Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?
18.02.2017 |
Millaista elämäsi on nyt?
Muutenkin kokemukset aiheesta kiinnostavat, joten sana on vapaa.
Kommentit (782)
Vierailija kirjoitti:
Miten te miellätte katumisen? Kun itse ajattelen, että jos katuu lapsiaan niin toiveenahan on ettei niitä olisikaan. Siis olisiko elämänne parempaa, jos vaikka jäisivät auton alle?
Ihan aidosti kysyn, kun mietin miten miellätte katumisen.
Jos vastauksenne on, että ei, olisi kamalaa jos lapsi kuolisi, niin mitä te silloin hänen olemassaolossanne kadutte tällä hetkellä? Mitä jää jäljelle mitä katua?
Olen se ketjuun kirjoittanut aikuisen lapsen äiti. Minun katumiseni liittyy äitiyden myötä syntyneisiin negatiivisiin tunteisiin - juuri siihen riittämättömyyteeen ja syyllisyyteen, josta joku aiempi kirjoitti. En tiennyt etukäteen, kuinka yllättävän tuskallista vanhemmuus lopulta olisi; kuinka usein on huolissaan jostakin, kuinka usein on huono omatunto jostakin, jonka olisi voinut tehdä eri lailla tai paremmin, tai kuinka usein täytyy luopua jostakin, esim. siitä lapsesta ja hänen suojelemisestaan pahalta maailmalta. Huono omatunto hälvenee, kun näkee, että toisella menee omassa elämässään hyvin, mutta se huoli on ilmeisesti ikuista ja se onkin se juttu, jossa riittää vielä työstettävää. Näin jälkeenpäin ajatellen en ole lainkaan varma, olisinko valinnut äitiyden, jos olisin tiennyt etukäteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.
Lapsi on ihminen, hänellä on samat ihmisoikeudet kuin sinullakin. Velvollisuutesi on antaa hänelle YK:n lastenoikeuksien julistuksessa luetellut asiat - ellet pysty tai halua, löytyy kyllä niitä, jotka haluavat.
Et sinä todellakaan voi "katua", sitä, että joku toinen ihminen on olemassa.
Mahdollisuutesi katumiseen tämän ihmisen kohdalla menivät umpeen kauan sitten.
Vierailija kirjoitti:
Miten te miellätte katumisen? Kun itse ajattelen, että jos katuu lapsiaan niin toiveenahan on ettei niitä olisikaan. Siis olisiko elämänne parempaa, jos vaikka jäisivät auton alle?
Ihan aidosti kysyn, kun mietin miten miellätte katumisen.
Jos vastauksenne on, että ei, olisi kamalaa jos lapsi kuolisi, niin mitä te silloin hänen olemassaolossanne kadutte tällä hetkellä? Mitä jää jäljelle mitä katua?
Kadun, että luulin lasten tekevän minut onnelliseksi, tai perhe-elämän. Tai ei sellaista, mitä ei tiennyt tavallaan voi katua, mutta minähän sen päätöksen kuitenkin tein, niillä tiedoilla, ja se saattaa aiheuttaa yhtä surullisen elämän lapsillenikin, kuin omanikin on ollut. Se kaduttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kylläpä on tullut harvinaisen selväksi, ettei omien lasten katumisesta puhuminen on tabu.
Ei voida uskoa, ei haluta kuulla, olevinaan sairasta, milloin mitenkin reagoidaan, jos joku edes vihjaisee siihen suuntaan.
Monet äidit ovat onnettomia ja nämä äidit kyllä tietävät tasan tarkkaan syyn siihen. Mutta sitä syytä ei vaan saisi sanoa. Pitäisi ymmärtää ainakin pitää suu kiinni, jos ei osaa valehdella asiasta.
Kyllä nämä äidit voivat olla hiljaa, muttei se poista tunnetta heidän sisällään. Eikä se, että kaiken huonon jälkeen syyllistetään, jopa ne tunteetkin, paranna tilannetta yhtään.Ajatus, että lapsi voisi teollaan aiheuttaa pahaa oloa vanhemmilleen, on toisista aivan mahdoton. Jos jos jostain syystä niin kävisi, niin alkusyy on kuitenkin vanhemmissa. Monet aikuisetkin hellivät tätä omaa lapsi asemaansa vanhempiensa kuolemaan asti. Heissä itsessään ei voi olla vikaa ja jos on, niin sekin on äidin vika. Voi olla tutkimuksia teinienaivoista tai uhmaiästä, mutta mitään mitä lapsi tekee ei voisi tai saisi aiheuttaa tuskaa, pahaa oloa tai pettymystä vanhemmissa, puhumatta katumusta, heidän hankkimisestaan. Koska he ovat lapsia ja viattomia, vaikka sitten poliisi heidät toisi kotiin missä kunnossa tahansa, minkä tahansa teon jälkeen.
He tuovat aina vanhemmilleen vain iloa ja onnea? Mutta ei, ei saa katua, pitää iloita, vaikka kenen tahansa muun lapsen tai aikuisen samojen tekojen jälkeen ei enää edes tervehtisi henkilöä.
Täälläkin on ketjua, kun ei kestetä edes naapurin yöllistä suihkua. Monet äidit ottaisivat ilomielin tuon vaihtoehdon, jos nuo kaikki huonot jutut lapsissa, otettaisiin pois.Siis sinäkö syytät lapsia siitä, että vanhempi katuu äitiyttä? Hyi saatana. Olen tähän ketjuun kirjoittanut katuva äiti, mutta jos minun lapseni eivät ole aikuisina onnellisia, se on tasan varmasti MINUN SYYNI. Parasta alkaa sinunkin totutella siihen, jos lapsia sinulla on.
Hyi saatana vaan itsellesi. Totta sinun syysi, jos lapsesi eivät aikuisina ole onnellisia. Elä vaan sen syyllisyytesi kanssa loppuelämäsi, koska tulee olemaan päiviä, jolloin he eivät ole onnellisia ja se on sinun vikasi! Paras tottua siihen!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä syyllistä lapsiani valinnoistani, vaan ihan itseäni. Terv. Eräs ketjuun osallistunut
Ja mitä se syyllistäminen auttaa? Kertokaa, millä tavoin teitä auttaa se, että vellotte omassa todellisessa tai kuvitellussa "huonoudessanne"? Eikö olisi parempi vaan ottaa se lusikka kauniiseen käteen ja tehdä tästä elämästä niin oman näköistä kuin mahdollista, just nyt heti tänään. Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan ku Ellun kanat. Lapsi tarvitsee ruokaa ja hoivaa, mutta ei sitä, että kaikki uhrataan jollekin kuvitellulle Pyhän Äitiyden Alttarille, joka on täynnä todellisia, mutta enimmäkseen ihan kuviteltuja, vaatimuksia siitä, miten äitiys pitäisi suorittaa!
No ei siitä saa, vaikka miten yrittäisin. Tiedän liikaa pahasta olosta, jota ei aikuisille joko näytetä, tai jonka he kieltävät voidakseni olla mitenkään levollinen. Mua inhottaa ne ketjut missä itsensä hyväksi tunteva vanhempi paheksuu lapsensa masennusoireilua - tulee niin oma äiti mieleen. Silti ei se oman lapsen mahdollisen masennuksen vastaanottaminen ole takuulla yhtään sen miellyttävämpää. Ja jos en auta lapsia (1. ja 3.lk) kouluasioissa (katso perään) ja se haittaa heidän koulunkäyntiään niin sekin on minun vikani sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.
Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?
Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.
Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.
Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.
Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.
Emme elä kuplassa kahdestaan.
Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.
No, itke itsesi uneen.
Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..
Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen.
Lakkaa suorittamasta äitiyttä.
Ja lennä Nykkiin? Lähde Kiinaan? Muutu itsekkääksi? Ala ituhipiksi? Entäs ne lapset?
Ei. Vaan ota rennommin. Ja avaa silmät mahdollisuuksille: sanoit myöhemmässä kommentissa mm. että "Luistelemaan menin, koska pyrin näyttämään mallia lapsille, että on hyvä liikkua ja ulkoilla" - no jos mielestäsi on hyvä liikkua ja ulkoilla, niin silloinhan sait samalla tilaisuuden liikkua ja ulkoilla itsekin! Keittiönsiivouksessa sait apua tyttäreltäsi, ja keittiöhän pitää muutenkin siivota - edelleenkään en ymmärrä, mikä siinä oli se vaikeus. Ja että sinulla ei ollut parempaakaan tekemistä kuin leikkiä rosvoa ja poliisia - niin mitä siis olisit tehnyt ilman lastasi, jos sinulla ei kerran ollut parempaa tekemistä? Kaikki nuo lainaukset ovat omasta kommentistasi nro 60, joten en käsitä, mitä valittamista sinulla ihan oikeasti on. Mitä minä nyt en ole ymmärtänyt?
En kirjoittanut edellistä kommenttia, johon vastasit lainaamalla minua. Olen kirjoittanut tähän ketjuun aiemmin kaksi kommenttia, joista jälkimmäinen on nro 60.
Olen vahvasti sitä mieltä, että lasten kanssa voi tehdä teoriassa kaikkea, mitä ilman lapsiakin. Käytännössä ei, koska esim meillä ainakin tulee taloudellinen tilanne ja tukiverkon puute vastaan. En voisi lähteä Nykkiin lasten kanssa, vaikka en siis itse ollut se, joka siitä alunperin puhui.
Minun piti siivota keittiö, koska minulla on lapsia, joille piti tehdä ruokaa. Ilman lapsia tuskin tekisin juuri koskaan ruokaa kotona. Minulla ei ollut parempaa tekemistä kuin leikkiä poliisia ja rosvoja, koska en juuri sillä hetkellä voinut jättää lapsia ja lähteä esim ostoksille, elokuviin, teatteriin tai salille, jonne menemisen olisin aidosti valinnut omasta vapaasta tahdostani JOS en olisi sattunut valitsemaan aikanaan väärin tekemällä lapset. Luistelu on inhokki urheilulajini eli en nyt siitä erityisemmin nauttinut.
Vaikka kadun lapsiani, haluan olla heille hyvä äiti ja silloin koen, että minun on pakko tehdä asioita, joita en oikeasti haluaisi vapaa-ajallani tehdä. Näitä ovat esim ruuanlaitto, luistelu, pyöräily, lasten harrastuskuljetukset, lasten harrastusesitysten katsominen, saman kirjan lukeminen 100:nnen kerran jne. Vaikka tein väärän valinnan hankkiessani lapset, nyt ei auta itkut markkinoilla, vaan on yritettävä olla riittävän hyvä äiti. Ja korostan edelleen, etten todellakaan ole mikään suorittaja tai aina hyväntuulinen tai tee mitenkään erityisen paljon juttuja lasten kanssa. Jonkin verran niitä juttuja on mielestäni vain tehtävä, sillä en halua lasten kärsivän valinnoistani.
Miksi lasten katumisesta ei voisi puhua ääneen toisille äideille? Miksi ei voi sanoa, että syvällä sisimmässäni kadun lasten tekemistä. Se ei vähennä rakkautta heitä kohtaan vaan on ihan puhtaasti vain realistista analysointia omasta elämästäni. Lapseni ovat minulle tärkeitä ja rakkaita. Meillä on paljon hyviä hetkiä. Enkä välttämättä koe, että olisin onnellisempi ilman lapsia vaan enemminkin niin, että eläisin enemmän itseni näköistä elämää.
Minusta sinä kuulostat hyvältä äidiltä. Sinun elämäsi on tässä ja nyt, jos elämäsi ei ole itsesi näköistä juuri nyt, se tuskin on lapsistasi kiinni. Miksi vaivata päätään ajattelemalla millainen olisit jos ei lapsia, kun tässä todellisuudessa sinulla on lapsia ja se on sinun tämänhetkisen elämän sinunnäköistä elämää. Tässä hetkessä sinä olet sellainen, joka tekee kotona ruokaa ja kotona kokkaileva vanhempi kuvastaa sinua vallan kauniisti. Sinä olet tämä hetki. Nauti.
Et sinä lapsiasi kadu, sinulla vain kestää hetki, ennenkuin suostut näkemään itsesi sellaisena kuin olet.
Lapsianne katuvat,kadutteko muutenkin asioita ja mietitte menneisyyttä? Jossitteletteko että jos olisi sitä ja ei olisi tätä niin olisin ehkä sitä? Mitä järkeä siinä on? Minusta vaan tuntuu että nämä lapsiaan katuvat on jääneet jonnekkin haavekuviin siitä millainen ihminen HALUAISI olla ja koska rohkeus puuttuu toteuttaa itseään,siitä syytetään lapsia.
Juu, se on totta että jos olet hankkinut lapsia,et voi elää täysin riippumatonta elämää,muuttaa yhtäkkiä New Yorkiin ja vaihtaa koko elinpiiriäsi lennosta. Mitä sitten? Minäkään en pääse Beyoncén taustatanssijaksi mutta en kuluta aikaani jossittelemalla että olisinko päässyt jos sitä ja tätä ja miettimällä että ketä tästä voisin syyttää ja mitä pitäisi katua.
Se tunne että olisit onnellisempi ilman lapsia,on vain tunne. Et voi sitä tietää. Yhtä hyvin voisit olla samanlainen ruikuttaja vaikka lapsia ei olisi.
Mikä siinä on niin vaikeaa hyväksyä se mikä on,mitä valintoja on tehnyt ja tehdä parhaansa tehdäkseen elämästä hyvää? Aika moneen asiaan voit vaikuttaa, mm.ajatuksiisi ja asenteisiisi. Ei ole mikään pakko kuskata lapsia harrastuksiin,hillua jatkuvasti luistelukentällä ja suorittamalla suorittaa. Silti voi olla hyvä äiti ja lapset onnellisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä syyllistä lapsiani valinnoistani, vaan ihan itseäni. Terv. Eräs ketjuun osallistunut
Ja mitä se syyllistäminen auttaa? Kertokaa, millä tavoin teitä auttaa se, että vellotte omassa todellisessa tai kuvitellussa "huonoudessanne"? Eikö olisi parempi vaan ottaa se lusikka kauniiseen käteen ja tehdä tästä elämästä niin oman näköistä kuin mahdollista, just nyt heti tänään. Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan ku Ellun kanat. Lapsi tarvitsee ruokaa ja hoivaa, mutta ei sitä, että kaikki uhrataan jollekin kuvitellulle Pyhän Äitiyden Alttarille, joka on täynnä todellisia, mutta enimmäkseen ihan kuviteltuja, vaatimuksia siitä, miten äitiys pitäisi suorittaa!
Sulla menee nyt puurot ja vellit sekaisin totaalisesti. Katuminen on tunne, joka ei välttämättä näy ulospäin mitenkään. Katuminen ei tarkoita sitä ettei äiti keitä puuroa aamulla tai kuskaa lapsia harrastuksiin. Kun on lapsia, niin se tarkoittaa monesti sitä, ettei siitä elämästä juuri siksi voi tehdä oman näköistä, vaan on mentävä muiden ehdoilla lähes kokoajaan. Ja kun ne muiden ehdot ovat jo niin ristiriidassa niiden omien toiveiden tai hyvän elämän kanssa, niin helposti alkaa katumaan sitä miksi alkujaan edes lähti koko hommaan.
Monella täällä on aivan vääristynyt kuva siitä mistä katuva äiti tuntee huonoa oloa. Milloin ehdotetaan syyksi, että toista kaduttaa, kun ei pääse baariin tai koska on itsekäs. Koska yrittää liikaa, suorittaa jne.
Monen syy on ihan yksinkertainen. Elämä niiden lasten kanssa on vaan niin raskasta. Voi johtua sairauksista, omista voimavaroista, köyhyydestä, jne. jne.
Ihminen jonka elämä on helppoa, ei voi ymmärtää mitä se on oikeasti, kun se on raskasta ja kun kaikki on niin hiton vaikeaa. Kun elämä oikeasti tuntuu painajaiselta.
Helppoa se on huudella sieltä norsunluutornista, kunka pitäisi vaan osata arvostaa ja nauttia, jollekin vaikka vaikeasti autistiselle lapsen äidille, että kyllä minunkin lapsilla on ollut korvatulehdus ja kerran jätettiin kutsumatta synttäreillekin.
Vierailija kirjoitti:
Lapsianne katuvat,kadutteko muutenkin asioita ja mietitte menneisyyttä? Jossitteletteko että jos olisi sitä ja ei olisi tätä niin olisin ehkä sitä? Mitä järkeä siinä on? Minusta vaan tuntuu että nämä lapsiaan katuvat on jääneet jonnekkin haavekuviin siitä millainen ihminen HALUAISI olla ja koska rohkeus puuttuu toteuttaa itseään,siitä syytetään lapsia.
Juu, se on totta että jos olet hankkinut lapsia,et voi elää täysin riippumatonta elämää,muuttaa yhtäkkiä New Yorkiin ja vaihtaa koko elinpiiriäsi lennosta. Mitä sitten? Minäkään en pääse Beyoncén taustatanssijaksi mutta en kuluta aikaani jossittelemalla että olisinko päässyt jos sitä ja tätä ja miettimällä että ketä tästä voisin syyttää ja mitä pitäisi katua.Se tunne että olisit onnellisempi ilman lapsia,on vain tunne. Et voi sitä tietää. Yhtä hyvin voisit olla samanlainen ruikuttaja vaikka lapsia ei olisi.
Mikä siinä on niin vaikeaa hyväksyä se mikä on,mitä valintoja on tehnyt ja tehdä parhaansa tehdäkseen elämästä hyvää? Aika moneen asiaan voit vaikuttaa, mm.ajatuksiisi ja asenteisiisi. Ei ole mikään pakko kuskata lapsia harrastuksiin,hillua jatkuvasti luistelukentällä ja suorittamalla suorittaa. Silti voi olla hyvä äiti ja lapset onnellisia.
En voi sanoa sitä ennen katuneeni mitään asioita, koska asioita voi muuttaa paljon helpommin kun ei ole lapsia eikä tarvitse myöskään miettiä, miten mikäkin vaikuttaa muihin.
Lasten jälkeen ei ole rahkeita tai vapautta tehdä asioita. Arki on minusta täyttä paskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsianne katuvat,kadutteko muutenkin asioita ja mietitte menneisyyttä? Jossitteletteko että jos olisi sitä ja ei olisi tätä niin olisin ehkä sitä? Mitä järkeä siinä on? Minusta vaan tuntuu että nämä lapsiaan katuvat on jääneet jonnekkin haavekuviin siitä millainen ihminen HALUAISI olla ja koska rohkeus puuttuu toteuttaa itseään,siitä syytetään lapsia.
Juu, se on totta että jos olet hankkinut lapsia,et voi elää täysin riippumatonta elämää,muuttaa yhtäkkiä New Yorkiin ja vaihtaa koko elinpiiriäsi lennosta. Mitä sitten? Minäkään en pääse Beyoncén taustatanssijaksi mutta en kuluta aikaani jossittelemalla että olisinko päässyt jos sitä ja tätä ja miettimällä että ketä tästä voisin syyttää ja mitä pitäisi katua.Se tunne että olisit onnellisempi ilman lapsia,on vain tunne. Et voi sitä tietää. Yhtä hyvin voisit olla samanlainen ruikuttaja vaikka lapsia ei olisi.
Mikä siinä on niin vaikeaa hyväksyä se mikä on,mitä valintoja on tehnyt ja tehdä parhaansa tehdäkseen elämästä hyvää? Aika moneen asiaan voit vaikuttaa, mm.ajatuksiisi ja asenteisiisi. Ei ole mikään pakko kuskata lapsia harrastuksiin,hillua jatkuvasti luistelukentällä ja suorittamalla suorittaa. Silti voi olla hyvä äiti ja lapset onnellisia.
Ja mitä tulee ihan älyttömiin haaveisiin tyyliin taustatanssija, niin lapsettomana niiden toteutumisen puutetta voi kompensoida jollain muulla mukavalla, lasten kanssa on laitettava ruokaa ja pakattava koulureppua, pyykättävä ja selviteltävä riitoja. Se hyvä puoli lapsissa on, että kasvaa ja kypsyy, koska on pakko. Mutta ei ilmeisesti tarpeeksi...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä syyllistä lapsiani valinnoistani, vaan ihan itseäni. Terv. Eräs ketjuun osallistunut
Ja mitä se syyllistäminen auttaa? Kertokaa, millä tavoin teitä auttaa se, että vellotte omassa todellisessa tai kuvitellussa "huonoudessanne"? Eikö olisi parempi vaan ottaa se lusikka kauniiseen käteen ja tehdä tästä elämästä niin oman näköistä kuin mahdollista, just nyt heti tänään. Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan ku Ellun kanat. Lapsi tarvitsee ruokaa ja hoivaa, mutta ei sitä, että kaikki uhrataan jollekin kuvitellulle Pyhän Äitiyden Alttarille, joka on täynnä todellisia, mutta enimmäkseen ihan kuviteltuja, vaatimuksia siitä, miten äitiys pitäisi suorittaa!
Sulla menee nyt puurot ja vellit sekaisin totaalisesti. Katuminen on tunne, joka ei välttämättä näy ulospäin mitenkään. Katuminen ei tarkoita sitä ettei äiti keitä puuroa aamulla tai kuskaa lapsia harrastuksiin. Kun on lapsia, niin se tarkoittaa monesti sitä, ettei siitä elämästä juuri siksi voi tehdä oman näköistä, vaan on mentävä muiden ehdoilla lähes kokoajaan. Ja kun ne muiden ehdot ovat jo niin ristiriidassa niiden omien toiveiden tai hyvän elämän kanssa, niin helposti alkaa katumaan sitä miksi alkujaan edes lähti koko hommaan.
Monella täällä on aivan vääristynyt kuva siitä mistä katuva äiti tuntee huonoa oloa. Milloin ehdotetaan syyksi, että toista kaduttaa, kun ei pääse baariin tai koska on itsekäs. Koska yrittää liikaa, suorittaa jne.
Monen syy on ihan yksinkertainen. Elämä niiden lasten kanssa on vaan niin raskasta. Voi johtua sairauksista, omista voimavaroista, köyhyydestä, jne. jne.
Ihminen jonka elämä on helppoa, ei voi ymmärtää mitä se on oikeasti, kun se on raskasta ja kun kaikki on niin hiton vaikeaa. Kun elämä oikeasti tuntuu painajaiselta.
Helppoa se on huudella sieltä norsunluutornista, kunka pitäisi vaan osata arvostaa ja nauttia, jollekin vaikka vaikeasti autistiselle lapsen äidille, että kyllä minunkin lapsilla on ollut korvatulehdus ja kerran jätettiin kutsumatta synttäreillekin.
Voi hyvä luoja. Kukaan ei voi ymmärtää kun on niin vaikeaa..
Minäkin olen elänyt opintotuen ja toimeentulotuen varassa opiskelevana,monisairaana yh-äitinä. Koko lasten pikkulapsiaika meni köyhyydessä. Kyllä tiedän, että elämä ei aina ole helppoa ja ruusuista mutta kadunko lapsiani? En. He tuovat mukanaan myös paljon iloa elämään.Sen ymmärrän jos jonkun lapsi on vaikeasti vammainen/todella haastava ja lukuisista häiriöistä kärsivä ja äiti katuu jollain tasolla äitiyttä,koska lapsi on niin sitova ja OIKEASTI rajoittaa elämää todella paljon. Suurimmalla osalla kuitenkin lapset on pääosin ihan terveitä ja äidillä on mahdollisuus muuttaa ja parantaa elämää enemmän itsensä näköiseksi, mutta he eivät tätä tee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nää on näitä, jotka eivät osaa toteuttaa itseään, haaveilevat jostain mitä muka tekisivät ilman lasta, jota eivät kuitenkaan ikinä ennenkään ole tehneet. Niitä, jotka kuvittelevat ettei jotain voi tehdä, koska ei muutkaan perheelliset. Niitä, jotka elää muiden mielipiteistä. Niitä, jotka ovat oman elämänsä luusereita, ikuisuushaaveilijoita, kiittämättömiä ja kädettömiä ihmisraunioita. Joilla löytyy selitys kaikkeen tekemiseen ja tekemättömyyteen, jos ei muuta, niin "koska lapsi".
Kyllä lapset ovat tuhonnet monen uraputken. Sitä ei voi kieltää. Kyllä monet raskaudet ovat aiheuttaneet masennuksen. Sitä ei voi kieltää. Kyllä monet avioliitot ovat päättyneet raskaaseen pikkulapsiaikaan ja väsymykseen.
Mutta sitä ei saisi sanoa. Vaan on helpompi sanoa, että kaikki on vaan itsekkään ja saamattoman naisen asenneongelma. Eikä mitään noista tapahtuisi, jos naisella olisi ollut oikea asenne. Lapsi ei liity mitenkään koko kuvioon. Ihan sama oliko siinä lapsi vai ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanovat vihaajat mitä sanovat, tästä ketjusta on ollut minulle apua. Olen seurannut ketjua eilisestä lähtien, ja tänään on ollut jotenkin helpompi olla. Tuntuu kuin olisin saanut suuren taakan harteiltani ja ymmärrän paremmin, miksi viimeiset vuodet ovat olleet niin raskaita kuin ovat. Olen itse asiassa pystynyt olemaan tänään parempi äiti lapsilleni. On helpotus kuulla, että en ole yksin ja että minussa ei välttämättä ole mitään perustavanlaatuista vikaa.
Näin juuri, mutta nämä syyttävät paskiaiset haluavat, että sinne bussin keulaan ajaisi vähän useampi äiti lapsineen. Syyllistämällähän sen saa tapahtumaankin.
No voi naamapalmu sentään. Koko ketjun olen kahlannut läpi, enkä olen havainnut kenenään tällaista toivoneen. Miten voi keskustella ihmisen kanssa, joka heti yhdestä "väärästä" mielipiteestä kilahtaa täysin, uhkaa itsemurhalla/perhesurmalla, ja vielä syyllistää siitä muita? Menkää itseenne nyt, ihan oikeasti.
Niin, ette ehkä edes itse tajua, että sitä te kuitenkin katuvissa nostatatte. Tajua nyt, kun se tässä ketjussa sanottiin. En minä koe kenenkään omaa päätään tässä ketjussa silittäneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsianne katuvat,kadutteko muutenkin asioita ja mietitte menneisyyttä? Jossitteletteko että jos olisi sitä ja ei olisi tätä niin olisin ehkä sitä? Mitä järkeä siinä on? Minusta vaan tuntuu että nämä lapsiaan katuvat on jääneet jonnekkin haavekuviin siitä millainen ihminen HALUAISI olla ja koska rohkeus puuttuu toteuttaa itseään,siitä syytetään lapsia.
Juu, se on totta että jos olet hankkinut lapsia,et voi elää täysin riippumatonta elämää,muuttaa yhtäkkiä New Yorkiin ja vaihtaa koko elinpiiriäsi lennosta. Mitä sitten? Minäkään en pääse Beyoncén taustatanssijaksi mutta en kuluta aikaani jossittelemalla että olisinko päässyt jos sitä ja tätä ja miettimällä että ketä tästä voisin syyttää ja mitä pitäisi katua.Se tunne että olisit onnellisempi ilman lapsia,on vain tunne. Et voi sitä tietää. Yhtä hyvin voisit olla samanlainen ruikuttaja vaikka lapsia ei olisi.
Mikä siinä on niin vaikeaa hyväksyä se mikä on,mitä valintoja on tehnyt ja tehdä parhaansa tehdäkseen elämästä hyvää? Aika moneen asiaan voit vaikuttaa, mm.ajatuksiisi ja asenteisiisi. Ei ole mikään pakko kuskata lapsia harrastuksiin,hillua jatkuvasti luistelukentällä ja suorittamalla suorittaa. Silti voi olla hyvä äiti ja lapset onnellisia.
Ja mitä tulee ihan älyttömiin haaveisiin tyyliin taustatanssija, niin lapsettomana niiden toteutumisen puutetta voi kompensoida jollain muulla mukavalla, lasten kanssa on laitettava ruokaa ja pakattava koulureppua, pyykättävä ja selviteltävä riitoja. Se hyvä puoli lapsissa on, että kasvaa ja kypsyy, koska on pakko. Mutta ei ilmeisesti tarpeeksi...
Ja perheellisenäkö ei voi kompensoida toteutumattomia haaveita millään? Aika moneen asiaan voi vaikuttaa. Työtä voi vaihtaa,ammattia voi vaihtaa,asuinpaikkaa voi vaihtaa,miestä voi vaihtaa,koko elämäänsä pystyy muuttamaan hyvin laajastikin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä syyllistä lapsiani valinnoistani, vaan ihan itseäni. Terv. Eräs ketjuun osallistunut
Ja mitä se syyllistäminen auttaa? Kertokaa, millä tavoin teitä auttaa se, että vellotte omassa todellisessa tai kuvitellussa "huonoudessanne"? Eikö olisi parempi vaan ottaa se lusikka kauniiseen käteen ja tehdä tästä elämästä niin oman näköistä kuin mahdollista, just nyt heti tänään. Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan ku Ellun kanat. Lapsi tarvitsee ruokaa ja hoivaa, mutta ei sitä, että kaikki uhrataan jollekin kuvitellulle Pyhän Äitiyden Alttarille, joka on täynnä todellisia, mutta enimmäkseen ihan kuviteltuja, vaatimuksia siitä, miten äitiys pitäisi suorittaa!
Sulla menee nyt puurot ja vellit sekaisin totaalisesti. Katuminen on tunne, joka ei välttämättä näy ulospäin mitenkään. Katuminen ei tarkoita sitä ettei äiti keitä puuroa aamulla tai kuskaa lapsia harrastuksiin. Kun on lapsia, niin se tarkoittaa monesti sitä, ettei siitä elämästä juuri siksi voi tehdä oman näköistä, vaan on mentävä muiden ehdoilla lähes kokoajaan. Ja kun ne muiden ehdot ovat jo niin ristiriidassa niiden omien toiveiden tai hyvän elämän kanssa, niin helposti alkaa katumaan sitä miksi alkujaan edes lähti koko hommaan.
Monella täällä on aivan vääristynyt kuva siitä mistä katuva äiti tuntee huonoa oloa. Milloin ehdotetaan syyksi, että toista kaduttaa, kun ei pääse baariin tai koska on itsekäs. Koska yrittää liikaa, suorittaa jne.
Monen syy on ihan yksinkertainen. Elämä niiden lasten kanssa on vaan niin raskasta. Voi johtua sairauksista, omista voimavaroista, köyhyydestä, jne. jne.
Ihminen jonka elämä on helppoa, ei voi ymmärtää mitä se on oikeasti, kun se on raskasta ja kun kaikki on niin hiton vaikeaa. Kun elämä oikeasti tuntuu painajaiselta.
Helppoa se on huudella sieltä norsunluutornista, kunka pitäisi vaan osata arvostaa ja nauttia, jollekin vaikka vaikeasti autistiselle lapsen äidille, että kyllä minunkin lapsilla on ollut korvatulehdus ja kerran jätettiin kutsumatta synttäreillekin.Voi hyvä luoja. Kukaan ei voi ymmärtää kun on niin vaikeaa..
Minäkin olen elänyt opintotuen ja toimeentulotuen varassa opiskelevana,monisairaana yh-äitinä. Koko lasten pikkulapsiaika meni köyhyydessä. Kyllä tiedän, että elämä ei aina ole helppoa ja ruusuista mutta kadunko lapsiani? En. He tuovat mukanaan myös paljon iloa elämään.Sen ymmärrän jos jonkun lapsi on vaikeasti vammainen/todella haastava ja lukuisista häiriöistä kärsivä ja äiti katuu jollain tasolla äitiyttä,koska lapsi on niin sitova ja OIKEASTI rajoittaa elämää todella paljon. Suurimmalla osalla kuitenkin lapset on pääosin ihan terveitä ja äidillä on mahdollisuus muuttaa ja parantaa elämää enemmän itsensä näköiseksi, mutta he eivät tätä tee.
Onneksi on sinunlaisia, jotka tietävät milloin saa tuntea katumusta ja milloin ei. Onneksi sinä tiedät kuinka parantaa oma elämä hyväksi lähtökohdasta kuin lähtökohdasta. Ja hienoa kuinka lapset tuovat paljon iloa kaikille kaikkialla.
Joskus kun luen näitä juttuja ajattelen, että uskooko ihmiset ihan oikeasti, että heidän tapansa nähdä ja kokea on ainoa tapa maailmassa? Ettei ole ihmisiä, jotka eivät koe iloa? Ihmisiä, joilla on oikeasti aika vähän voimavaroja? Ettei kaikki vaan oikeasti näe ja löydä ratkaisuja? Ettei ole ihmisiä, jotka tekevät virheitä ja heitä jopa harmittaa ja kaduttaa se?
Lisäksi kyllä sekin, onko lapsi helppo vai ei tosiaan vaikuttaa. Toinen lapsemme on ns. normaali ja hänen äitinään oleminen ei ole niin raskasta, mutta toisen puolesta kannan huolta jo nyt ja näen pelkokuvissani hänet syrjäytyneenä ja masentuneena, koska on erilainen ja en jaksa panostaa häneen lässyttämällä vieressä vaan helposti sitä vaatii samaa kuin keltä tahansa ja lapsi menee ihan lukkoon ja sotku on valmis.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsianne katuvat,kadutteko muutenkin asioita ja mietitte menneisyyttä? Jossitteletteko että jos olisi sitä ja ei olisi tätä niin olisin ehkä sitä? Mitä järkeä siinä on? Minusta vaan tuntuu että nämä lapsiaan katuvat on jääneet jonnekkin haavekuviin siitä millainen ihminen HALUAISI olla ja koska rohkeus puuttuu toteuttaa itseään,siitä syytetään lapsia.
Juu, se on totta että jos olet hankkinut lapsia,et voi elää täysin riippumatonta elämää,muuttaa yhtäkkiä New Yorkiin ja vaihtaa koko elinpiiriäsi lennosta. Mitä sitten? Minäkään en pääse Beyoncén taustatanssijaksi mutta en kuluta aikaani jossittelemalla että olisinko päässyt jos sitä ja tätä ja miettimällä että ketä tästä voisin syyttää ja mitä pitäisi katua.Se tunne että olisit onnellisempi ilman lapsia,on vain tunne. Et voi sitä tietää. Yhtä hyvin voisit olla samanlainen ruikuttaja vaikka lapsia ei olisi.
Mikä siinä on niin vaikeaa hyväksyä se mikä on,mitä valintoja on tehnyt ja tehdä parhaansa tehdäkseen elämästä hyvää? Aika moneen asiaan voit vaikuttaa, mm.ajatuksiisi ja asenteisiisi. Ei ole mikään pakko kuskata lapsia harrastuksiin,hillua jatkuvasti luistelukentällä ja suorittamalla suorittaa. Silti voi olla hyvä äiti ja lapset onnellisia.
Ja mitä tulee ihan älyttömiin haaveisiin tyyliin taustatanssija, niin lapsettomana niiden toteutumisen puutetta voi kompensoida jollain muulla mukavalla, lasten kanssa on laitettava ruokaa ja pakattava koulureppua, pyykättävä ja selviteltävä riitoja. Se hyvä puoli lapsissa on, että kasvaa ja kypsyy, koska on pakko. Mutta ei ilmeisesti tarpeeksi...
Ja perheellisenäkö ei voi kompensoida toteutumattomia haaveita millään? Aika moneen asiaan voi vaikuttaa. Työtä voi vaihtaa,ammattia voi vaihtaa,asuinpaikkaa voi vaihtaa,miestä voi vaihtaa,koko elämäänsä pystyy muuttamaan hyvin laajastikin.
Ei noi asiat kompensoi mulle sitä, ettei ikinä saa olla viikkoa kotona rauhassa yksin. Ikinäkään ei riitä, vaan sen pitäisi olla säännöllistä. Pari kertaa vuodessakin ois jo ihana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsianne katuvat,kadutteko muutenkin asioita ja mietitte menneisyyttä? Jossitteletteko että jos olisi sitä ja ei olisi tätä niin olisin ehkä sitä? Mitä järkeä siinä on? Minusta vaan tuntuu että nämä lapsiaan katuvat on jääneet jonnekkin haavekuviin siitä millainen ihminen HALUAISI olla ja koska rohkeus puuttuu toteuttaa itseään,siitä syytetään lapsia.
Juu, se on totta että jos olet hankkinut lapsia,et voi elää täysin riippumatonta elämää,muuttaa yhtäkkiä New Yorkiin ja vaihtaa koko elinpiiriäsi lennosta. Mitä sitten? Minäkään en pääse Beyoncén taustatanssijaksi mutta en kuluta aikaani jossittelemalla että olisinko päässyt jos sitä ja tätä ja miettimällä että ketä tästä voisin syyttää ja mitä pitäisi katua.Se tunne että olisit onnellisempi ilman lapsia,on vain tunne. Et voi sitä tietää. Yhtä hyvin voisit olla samanlainen ruikuttaja vaikka lapsia ei olisi.
Mikä siinä on niin vaikeaa hyväksyä se mikä on,mitä valintoja on tehnyt ja tehdä parhaansa tehdäkseen elämästä hyvää? Aika moneen asiaan voit vaikuttaa, mm.ajatuksiisi ja asenteisiisi. Ei ole mikään pakko kuskata lapsia harrastuksiin,hillua jatkuvasti luistelukentällä ja suorittamalla suorittaa. Silti voi olla hyvä äiti ja lapset onnellisia.
Ja mitä tulee ihan älyttömiin haaveisiin tyyliin taustatanssija, niin lapsettomana niiden toteutumisen puutetta voi kompensoida jollain muulla mukavalla, lasten kanssa on laitettava ruokaa ja pakattava koulureppua, pyykättävä ja selviteltävä riitoja. Se hyvä puoli lapsissa on, että kasvaa ja kypsyy, koska on pakko. Mutta ei ilmeisesti tarpeeksi...
Ja perheellisenäkö ei voi kompensoida toteutumattomia haaveita millään? Aika moneen asiaan voi vaikuttaa. Työtä voi vaihtaa,ammattia voi vaihtaa,asuinpaikkaa voi vaihtaa,miestä voi vaihtaa,koko elämäänsä pystyy muuttamaan hyvin laajastikin.
Ehkä jossain amerikkalaisessa filmissä riittää, että haluaa tarpeeksi. Tosi elämässä jonkun on ensin ostettava se sinun asuntosi, jotta voit hankkia uuden. Jonkun on palkattava sinut, jotta voit vaihtaa työpaikkaa, jonkun on rahoitettava ne opiskelusi ja kaikilla ei ole edes miestä jota vaihtaa, eikä posti tuo uutta miestä.
Mutta ketju ei koske sitä kadutko asuntoasi tai miestäsi tai ammattiasi. Vaan kadutko niitä lapsiasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä syyllistä lapsiani valinnoistani, vaan ihan itseäni. Terv. Eräs ketjuun osallistunut
Ja mitä se syyllistäminen auttaa? Kertokaa, millä tavoin teitä auttaa se, että vellotte omassa todellisessa tai kuvitellussa "huonoudessanne"? Eikö olisi parempi vaan ottaa se lusikka kauniiseen käteen ja tehdä tästä elämästä niin oman näköistä kuin mahdollista, just nyt heti tänään. Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan ku Ellun kanat. Lapsi tarvitsee ruokaa ja hoivaa, mutta ei sitä, että kaikki uhrataan jollekin kuvitellulle Pyhän Äitiyden Alttarille, joka on täynnä todellisia, mutta enimmäkseen ihan kuviteltuja, vaatimuksia siitä, miten äitiys pitäisi suorittaa!
Sulla menee nyt puurot ja vellit sekaisin totaalisesti. Katuminen on tunne, joka ei välttämättä näy ulospäin mitenkään. Katuminen ei tarkoita sitä ettei äiti keitä puuroa aamulla tai kuskaa lapsia harrastuksiin. Kun on lapsia, niin se tarkoittaa monesti sitä, ettei siitä elämästä juuri siksi voi tehdä oman näköistä, vaan on mentävä muiden ehdoilla lähes kokoajaan. Ja kun ne muiden ehdot ovat jo niin ristiriidassa niiden omien toiveiden tai hyvän elämän kanssa, niin helposti alkaa katumaan sitä miksi alkujaan edes lähti koko hommaan.
Monella täällä on aivan vääristynyt kuva siitä mistä katuva äiti tuntee huonoa oloa. Milloin ehdotetaan syyksi, että toista kaduttaa, kun ei pääse baariin tai koska on itsekäs. Koska yrittää liikaa, suorittaa jne.
Monen syy on ihan yksinkertainen. Elämä niiden lasten kanssa on vaan niin raskasta. Voi johtua sairauksista, omista voimavaroista, köyhyydestä, jne. jne.
Ihminen jonka elämä on helppoa, ei voi ymmärtää mitä se on oikeasti, kun se on raskasta ja kun kaikki on niin hiton vaikeaa. Kun elämä oikeasti tuntuu painajaiselta.
Helppoa se on huudella sieltä norsunluutornista, kunka pitäisi vaan osata arvostaa ja nauttia, jollekin vaikka vaikeasti autistiselle lapsen äidille, että kyllä minunkin lapsilla on ollut korvatulehdus ja kerran jätettiin kutsumatta synttäreillekin.Voi hyvä luoja. Kukaan ei voi ymmärtää kun on niin vaikeaa..
Minäkin olen elänyt opintotuen ja toimeentulotuen varassa opiskelevana,monisairaana yh-äitinä. Koko lasten pikkulapsiaika meni köyhyydessä. Kyllä tiedän, että elämä ei aina ole helppoa ja ruusuista mutta kadunko lapsiani? En. He tuovat mukanaan myös paljon iloa elämään.Sen ymmärrän jos jonkun lapsi on vaikeasti vammainen/todella haastava ja lukuisista häiriöistä kärsivä ja äiti katuu jollain tasolla äitiyttä,koska lapsi on niin sitova ja OIKEASTI rajoittaa elämää todella paljon. Suurimmalla osalla kuitenkin lapset on pääosin ihan terveitä ja äidillä on mahdollisuus muuttaa ja parantaa elämää enemmän itsensä näköiseksi, mutta he eivät tätä tee.Onneksi on sinunlaisia, jotka tietävät milloin saa tuntea katumusta ja milloin ei. Onneksi sinä tiedät kuinka parantaa oma elämä hyväksi lähtökohdasta kuin lähtökohdasta. Ja hienoa kuinka lapset tuovat paljon iloa kaikille kaikkialla.
Joskus kun luen näitä juttuja ajattelen, että uskooko ihmiset ihan oikeasti, että heidän tapansa nähdä ja kokea on ainoa tapa maailmassa? Ettei ole ihmisiä, jotka eivät koe iloa? Ihmisiä, joilla on oikeasti aika vähän voimavaroja? Ettei kaikki vaan oikeasti näe ja löydä ratkaisuja? Ettei ole ihmisiä, jotka tekevät virheitä ja heitä jopa harmittaa ja kaduttaa se?
On monia tapoja hahmottaa maailmaa,totta. Ajatuksilla ja asenteilla on suuri merkitys.
Maailmassa on paljon onnettomia ihmisiä,riippumatta siitä minkälainen heidän elämäntilanteensa on. On surullista,jos vanhempi tai lapsi sairastuu psyykkisesti tai fyysisesti ja elämä on sen takia raskasta. Silti mielestäni on turhaa ajatella sairastumisen olevan lasten syytä,tai katua lapsiaan. Silloin täytyy pelata niillä korteilla mitä on,hankkia apua itselleen ja etsiä niitä kiitollisuuden ja ilonaiheita elämästä. Ei kenenkään elämä ole täydellistä ja kohtaavat ne sairaudet ja onnettomuudet lapsettomiakin.
Alue: Aihe vapaa
En kirjoittanut edellistä kommenttia, johon vastasit lainaamalla minua. Olen kirjoittanut tähän ketjuun aiemmin kaksi kommenttia, joista jälkimmäinen on nro 60.
Olen vahvasti sitä mieltä, että lasten kanssa voi tehdä teoriassa kaikkea, mitä ilman lapsiakin. Käytännössä ei, koska esim meillä ainakin tulee taloudellinen tilanne ja tukiverkon puute vastaan. En voisi lähteä Nykkiin lasten kanssa, vaikka en siis itse ollut se, joka siitä alunperin puhui.
Minun piti siivota keittiö, koska minulla on lapsia, joille piti tehdä ruokaa. Ilman lapsia tuskin tekisin juuri koskaan ruokaa kotona. Minulla ei ollut parempaa tekemistä kuin leikkiä poliisia ja rosvoja, koska en juuri sillä hetkellä voinut jättää lapsia ja lähteä esim ostoksille, elokuviin, teatteriin tai salille, jonne menemisen olisin aidosti valinnut omasta vapaasta tahdostani JOS en olisi sattunut valitsemaan aikanaan väärin tekemällä lapset. Luistelu on inhokki urheilulajini eli en nyt siitä erityisemmin nauttinut.
Vaikka kadun lapsiani, haluan olla heille hyvä äiti ja silloin koen, että minun on pakko tehdä asioita, joita en oikeasti haluaisi vapaa-ajallani tehdä. Näitä ovat esim ruuanlaitto, luistelu, pyöräily, lasten harrastuskuljetukset, lasten harrastusesitysten katsominen, saman kirjan lukeminen 100:nnen kerran jne. Vaikka tein väärän valinnan hankkiessani lapset, nyt ei auta itkut markkinoilla, vaan on yritettävä olla riittävän hyvä äiti. Ja korostan edelleen, etten todellakaan ole mikään suorittaja tai aina hyväntuulinen tai tee mitenkään erityisen paljon juttuja lasten kanssa. Jonkin verran niitä juttuja on mielestäni vain tehtävä, sillä en halua lasten kärsivän valinnoistani.
Miksi lasten katumisesta ei voisi puhua ääneen toisille äideille? Miksi ei voi sanoa, että syvällä sisimmässäni kadun lasten tekemistä. Se ei vähennä rakkautta heitä kohtaan vaan on ihan puhtaasti vain realistista analysointia omasta elämästäni. Lapseni ovat minulle tärkeitä ja rakkaita. Meillä on paljon hyviä hetkiä. Enkä välttämättä koe, että olisin onnellisempi ilman lapsia vaan enemminkin niin, että eläisin enemmän itseni näköistä elämää.