Lue keskustelun säännöt.
Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?
18.02.2017 |
Millaista elämäsi on nyt?
Muutenkin kokemukset aiheesta kiinnostavat, joten sana on vapaa.
Kommentit (782)
Miten muka aina "lapsi kyllä vaistoaa ja kärsii jos häntä ei ole haluttu"? Eiköhän kaikilla vanhemmilla ole monenlaisia tunteita lapsiaan kohtaan. Mä kadun ja en ole niin hyvä vanhempi kuin olisin toivonut. Munkaan vanhemmat ei olleet parhaita mahdollisia, mutta mun menneisyys muodostaa sen tarinan jonka vuoksi olen minä, ja ilman vanhempieni virheitä mua ei olis edes olemassa ollenkaan. Olen myös kuullut että ne, joilla on todella hyvä lapsuus,on joskus vaikea sopeutua varhaisaikuisuudessa maailmaan, kun se ei olekaan niin ruusuinen paikka kuin lapsuuden turvallinen koti ja vastoinkäymisiin ei ole tottunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole todellista, että tähänkin ketjuun joku tunkee lapsettomuus-aiheen natsikorttinsa, eli yksinäisen vanhuuden. Ihan tosissako pälli kuvittelet, että kaikki turhaan vierailua odottavat vanhukset ovat tarjonneet jälkikasvulleen huonon lapsuuden. Tiesin, että monet lähihoitajat eivät ole penaalin terävimpiä kyniä, mutta tämä on jo pohjanoteeeraus.
Kuule pälli..ihan itse nämä vanhukset ovat siitä kertoneet. Monesti saa lohduttaa itkevää vamhusta joka katuu. Vai kuvittelitko että keksi sen, hah! " Terävä kynä" sieltä huutelee. Hahah
Ja ratkaisuehdotuksesi asiaan on, että nekin jotka jo etukäteen suhtautuvat lapsenhankintaan kielteisesti sitkeästi hankkivat sen lapsen seuraneidiksi, jotta elämän viisi viimeistä ja sairainta vuotta eivät olisi täysin surkeita? Juuri tällaisella roskalla ylläpidetään käsitystä, että kaikkien toimivat vehkeet omistavien tulee tehdä lapsia varalle.
Olisi helppo päätös, jos saisin valita, vietänkö esim. vankilassa (saa olla ihan helppo avovankilakin, mistä pääsee lomille jne. esim. ikävuodet 30-50 vai ikävuodet 80-83.
Ensimmäisessä vaihtoehdossa on teeskenneltävä, että tämä on parasta mitä elämässäni on tapahtunut. Toisessa vaihtoehdossa jopa rohkaistaan suremaan ja lohdutellaan kovasta kokemuksesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanovat vihaajat mitä sanovat, tästä ketjusta on ollut minulle apua. Olen seurannut ketjua eilisestä lähtien, ja tänään on ollut jotenkin helpompi olla. Tuntuu kuin olisin saanut suuren taakan harteiltani ja ymmärrän paremmin, miksi viimeiset vuodet ovat olleet niin raskaita kuin ovat. Olen itse asiassa pystynyt olemaan tänään parempi äiti lapsilleni. On helpotus kuulla, että en ole yksin ja että minussa ei välttämättä ole mitään perustavanlaatuista vikaa.
Näin juuri, mutta nämä syyttävät paskiaiset haluavat, että sinne bussin keulaan ajaisi vähän useampi äiti lapsineen. Syyllistämällähän sen saa tapahtumaankin.
...ja toisaalta, tilaisuus puhua vaietuista asioista (tuomitsemisenkin uhalla) voi olla osaltaan estämässä niitä bussin keulaan ajamisia. Kiitos kaikille rohkeille tunnoistaan kertoneille, minäkin olen saanut tästä ketjusta paljon.
Olin melko nuori lasten syntyessä. Silloisen miehen kanssa päätimme yhdessä hoitaa, kasvattaa ja huolehtia jälkikasvusta. Silloin kun sain lapset ensikertaa syliin synnytyksen jälkeen, en tuntenut mitään, rakkautta tai kiintymystä. Siitä lähtien koitin kasvattaa lapset, ruokkia, huolehtia, välittää, vaikka en tuntenutkaan syvää kiintymystä, pelkästään kammottava syyllisyys, että en tunne niinkuin pitäisi. Lasten murkkuikä oli kamala, lasten isä lähti ja käytännössä jäin hoitamaan lapsia yksin. Se oli 5 vuoden helvetti ja kun vihdoin sain heidät kohtalaisen kehityskelpoisina täysi- ikäisinä " potkaistua" pihalle, olen NAUTTINUT täysin rinnoin. Tuntuipa helpottavalta kirjoittaa rehellisesti tuo tähän. Huh.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanovat vihaajat mitä sanovat, tästä ketjusta on ollut minulle apua. Olen seurannut ketjua eilisestä lähtien, ja tänään on ollut jotenkin helpompi olla. Tuntuu kuin olisin saanut suuren taakan harteiltani ja ymmärrän paremmin, miksi viimeiset vuodet ovat olleet niin raskaita kuin ovat. Olen itse asiassa pystynyt olemaan tänään parempi äiti lapsilleni. On helpotus kuulla, että en ole yksin ja että minussa ei välttämättä ole mitään perustavanlaatuista vikaa.
Näin juuri, mutta nämä syyttävät paskiaiset haluavat, että sinne bussin keulaan ajaisi vähän useampi äiti lapsineen. Syyllistämällähän sen saa tapahtumaankin.
...ja toisaalta, tilaisuus puhua vaietuista asioista (tuomitsemisenkin uhalla) voi olla osaltaan estämässä niitä bussin keulaan ajamisia. Kiitos kaikille rohkeille tunnoistaan kertoneille, minäkin olen saanut tästä ketjusta paljon.
Niin niin, nimenomaan, mutta sitten on näitä vaientajia. Heille sanon vain, että watch and learn. Näin autetaan muita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Järkyttynyt!! kirjoitti:
Ette ole oikeasti enää tosissanne, lastenne vihaajat!! JÄRKYTTÄVÄÄ luettavaa tämä ketju. Kyllä ihmiskunnan tuho on lähellä ja saakin jo tulla, kun sadat äidit yhteen ääneen, yhdessä ketjussa pokkana selittävät katuvansa lastensa syntymää! Mitä muuta teidän lapsiraukoista voi kasvaa kuin tunnekylmiä rikollisia??
Pahin lukemani ketju, ever =(
ps mutta jos tämän edes jonkun "mut ku MÄ haluun" tyypin herättää tajuamaan, ettei niitä lapsia kannata hankkia vain omaa imagoa pönkittämään, on tästä edes jotain hyötyä.
Katumus ja viha ovat kaksi aivan eri asiaa.
Näyttää siltä, että ketjussa tuntojaan purkaneet äidit ovat jopa hieman tavallista älykkäämpiä, velvollisuudentuntoisia ja ajattelevaisempia. Monet osaavat erottaa pettymyksen ja katumuksen tunteet lapsistaan - siis eivät syytä lapsiaan tilanteesta taikka vihaa heitä. Monen viesteistä paistaa myöskin pyrkimys hyvään vanhemmuuteen.
Sitten nämä tuomitsijat... Noh, heillä ei näytä olevan sen vertaa kykyä ymmärtää asioita hienovaraisesti tai esimerkiksi kulttuurin ja yhteiskunnan vaikutusta näihin asioihin. Tai sitä, että lapsiaan voi rakastaa vaikka heidän saamistaan katuukin. Heille tulee tarve tuomita Huono Äiti, vaikka tämä ei olisi eläessään tehnyt mitään väärää lapsiaan kohtaan.
He eivät ymmärrä, että avoin keskustelukulttuuri sekä tukee näiden äitien jaksamista että auttaa muita vanhemmuutta pohtivia tekemään parempia päätöksiä oman elämänsä suhteen.
Itse asiassa julkisuudessa tästä asiasta ovat aiemmin puhuneet menestyneet, urasuuntautuneet ja älykkäät naiset. Se kertonee itsessään jo jotain.
Joo, esimerkiksi kivikissaäiti, harvinaisen älykäs, velvollisuudentuntoinen ja ajatteleva :)
Kyllä mä oon. Älykäs, ajatteleva ja riittävän velvollisuudentuntoinen.
t.kivikissaäiti
Noniin siinä kuulitte. Ottakkaamme kaikki hänestä mallia, tai ainakin nämä jotka nostavat jalustalle näitä äitejä jotka katuvat lapsiaan :)
Voin olla loppuunpalanut ja väsynyt lapsiperheen arjesta, mutta ikinä ei ole mieleenkään tullut, että katuisin lapsieni tekoa. Ja he myös tietävät että ovat haluttuja ja rakastettuja (kaiken se kestää, kaiken se kärsii.. ) vaikka mamma välillä vähän ärhenteleekin - siinä ero. Lapsi vaistoaa kaiken, aivan kaiken, muistelkaahan vaan omia lapsuustraumojanne, miten pienestä ne voivatkaan syntyä. Mutta eivät muka siitä, että äiti ei halua lastaan?? Pitäkää pää pensaassa, säälikää itseänne ja pilatkaa lastenne elämä, aivan sama. Minä keskityn iloitsemaan omistani, huonoista päivistä (ja luvasta näyttää se) huolimatta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten muka aina "lapsi kyllä vaistoaa ja kärsii jos häntä ei ole haluttu"? Eiköhän kaikilla vanhemmilla ole monenlaisia tunteita lapsiaan kohtaan. Mä kadun ja en ole niin hyvä vanhempi kuin olisin toivonut. Munkaan vanhemmat ei olleet parhaita mahdollisia, mutta mun menneisyys muodostaa sen tarinan jonka vuoksi olen minä, ja ilman vanhempieni virheitä mua ei olis edes olemassa ollenkaan. Olen myös kuullut että ne, joilla on todella hyvä lapsuus,on joskus vaikea sopeutua varhaisaikuisuudessa maailmaan, kun se ei olekaan niin ruusuinen paikka kuin lapsuuden turvallinen koti ja vastoinkäymisiin ei ole tottunut.
Juu mustakin on ihan hyvä hakata lapsiaan etteivät sitten säikähdä kun tulee aikuisena turpaan :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Järkyttynyt!! kirjoitti:
Ette ole oikeasti enää tosissanne, lastenne vihaajat!! JÄRKYTTÄVÄÄ luettavaa tämä ketju. Kyllä ihmiskunnan tuho on lähellä ja saakin jo tulla, kun sadat äidit yhteen ääneen, yhdessä ketjussa pokkana selittävät katuvansa lastensa syntymää! Mitä muuta teidän lapsiraukoista voi kasvaa kuin tunnekylmiä rikollisia??
Pahin lukemani ketju, ever =(
ps mutta jos tämän edes jonkun "mut ku MÄ haluun" tyypin herättää tajuamaan, ettei niitä lapsia kannata hankkia vain omaa imagoa pönkittämään, on tästä edes jotain hyötyä.
Katumus ja viha ovat kaksi aivan eri asiaa.
Näyttää siltä, että ketjussa tuntojaan purkaneet äidit ovat jopa hieman tavallista älykkäämpiä, velvollisuudentuntoisia ja ajattelevaisempia. Monet osaavat erottaa pettymyksen ja katumuksen tunteet lapsistaan - siis eivät syytä lapsiaan tilanteesta taikka vihaa heitä. Monen viesteistä paistaa myöskin pyrkimys hyvään vanhemmuuteen.
Sitten nämä tuomitsijat... Noh, heillä ei näytä olevan sen vertaa kykyä ymmärtää asioita hienovaraisesti tai esimerkiksi kulttuurin ja yhteiskunnan vaikutusta näihin asioihin. Tai sitä, että lapsiaan voi rakastaa vaikka heidän saamistaan katuukin. Heille tulee tarve tuomita Huono Äiti, vaikka tämä ei olisi eläessään tehnyt mitään väärää lapsiaan kohtaan.
He eivät ymmärrä, että avoin keskustelukulttuuri sekä tukee näiden äitien jaksamista että auttaa muita vanhemmuutta pohtivia tekemään parempia päätöksiä oman elämänsä suhteen.
Itse asiassa julkisuudessa tästä asiasta ovat aiemmin puhuneet menestyneet, urasuuntautuneet ja älykkäät naiset. Se kertonee itsessään jo jotain.
Joo, esimerkiksi kivikissaäiti, harvinaisen älykäs, velvollisuudentuntoinen ja ajatteleva :)
Kyllä mä oon. Älykäs, ajatteleva ja riittävän velvollisuudentuntoinen.
t.kivikissaäitiNoniin siinä kuulitte. Ottakkaamme kaikki hänestä mallia, tai ainakin nämä jotka nostavat jalustalle näitä äitejä jotka katuvat lapsiaan :)
Niissä ominaisuuksissa kantsii ottaa, äitiydessä ei :)
t.kivikissaäiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voin olla loppuunpalanut ja väsynyt lapsiperheen arjesta, mutta ikinä ei ole mieleenkään tullut, että katuisin lapsieni tekoa. Ja he myös tietävät että ovat haluttuja ja rakastettuja (kaiken se kestää, kaiken se kärsii.. ) vaikka mamma välillä vähän ärhenteleekin - siinä ero. Lapsi vaistoaa kaiken, aivan kaiken, muistelkaahan vaan omia lapsuustraumojanne, miten pienestä ne voivatkaan syntyä. Mutta eivät muka siitä, että äiti ei halua lastaan?? Pitäkää pää pensaassa, säälikää itseänne ja pilatkaa lastenne elämä, aivan sama. Minä keskityn iloitsemaan omistani, huonoista päivistä (ja luvasta näyttää se) huolimatta!
No jos et ole koskaan hetkeäkään katunut, olet selvästi väärässä ketjussa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten muka aina "lapsi kyllä vaistoaa ja kärsii jos häntä ei ole haluttu"? Eiköhän kaikilla vanhemmilla ole monenlaisia tunteita lapsiaan kohtaan. Mä kadun ja en ole niin hyvä vanhempi kuin olisin toivonut. Munkaan vanhemmat ei olleet parhaita mahdollisia, mutta mun menneisyys muodostaa sen tarinan jonka vuoksi olen minä, ja ilman vanhempieni virheitä mua ei olis edes olemassa ollenkaan. Olen myös kuullut että ne, joilla on todella hyvä lapsuus,on joskus vaikea sopeutua varhaisaikuisuudessa maailmaan, kun se ei olekaan niin ruusuinen paikka kuin lapsuuden turvallinen koti ja vastoinkäymisiin ei ole tottunut.
Juu mustakin on ihan hyvä hakata lapsiaan etteivät sitten säikähdä kun tulee aikuisena turpaan :)
Mun äiti oikeasti ajatteli näin :O Ei siis hakkaamisesta, mutta asioita ylipäätään. Parempi, että hän antaa mulle kolhuja, kuin maailma. Siksi en ole oppinut luottamaan kehenkään ja lisäksi en ole kokenut kenenkään kohtelevan minua niin paskasti, kuin äidin, joten ehkä siitä todella oli etua, etten tod haksahda näihin hakkaaviin miehiin etc. (sarkasmi). Silti äidin mukaan kohtaisin paljon pahaa elämässäni.
en ole se, jota lainasit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten muka aina "lapsi kyllä vaistoaa ja kärsii jos häntä ei ole haluttu"? Eiköhän kaikilla vanhemmilla ole monenlaisia tunteita lapsiaan kohtaan. Mä kadun ja en ole niin hyvä vanhempi kuin olisin toivonut. Munkaan vanhemmat ei olleet parhaita mahdollisia, mutta mun menneisyys muodostaa sen tarinan jonka vuoksi olen minä, ja ilman vanhempieni virheitä mua ei olis edes olemassa ollenkaan. Olen myös kuullut että ne, joilla on todella hyvä lapsuus,on joskus vaikea sopeutua varhaisaikuisuudessa maailmaan, kun se ei olekaan niin ruusuinen paikka kuin lapsuuden turvallinen koti ja vastoinkäymisiin ei ole tottunut.
Juu mustakin on ihan hyvä hakata lapsiaan etteivät sitten säikähdä kun tulee aikuisena turpaan :)
Mun äiti oikeasti ajatteli näin :O Ei siis hakkaamisesta, mutta asioita ylipäätään. Parempi, että hän antaa mulle kolhuja, kuin maailma. Siksi en ole oppinut luottamaan kehenkään ja lisäksi en ole kokenut kenenkään kohtelevan minua niin paskasti, kuin äidin, joten ehkä siitä todella oli etua, etten tod haksahda näihin hakkaaviin miehiin etc. (sarkasmi). Silti äidin mukaan kohtaisin paljon pahaa elämässäni.
en ole se, jota lainasit.
Ja äitini uskoo siis siksi olleensa ihan hyvis mulle.
Ihmettelen hänen ajatusmaailmaansa kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Poikani, Kevin. Katsoin eilen ja nyt luin tämän ketjun, enkä voi olla pohtimatta onko näillä kahdella jotain yhteistä.
Eilen mietin koko leffan ajan, että oliko Kevinin teko seurausta äidin toimista, vaikuttivatko ne olennaisesti vai oliko Kevin vain syntyjään paha. Näen äidin tarinassa ja äitiydessä jotain samaa mitä tämän ketjun viesteissä. Kuinka pahasti vahingoittaa lasta, jos hän ei ole aidosti haluttu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin olla loppuunpalanut ja väsynyt lapsiperheen arjesta, mutta ikinä ei ole mieleenkään tullut, että katuisin lapsieni tekoa. Ja he myös tietävät että ovat haluttuja ja rakastettuja (kaiken se kestää, kaiken se kärsii.. ) vaikka mamma välillä vähän ärhenteleekin - siinä ero. Lapsi vaistoaa kaiken, aivan kaiken, muistelkaahan vaan omia lapsuustraumojanne, miten pienestä ne voivatkaan syntyä. Mutta eivät muka siitä, että äiti ei halua lastaan?? Pitäkää pää pensaassa, säälikää itseänne ja pilatkaa lastenne elämä, aivan sama. Minä keskityn iloitsemaan omistani, huonoista päivistä (ja luvasta näyttää se) huolimatta!
No jos et ole koskaan hetkeäkään katunut, olet selvästi väärässä ketjussa?
Lisäksi mua kiinnostaa, mikä on näiden kirjoittajien ratkaisu tähän katumuksen tunteeseen..? En voi sille mitään, en saa sitä kieltämällä katoamaan ja koetan tehdä parhaani äitinä katumuksesta huolimatta. Pitääkö mun antaa lapset adoptioon tai huostaan - älkää vaan väittäkö, että koululaiset traumatisoituisivat tuollaisesta yhtään vähempää kuin nykytilanteesta... Abortti taitaa olla jo myöhässä.
Antaisitte mun edes purkaa anonyymisti näitä tunteitani, kun en muutakaan voi.
Mun on hirveän vaikeaa samaistua lapsiansa katuviin tai ymmärtää heitä. En haluaisi tuomita, mutta itselle on vaan ihan mahdotonta katua elämän tärkeintä ja rakkainta ihmistä. Vasta tämän ketjun luettuani ymmärsin, että olen tainnut olla onnekas. Kyllä meilläkin lapsella on ollut uhmaikää jne.mutta koskaan elämä ei ole ollut erityisen hankalaa tai raskasta lapsen vuoksi. On saanut tehdä asioita myös ilman lasta ja jutella rauhassa kavereiden kanssa lapsen häiritsemättä. Lapsi on rauhallinen,hyväkäytöksinen,keskustelukykyinen ja empaattinen. Lapsi ei ole tuntunut vieraalta,vaan on hyvin samankaltainen kuin itsekin on ollut lapsena. Olen kokenut äitiyden pääasiassa vain antoisana.
Ehkä olisi eri ääni kellossa, jos lapsi olisi ollut todella haastava ja erilainen luonteeltaan kuin mitä itse.
Vierailija kirjoitti:
Poikani, Kevin. Katsoin eilen ja nyt luin tämän ketjun, enkä voi olla pohtimatta onko näillä kahdella jotain yhteistä.
Eilen mietin koko leffan ajan, että oliko Kevinin teko seurausta äidin toimista, vaikuttivatko ne olennaisesti vai oliko Kevin vain syntyjään paha. Näen äidin tarinassa ja äitiydessä jotain samaa mitä tämän ketjun viesteissä. Kuinka pahasti vahingoittaa lasta, jos hän ei ole aidosti haluttu?
No niin, nyt tuotiin vielä koulusurmatkin mukaan keskusteluun. Äidin syytä sellaisetkin, tietenkin.
Vierailija kirjoitti:
Voin olla loppuunpalanut ja väsynyt lapsiperheen arjesta, mutta ikinä ei ole mieleenkään tullut, että katuisin lapsieni tekoa. Ja he myös tietävät että ovat haluttuja ja rakastettuja (kaiken se kestää, kaiken se kärsii.. ) vaikka mamma välillä vähän ärhenteleekin - siinä ero. Lapsi vaistoaa kaiken, aivan kaiken, muistelkaahan vaan omia lapsuustraumojanne, miten pienestä ne voivatkaan syntyä. Mutta eivät muka siitä, että äiti ei halua lastaan?? Pitäkää pää pensaassa, säälikää itseänne ja pilatkaa lastenne elämä, aivan sama. Minä keskityn iloitsemaan omistani, huonoista päivistä (ja luvasta näyttää se) huolimatta!
Juu, olisi vähemmälläkin tullut selväksi miten erinomainen, loistava, rakastava äiti sinä olet ja miten huonoja ovat toiset.
Mahtaa olla sinulla vanhainkodissa vieraita aamusta iltaan.
Vierailija kirjoitti:
Mun on hirveän vaikeaa samaistua lapsiansa katuviin tai ymmärtää heitä. En haluaisi tuomita, mutta itselle on vaan ihan mahdotonta katua elämän tärkeintä ja rakkainta ihmistä. Vasta tämän ketjun luettuani ymmärsin, että olen tainnut olla onnekas. Kyllä meilläkin lapsella on ollut uhmaikää jne.mutta koskaan elämä ei ole ollut erityisen hankalaa tai raskasta lapsen vuoksi. On saanut tehdä asioita myös ilman lasta ja jutella rauhassa kavereiden kanssa lapsen häiritsemättä. Lapsi on rauhallinen,hyväkäytöksinen,keskustelukykyinen ja empaattinen. Lapsi ei ole tuntunut vieraalta,vaan on hyvin samankaltainen kuin itsekin on ollut lapsena. Olen kokenut äitiyden pääasiassa vain antoisana.
Ehkä olisi eri ääni kellossa, jos lapsi olisi ollut todella haastava ja erilainen luonteeltaan kuin mitä itse.
Saako sitä edes olettaa oman lapsensa rakastavan itseään, jos ei ole itse lapsena tullut rakastetuksi?
Tajuatko tällaistakaan ajattelua ollenkaan? Varmasti minunkin äitini näki minussa pätevän syyn olla rakastamatta minua, olin paska, eikö niin? Koska paskoja ei rakasteta, eikö niin? Saanko olettaa lapseni haluavan edes rakastaa minua? Tällaisia kysymyksiä joutuu kysymään ainakin osa tämän ketjun äiti.
Näin juuri, mutta nämä syyttävät paskiaiset haluavat, että sinne bussin keulaan ajaisi vähän useampi äiti lapsineen. Syyllistämällähän sen saa tapahtumaankin.