Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?

Vierailija kirjoitti:

Ne lapsettomat jotka lukevat ja kauhistelevat näitä ketjuja: kannattaa muistaa, että viikonloppua av:lla istuvat eivät ole satunnaisotos lapsiperheistä. Suurin osa niistä elämäänsä tyytyväisistä tekee jotain ihan muuta silloin. Kaikkinensa av tuntuu houkuttelevan hyvin negatiivisia ihmisiä keskustelemaan. Mikään suomalainen tutkimus ei minusta ole osoittanut näin paljoa katumista lasten hankkimisen suhteen. Elämä muuttuu, totta kai, ja alkuvaiheen intensiivisyyteen ei monikaan osaa varautua, mutta hyvin harva katuu kokonaan lasten hankkimista. Päätös, jonka tietää koskettavan koko loppuelämää, tuota ei ensimmäisen vuoden valvomiset tai taaperovaiheen mahatautiepidemiat kuitenkaan muuta. Ne ihmiset, jotka ovat hyvin kiinni omassa mukavuudessaan ja tekevät muutkin elämänsä päätökset varoen lisärasituksia, heidän kannattaa todella vakavasti harkita lasten teon väliinjättämistä. Ja ihmiset, kuten täällä yksi yh, joka jo vastenmielisesti kaksi lasta teiniksi kasvatettuaan päättää vielä olla tekemättä aborttia kun vahingossa raskaaksi tulee, heidän kyllä kannattaa katsoa peiliin.

Uih. Ja apua. Olen se kaksi lasta (vastenmielisesti?) teiniksi kasvattanut. On ma aamupäivä ja vapaapäiväni (la töissä). Pienimmän kanssa siivoillaan, kuunnellaan musiikkia ja välillä istutaan sylikkäin ruudun ääressä (lapsi katsoo jotain ohjelmaa, jota sivusilmällä seuraan samalla kun selailen nettiä). Mukavaa yhdessä oloa ilman kiirettä ja pakkoa. Ja kyllä, sunnuntaina tunsin katkeran vihlauksen sielussani kun kuvittelin ihmisten tekevän mukavia juttuja yhdessä ja minä olin kotona (taas), vaikka lauantai oli ollut hyvinkin sosiaalinen päivä... Sitten leivoin toisen teinin kanssa kakun ja toinen teini soitteli musiikkia kaverinsa kanssa (tämä kaveri hengailee lähes joka viikonloppu meillä kun kokee vaikeassa elämäntilanteessa olevansa ainakin tänne meille tervetullut) jne.

Ja kyllä, abortti olisi pitänyt tehdä, mutta vaikeassa elämäntilanteessa kesti yllättävän kauan ennenkuin tajusin olevani raskaana, ja yhdet kuukautisetkin tulivat (vaikkakin niukkoina ja stressi aiheuttaa usein kk välistä jäämisiä minulla). Ultrassa näkyikin sitten järkytyksekseni sikiö, jolla oli sormet ja varpaat ja samanlainen nenä kuin veljellään. En vain pystynyt...

Asiat eivät ole niin hiton mustavalkoisia. Vaikka tajusin liian myöhään äitiyden vetävän minut liian voimavarojeni rajoille, sekä oman tilani sekä ajan menettämisen totaalisuuden, olen silti ottanut äitinäolemisen kunnianarvoisena ja mielenkiintoisena haasteena. Rakastan näitä tyyppejä. Mutta kun tämä on niin totaalista! Voispa olla osa-aikaäiti...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Ensinnäkin, jos vanhempi todella jumittuu siihen katumukseen ja jättää lapsensa heitteille, se on aivan eri asia kuin potea katumusta hiljaa mielessään ja tunnustaa se tänne. Jos ystäväsi on saanut netistä "hyväksynnän" lasten huonolle hoitamiselle, ehkä hän olisi löytänyt sen jostain muualta jos netissä ei aiheesta puhuttaisi..? Ei tämä ole asia, joka on yhtäkkiä keksitty 2010-luvulla; jos luit ketjua aiemmin, siellä puhuttiin lapsensurmien perinteestä Suomessa.

Ja lisäksi, ehkä joillekin tunteessa vellominen ja sen ilmi tuominen on vain osa kasvamisen prosessia - välivaihe ennen eteenpäin siirtymistä? Tämähän pätee ihan mihin tahansa muuhunkin menetykseen, suruun tai ikävään kokemukseen. Ennen asioiden helpottamista pitää käydä pohjalla. Ja jotkut jäävät sinne pohjalle suremaan, mutta ei se tarkoita, että niin kävisi kaikille.

Voi miten minä toivonkaan, että tässä kaikessa on kyse vain asioiden prosessoinnista. Silloinhan se on ihan ok, hyödyllistä ja eheyttävää. Ja kuitenkin pelkään, että negatiivisten tunteiden vatvominen vain vahvistaa negatiivisuutta, samanmielisten toisilleen peukuttelu tekee asiasta normaalia ja hyväksyttävää. Syntyy tämmöinen kuuluisa kupla-ilmiö.

Jos ovat jo teinejä, lähtevät omilleen siis aivan kohta. Eli tavallaanhan pääset jokapäväisestä äitiyestä eroon aivan pian. Tosin ikävää se on, jos sen jälkeen siteet katkeavat kuten näillä feikkiäideillä,jotka ovat voineet teeskennellä täydellisiä äitejä ulkopuolelle niin kauan kuin lapset kotona ja pieniä ja sitten täydellinen välinpitämättömyys - kun oma mies esim kuollut ja lapsi saatettu ulos talosta.

Ei ihme, että suomalaiset tyttäret eivät kovin mielellään perheitä nykyään perusta. Rakkaudettomuudesta on vaikea jakaa eteenpäin.

Alan uskoa vanhoihin rooleihin ja siihen viisauteen, että joko mies tienaa kunnolla ja antaa naisen olla naisen roolissa - kunnioittaen äitiyttä ja naiseutta - vice versa. Jokin mennyt rikki, kun naisen on oletettu kantavan joka osa-alueen menemättä rikki emotionaalisesti - ei ole, mistä jakaa. Ja mies ei koe olevansa tarpeeksi tarpeellinen..

Tai sitten jättää ne lapset hankimatta yksinkertaisesti.

Ehkä vanhoissa ajoissa ja ajatuksissa puolensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Ensinnäkin, jos vanhempi todella jumittuu siihen katumukseen ja jättää lapsensa heitteille, se on aivan eri asia kuin potea katumusta hiljaa mielessään ja tunnustaa se tänne. Jos ystäväsi on saanut netistä "hyväksynnän" lasten huonolle hoitamiselle, ehkä hän olisi löytänyt sen jostain muualta jos netissä ei aiheesta puhuttaisi..? Ei tämä ole asia, joka on yhtäkkiä keksitty 2010-luvulla; jos luit ketjua aiemmin, siellä puhuttiin lapsensurmien perinteestä Suomessa.

Ja lisäksi, ehkä joillekin tunteessa vellominen ja sen ilmi tuominen on vain osa kasvamisen prosessia - välivaihe ennen eteenpäin siirtymistä? Tämähän pätee ihan mihin tahansa muuhunkin menetykseen, suruun tai ikävään kokemukseen. Ennen asioiden helpottamista pitää käydä pohjalla. Ja jotkut jäävät sinne pohjalle suremaan, mutta ei se tarkoita, että niin kävisi kaikille.

Voi miten minä toivonkaan, että tässä kaikessa on kyse vain asioiden prosessoinnista. Silloinhan se on ihan ok, hyödyllistä ja eheyttävää. Ja kuitenkin pelkään, että negatiivisten tunteiden vatvominen vain vahvistaa negatiivisuutta, samanmielisten toisilleen peukuttelu tekee asiasta normaalia ja hyväksyttävää. Syntyy tämmöinen kuuluisa kupla-ilmiö.

Esimerkiksi AA toimii "kuplana". Sitä kutsutaan vertaistueksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

En ole se kenelle vastasit, mutta kerron kuitenkin oman näkökulmani asiaan. 

Olen kanssasi samaa mieltä. Lapsiaan katuvan vanhemman tulisi kantaa vastuunsa ja kasvattaa sekä hoitaa lapset mahdollisimman hyvin, sillä lasten ei tulisi kärsiä vanhempiensa valinnoista. Itse olen yrittänyt vuosien mittaan koittaa nauttia lapsista, olla aidosti tyytyväinen tilanteeseeni ja tehdä parhaani, mutta käytännössä olen onnistunut siinä aika huonosti. En pysty pakottamaan itseäni nauttimaan lapsiperhe-elämästä. Monelle muulle väärälle valinnalle elämässä pystyy tekemään paljon, muuttamaan suuntaa tai tekemään uuden, paremman valinnan, mutta lasten teko on peruuttamatonta. En voi enää valita lapsettomuutta. 

Oletat, että lasten saamista katuvat ovat automaattisesti huonoja vanhempia. Ne ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. On paljon äitejä, jotka eivät kadu lapsiaan, mutta ovat silti huonoja äitejä. Vastaavasti on paljon äitejä, jotka katuvat lapsiaan, mutta ovat hyviä äitejä. Koen itse olevani ihan hyvä äiti, vaikka kadun lasten tekemistä. Oma kakkosluokkalaiseni sanoo minulle joka ilta, että olen maailman paras äiti. Hänkin on minusta maailman paras kakkosluokkalainen ja sen sanonkin hänelle. 

Katuminen on tunne, aivan kuten sanoitkin. Tälle tunteelle en vain mahda mitään. Joskus kadun vähemmän, joskus niin, että ahdistaa ja itkettää. Voin tietysti hetken leikkiä, että lapsiperhe-elämä on juuri sitä, mitä elämältä haluan, mutta yhä uudelleen palaan ajatukseen, että kaikkein mieluiten eläisin toisella tavalla. 

Olet oikeassa, että lapsensa voi pilata miljoonalla tavalla ja katumuksessa rypeminen on niistä vain yksi. En myöskään pidä kaikkia katuvia huonoina äiteinä kuten tuosta yllä olevasta viestistäni korostinkin. Olet selkeästi yksi niistä vastuuntuntoisista, joka antaa vain oman elämänsä mennä hukkaan. Oli katumus kuinka hyväksyttävä tunne tahansa, se ei hyödytä ketään, koska tilanne on mikä on ja ne lapset on maailmassa.

 

Kenenkään ei tarvitse nauttia lapsiajasta koko aikaa ja lasten hankkimista saakin ajoittain katua. Jos siitä tunteesta tulee vallitseva, se estää joko tasapainoisen äitiyden tai oman elämän elämisen. Sinun tilanteessasi näkisin jälkimmäisen vaihtoehdon. Jos sinusta joskus tuntuu siltä, että haluat eroon katumuksestasi niin haluan rohkaista sinua tekemään sitä, mitä sinä elämältäsi haluat. Jos haluat lähteä pidennetyksi viikonlopuksi Barceloonaan niin pidän sinua silti hyvänä äitinä. Jos haluat lukea itsesi diplomi insinööriksi, tavoitella taiteellista uraa tai ihan oikeasti vaikka muuttaa ulkomaille hetkeksi, niin eivät lapset sitä estä. Ei nämä asiat tietenkään helppoja ole järjestää, mutta siinä minä haluan antaa sinulle vauvapalstalla vertaistukea, uskaltaa elää omaa elämää ja muistaa myös haluta niitä omia asioita.

Jos koet, että suurien unelmien tavoittelu on poissuljettua, niin silloin voin pohtia kanssasi sitä, että mitä muuta voisit tehdä. Jos sinä näet lapset ja äitiyden vain osana koko minuuttasi ja elämääsi, on ne rankatkin ajat helpompi kestää ja katumuskin saattaa helpottaa. Yhdenkään lapsen hyvinvointi ei vaadi lapsen kautta elämistä ja hengittämistä vaan kyse on tasapainon löytämisestä, joka on ihan mahdollista. 

Saat kokea katumusta, mutta se tosiaan on vain tunne. Kyse on sinun valinnoista, menneistä ja tulevista ja sinun elämästäsi. Siitä miten sinä haluat sen elää. Anna mennä. Maailma on sun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Miksi oletat, että katumus johtuu itsekkäistä syistä? 

Minusta kysymyksissä ei lue mitään oletuksia itsekkäistä syistä?? 

eilapsianaisillejotkaeioleäitiainesta kirjoitti:

Kyllähän lapset sen kokevat nahoissaan, näyteltyä vanhemmuuden halua tai ei - ennnemin tai myöhemmin, halusiko heidän äitinsä todella olla Äiti isolla äällä vai oliko pelkkä sosiaalinen paine ajautua äidiksi. Varsinkin noin 50-70-luvuilla..

Moni äiti sitten ovat hylänneetkin lapsensa joko emotionaalisesti tai / ja taloudellisesti hyvin varhain  ja ''käskeneet pärjäämään omillaan'' -- koska niin hekin ovat tehneet. Tai vaikka olisivat saaneet pellot perintöinä ym omat äidit lapsien hoitajina - se ei ole se sama generösiteetti siirtynyt omiin lapsiin eteenpäin. Näin siis, mikäli lapset on tehty eli saatu pelkästään sosiaalisen statuksen takia. Usein hyvin nuorenakin, kuten tapoihin on kuulunut. Silloin lapset heti, kun ovat osoittaneet omaa tahtoaan eivätkä ole enää äitysköiden työnneltäviä nukkeja, on nostanut vihaa päässään näissä äideissä, joiden ei olisi lapsia koskaan tullut saada.

Kuinka moni (useinmiten tytär) on itkenyt lohduttomana havaitessaan, että sitä rakkautta ei vain ole - ei ole, mistä ammentaa - koska sitä ei yksinkertaisesti ole olemassa.

On kenties ''muodollista muistamista'', kuten ns hyvän äidin tulee omassa mielessään tehdä - mutta mitään henkilökohtaista kiinnostusta omaan lapseen ei ole olemassa - heti, kun tämä on ''saatu ulos'' talosta. Ja varsinkin silloin, mikäli oma aviomies joko on lähtenyt toisen matkaan (katkeruus) tahi elellään iloisena leskenä (teeskennelty kitkeryys) vieden tuhkatkin pesästä - siis orvoilta itseltään lesken mukavaan elämään.

Nykyajan tyttäret usein tunnistavat itsessään sen tyhjän kolon, että eivät halua siirtää sitä rakkaudettomuutta eteenpäin, mitä kohtasivat omissa äideissään. Ei lämpöä, ei aitoa kiintymystä - onko osittain sitten s e ''naistenliike'' syynä, kun kaikki naiset pakotettiin urille tai olemaan ainakin jossain töissä, joten side lapsiin jäi löyhäksi tai ainakin hyvin pinnalliseksi  - koska se oma palkka ja ura jotenkin ajoi ohitse uuden ainutlaatuisen elämän - kivempi oli työntää lapset muiden hoidettavaksi ja olla ns moderni ''vahva'' nainen.

Hintaa maksetaan nyt, kun jopa miljoona ''lasta'' elää sinkkuina eivätkä halua perheitä saati parisuhteita. Jossain meni vikaan. Ja olisi mielestäni itse asiassa hyvinkin mielenkiintoinen ja mielekäs tutkimisen paikka jossain naistutkimuksen saralla: Emotionaalisesti läsnäolemattomat äidit ja heidän vaikutuksensa seuraavaan sukupolveen olla perustamatta perheitä - varsinkin tosiaan nämä äidit 60-70-luvuilta.

Muutoin erinomainen kirjoitus, mutta olen kyllä täysin eri mieltä siitä, että joku "naistenliike" ja äitien työssäkäynti olisi syypää ongelmiin. Päin vastoin, työelämään osallistuminen voi antaa naiselle sen tärkeän tunteen, että hän on muutakin kuin äiti. En millään jaksa uskoa, että kotiin pakotettu äiti olisi  jotenkin parempi vaihtoehto sen enempää itselleen kuin lapsilleenkaan. Paremminkin juuri toisin päin.

Onko se oikeasti niin vaikeaa hyväksyä, että heitäkin löytyy jotka eivät lapsiaan kadu? Monessa viestissä väännetty jo miten katuminen on "rohkeaa" ja ehkä "emotionaalisesti läsnäolemattomat eivät voi myöntää katumusta" ja "kaikki katuvat lapsiaan".

Veikkaan että asia on kyllä niin, että SUURINOSA ei lapsiaan kadu. Ilman että yrittäisivät olla "täydellisiä äitejä" tai pitäisi valehdella itselleen. Toki arki ja äitiys on joskus ollut raskasta, mutta en kyllä koskaan vaihtaisi osaani tai palauttaisi lapsiani vaikka voisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Juuri näin, kypsän ihmisen kirjoitus joka suhtautuu aikuisesti omiin valintoihinsa. Monet muut täällä ihmeen epäkypsiä. Ensin valitaan jotain, sitten kadutaan ajattelematta tuon vaikutusta muihin. Kivikissaäitejä piisaa tässä maassa...

Kyllä pitäisi 25-35-vuotiaana tietää, mitä haluaa tehdä koko loppuelämänsä, miten reagoi äärimmäisen stressaaviin tilanteisiin, tuleeko puoliso kuolemaan ennen aikojaan tai tuleeko vaikka taloudellisia ongelmia, millaista on tehdä töitä samalla kun lapset roikkuvat jaloissa, millaista on olla kiinni lapsissa 24/7 vaikka ei olisi minkäänlaista kokemusta lapsista...

Päätöksen tekemistä helpottaa erityisesti se, että nettipalstat ovat pullollaan kirjoituksia, joissa vanhemmuus on niin palkitsevaa ja lapset paras asia maailmassa. Ainoastaan hullut tai väsyneet äidit ovat toista mieltä. Kun erotaan ruuhkavuosien keskellä, ei koskaan ole kyse lastenhoidon ja arjen raskaudesta vaan erilleen kasvamisesta ja rakkauden loppumisesta. 

Elämässä sattuu niin paljon enemmän elämää heilauttavia asioita kuin lasten saanti: sairaus, mielenterveyden ongelmat, kuolema jne., ei niihinkään taida elämältä tulla minkäänlaista takuuta ja muutosoikeutta. Epäilenpä, että harvassa on ihmiset jotka eivät ole lapsiperheiden elämää seuraneet ennen kuin omat lapsensa hankkivat, tuo lapsiasia on yksi johon parhaiten kykenee etukäteen varautumaan. Eniten kiinnostaisi tietää mistä kaikesta muusta nämä lapsiinsa kyllästyneet ovat elämässään katkeria.  Kun nyt tajuaisivat, että omalla asenteellaan pilaavat sekä oman, että ympäristön elämää. Adoptio tai lasten sijoitukseen laittaminen on Suomessa ihan laillista, kannattaisiko ihan vakavasti harkita tuota ennen kuin pilaa lastensa elämän?

Minä en ole katkera yhtään mistään, vaikka olen sairastunut vakavasti, eronnut, joutunut sairauden takia luopumaan unelmieni työstä jne. Silti kaduin lapsen saamista paljon. Katumus on nyt hävinnyt, kun naisena tein perinteisen miehisen ratkaisun eron jälkeen, eli lähdin ja jätin lapset exälle. Nyt jaksan olla äiti joka toinen viikonloppu, nyt olen vihdoin jopa kokenut iloa lapsista. Joten vastauksena ketjun aiheeseen: kyllä katumus on helpottanut ajan myötä mutta vain siksi, että saan nykyään olla pelkkä viikonloppuäiti.

Vierailija kirjoitti:

Ja ne jotka eivät kadu tai rasitu ovat usein kiiusaajia tai ihmisiä jotka ulkoistavat tehokkaasti

Herrajumala sentään, mitä minä luin. Ja vielä järkyttävämpää ,että tällainen kommentti on saanut 10 yläpeukutusta! Kyllä te asianomaiset olette pahasti päästänne sekaisin. Täysin sekaisin!

Vierailija kirjoitti:

Jos ovat jo teinejä, lähtevät omilleen siis aivan kohta. Eli tavallaanhan pääset jokapäväisestä äitiyestä eroon aivan pian. Tosin ikävää se on, jos sen jälkeen siteet katkeavat kuten näillä feikkiäideillä,jotka ovat voineet teeskennellä täydellisiä äitejä ulkopuolelle niin kauan kuin lapset kotona ja pieniä ja sitten täydellinen välinpitämättömyys - kun oma mies esim kuollut ja lapsi saatettu ulos talosta.

Ei ihme, että suomalaiset tyttäret eivät kovin mielellään perheitä nykyään perusta. Rakkaudettomuudesta on vaikea jakaa eteenpäin.

Alan uskoa vanhoihin rooleihin ja siihen viisauteen, että joko mies tienaa kunnolla ja antaa naisen olla naisen roolissa - kunnioittaen äitiyttä ja naiseutta - vice versa. Jokin mennyt rikki, kun naisen on oletettu kantavan joka osa-alueen menemättä rikki emotionaalisesti - ei ole, mistä jakaa. Ja mies ei koe olevansa tarpeeksi tarpeellinen..

Tai sitten jättää ne lapset hankimatta yksinkertaisesti.

Ehkä vanhoissa ajoissa ja ajatuksissa puolensa.

Paitsi että noita vanhoja aikoja jolloin äiti voi omistautua vain lapsilleen ei ole ollut oikeastaan ensinkään. Vain varakkailla oli tuohon mahdollisuus ja oikein varakkaat eivät itse lapsiaan hoitaneet.

Kyllä ne lapset ovat enimmäkseen olleet ihan oman onnensa nojassa. Äidin on pitänyt työskennellä pellolla, navetassa, myöhempinä aikoina tehtaassa.

Vierailija kirjoitti:

Jos ovat jo teinejä, lähtevät omilleen siis aivan kohta. Eli tavallaanhan pääset jokapäväisestä äitiyestä eroon aivan pian. Tosin ikävää se on, jos sen jälkeen siteet katkeavat kuten näillä feikkiäideillä,jotka ovat voineet teeskennellä täydellisiä äitejä ulkopuolelle niin kauan kuin lapset kotona ja pieniä ja sitten täydellinen välinpitämättömyys - kun oma mies esim kuollut ja lapsi saatettu ulos talosta.

Ei ihme, että suomalaiset tyttäret eivät kovin mielellään perheitä nykyään perusta. Rakkaudettomuudesta on vaikea jakaa eteenpäin.

Alan uskoa vanhoihin rooleihin ja siihen viisauteen, että joko mies tienaa kunnolla ja antaa naisen olla naisen roolissa - kunnioittaen äitiyttä ja naiseutta - vice versa. Jokin mennyt rikki, kun naisen on oletettu kantavan joka osa-alueen menemättä rikki emotionaalisesti - ei ole, mistä jakaa. Ja mies ei koe olevansa tarpeeksi tarpeellinen..

Tai sitten jättää ne lapset hankimatta yksinkertaisesti.

Ehkä vanhoissa ajoissa ja ajatuksissa puolensa.

Tämä on jo todella paksua! Lapsiaan katuva äiti on äiti siinä missä kuka tahansa muukin äiti. 

Tässä keskustelussa yritetään avata tabua siitä, että lasten saamista voi katua ja että se on yllättävän yleistä. Se ei suoraviivaisesti johda huonoon äitiyteen tai huonoon elämään. Paljon vaarallisempaa on olla myöntämättä itselleen katuvansa lasta ja muuttua sen seurauksena negatiiviseksi ja kyyniseksi elämää kohtaan kuin aidosti ja rehellisesti tunnustaa itselleen tehneensä väärän valinnan ja ottaa siitä vastuu. Asioiden prosessointi voi alkaa vasta, kun ensin on tunnistanut tunteen. 

Lähtisin siitä, että mikään tunne ei ole väärä, ei edes se, että katuu lasten saamista. Se tapa, miten tuon tunteen tuo esiin päivittäisessä arjessa, voi olla väärä. Yritän jatkuvasti muuttaa elämääni siihen suuntaan, että nauttisin enemmän juuri tästä hetkestä ja tästä elämästä. Ja kyllä, myönnän, että lapset voivat jossain määrin huomata katumisesta johtuvan ahdistukseni. Tämä on kipupiste, jonka kanssa yritän elää ja opetella toimimaan oikealla tavalla. Se vain on yllättävän haastavaa ja pitkä, pitkä prosessi. 

Kaiken kaikkiaan meillä eletään normaalia lapsiperhe-elämää. Puhutaan, keskustellaan, sylitellään, pidetään hauskaa, itketään ja nauretaan. Sallin kaikenlaiset tunteet lapsilleni. Yritän sallia itsellenikin sen, että kaduttaa. Olen ihminen, tein virheen, deal it. 

Vierailija kirjoitti:

eilapsianaisillejotkaeioleäitiainesta kirjoitti:

Kyllähän lapset sen kokevat nahoissaan, näyteltyä vanhemmuuden halua tai ei - ennnemin tai myöhemmin, halusiko heidän äitinsä todella olla Äiti isolla äällä vai oliko pelkkä sosiaalinen paine ajautua äidiksi. Varsinkin noin 50-70-luvuilla..

Moni äiti sitten ovat hylänneetkin lapsensa joko emotionaalisesti tai / ja taloudellisesti hyvin varhain  ja ''käskeneet pärjäämään omillaan'' -- koska niin hekin ovat tehneet. Tai vaikka olisivat saaneet pellot perintöinä ym omat äidit lapsien hoitajina - se ei ole se sama generösiteetti siirtynyt omiin lapsiin eteenpäin. Näin siis, mikäli lapset on tehty eli saatu pelkästään sosiaalisen statuksen takia. Usein hyvin nuorenakin, kuten tapoihin on kuulunut. Silloin lapset heti, kun ovat osoittaneet omaa tahtoaan eivätkä ole enää äitysköiden työnneltäviä nukkeja, on nostanut vihaa päässään näissä äideissä, joiden ei olisi lapsia koskaan tullut saada.

Kuinka moni (useinmiten tytär) on itkenyt lohduttomana havaitessaan, että sitä rakkautta ei vain ole - ei ole, mistä ammentaa - koska sitä ei yksinkertaisesti ole olemassa.

On kenties ''muodollista muistamista'', kuten ns hyvän äidin tulee omassa mielessään tehdä - mutta mitään henkilökohtaista kiinnostusta omaan lapseen ei ole olemassa - heti, kun tämä on ''saatu ulos'' talosta. Ja varsinkin silloin, mikäli oma aviomies joko on lähtenyt toisen matkaan (katkeruus) tahi elellään iloisena leskenä (teeskennelty kitkeryys) vieden tuhkatkin pesästä - siis orvoilta itseltään lesken mukavaan elämään.

Nykyajan tyttäret usein tunnistavat itsessään sen tyhjän kolon, että eivät halua siirtää sitä rakkaudettomuutta eteenpäin, mitä kohtasivat omissa äideissään. Ei lämpöä, ei aitoa kiintymystä - onko osittain sitten s e ''naistenliike'' syynä, kun kaikki naiset pakotettiin urille tai olemaan ainakin jossain töissä, joten side lapsiin jäi löyhäksi tai ainakin hyvin pinnalliseksi  - koska se oma palkka ja ura jotenkin ajoi ohitse uuden ainutlaatuisen elämän - kivempi oli työntää lapset muiden hoidettavaksi ja olla ns moderni ''vahva'' nainen.

Hintaa maksetaan nyt, kun jopa miljoona ''lasta'' elää sinkkuina eivätkä halua perheitä saati parisuhteita. Jossain meni vikaan. Ja olisi mielestäni itse asiassa hyvinkin mielenkiintoinen ja mielekäs tutkimisen paikka jossain naistutkimuksen saralla: Emotionaalisesti läsnäolemattomat äidit ja heidän vaikutuksensa seuraavaan sukupolveen olla perustamatta perheitä - varsinkin tosiaan nämä äidit 60-70-luvuilta.

Muutoin erinomainen kirjoitus, mutta olen kyllä täysin eri mieltä siitä, että joku "naistenliike" ja äitien työssäkäynti olisi syypää ongelmiin. Päin vastoin, työelämään osallistuminen voi antaa naiselle sen tärkeän tunteen, että hän on muutakin kuin äiti. En millään jaksa uskoa, että kotiin pakotettu äiti olisi  jotenkin parempi vaihtoehto sen enempää itselleen kuin lapsilleenkaan. Paremminkin juuri toisin päin.

Ehkä pitäisi olla enemmänkin sallittua ja keskusteltua se monenlainen tapa olla äitinä - että kotona hoitavat ja nimenomaan ei uraa toivovat äidit nähtäisiin ainakin yhtä arvokkaina, kuin he - jtka nimenomaan haluavat suunnistaa kodin ulkopuolelle. Molemmissa varmasti hetkensä - mutta esim enemmän vaihtoehtoja ns  normaaliudelle olisi tervetullutta - tai se, että mahdollistettaisiin enemmän niitä vaikka parin tunnin duuneja kodin ulkopuolella - virkistäytymistä muiden aikuisten parissa.

Suomessa ja vain suomessa myös on tämä että äidin tai naisen on hoidettava. Muualla hyvin.pieniä vsuvoja hoidetaan puoliksi niin että molemmat lyhentävät työaikaa.

Jos itse mietin että olisin vauva, niin mieluummin asuisin kotona ja vanhempani palkkaisivat rehellisedti hoitajan, vaikka vastasyntyneelle, jos he sillä tavalla nauttisivat elämästään. Itse hoitaisivat illalla.

Jos vaihtoehto olisi minun abortointi tai minun sijoittaminen vieraalle ihmiselle eli kokonaan hylkääminen tai minun "kotihoito" vaikka niin että äiti ja isä nostavat vuoden vanhana vaikka ajotielle riekkumaan muiden kanssa kuten vain suomessa ja ehkä kehitysmaissa voidaan hoitaa.

Esim keski-euroopassa ei ole haittaa pienten vauvojen hoito vieraalla.

Mutta myös pitäisi valistaa että välttämättö tai todennäköisesti ei vanhemmuus ole oikeastaan kenenkään juttu.

Jotenkin hirveän mustavalkoisia nämä äiti- ja perhekuvat täällä. Täydellinen, onnellinen äitiys johon kuuluu totaaliomistautuminen lapsille, kotiäitiyden auvoa instakuvineen ja fb-päivityksineen. Tai sitten lapsien katuminen, vievät ja pilaavat koko elämäni. Kun itse odotin esikoista MLL kampanjoi riittävän hyvän äitiyden puolesta. Tuo ajatus oli helppo ostaa, se sopi hyvin omaan, jo aikuiseen elämään lisäksi. Tuolla periaatteella hoidin lapseni, syötin, paijasin ja lohdutin. Mutten koskaan kokenut heidän vievän minulta minun elämääni, toivat paljon tullessaan. Se muu elämä, työura, harrastukset ja ystävät, säilyivät mukana. Lasten kanssa pystyi matkustamaan jo heidän vauva-akanaan, kouluaikana asuttiin välillä ulkomailla jne. Nyt kun lapset ovat jo täysi-ikäisiä tuo syvä kiintymyssuhde jatkuu vaikka ovat jo kotoa omilleen muuttaneet, soitellaan ja tavataan usein, kertovat vieläkin parisuhde- ja opiskeluhuolensa, me autamme taloudellisesti ja tulemme kantamaan muuttokuormia. Ja kun katselee noiden viisikymppisten ystävien elämiä, niin aika monet muut jutut kuin lasten teko sitä elämänkulkua on eniten määrittänyt, koulutus ja rohkeus tarttua haasteisiin paljon enemmän. Vähän epäreilua minusta laittaa tyytymättömyyttään omasta elämästä lastensa syyksi jos ei oma rohkeus eikä oma tasapainoisuus ole riittänyt onnellisempaa elämää itselleen saada. Tuossa yksi amerikkalainen äiti (? se lainaus) valitti lastaan rasittavaksi ja tyytymättömäksi, kannattaisikohan kuitenkin katsoa peiliin löytyisikö se tyytymätön ja rasittava ihminen jostain lähempää?

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvä että saa purkaa tuntojaan mutta vaikka en pidä itseäni ollenkaan tunneälykkäänä niin eikö tämän todellisuuden näe jokainen aivan selvästi. Että.lähes kaikki katuvat lapsiaan.

Olet todella pihalla. Tähän ketjuun osallistuneet = lähes kaikki????? Tuliko mieleen, että tässä tietty vertaisryhmä purkaa tuntojaan - ei koko maan väestö? Sama kuin menisit vaikka AA-kerhoon ja sitten toteaisit, että lähes kaikilla on alkoholiongelma!

Muutama asia, suomessa äidin pitäisi hoitaa isojakin, yli 1v

Ei näin ole muualla. Hoidossa ovat

Lisäksi psykologit jotka lehtiin kirjoittavat ovat vieraantuneita elämästä tai lapsettomia. Lapsilta ei vaadita mitään, muiden huomioon ottamista. Vain äideiltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Ensinnäkin, jos vanhempi todella jumittuu siihen katumukseen ja jättää lapsensa heitteille, se on aivan eri asia kuin potea katumusta hiljaa mielessään ja tunnustaa se tänne. Jos ystäväsi on saanut netistä "hyväksynnän" lasten huonolle hoitamiselle, ehkä hän olisi löytänyt sen jostain muualta jos netissä ei aiheesta puhuttaisi..? Ei tämä ole asia, joka on yhtäkkiä keksitty 2010-luvulla; jos luit ketjua aiemmin, siellä puhuttiin lapsensurmien perinteestä Suomessa.

Ja lisäksi, ehkä joillekin tunteessa vellominen ja sen ilmi tuominen on vain osa kasvamisen prosessia - välivaihe ennen eteenpäin siirtymistä? Tämähän pätee ihan mihin tahansa muuhunkin menetykseen, suruun tai ikävään kokemukseen. Ennen asioiden helpottamista pitää käydä pohjalla. Ja jotkut jäävät sinne pohjalle suremaan, mutta ei se tarkoita, että niin kävisi kaikille.

Voi miten minä toivonkaan, että tässä kaikessa on kyse vain asioiden prosessoinnista. Silloinhan se on ihan ok, hyödyllistä ja eheyttävää. Ja kuitenkin pelkään, että negatiivisten tunteiden vatvominen vain vahvistaa negatiivisuutta, samanmielisten toisilleen peukuttelu tekee asiasta normaalia ja hyväksyttävää. Syntyy tämmöinen kuuluisa kupla-ilmiö.

Se, että myöntää Internetin keskustelupalstalla negatiivisen tunteen olemassaolon, ei tarkoita sitä, että se määrittäisi elämää tai että siinä velloisi arjessa. Se on vain tunne muiden joukossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Juuri näin, kypsän ihmisen kirjoitus joka suhtautuu aikuisesti omiin valintoihinsa. Monet muut täällä ihmeen epäkypsiä. Ensin valitaan jotain, sitten kadutaan ajattelematta tuon vaikutusta muihin. Kivikissaäitejä piisaa tässä maassa...

Kyllä pitäisi 25-35-vuotiaana tietää, mitä haluaa tehdä koko loppuelämänsä, miten reagoi äärimmäisen stressaaviin tilanteisiin, tuleeko puoliso kuolemaan ennen aikojaan tai tuleeko vaikka taloudellisia ongelmia, millaista on tehdä töitä samalla kun lapset roikkuvat jaloissa, millaista on olla kiinni lapsissa 24/7 vaikka ei olisi minkäänlaista kokemusta lapsista...

Päätöksen tekemistä helpottaa erityisesti se, että nettipalstat ovat pullollaan kirjoituksia, joissa vanhemmuus on niin palkitsevaa ja lapset paras asia maailmassa. Ainoastaan hullut tai väsyneet äidit ovat toista mieltä. Kun erotaan ruuhkavuosien keskellä, ei koskaan ole kyse lastenhoidon ja arjen raskaudesta vaan erilleen kasvamisesta ja rakkauden loppumisesta. 

Elämässä sattuu niin paljon enemmän elämää heilauttavia asioita kuin lasten saanti: sairaus, mielenterveyden ongelmat, kuolema jne., ei niihinkään taida elämältä tulla minkäänlaista takuuta ja muutosoikeutta. Epäilenpä, että harvassa on ihmiset jotka eivät ole lapsiperheiden elämää seuraneet ennen kuin omat lapsensa hankkivat, tuo lapsiasia on yksi johon parhaiten kykenee etukäteen varautumaan. Eniten kiinnostaisi tietää mistä kaikesta muusta nämä lapsiinsa kyllästyneet ovat elämässään katkeria.  Kun nyt tajuaisivat, että omalla asenteellaan pilaavat sekä oman, että ympäristön elämää. Adoptio tai lasten sijoitukseen laittaminen on Suomessa ihan laillista, kannattaisiko ihan vakavasti harkita tuota ennen kuin pilaa lastensa elämän?

Minä en ole katkera yhtään mistään, vaikka olen sairastunut vakavasti, eronnut, joutunut sairauden takia luopumaan unelmieni työstä jne. Silti kaduin lapsen saamista paljon. Katumus on nyt hävinnyt, kun naisena tein perinteisen miehisen ratkaisun eron jälkeen, eli lähdin ja jätin lapset exälle. Nyt jaksan olla äiti joka toinen viikonloppu, nyt olen vihdoin jopa kokenut iloa lapsista. Joten vastauksena ketjun aiheeseen: kyllä katumus on helpottanut ajan myötä mutta vain siksi, että saan nykyään olla pelkkä viikonloppuäiti.

Mutta tämähän on juuri sitä, että tekee asialle jotain. Teit ratkaisun, joka vaikuttaa sekä omaan että lastesi hyvinvointiin. Jos hienosti tiedostit sen, ettet ollut lapsillesi hyväksi kokonaisvaltaisesti niin teit ratkaisun. Hyvä niin. On okei katua joskus niin kovin, että lapsilla ei ole hyvä olla äidin kanssa. Silloin on vain pystyttävä kantamaan vastuu siitä, että ne lapset jokatapauksessa on maailmassa ja ryhdyttävä vaikka viikonloppuäidiksi. Se katumus kun itsessään ei tosiaan hyödytä ketään.

Vierailija kirjoitti:

Muutama asia, suomessa äidin pitäisi hoitaa isojakin, yli 1v

Ei näin ole muualla. Hoidossa ovat

Lisäksi psykologit jotka lehtiin kirjoittavat ovat vieraantuneita elämästä tai lapsettomia. Lapsilta ei vaadita mitään, muiden huomioon ottamista. Vain äideiltä.

Voisiko se ettei lapsilta vaadita samoja asioita kuin aikuisilta, johtua siitä että lapsella ei ole samoja valmiuksia kuin aikuisella? Lapsi vasta opettelee tunteidensäätelyä,muiden huomioon ottamista jne.ja pääasiassa oppii vanhemman esimerkin kautta. Ei ole lapsen tehtävä kannatella äidin tunteita ja yrittää ymmärtää kun äidillä on nyt niin raskasta ja elämä meni pilalle lasten myötä.