Mikä on sun elämäsi suurin "virhe", valinta jota et uudelleen tekisi näillä kokemuksin mitä sulla nykyään on?

Valitsisin eri koulutuksen/työn. Elän tällä hetkellä painajaista jossa olen huono työssäni ja vihaan sitä. 

Olisin mennyt lukioon peruskoulun jälkeen, enkä opiskellut lähihoitajaksi. Minusta olisi ollut lääkäriksikin, mutta en nuorena ilman vanhempien tukea uskonut omiin kykyihin..

Olen oikeasti tosi fiksu ja minussa olisi ollut aineksia erinomaiseen koulumenestykseen, mutta olen ollut laiska haaveilija. Ilman panostakin olen aina yltänyt hyvälle/kiitettävälle tasolle, harmittaa jälkeenpäin etten ole jaksanut yrittää enempää.

suostunut kummiksi

Lähihoitajaksi opiskelu.

Mun suurin moka 24-vuotisen elämäni aikana on se, että aloin 17-vuotiaana edes seurustelemaan huumeriippuvaisen ja väkivaltaisen idiootin kanssa, joka oli 22-vuotias. Menetin neitsyyteni sille ja sain samalla lahjaksi kondylooman. Olisi vain pitänyt kuunnella edes menneen isäni sanoja ja mennä kotiin ja keskittyä opiskeluun. Tää tyyppi vieläkin 7 vuoden jälkeen vainoaa mua sosiaalisessa mediassa ja muuten. Lähettelee viestejä vaikka en edes vastaa.

Toinen on se, että olisin rajoittanut herkuttelun määrää ja keskittynyt enemmän hyvinvointiin. Nykyään herkuttelen kerta viikkoon ja ennen useita kertoja viikossa. Oon kärsinyt mm. ahmimishäiriöstä.

Vierailija kirjoitti:

En olisi teini-iässä näyttänyt pahaa oloa ja masennusta millään tavalla vanhemmilleni. Koulussa kiusattiin ja mm. painostettiin tappamaan itseni ynnä muuta mukavaa ja aloin ennen pitkää oireilemaan rajusti. Joka taas johti siihen, että jouduin ikuisesti vanhempieni epäsuosioon kun olin niin vaikea ja kamala. Vuodet eivät ole auttaneet ja vaikka olen menestynyt elämässä todella hienosti, niin haluaisin vain perheeni takaisin.[/quote

Eihän tuossa ole päätä  eikä häntää, taidat kärsiä pahasta marttyyriudesta. 

Minulla ei ole omaa elämää koskien erityistä katumuskohdetta.

Mutta olen kaksi kertaa tehnyt valinnan, joka on osaltaan vaikuttanut ihmisen kuolemaan. Niissä tilanteissa toimisin toisin, jos voisin.

Ensimmäinen oli puolituttu pariskunta, joka halusi kyydin kotiin baarin jälkeen. Nainen kuiskasi pihassa, että odottaisin häntä, hän tulisi takaisin. Odottelinkin hetken, tulkitsin kännipuheeksi kun ei näkynyt.

Nainen oli laittanut siskolleen viestiä, että pääsee minun kyydillä siskon luo. Myöhemmin toisen viestin, että olinkin häipynyt. Oli soittanut poliisinkin.

Mies pahoinpiteli naisen erittäin pahasti. Nainen oli poliisin tullessa elossa, eli itse asiassa useamman viikon mutta oli sairaalassa. Hän kuitenkin menehtyi ainakin välillisesti pahoinpitelyyn.

Toinen kerta tapahtui ulkomailla. Iäkkäämpi suomalainen mies bongasi minut kaupungilla ja pyysi apua. Pystyinkin auttamaan usean asian suhteen, kielimuuri ja mielentila olivat miehen pahimmat esteet ja sen kieliasian suhteen minusta oli apua.

Mies kertoi ajatuksiaan, hyvin mustia ja itsetuhoisia. Lähti kanssani sairaalaan, kun pyysin. Ensin olimme väärässä paikassa ja lopulta kun pääsimme oikeaan paikkaan, löytyi sieltä suomea osaava hoitaja. Tälle mies kertoi voinnistaan huomattavasti kevyemmin kuin aiemmin minulle. Kuuntelin vieressä (mies halusi että olen siinä) ja mietin, pitäisikö sanoa että oli aika paljon hevimpää ne aiemmat jutut. En kuitenkaan sanonut mitään.

Mies lähti samaa matkaa minun kanssani pois sairaalasta. Saatoin hänet majapaikkaansa, emmekä enää tavanneet. Jonkin ajan kuluttua sain tietää että hän oli tehnyt itsemurhan aika pian erottuamme.

Tieto tuli minulle vahingossa - hän oli tyhjentänyt puhelimensa muistion ja siellä ei ollut kai juuri muita numeroita kuin minun.

Tuli mieleen, että olisi pitänyt vaan kertoa sille hoitsulle miehen ajatukset tarkemmin.

Olisin jättänyt ex-mieheni jo paljon aikaisemmin, seurusteluaikoina jo. Olisin voinut elää niin paljon ihanampaa nuoren aikuisen elämää (22-vuotiaana), koska olin silloin todella nätti, hyväkroppainen ja reipas. Edelleen olen toki, mutta ikää on kohta 31 ja nykyisen miehen kanssa onneksi onnellinen parisuhde. Mutta tuhlasin kyllä liikaa aikaa ex-mieheen, jotenkin kuvittelin, ettei parempaa ole tarjolla.

Virhe oli, etten lapsena uskaltanut soittaa poliisille tai kertoa jollekin kodin ulkopuoliselle aikuiselle alkoholiongelmaisista vanhemmista ja jatkuvasta pahoinpitelystä. Virhe oli myös ylläpitää suhteita kotiin sen jälkeen kun sieltä pääsi. Iso virhe oli, etten ymmärtänyt sen lapsuuden koettuani, että olen kaunis ja lahjakas.

Vauvalehden keskustelu palstan lukeminen. Jos edes murto-osa näistä "naisista" on tosissaan missään täällä kirjoitetusta asiasta niin, naiset on kyllä tyhmempiä kuin olen tiennyt. Aika moni vaikka olisikin vaikka 10% naisia niin ihan vajokkeja hälyttävä määrä jopa. Yrittänyt joskus kuvitella, että vaikka on kaheleita mutta, ettei niin paljoa kun näitä juttuja lukee.

En olisi alkanut parisuhteeseen, jossa minä olin varavaihtoehto. Mies rakasti toista naista, ei minua.

Eniten kadun, etten hakenut ajoissa hoitoa masennukseeni. Isoimpana syynä oli vanhempieni ja sisarusteni vähättelevä asenne oireitani kohtaan. Olin heidän mielestään laiska, yliherkkä ja luuseri. Meidän suvussa mitään tällaisia ei pidetä sairauksina.

Ymmärsin kai jollain tasolla olevani masentunut, mutta ympäristön suhtautumisen takia yritin kieltää asian itseltäni ja pusertaa elämää väkisin eteenpäin. 10 vuotta oireilin ennen kuin lopulta hain hoitoa. Se on onneksi auttanut, mutta vuosia meni elämästä hukkaan.

Rikkinäisen lapsuuden jälkeen takerruin poikaystävääni niin etten uskaltanut toteuttaa unelmiani mm. toisella paikkakunnalla opiskelusta tai työskentelystä ulkomailla. Pelkäsin ettei hän odottaisi. Olisi kannattanut, sama mies vierellä edelleen. Ja toteutimme unelman ulkomailla asumisesta yhdessä.

Tämä ketju jos mikä paljastaa että kaikki nuo jännämies läpät on totta. Kyllähän noita mukavia miehiäkin on olemassa mutta kelpaavat korkeintaan pilkattaviksi jolleivat nyt satu olemaan tosi hyvännäköisiä.

Ensimmäinen ja viimeinen seurustelusuhde ikävän ja seksikielteisen miehen kanssa.

Selibaatti oli väärä ratkaisu. 

Näillä tiedoilla olisin lähtenyt opiskelemaan suoraan lukion jälkeen ja hommannut kunnon ammatin, enkä haihatellut vuosikausia, että "musta tulee rikas ja kuuluisa eikä mikään tavis". Se oli täysin mahdoton unelma ja totaalinen epäonnistuminen on surkastuttanut ennestään huonon itsetuntoni niin, etten pääse nyt elämässä mitenkään eteenpäin.

Olisin mennyt terapiaan jo ennen ensimmäistäkään parisuhdetta.

Olisin kouluttautunut ihan eri alalle.

En olisi aloittanut tupakointia.

Tupakointi on tyhmää, mä en vaan pääse irti siitä :(.

Vierailija kirjoitti:

En olisi alkanut parisuhteeseen, jossa minä olin varavaihtoehto. Mies rakasti toista naista, ei minua.

Jos tämä yhtään lohduttaa, voin kertoa että olin se varavaihtoehto koko 20v  ajan kun olin parisuhteissa eri miesten kanssa.Jokainen on tilittänyt unelmiensa naisesta seurassani, jopa vuoteessa, mutta tyytyivät minuun, koska eivät sitä unelmiensa naista saaneet.Viimein kyllästyin ja tajusin, että mieluimmin sittenkin yksin, kuin idioottien kanssa, joskin jokainen heistä myös jätti minut kun parempi löytyi.