Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan hauku lapsettomia enkä syyllistä heitä mistään. Minä mietin omaa äitiäni, jolle lapsen hoitaminen ei selvästikään ollut mieluisaa, mutta joka syytti siitä minua, ei äitiyttä sinänsä! Äiti oli eronnut, mutta sönkötti, että olisi halunnut 5 poikaa! (=jalkapallojoukkue). Mutta ei sitten voinut koska ero, muka.

Eli en saanut äidiltä palautetta, että hän ei tykkää hoitaa minua, vaikka varmasti ei tykännyt, kun kiukku purettiin minuun. Olen siis jo aikaisemmin ketjussa kirjoittanut, että luulin, että meidän ongelmamme johtuivat meistä, hänestä ja minusta.

Nyt tajuan, että eivät ne johtuneetkaan, vaan siitä, että äiti ei ollut lapsirakas henkilö, ja ei siinä mitään, tunnollisesti hän minut hoiti, mutta se oli virhe häneltä, ettei hän rehellisesti paljastanut minulle, että syy on hänessä, jolloin en päässyt tarkastelemaan rehellisesti äitiyttä, vaan se näyttäytyi minulle asiana, josta kyllä selviää, jos haluaa. Niin, selviää, jos on tunnekylmä ihminen, jota ei haittaa hoitaa lapsiaan koneellisesti. Minua taas oksettaa, kun en kykene sen parempaan, ja olen huolissani lapsistani. Koska niillä eväillä, joita lapsuuteni antoi on todella vaikea olla haluamani lempeä, rakastava ja toiset itseni edelle asettava vanhempi. Koska en saa siitä mitään.

Mutta saatan sinä hyvänmielen ja onnistumisen tunteen kun laitat lapsesi ennen itseäsi?

Miten niin? Mitä oikein tarkoitat? En koe asiaa niin, koen vain hoitaneeni velvollisuuteni (josta lapsi vielä kiukuttelee). Esim. nukkumaanmeno. Katsoisin paljon mieluummin useimpina iltoina vain töllöä. Sen sijaan en voi, koska pitää saada lapset nukkumaan. Ja sen jälkeen ei voi enää pitää telkkaria niin että kuulisi mitään, koska lapset eivät saa unta. Jos minä en asettaisi lapsia itseni edelle, unen vähyys olisi haitaksi lasten terveydelle.

Mutta miksi saisin tuosta jotenkin erityiset kicksit?

Siis eikö sinulle muka tule ollenkaan onnellinen olo kun esim ostat lapselle jäätelön (siihen menee toki siis sinun rahojasi jotka voisit käyttää itseesi) ja näät miten se lapsi innoissaan hymyilee ja syö sitä jäätelöä? Ajattelet vaan et vittu sinne meni sekin 2e minulta pois..

Voiko joku vastata tähän? Tätä tarkoitin alkuperäisellä kommentillani, en sitä että joku saisi kiksejä lasten kanssa nukkumaanmeno tappelusta.

Ei tule onnellista oloa. :/ Ongelma on siinä, että se lapsi on siinä mukana, kun sen lapsen tekeminen olikin sitten lopulta virhe. Lapsen hyvä mieli jäätelöstä herättää yhtä suuria onnen tunteita kuin se, että naapurilla on hyvä mieli syömästään jäätelöstä.

Okei, kiitos vastauksesta.

Tämä ketju on ollut mulle ihan älyttömän silmiäavaava. Olen oikeastaan koko ikäni ajatellut, etten ikinä halua lapsia, mutta nyt 24-vuotiaana alkanut kyseenalaistaa itseäni. Koko ajan saa kuulla, miten äitiys on parasta maailmassa ja lapsen synnyttyä kaikki vaan jotenkin maagisesti muuttuu autuudeksi niillekin, jotka eivät alun perin ole lapsia halunneet. Olen alkanut pohtia, että muuttaisiko äitiys sitten kuitenkin minutkin sellaiseksi ihmiseksi, jota lasten meteli ei tee hulluksi, joka ei kaipaa paljoa omaa aikaa, ja jota ei haittaa luopua omista unelmistaan huolehtiakseen jonkun toisen hyvinvoinnista. Kiitos teille, jotka olette uskaltaneet rehellisesti kertoa, että teidän elämässänne asiat eivät menneet niin. Olette saaneet minut tajuamaan, että vaikka lapsiaan varmasti rakastaa yli kaiken, ei äitiys silti tee kaikkia onnellisiksi, eikä

varmaan tekisi minuakaan.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on ollut mulle ihan älyttömän silmiäavaava. Olen oikeastaan koko ikäni ajatellut, etten ikinä halua lapsia, mutta nyt 24-vuotiaana alkanut kyseenalaistaa itseäni. Koko ajan saa kuulla, miten äitiys on parasta maailmassa ja lapsen synnyttyä kaikki vaan jotenkin maagisesti muuttuu autuudeksi niillekin, jotka eivät alun perin ole lapsia halunneet. Olen alkanut pohtia, että muuttaisiko äitiys sitten kuitenkin minutkin sellaiseksi ihmiseksi, jota lasten meteli ei tee hulluksi, joka ei kaipaa paljoa omaa aikaa, ja jota ei haittaa luopua omista unelmistaan huolehtiakseen jonkun toisen hyvinvoinnista. Kiitos teille, jotka olette uskaltaneet rehellisesti kertoa, että teidän elämässänne asiat eivät menneet niin. Olette saaneet minut tajuamaan, että vaikka lapsiaan varmasti rakastaa yli kaiken, ei äitiys silti tee kaikkia onnellisiksi, eikä

varmaan tekisi minuakaan.

Tässä on nyt vaan sellainen juttu,että on paljon erilaisia perheitä,lapsia ja tapoja olla äiti. Kyllä minäkin kaipaan paljon omaa aikaa ja rauhaa ja myös saan sitä, vaikka olen äiti. En kestä meteliä eikä meillä kukaan metelöi,ei aikuiset eikä lapsi. Olen toteuttanut unelmani,vaikka olen äiti.

Eipä ole tullut mieleen katua. Outo ajatuskin. Ennemminkin päinvastoin. Katuuko monikin?

Mutta ymmärrän kyllä, että jos nuorempana saa lapsen tai lapsia, se saattaa harmittaa. Kun katselee muiden elävän nuoruuttaan aivan eri tavalla ja vapaasti.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on ollut mulle ihan älyttömän silmiäavaava. Olen oikeastaan koko ikäni ajatellut, etten ikinä halua lapsia, mutta nyt 24-vuotiaana alkanut kyseenalaistaa itseäni. Koko ajan saa kuulla, miten äitiys on parasta maailmassa ja lapsen synnyttyä kaikki vaan jotenkin maagisesti muuttuu autuudeksi niillekin, jotka eivät alun perin ole lapsia halunneet. Olen alkanut pohtia, että muuttaisiko äitiys sitten kuitenkin minutkin sellaiseksi ihmiseksi, jota lasten meteli ei tee hulluksi, joka ei kaipaa paljoa omaa aikaa, ja jota ei haittaa luopua omista unelmistaan huolehtiakseen jonkun toisen hyvinvoinnista. Kiitos teille, jotka olette uskaltaneet rehellisesti kertoa, että teidän elämässänne asiat eivät menneet niin. Olette saaneet minut tajuamaan, että vaikka lapsiaan varmasti rakastaa yli kaiken, ei äitiys silti tee kaikkia onnellisiksi, eikä

varmaan tekisi minuakaan.

Samoja ajatuksia täälläkin, olen tosin jo kolmekymppinen. Kiitos teille rohkeat ja rehelliset naiset, jotka uskallatte kertoa tunteistanne asiaan liittyen!

Kannattaa myös erottaa se, sopiiko äitiys ylipäätään ja sopiiko suomalaisen kulttuurin mukainen äitiys itselle. Suomessa on tosi vahvasti sellainen mentaliteetti, että kukin hoitakoot omat lapsensa. Monessa muussa kulttuurissa isovanhemmat jne. ovat paljon enemmän osana perheen arjessa. Lisäksi Suomen koko perhelainsäädäntö on rakennettu äitimyytin ympärille: kolmen vuoden hoitovapaata, käyttö tosi vahvasti sukupuolittunut äideille jne. Monessa muussa maassa äidit palaa töihin vauvan ollessa parin kuukauden ikäinen - ja se on ok, ei merkki itsekkäästä äitiydestä.

Lähinnä siis, jos on tasavertainen kumppani, mielenkiintoinen työ ja tukiverkostot kasassa, niin siitä äitiydestä voi tehdä myös tiettyyn pisteeseen asti omannäköistä. Ei kaikki äidit uhraa äitiydelle uraansa, kaikkea omaa aikaansa jne. Mutta tämä vaatii tukiverkkojen lisäksi myös vahvaa itsetuntoa ja oman tien kulkemista. Suomessa on vaan niin vahva yhden oikean äitiyden malli valloillaan kerrallaan.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on ollut mulle ihan älyttömän silmiäavaava. Olen oikeastaan koko ikäni ajatellut, etten ikinä halua lapsia, mutta nyt 24-vuotiaana alkanut kyseenalaistaa itseäni. Koko ajan saa kuulla, miten äitiys on parasta maailmassa ja lapsen synnyttyä kaikki vaan jotenkin maagisesti muuttuu autuudeksi niillekin, jotka eivät alun perin ole lapsia halunneet. Olen alkanut pohtia, että muuttaisiko äitiys sitten kuitenkin minutkin sellaiseksi ihmiseksi, jota lasten meteli ei tee hulluksi, joka ei kaipaa paljoa omaa aikaa, ja jota ei haittaa luopua omista unelmistaan huolehtiakseen jonkun toisen hyvinvoinnista. Kiitos teille, jotka olette uskaltaneet rehellisesti kertoa, että teidän elämässänne asiat eivät menneet niin. Olette saaneet minut tajuamaan, että vaikka lapsiaan varmasti rakastaa yli kaiken, ei äitiys silti tee kaikkia onnellisiksi, eikä

varmaan tekisi minuakaan.

Ei lasten tarkoitus ole tehdä äitiään onnelliseksi, ei kai kukaan vastuuta puolisoaankaan tuosta? Onnellisuus tulee ihmisen sisältä, siitä, että on tasapainossa ympäristönsä ja itsensä kanssa, perustarpeet tulee tyydytetyksi ja kykenee toteuttamaan itseään. Tuohon voi päästä joko lapsiperheessä tai sinkkuna tai miten kukakin, millaiset ne omat arvot ja tarpeet sitten onkaan. Tällaisessa ketjussa (kuten noissa mieheni ei ymmärrä, en jaksa miestäni...) harmittaa kuinka ihmiset laittavat oman kehnon olonsa muiden syyksi. Ottakaa vastuu omasta elämästänne, olkaa oman elämänne aurinkoja!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on ollut mulle ihan älyttömän silmiäavaava. Olen oikeastaan koko ikäni ajatellut, etten ikinä halua lapsia, mutta nyt 24-vuotiaana alkanut kyseenalaistaa itseäni. Koko ajan saa kuulla, miten äitiys on parasta maailmassa ja lapsen synnyttyä kaikki vaan jotenkin maagisesti muuttuu autuudeksi niillekin, jotka eivät alun perin ole lapsia halunneet. Olen alkanut pohtia, että muuttaisiko äitiys sitten kuitenkin minutkin sellaiseksi ihmiseksi, jota lasten meteli ei tee hulluksi, joka ei kaipaa paljoa omaa aikaa, ja jota ei haittaa luopua omista unelmistaan huolehtiakseen jonkun toisen hyvinvoinnista. Kiitos teille, jotka olette uskaltaneet rehellisesti kertoa, että teidän elämässänne asiat eivät menneet niin. Olette saaneet minut tajuamaan, että vaikka lapsiaan varmasti rakastaa yli kaiken, ei äitiys silti tee kaikkia onnellisiksi, eikä

varmaan tekisi minuakaan.

Ei lasten tarkoitus ole tehdä äitiään onnelliseksi, ei kai kukaan vastuuta puolisoaankaan tuosta? Onnellisuus tulee ihmisen sisältä, siitä, että on tasapainossa ympäristönsä ja itsensä kanssa, perustarpeet tulee tyydytetyksi ja kykenee toteuttamaan itseään. Tuohon voi päästä joko lapsiperheessä tai sinkkuna tai miten kukakin, millaiset ne omat arvot ja tarpeet sitten onkaan. Tällaisessa ketjussa (kuten noissa mieheni ei ymmärrä, en jaksa miestäni...) harmittaa kuinka ihmiset laittavat oman kehnon olonsa muiden syyksi. Ottakaa vastuu omasta elämästänne, olkaa oman elämänne aurinkoja!

En tarkoittanut, että lapsella olisi vastuu vanhemman onnellisuudesta. Kuvittelisin kuitenkin, että vanhemman onnellisuus on aika vahvasti sidoksissa siihen lapseen? Ainakin sen perusteella, mitä olen muilta kuullut, on äitinä aika vaikeaa olla onnellinen, jos lapsella ei ole asiat hyvin tai jos ei koe itse pystyvänsä olemaan tarpeeksi hyvä vanhempi.

Voin kuvitella, että minulla olisi juuri tällainen riittämätön olo, koska en todellakaan ole sellainen ihminen, jolle hoivaaminen tulisi luonnostaan tai joka nauttisi lapsen kanssa leikkimisestä ja laulamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Eipä ole tullut mieleen katua. Outo ajatuskin. Ennemminkin päinvastoin. Katuuko monikin?

Mutta ymmärrän kyllä, että jos nuorempana saa lapsen tai lapsia, se saattaa harmittaa. Kun katselee muiden elävän nuoruuttaan aivan eri tavalla ja vapaasti.

Itse olen saanut nuorena äitinä kärsiä niistä "elämä meni pilalle, voivoi" ja "varmaan kaduttaa ja on raskasta"-voivotteluista.

Koskaan en ole lastani katunut ja olen onnellinen sekä kiitollinen äitiydestä. Tästäkin ketjusta selvästi näkee että ikä ei ole mitenkään määrittävä tekijä siinä katuuko lapsia vai ei, enemmän se on persoonakysymys.

Kyllä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja ne jotka eivät kadu tai rasitu ovat usein kiiusaajia tai ihmisiä jotka ulkoistavat tehokkaasti

Herrajumala sentään, mitä minä luin. Ja vielä järkyttävämpää ,että tällainen kommentti on saanut 10 yläpeukutusta! Kyllä te asianomaiset olette pahasti päästänne sekaisin. Täysin sekaisin!

Anteeksi, että kirjoitan kokemukseni.

Tiedän, että tuntemani ihmiset jotka ovat empaattisia ja vastuuntuntoisia, saattaisivat myöntää negatiivisia tunteita tai käytöstä myös itselleen ja muille aikuisille, ei pelkästään lapsille

Päinvastainen esimerkki, joka pitää itseään parempana vanhempana kuin muut, ja vain lapset saavat jne jne on addiktoitunut kiusaamiseen porukassa.

Saat ilman muuta kirjoittaa kokemuksiasi ihan anteeksi pyytelemättä, minä en ainakaan ole sitä missään vaiheessa kieltänyt. Mutta pitääkö nyt ihan rautalangasta vääntää? Ettäkö ne jotka eivät lapsiaan kadu, tai heistä pahemmin rasitu, ovat kiusaajia? Ei helv...??? Nyt on sulla mennyt to-del-la-kin puurot ja vellit iloisesti sekaisin, niin sekaisin! Vääristelet toisten sanomisia mielesi mukaan. Teet mielessäsi jonkin oudon kuvatuksen niistä ihmisistä, jotka eivät jossain yksittäisessä asiassa ole kanssasi samaa mieltä. Niin no, se on kyllä ihan yleinen virhe tämmöisillä palstoilla, mutta saa kai sitä toivoa pientä asiallisuutta, hyvänen aika.

Vierailija kirjoitti:

Tulee surullinen fiilis, mutta ymmärrän kyllä senkin että vanhemmuus voi olla tosi pakkopullaa ja taakka joillekkin. Saako kysyä, että oliko lapsi/lapset lähtöisin vauvakuumeesta? Niin että haluttiin perheeseen vauva mutta ei haluttu samalla tavalla taaperoa, esikoululaista, teiniä?

Aika moni on tässäkin ketjussa sanonut että mies painosti ja antoi itse periksi, tuloksena katkera lapselleen ja haluaisi siitä eroon. Karmeaa ajatella että on olemassa naisia jotka miehen painostuksesta tekevät lapsia ja sitten tuntevat katkeruutta ja katumusta niitä kohtaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan hauku lapsettomia enkä syyllistä heitä mistään. Minä mietin omaa äitiäni, jolle lapsen hoitaminen ei selvästikään ollut mieluisaa, mutta joka syytti siitä minua, ei äitiyttä sinänsä! Äiti oli eronnut, mutta sönkötti, että olisi halunnut 5 poikaa! (=jalkapallojoukkue). Mutta ei sitten voinut koska ero, muka.

Eli en saanut äidiltä palautetta, että hän ei tykkää hoitaa minua, vaikka varmasti ei tykännyt, kun kiukku purettiin minuun. Olen siis jo aikaisemmin ketjussa kirjoittanut, että luulin, että meidän ongelmamme johtuivat meistä, hänestä ja minusta.

Nyt tajuan, että eivät ne johtuneetkaan, vaan siitä, että äiti ei ollut lapsirakas henkilö, ja ei siinä mitään, tunnollisesti hän minut hoiti, mutta se oli virhe häneltä, ettei hän rehellisesti paljastanut minulle, että syy on hänessä, jolloin en päässyt tarkastelemaan rehellisesti äitiyttä, vaan se näyttäytyi minulle asiana, josta kyllä selviää, jos haluaa. Niin, selviää, jos on tunnekylmä ihminen, jota ei haittaa hoitaa lapsiaan koneellisesti. Minua taas oksettaa, kun en kykene sen parempaan, ja olen huolissani lapsistani. Koska niillä eväillä, joita lapsuuteni antoi on todella vaikea olla haluamani lempeä, rakastava ja toiset itseni edelle asettava vanhempi. Koska en saa siitä mitään.

Mutta saatan sinä hyvänmielen ja onnistumisen tunteen kun laitat lapsesi ennen itseäsi?

Miten niin? Mitä oikein tarkoitat? En koe asiaa niin, koen vain hoitaneeni velvollisuuteni (josta lapsi vielä kiukuttelee). Esim. nukkumaanmeno. Katsoisin paljon mieluummin useimpina iltoina vain töllöä. Sen sijaan en voi, koska pitää saada lapset nukkumaan. Ja sen jälkeen ei voi enää pitää telkkaria niin että kuulisi mitään, koska lapset eivät saa unta. Jos minä en asettaisi lapsia itseni edelle, unen vähyys olisi haitaksi lasten terveydelle.

Mutta miksi saisin tuosta jotenkin erityiset kicksit?

Siis eikö sinulle muka tule ollenkaan onnellinen olo kun esim ostat lapselle jäätelön (siihen menee toki siis sinun rahojasi jotka voisit käyttää itseesi) ja näät miten se lapsi innoissaan hymyilee ja syö sitä jäätelöä? Ajattelet vaan et vittu sinne meni sekin 2e minulta pois..

Eikö joillakin ihmisillä tosiaan ole tällaista antamisen iloa ja empatiaa olemassa jo ennen lapsia O.o vai mikä tämän kommentin pointti oli. Itse velana olen sitä mieltä että äitiys ei tosiaankaan saa olla totaalista epäitsekkyyttä jossa lapsen tarpeet jyrää vanhemman omat tarpeet. Tästä syntyy helposti äiti/isämarttyyri joka voi syyllistää omaa lastaan tai ainakin heittää oman elämänsä lapsen harteille. Tämä siis niille jotka yrittävät kieltää äideiltä negatiivisia tunteita. ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on ollut mulle ihan älyttömän silmiäavaava. Olen oikeastaan koko ikäni ajatellut, etten ikinä halua lapsia, mutta nyt 24-vuotiaana alkanut kyseenalaistaa itseäni. Koko ajan saa kuulla, miten äitiys on parasta maailmassa ja lapsen synnyttyä kaikki vaan jotenkin maagisesti muuttuu autuudeksi niillekin, jotka eivät alun perin ole lapsia halunneet. Olen alkanut pohtia, että muuttaisiko äitiys sitten kuitenkin minutkin sellaiseksi ihmiseksi, jota lasten meteli ei tee hulluksi, joka ei kaipaa paljoa omaa aikaa, ja jota ei haittaa luopua omista unelmistaan huolehtiakseen jonkun toisen hyvinvoinnista. Kiitos teille, jotka olette uskaltaneet rehellisesti kertoa, että teidän elämässänne asiat eivät menneet niin. Olette saaneet minut tajuamaan, että vaikka lapsiaan varmasti rakastaa yli kaiken, ei äitiys silti tee kaikkia onnellisiksi, eikä

varmaan tekisi minuakaan.

Ei lasten tarkoitus ole tehdä äitiään onnelliseksi, ei kai kukaan vastuuta puolisoaankaan tuosta? Onnellisuus tulee ihmisen sisältä, siitä, että on tasapainossa ympäristönsä ja itsensä kanssa, perustarpeet tulee tyydytetyksi ja kykenee toteuttamaan itseään. Tuohon voi päästä joko lapsiperheessä tai sinkkuna tai miten kukakin, millaiset ne omat arvot ja tarpeet sitten onkaan. Tällaisessa ketjussa (kuten noissa mieheni ei ymmärrä, en jaksa miestäni...) harmittaa kuinka ihmiset laittavat oman kehnon olonsa muiden syyksi. Ottakaa vastuu omasta elämästänne, olkaa oman elämänne aurinkoja!

Ei kyse ole siitä että kenenkään "pitäisi tehdä toinen onnelliseksi", vaan siitä, että jos ihminen joutuu elämään elämää joka ei sovi hänen luonteelleen, tekee se hyvin todennäköisesti hänet onnettomaksi (tai ainakin vähemmän onnelliseksi). Mietipä, että sinut heitettäisiin vankilaan / nunnaluostariin / arabisheikin seitsemänneksi vaimoksi aavikolle / amishiksi yhdysvaltoihin / johonkin muuhun elämään jossa olisi paljon tekijöitä jotka rajoittaisivat muuta elämääsi. Olisitko yhtä onnellinen, kuin voisit olla ilman tuota muutosta? Jos et, niin tarkoittaisiko se sitä että odottaisit sen vanginvartijan/sheikin/amish-puolison/jne tekevän sinut onnelliseksi? Ei tietenkään! Esimerkiksi itselleni yksi perustarpeista on hyvä uni, hiljainen arki ja suuri vapaus. Jos minulle tähän lyötäisiin huolehdittavaksi lapsi tai useampi, niin totta ihmeessä olisin paljon onnettomampi kun nuo em. perustarpeeni jäisivät paitsioon. 

Tästä syystä en tietenkään ole lapsia tehnyt. Sääliksi käy ne vanhemmat, jotka menivät lapsia tekemään ennen kuin heille selvisi omat luonteenpiirteet ja niiden yhteensopimattomuus lapsiperhe-elämän kanssa :/. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan hauku lapsettomia enkä syyllistä heitä mistään. Minä mietin omaa äitiäni, jolle lapsen hoitaminen ei selvästikään ollut mieluisaa, mutta joka syytti siitä minua, ei äitiyttä sinänsä! Äiti oli eronnut, mutta sönkötti, että olisi halunnut 5 poikaa! (=jalkapallojoukkue). Mutta ei sitten voinut koska ero, muka.

Eli en saanut äidiltä palautetta, että hän ei tykkää hoitaa minua, vaikka varmasti ei tykännyt, kun kiukku purettiin minuun. Olen siis jo aikaisemmin ketjussa kirjoittanut, että luulin, että meidän ongelmamme johtuivat meistä, hänestä ja minusta.

Nyt tajuan, että eivät ne johtuneetkaan, vaan siitä, että äiti ei ollut lapsirakas henkilö, ja ei siinä mitään, tunnollisesti hän minut hoiti, mutta se oli virhe häneltä, ettei hän rehellisesti paljastanut minulle, että syy on hänessä, jolloin en päässyt tarkastelemaan rehellisesti äitiyttä, vaan se näyttäytyi minulle asiana, josta kyllä selviää, jos haluaa. Niin, selviää, jos on tunnekylmä ihminen, jota ei haittaa hoitaa lapsiaan koneellisesti. Minua taas oksettaa, kun en kykene sen parempaan, ja olen huolissani lapsistani. Koska niillä eväillä, joita lapsuuteni antoi on todella vaikea olla haluamani lempeä, rakastava ja toiset itseni edelle asettava vanhempi. Koska en saa siitä mitään.

Mutta saatan sinä hyvänmielen ja onnistumisen tunteen kun laitat lapsesi ennen itseäsi?

Miten niin? Mitä oikein tarkoitat? En koe asiaa niin, koen vain hoitaneeni velvollisuuteni (josta lapsi vielä kiukuttelee). Esim. nukkumaanmeno. Katsoisin paljon mieluummin useimpina iltoina vain töllöä. Sen sijaan en voi, koska pitää saada lapset nukkumaan. Ja sen jälkeen ei voi enää pitää telkkaria niin että kuulisi mitään, koska lapset eivät saa unta. Jos minä en asettaisi lapsia itseni edelle, unen vähyys olisi haitaksi lasten terveydelle.

Mutta miksi saisin tuosta jotenkin erityiset kicksit?

Siis eikö sinulle muka tule ollenkaan onnellinen olo kun esim ostat lapselle jäätelön (siihen menee toki siis sinun rahojasi jotka voisit käyttää itseesi) ja näät miten se lapsi innoissaan hymyilee ja syö sitä jäätelöä? Ajattelet vaan et vittu sinne meni sekin 2e minulta pois..

Eikö joillakin ihmisillä tosiaan ole tällaista antamisen iloa ja empatiaa olemassa jo ennen lapsia O.o vai mikä tämän kommentin pointti oli. Itse velana olen sitä mieltä että äitiys ei tosiaankaan saa olla totaalista epäitsekkyyttä jossa lapsen tarpeet jyrää vanhemman omat tarpeet. Tästä syntyy helposti äiti/isämarttyyri joka voi syyllistää omaa lastaan tai ainakin heittää oman elämänsä lapsen harteille. Tämä siis niille jotka yrittävät kieltää äideiltä negatiivisia tunteita. ohis

Ei ilmeisesti ole. Pointti oli juuri se mikä siinä lukee ja tähän kommenttiin sain jo vastauksen, ei tunne iloa lapsen ilosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Järkyttynyt!! kirjoitti:

Ette ole oikeasti enää tosissanne, lastenne vihaajat!! JÄRKYTTÄVÄÄ luettavaa tämä ketju. Kyllä ihmiskunnan tuho on lähellä ja saakin jo tulla, kun sadat äidit yhteen ääneen, yhdessä ketjussa pokkana selittävät katuvansa lastensa syntymää! Mitä muuta teidän lapsiraukoista voi kasvaa kuin tunnekylmiä rikollisia?? 

Pahin lukemani ketju, ever =( 

ps mutta jos tämän edes jonkun "mut ku MÄ haluun" tyypin herättää tajuamaan, ettei niitä lapsia kannata hankkia vain omaa imagoa pönkittämään, on tästä edes jotain hyötyä. 

Katumus ja viha ovat kaksi aivan eri asiaa.

Näyttää siltä, että ketjussa tuntojaan purkaneet äidit ovat jopa hieman tavallista älykkäämpiä, velvollisuudentuntoisia ja ajattelevaisempia. Monet osaavat erottaa pettymyksen ja katumuksen tunteet lapsistaan - siis eivät syytä lapsiaan tilanteesta taikka vihaa heitä. Monen viesteistä paistaa myöskin pyrkimys hyvään vanhemmuuteen.

Sitten nämä tuomitsijat... Noh, heillä ei näytä olevan sen vertaa kykyä ymmärtää asioita hienovaraisesti tai esimerkiksi kulttuurin ja yhteiskunnan vaikutusta näihin asioihin. Tai sitä, että lapsiaan voi rakastaa vaikka heidän saamistaan katuukin. Heille tulee tarve tuomita Huono Äiti, vaikka tämä ei olisi eläessään tehnyt mitään väärää lapsiaan kohtaan.

He eivät ymmärrä, että avoin keskustelukulttuuri sekä tukee näiden äitien jaksamista että auttaa muita vanhemmuutta pohtivia tekemään parempia päätöksiä oman elämänsä suhteen.

Itse asiassa julkisuudessa tästä asiasta ovat aiemmin puhuneet menestyneet, urasuuntautuneet ja älykkäät naiset. Se kertonee itsessään jo jotain.

Saman olen huomannut omassa ystäväpiirissäni, tällaisista tunteista puhuneet ovat kaikki korkeasti koulutettuja, esim. tutkijota, väitöskirjaa tekeviä ym. Voi tietysti olla sattumaa, mutta ehkä he kokevat lapsiperhearjen älyllisesti liian haasteettomkais tai muuten ovat parempia erittelemään tunteitaan. Toisaalta onhan olemassa tutkimustakin, jonka mukaan ainakin naisilla älykkyysosamäärä korreloi suoraan lasten hankinnan kanssa, eli toisin sanoen, mitä korkeampi ÄO, sitä todennäköisemmin ei hanki lapsia.

Rakastan lastani ja en kadu millään tavalla lapsen hankkimista, mutta en ole kyennyt ottamaan kovin aktiivisen perheenisän roolia. Sanomattakin on varmaan selvää, että meillä menee aika huonosti.

Olen introvertti ja viihdyn paljon omissa ajatuksissani, ei mikään yllätys varmaan että minusta ei ole jatkuvaksi seuramieheksi. Ehkä akateeminen koulutus tuo uskallusta puhua näistä asioista kuten joku mainitsi. Olen myös urasuuntautunut ja aktiivisen isän "hatun" heittäminen kotona on välillä aika haastavaa. Ehkä minun olisi pitänyt tulla isäksi vanhempana.

Pystyn elättämään perheen työlläni ja olen toisaalta aika rauhallinen sekä ahkera. Toivon, että lapsi imisi jotain hyvää minustakin.

Evolutiivisesti tietenkin olisi erinomaisen hyvä jos ihmiset jotka eivät jaksa keskittyä muihin kuin omiin tarpeisiinsa jättäisivät sen lisääntymisen sosiaalisemmille, empatiaan ja jopa altruismiin paremmin kykeneville ihmiselle. Älkää hyvät ihmiset kävelkö vankiloihin jos ne lapset sellaista teille tarkoittavat. Meitä lapsista onnellisia ihmisiäkin onneksi maailmassa on. Ja ne lapsia jo tehneet jotka katuvat, kannattaisiko nyt ottaa lusikka kauniiseen käteen. Jos on ihan mahdotonta elää lasten kanssa kannattaa antaa lapset huostaan/erota ja antaa puolisolle huoltajuus ja jos ne lapset haluaa pitää elämässään keskittyä tekemään siitä omasta JA LASTEN elämästä paras mahdollinen. Tällainen valittaminen ei johda mihinkään, joku vertasi AA:n vertaistukeen, mutta siinäkin yritetään tukea ja mennä kohti muutosta parempaan, ei märehtiä onnettomuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan hauku lapsettomia enkä syyllistä heitä mistään. Minä mietin omaa äitiäni, jolle lapsen hoitaminen ei selvästikään ollut mieluisaa, mutta joka syytti siitä minua, ei äitiyttä sinänsä! Äiti oli eronnut, mutta sönkötti, että olisi halunnut 5 poikaa! (=jalkapallojoukkue). Mutta ei sitten voinut koska ero, muka.

Eli en saanut äidiltä palautetta, että hän ei tykkää hoitaa minua, vaikka varmasti ei tykännyt, kun kiukku purettiin minuun. Olen siis jo aikaisemmin ketjussa kirjoittanut, että luulin, että meidän ongelmamme johtuivat meistä, hänestä ja minusta.

Nyt tajuan, että eivät ne johtuneetkaan, vaan siitä, että äiti ei ollut lapsirakas henkilö, ja ei siinä mitään, tunnollisesti hän minut hoiti, mutta se oli virhe häneltä, ettei hän rehellisesti paljastanut minulle, että syy on hänessä, jolloin en päässyt tarkastelemaan rehellisesti äitiyttä, vaan se näyttäytyi minulle asiana, josta kyllä selviää, jos haluaa. Niin, selviää, jos on tunnekylmä ihminen, jota ei haittaa hoitaa lapsiaan koneellisesti. Minua taas oksettaa, kun en kykene sen parempaan, ja olen huolissani lapsistani. Koska niillä eväillä, joita lapsuuteni antoi on todella vaikea olla haluamani lempeä, rakastava ja toiset itseni edelle asettava vanhempi. Koska en saa siitä mitään.

Mutta saatan sinä hyvänmielen ja onnistumisen tunteen kun laitat lapsesi ennen itseäsi?

Miten niin? Mitä oikein tarkoitat? En koe asiaa niin, koen vain hoitaneeni velvollisuuteni (josta lapsi vielä kiukuttelee). Esim. nukkumaanmeno. Katsoisin paljon mieluummin useimpina iltoina vain töllöä. Sen sijaan en voi, koska pitää saada lapset nukkumaan. Ja sen jälkeen ei voi enää pitää telkkaria niin että kuulisi mitään, koska lapset eivät saa unta. Jos minä en asettaisi lapsia itseni edelle, unen vähyys olisi haitaksi lasten terveydelle.

Mutta miksi saisin tuosta jotenkin erityiset kicksit?

Siis eikö sinulle muka tule ollenkaan onnellinen olo kun esim ostat lapselle jäätelön (siihen menee toki siis sinun rahojasi jotka voisit käyttää itseesi) ja näät miten se lapsi innoissaan hymyilee ja syö sitä jäätelöä? Ajattelet vaan et vittu sinne meni sekin 2e minulta pois..

Eikö joillakin ihmisillä tosiaan ole tällaista antamisen iloa ja empatiaa olemassa jo ennen lapsia O.o vai mikä tämän kommentin pointti oli. Itse velana olen sitä mieltä että äitiys ei tosiaankaan saa olla totaalista epäitsekkyyttä jossa lapsen tarpeet jyrää vanhemman omat tarpeet. Tästä syntyy helposti äiti/isämarttyyri joka voi syyllistää omaa lastaan tai ainakin heittää oman elämänsä lapsen harteille. Tämä siis niille jotka yrittävät kieltää äideiltä negatiivisia tunteita. ohis

Ei ilmeisesti ole. Pointti oli juuri se mikä siinä lukee ja tähän kommenttiin sain jo vastauksen, ei tunne iloa lapsen ilosta.

Kyllä katuva äiti voi tuntea iloa jostain lapseen liittyvästä. Otetaan esimerkki jäätelö.

Tosielämässä tilanne ei ole niin, että mennään jäätelöbaariin ja kaikilla on hauskaa. Oikeasti homma menee monesti niin, että ensin lapset riitelevät kumpi tilaa ensin. Sitten muutaman tönimisen ja kitinän jälkeen päästään tilaamaan. Homma kestää ikuisuuden ja haluttaisiin mielellään se kallein vaihtoehto. Sitten saapuvat annokset. Toinen niistä on hienompi ja sitten alkaa toisen naama vääntymään kun omassa annoksessa ei ollut keksiä. Joudut menemään hakemaan keksin toisellekin. Sitten alkaa syöminen. Ensin maistellaan molempien kulhoista. Hihat tietenkin pyyhkivät sen oman jäätelön, kun kurkoitetaan siihen toisen jätskiin. Sitten pyyhitään niitä hihoja. Pahimmillaan kaatuu juomakin ja housut kastuu. Haet tiskiltä lisää paperia.

Viereisessä pöydässä istuu lapseeton pariskunta, joka seuraa jokaista liikkettäsi ja reaktiotasi. He eivät tee epäselväksi kuinka äänekkäät ja sotkuiset lapset häiritsevät heitä. Heidän silmissä olet huono äiti, jonka olisi pitänyt ymmärtää olemaan tuomatta niitä "pershedelmiä" ihmisten ilmoille. Kuten huomaat he ovat keksineet jo hellyyttävän lempinimen lapsillesi.

Sinulla on hiki ja jäätelön jälkeen lapsillasi on jano, koska hankkimasi juoma kaatui jo alkuminuuteilla. Itse et ole edes koskenut jäätelöösi. Tosin monesti et edes osta sellaista, Et ehtisi kuitenkaan nauttia sen syömisestä.

Tulet ulos baarista, mutta lapsesi eivät ole lopettaneet kitinää. Nyt on vessahädän vuoro.

Pääset ulos ja autoon. Koko kotimatkan kuuntelet heidän riitelyään. Jossain kohdassa yrität ajatella, että missä kohtaa sinun olisi kuulunut nauttia, tuntea sitä iloa kun annat jotain jollekin toiselle?

Aikamoinen keskustelu. Jäin koukkuun.

Minuakin on häirinnyt se, että äiti saa nykyisin olla vain joko väsynyt tai sitten masentunut, jolloin jutellaan neuvolassa, syödään lääkkeitä ja otetaan välillä vähän omaa aikaa ja -simsalabim - myyttinen äitihahmo jaksaa taas jatkaa suorittamista.

Itse en esimerkiksi suostu sanomaan, että minulla olisi ollut "synnytyksen jälkeinen masennus". Elämässä muuttui kaikki ihan totaalisesti eikä suinkaan parempaan suuntaan. Outoahan se olisi, jos ei siihen reagoisi!

Ja voi, miten usein toivoin vauvavuoden aikana, että koko homman voisi peruuttaa! Mutta eihän sitä voinut ääneen sanoa. Koska tämä aihe todella on tabu. Kerran jossain keskustelupalstalla vähän avauduin, niin johan satoi niskaan varoituksia kiintymyssuhteen huonosta kehittymisestä ja kehoituksia mennä neuvolapsykologille, koska "masennukselta kuulostaa".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan hauku lapsettomia enkä syyllistä heitä mistään. Minä mietin omaa äitiäni, jolle lapsen hoitaminen ei selvästikään ollut mieluisaa, mutta joka syytti siitä minua, ei äitiyttä sinänsä! Äiti oli eronnut, mutta sönkötti, että olisi halunnut 5 poikaa! (=jalkapallojoukkue). Mutta ei sitten voinut koska ero, muka.

Eli en saanut äidiltä palautetta, että hän ei tykkää hoitaa minua, vaikka varmasti ei tykännyt, kun kiukku purettiin minuun. Olen siis jo aikaisemmin ketjussa kirjoittanut, että luulin, että meidän ongelmamme johtuivat meistä, hänestä ja minusta.

Nyt tajuan, että eivät ne johtuneetkaan, vaan siitä, että äiti ei ollut lapsirakas henkilö, ja ei siinä mitään, tunnollisesti hän minut hoiti, mutta se oli virhe häneltä, ettei hän rehellisesti paljastanut minulle, että syy on hänessä, jolloin en päässyt tarkastelemaan rehellisesti äitiyttä, vaan se näyttäytyi minulle asiana, josta kyllä selviää, jos haluaa. Niin, selviää, jos on tunnekylmä ihminen, jota ei haittaa hoitaa lapsiaan koneellisesti. Minua taas oksettaa, kun en kykene sen parempaan, ja olen huolissani lapsistani. Koska niillä eväillä, joita lapsuuteni antoi on todella vaikea olla haluamani lempeä, rakastava ja toiset itseni edelle asettava vanhempi. Koska en saa siitä mitään.

Mutta saatan sinä hyvänmielen ja onnistumisen tunteen kun laitat lapsesi ennen itseäsi?

Miten niin? Mitä oikein tarkoitat? En koe asiaa niin, koen vain hoitaneeni velvollisuuteni (josta lapsi vielä kiukuttelee). Esim. nukkumaanmeno. Katsoisin paljon mieluummin useimpina iltoina vain töllöä. Sen sijaan en voi, koska pitää saada lapset nukkumaan. Ja sen jälkeen ei voi enää pitää telkkaria niin että kuulisi mitään, koska lapset eivät saa unta. Jos minä en asettaisi lapsia itseni edelle, unen vähyys olisi haitaksi lasten terveydelle.

Mutta miksi saisin tuosta jotenkin erityiset kicksit?

Siis eikö sinulle muka tule ollenkaan onnellinen olo kun esim ostat lapselle jäätelön (siihen menee toki siis sinun rahojasi jotka voisit käyttää itseesi) ja näät miten se lapsi innoissaan hymyilee ja syö sitä jäätelöä? Ajattelet vaan et vittu sinne meni sekin 2e minulta pois..

Eikö joillakin ihmisillä tosiaan ole tällaista antamisen iloa ja empatiaa olemassa jo ennen lapsia O.o vai mikä tämän kommentin pointti oli. Itse velana olen sitä mieltä että äitiys ei tosiaankaan saa olla totaalista epäitsekkyyttä jossa lapsen tarpeet jyrää vanhemman omat tarpeet. Tästä syntyy helposti äiti/isämarttyyri joka voi syyllistää omaa lastaan tai ainakin heittää oman elämänsä lapsen harteille. Tämä siis niille jotka yrittävät kieltää äideiltä negatiivisia tunteita. ohis

Ei ilmeisesti ole. Pointti oli juuri se mikä siinä lukee ja tähän kommenttiin sain jo vastauksen, ei tunne iloa lapsen ilosta.

Kyllä katuva äiti voi tuntea iloa jostain lapseen liittyvästä. Otetaan esimerkki jäätelö.

Tosielämässä tilanne ei ole niin, että mennään jäätelöbaariin ja kaikilla on hauskaa. Oikeasti homma menee monesti niin, että ensin lapset riitelevät kumpi tilaa ensin. Sitten muutaman tönimisen ja kitinän jälkeen päästään tilaamaan. Homma kestää ikuisuuden ja haluttaisiin mielellään se kallein vaihtoehto. Sitten saapuvat annokset. Toinen niistä on hienompi ja sitten alkaa toisen naama vääntymään kun omassa annoksessa ei ollut keksiä. Joudut menemään hakemaan keksin toisellekin. Sitten alkaa syöminen. Ensin maistellaan molempien kulhoista. Hihat tietenkin pyyhkivät sen oman jäätelön, kun kurkoitetaan siihen toisen jätskiin. Sitten pyyhitään niitä hihoja. Pahimmillaan kaatuu juomakin ja housut kastuu. Haet tiskiltä lisää paperia.

Viereisessä pöydässä istuu lapseeton pariskunta, joka seuraa jokaista liikkettäsi ja reaktiotasi. He eivät tee epäselväksi kuinka äänekkäät ja sotkuiset lapset häiritsevät heitä. Heidän silmissä olet huono äiti, jonka olisi pitänyt ymmärtää olemaan tuomatta niitä "pershedelmiä" ihmisten ilmoille. Kuten huomaat he ovat keksineet jo hellyyttävän lempinimen lapsillesi.

Sinulla on hiki ja jäätelön jälkeen lapsillasi on jano, koska hankkimasi juoma kaatui jo alkuminuuteilla. Itse et ole edes koskenut jäätelöösi. Tosin monesti et edes osta sellaista, Et ehtisi kuitenkaan nauttia sen syömisestä.

Tulet ulos baarista, mutta lapsesi eivät ole lopettaneet kitinää. Nyt on vessahädän vuoro.

Pääset ulos ja autoon. Koko kotimatkan kuuntelet heidän riitelyään. Jossain kohdassa yrität ajatella, että missä kohtaa sinun olisi kuulunut nauttia, tuntea sitä iloa kun annat jotain jollekin toiselle?

En muista kyllä meillä olleen yhtään tuollaista tapausta, ei jäätelön, ei ravintolan eikä minkään muunkaan suhteen. Joskus jommalla kummalla oli kehno päivä, aina saattoi jotain sattua mutta kyllähän noihin voi omalla suhtautumisella vaikuttaa. Huumorilla ja rauhallisuudella pääsee pitkälle - ja kaikesta saa katastrofin, todennäköisesti tuollaiset ihmistyypit myös ilman lapsia. Tää palstan negatiivisuus kyllä jo huvittaa, mikään ei voi onnistua, kaikki paskaa, ja kaikki jonkun muun syy. Kyllä se ilonpilaja ja onnellisuuden este taitaa katsoa sieltä peilistä.