninät.

Kun lainaaminen loppui, tyttö alkoi varastella vaatteita, koruja ym. ja pääsi tekemään tätä monta viikkoa ennen kuin huomasin asian kun alkoi käyttää minun vaatteitani koulussa. Taas tyypillinen "tä on kuule ihan kaupasta ostettu" -inttäminen päälle. Loppui kaveruus siihen.

Onneksi tytön vanhemmat olivat kunnon ihmisiä ja tekivät parhaansa auttaakseen, vaikkeivät ilmeisesti edes tienneet, mitä tyttö s

puuhaili. Ihmettelenkin, miten tytöstä kasvoi semmoinen ihmisperse. Ironista kyllä, olemme abeja samassa pikkulukiossa ja tytöstä on kuoriutunut oikea halpa-Kardashian, jonka on pakko pitää kulissia yllä. Tekoripseä, klipsipidennystä ja geelikynttä löytyy, mutta useimmiten kynsistä vain puolet tallella ja ripset harottavat liian pitkän hoitovälin takia.

Kerronpa omista koulukavereistani, ketjun lukemisen myötä sain samanlaisia "vietnam-flashbackeja" kuten joku muu aiemmin mainitsi.

Olin itse ihan tavallinen tossukka. Ujo. Halusin vain leikkiä poneilla ja vaihtaa tarroja ja Pokémon-kortteja ja supattaa salaisuuksia tyhjässä välinevarastossa.

Yksi kaveri pyysi luokseen kylään. Heillä oli takapihalla teltta, ja kaverini sitten kysyi, voitaisiinko mennä sinne telttaan nussimaan. Kieltäydyin ja päivä jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan... seuraavana päivänä koulussa helvetti repesi, kun tämä kaveri levitti juorua että MINÄ olisin pyytänyt häntä sinne telttaan nussimaan! Sama kaveri levitti myös juorua, että koko perheeni on juoppoja täynnä.

Toinen kaveri oli manipuloiva marttyyri, hän ei voinut sietää sitä että pari muuta tyttöä piti minua parhaana kaverinaan. Alkoi dramaattisesti laahustaa poispäin ja mennessään kuuluvalla äänellä huokaili kuinka kukaan ei tykkää hänestä. Hän meni tässä oikeastaan niin pitkälle, että ennenpitkää onnistui käännyttämään kaikki minua vastaan. Tämä tapahtui ovelasti siten, että hän päätti yhtäkkiä että hyppynarun hyppiminen on typerää, ja välitunnit pitäisi käyttää pesiksen pelaamiseen. Osallistuin välillä, mutta en tykännyt siitä joten saatoin jäädä itsekseni hyppimään narua. Hän sitten ilmoitti etten voi kuulua porukkaan jos en pelaa pesäpalloa. En suostunut pompoteltavaksi, joten sinne ne kaverit sitten meni.

Sitten yksi kaveri oli sellainen, joka lahjoitti aina tavaroitaan toisille. Jos oli saanut paketillisen geelikyniä, hän saattoi antaa yhden minulle (sellaisen värin josta ei itse tykännyt). En siis edes pyytänyt, vaan hän lahjoitti niitä tavaroitaan. Sitten tuli soitto kotiin hänen äidiltään, että minä olin kuulemma varastanut hänen tytöltään. Sitten alkoi koulussa levitä juoru, että olen varas.

Toinen kaveri antoi myös lahjoja, monta kertaa viikossa. Jossain vaiheessa selvisi että kaikki nämä häneltä saadut asiat olivat itseasiassa varastettuja! Hänellä oli koulun viereisessä metsässä maja, jossa hänellä oli peltinen keksirasia kätkönä näille esineille. Kerran koulun jälkeen vein häneltä saamani esineet sinne purkkiin takaisin, en todellakaan halunnut enää pitää niitä.

Yksi kaveri koki aina asiakseen kuuluttaa kaikille keneen olen ihastunut. Hän teki sen aina esimerkiksi välitunnilla kaikkien oppilaiden kuullen.

Yläasteen jälkeen en ole ollut kenenkään näiden kanssa tekemisissä. Kaikilla menee kuulemani mukaan ihan hyvin, suosittuja ovat ja hyvissä töissä ja parisuhteissa. Kukaan ei tosin tiedä mitä varastelijalle kuuluu... oli huonosta perheestä.

Todella sadistisia juttuja kyllä osa näistä. Vakavasti häiriintyneen lapsen tekemiä :(