Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?

Vierailija kirjoitti:

Ja ne jotka eivät kadu tai rasitu ovat usein kiiusaajia tai ihmisiä jotka ulkoistavat tehokkaasti

Jos et kadu sitä että teit lapsen olet joko kiusaaja tai joku muu hoitaa lapsesi!?! Mitä :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvä että saa purkaa tuntojaan mutta vaikka en pidä itseäni ollenkaan tunneälykkäänä niin eikö tämän todellisuuden näe jokainen aivan selvästi. Että.lähes kaikki katuvat lapsiaan.

Minusta ei todellakaan näe. Valtaosalle "lapset ovat parasta mitä itselle on tapahtunut" ja "perheen kanssa on ihanaa viettää aikaa".

Miksi sitten älykkäitä empaattisia ihania lapsettomia naisia edelleen syyllistetään?

Miksi ainoita lapsia syytellään ties miksi vaikka tutkimusten mukaan ovat parempia luonteeltaan ja ihmisenä?

Miksi en tiedä lähes ketään ihmistä joka olisi mennyt parempaan suuntaan ihmisenä saatuaan lapset?

Miksi lähes kuka vaan vanhempi tai moni laittaa lapsensa minne vaan mieluummin kuin ottaa itse ylimääräisiä paitsi tietenkin jos kyseessä palkkatyö kuten sijoitetut.

Ja epäilen että ne rehelliset tässä ketjussa ovat niitä jotka eivät ulkoista yhtä paljon vaan jos meteliä ei jaksa sisällä niin katras autoon, tai pyörien päälle, ja 5 km pyöräily, vaunuihin ja itse nauttimaan niistä puistoihin jne. Näen itse eron näiden välillä.

Kun taas ne kauhistelijat soittavat lasten kavereille että meidän miikkaelmatson tarvitsee seuraa tai pukevat ne kerrostalon pihaan jonkun ikkunan alle.

On eri tyypit ne jotka kantavat joka sekunti vastuun ja ne jotka ulkoistavat itse pidän enemmän toisesta.

Joku kauhisteli aiemmin meitä hirviöäitejä, jotka toivomme, etteivät lapsemme olisi edes syntyneet - tai jopa menehtyisivät.

Ei se nyt ihan niinkään mene. En toivo lasteni katoamista, paitsi ehkä korkeintaan silloin kun koko perhe on vaikka noroviruksen kourissa ja voimat ovat aivan lopussa.

Mutta jos voisin matkustaa ajassa taaksepäin tai lähettää viestin itselleni kymmenen vuoden taakse, olisin saattanut valita toisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja ne jotka eivät kadu tai rasitu ovat usein kiiusaajia tai ihmisiä jotka ulkoistavat tehokkaasti

Jos et kadu sitä että teit lapsen olet joko kiusaaja tai joku muu hoitaa lapsesi!?! Mitä :D

Ne joiden epäilen kauhistelevan toisten rehellisiä tunteita saattavat olla ulkoistajia tai jopa kiusaajia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvä että saa purkaa tuntojaan mutta vaikka en pidä itseäni ollenkaan tunneälykkäänä niin eikö tämän todellisuuden näe jokainen aivan selvästi. Että.lähes kaikki katuvat lapsiaan.

Minusta ei todellakaan näe. Valtaosalle "lapset ovat parasta mitä itselle on tapahtunut" ja "perheen kanssa on ihanaa viettää aikaa".

Miksi sitten älykkäitä empaattisia ihania lapsettomia naisia edelleen syyllistetään?

Miksi ainoita lapsia syytellään ties miksi vaikka tutkimusten mukaan ovat parempia luonteeltaan ja ihmisenä?

Miksi en tiedä lähes ketään ihmistä joka olisi mennyt parempaan suuntaan ihmisenä saatuaan lapset?

Miksi lähes kuka vaan vanhempi tai moni laittaa lapsensa minne vaan mieluummin kuin ottaa itse ylimääräisiä paitsi tietenkin jos kyseessä palkkatyö kuten sijoitetut.

Ja epäilen että ne rehelliset tässä ketjussa ovat niitä jotka eivät ulkoista yhtä paljon vaan jos meteliä ei jaksa sisällä niin katras autoon, tai pyörien päälle, ja 5 km pyöräily, vaunuihin ja itse nauttimaan niistä puistoihin jne. Näen itse eron näiden välillä.

Kun taas ne kauhistelijat soittavat lasten kavereille että meidän miikkaelmatson tarvitsee seuraa tai pukevat ne kerrostalon pihaan jonkun ikkunan alle.

On eri tyypit ne jotka kantavat joka sekunti vastuun ja ne jotka ulkoistavat itse pidän enemmän toisesta.

Tai vaihtoehtoisesti kasvattavat itse käskemällä olla hiljaa. Toinen vaihtoehto puhua temperamentista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja ne jotka eivät kadu tai rasitu ovat usein kiiusaajia tai ihmisiä jotka ulkoistavat tehokkaasti

Jos et kadu sitä että teit lapsen olet joko kiusaaja tai joku muu hoitaa lapsesi!?! Mitä :D

Ne joiden epäilen kauhistelevan toisten rehellisiä tunteita saattavat olla ulkoistajia tai jopa kiusaajia

Sinusta ei ole mahdollista että joku oikeasti rakastaa lapsiaan ja haluaa viettää heidän kanssaan aikaa..?

Mietin taas tätäkin ketjua lukiessa, että mitä teidän lasten isät tekevät perheen ja lasten eteen? Monen kohdalla vaikuttaa siltä, että nainen on lähes yksin vastuussa lapsista, sen lisäksi että tekee töitä ja hoitaa kotia. On varmasti raskasta! Yksinhuoltajilla ei ole ehkä vaihtoehtoja, mutta miten te parisuhteessa elävät suostutte moiseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja ne jotka eivät kadu tai rasitu ovat usein kiiusaajia tai ihmisiä jotka ulkoistavat tehokkaasti

Jos et kadu sitä että teit lapsen olet joko kiusaaja tai joku muu hoitaa lapsesi!?! Mitä :D

Ne joiden epäilen kauhistelevan toisten rehellisiä tunteita saattavat olla ulkoistajia tai jopa kiusaajia

Sinusta ei ole mahdollista että joku oikeasti rakastaa lapsiaan ja haluaa viettää heidän kanssaan aikaa..?

Oletko lukenut ketjua? Yksikään rehellinen ei ole sanonut että ei rakastaisi aidosti lastaan. Kaikki rakastavat aidosti omia lapsiaan. Tässä ketjussa kuitenkaan aihe ei ole rakkaus.

[/quote] Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Lapsen kasvattaminen on työlästä, niinhän se on. Älä anna lapsen pompottaa itseäsi, esim. jos aikuiset puhuvat jostain asiasta, käske lapsen odottaa (tiukasti, mutta ystävällisesti). Kun jaksat tehdä tuon sata kertaa, niin pikkuhiljaa lapsi oppii. Toki lapsi tarvitsee paljon huomiota, anna aktiivisesti positiivista huomiota, niin lapsen ei tarvitse rääkymällä ja kitisemällä sitä kinuta. Esim. pieni silitys aina ohi mennessä - olen huomannut, että toistuvat pieni fyysinen huomiointi parantaa lapsen mielialaa huomattavasti. Jos jaksat nyt panostaa johdonmukaiseen kasvattamiseen (aina samat säännöt), lähivuosina jo helpottaa. Tähän kaikkeen tarvitsee voimia, onko ketään ystäviä tai sukulaisia, jotka voisivat joskus hoitaa lasta? Kaupungilta/kunnalta voi saada lastenhoitoapua ja MLL ja NNKY järjestävät maksullista lastenhoitoapua.

Edellisessä siis kolme ekaa riviä on lainausta.

Minä en ainakaan hauku lapsettomia enkä syyllistä heitä mistään. Minä mietin omaa äitiäni, jolle lapsen hoitaminen ei selvästikään ollut mieluisaa, mutta joka syytti siitä minua, ei äitiyttä sinänsä! Äiti oli eronnut, mutta sönkötti, että olisi halunnut 5 poikaa! (=jalkapallojoukkue). Mutta ei sitten voinut koska ero, muka.

Eli en saanut äidiltä palautetta, että hän ei tykkää hoitaa minua, vaikka varmasti ei tykännyt, kun kiukku purettiin minuun. Olen siis jo aikaisemmin ketjussa kirjoittanut, että luulin, että meidän ongelmamme johtuivat meistä, hänestä ja minusta.

Nyt tajuan, että eivät ne johtuneetkaan, vaan siitä, että äiti ei ollut lapsirakas henkilö, ja ei siinä mitään, tunnollisesti hän minut hoiti, mutta se oli virhe häneltä, ettei hän rehellisesti paljastanut minulle, että syy on hänessä, jolloin en päässyt tarkastelemaan rehellisesti äitiyttä, vaan se näyttäytyi minulle asiana, josta kyllä selviää, jos haluaa. Niin, selviää, jos on tunnekylmä ihminen, jota ei haittaa hoitaa lapsiaan koneellisesti. Minua taas oksettaa, kun en kykene sen parempaan, ja olen huolissani lapsistani. Koska niillä eväillä, joita lapsuuteni antoi on todella vaikea olla haluamani lempeä, rakastava ja toiset itseni edelle asettava vanhempi. Koska en saa siitä mitään.

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

jo voiton puolella kirjoitti:

Tähän kaikkeen tarvitsee voimia, onko ketään ystäviä tai sukulaisia, jotka voisivat joskus hoitaa lasta? Kaupungilta/kunnalta voi saada lastenhoitoapua ja MLL ja NNKY järjestävät maksullista lastenhoitoapua.

En ole se kirjoittaja, jolle vastasit, mutta ajattelin kertoa omasta kokemuksestani. Eli kun uupuneille vanhemmille aina ehdotetaan, että täytyy ottaa omaa aikaa ja järjestää lastenhoitoapua ym., niin se ei ihan oikeasti ratkaise mitään meidän kohdallamme, jotka kaipaamme pysyvästi takaisin aikaan ilman lapsia.

Minä heräsin tähän todellisuuteen, kun olin kerran matkalla hakemaan lapsia mummolasta lapsettoman viikonlopun jälkeen. En ollut lainkaan ikävöinyt lapsia vaan olin viettänyt koko viikonlopun nauttien olostani ja hiljaisuudesta. Ja ei, minulla ei ollut sen jälkeen virkistynyt olo, vaan päinvastoin lasten hakeminen takaisin kotiin tuntui todella pahalta. Olin päässyt maistamaan lapsetonta elämää, ja paluu arkeen sattui. Sama on toistunut useita kertoja myöhemmin.

Omalla kohdalla on siis jopa helpompaa pyörittää oravanpyörää päivästä toiseen ilman mitään lapsivapaita tai hoitoapua. Näissä tunteissa ei ole kyse pelkästään väsymyksestä, vaan myös siitä, että lasten myötä koko elämä on muuttunut perustavanlaatuisesti toiseksi eikä paluuta takaisin ole. Siksi lapsivapaa ilta ym. on kuin märkä rätti vasten kasvoja; se vain muistuttaa siitä, mitä olen menettänyt.

Tiedän, että näitä tunteita on vaikea ymmärtää, jos niitä ei käy itse läpi. Tiedän, että kuulostan kylmältä ja tunteettomalta äidiltä, mutta oikeastaan tilanne on päinvastoin - koen olevani äitinä riittämätön, kadun vanhemmuuden valitsemista mutta rakastan lapsiani syvästi ja haluan heidän parastaan. Lasteni onneksi tämä katumus on nostanut päätään vasta näiden ensimmäisten elinvuosien jälkeen, joten he ovat saaneet - toivottavasti - hyvän ja turvallisen kiintymyssuhteen, eikä oma kipuiluni ole päässyt pilaamaan tärkeimpien elinvuosien vuorovaikutusta.

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan hauku lapsettomia enkä syyllistä heitä mistään. Minä mietin omaa äitiäni, jolle lapsen hoitaminen ei selvästikään ollut mieluisaa, mutta joka syytti siitä minua, ei äitiyttä sinänsä! Äiti oli eronnut, mutta sönkötti, että olisi halunnut 5 poikaa! (=jalkapallojoukkue). Mutta ei sitten voinut koska ero, muka.

Eli en saanut äidiltä palautetta, että hän ei tykkää hoitaa minua, vaikka varmasti ei tykännyt, kun kiukku purettiin minuun. Olen siis jo aikaisemmin ketjussa kirjoittanut, että luulin, että meidän ongelmamme johtuivat meistä, hänestä ja minusta.

Nyt tajuan, että eivät ne johtuneetkaan, vaan siitä, että äiti ei ollut lapsirakas henkilö, ja ei siinä mitään, tunnollisesti hän minut hoiti, mutta se oli virhe häneltä, ettei hän rehellisesti paljastanut minulle, että syy on hänessä, jolloin en päässyt tarkastelemaan rehellisesti äitiyttä, vaan se näyttäytyi minulle asiana, josta kyllä selviää, jos haluaa. Niin, selviää, jos on tunnekylmä ihminen, jota ei haittaa hoitaa lapsiaan koneellisesti. Minua taas oksettaa, kun en kykene sen parempaan, ja olen huolissani lapsistani. Koska niillä eväillä, joita lapsuuteni antoi on todella vaikea olla haluamani lempeä, rakastava ja toiset itseni edelle asettava vanhempi. Koska en saa siitä mitään.

Mutta saatan sinä hyvänmielen ja onnistumisen tunteen kun laitat lapsesi ennen itseäsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää on näitä, jotka eivät osaa toteuttaa itseään, haaveilevat jostain mitä muka tekisivät ilman lasta, jota eivät kuitenkaan ikinä ennenkään ole tehneet. Niitä, jotka kuvittelevat ettei jotain voi tehdä, koska ei muutkaan perheelliset. Niitä, jotka elää muiden mielipiteistä. Niitä, jotka ovat oman elämänsä luusereita, ikuisuushaaveilijoita, kiittämättömiä ja kädettömiä ihmisraunioita. Joilla löytyy selitys kaikkeen tekemiseen ja tekemättömyyteen, jos ei muuta, niin "koska lapsi".

Kyllä lapset ovat tuhonnet monen uraputken. Sitä ei voi kieltää. Kyllä monet raskaudet ovat aiheuttaneet masennuksen. Sitä ei voi kieltää. Kyllä monet avioliitot ovat päättyneet raskaaseen pikkulapsiaikaan ja väsymykseen.

Mutta sitä ei saisi sanoa. Vaan on helpompi sanoa, että kaikki on vaan itsekkään ja saamattoman naisen asenneongelma. Eikä mitään noista tapahtuisi, jos naisella olisi ollut oikea asenne. Lapsi ei liity mitenkään koko kuvioon. Ihan sama oliko siinä lapsi vai ei.

Ja nämä asiat tulivat yllätyksenä lapsen saamisen jälkeen??? Kukaan ei koskaan ole asiasta puhunut? Ainakin itse elin riehakasta opiskelijaelämää, asuin ulkomailla, tapailin eri miehiä, hankin uran ja säästin rahaa ennen kuin tein lapsia. Yllättäen vauvavuoteni on ollut kaikesta huolimatta ehkä paras vuosi ikinä. Parhaimmilla kavereillani on pieniä lapsia eli loistavaa seuraa on ollut tarjolla.  Miehen tapaa hoitaa lasta en ole koskaan arvostellut, joten nyt vauvallani on osallistuva tasa-arvoinen vanhempi, jonka ansiosta saan omaa aikaa kun sitä tarvitsen.  

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Kun on tehty tutkimuksia, niin suurin haitta ja häiritsevin kaikista äänistä, on ihmisen lapsen ääni.

Kun vauvalla on ketju, niin nimettömänä kaikki peukuttavat naapuruston suurimpana haittana lapsia.

Omalla nimellä kaikki pitävät lasten leikeistä.

On siis enemmän kuin todennäköistä että sama tabuefekti vallitsee lasten hankinnan suhteen.

Lapsettomiksi jäävät ovat usein älykkäitä ja vastuuntuntoisia ja pystyvät tietää ilman omaa kokemusta asioita.

Vastuunpakoilijat ja ulkoistajat ja hyväksikäyttäjät ovat toinen ääripää, jotka vaativat asioita vaikkapa opettajilta mutta ihnettelevät vauvan ketjussa että kumma tyyppi kun ei tuo samalla lastani koulusta, minunko se pitäisi hakea omalla työajalka lapseni...

Sama ilmiö kuin siinä että itsevarmimmat ja äänekkäimmät ja nopeimmin reagoivat eivät itse asiassa ole ne joilla on tieto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Totta, on kyllä tärkeää, että on tälläinen ketju, jotta ihmiset todellakin harkitsisivat lasten hankintaa ennen kuin niitä hankkivat! Itse olin valmistautunut siihen, että on mahdollista, että tulee myös vammainen lapsi ja mietin elämää myös siltä kannalta tai että lapsi sairastuu myöhemmällä iällä esim. suvussa kulkevaan mielenterveyssairauteen. Ja silti halusin lapsen. Lapsia ei missään nimessä saisi tehdä koska niin "kuuluu elää". Kyllähän se arjen kiireellisyys ja oman tilan vähäisyys mullekin tuli yllätyksenä, mutta myös se suuri onnellisuus. 

t: 298

Vierailija kirjoitti:

Mietin taas tätäkin ketjua lukiessa, että mitä teidän lasten isät tekevät perheen ja lasten eteen? Monen kohdalla vaikuttaa siltä, että nainen on lähes yksin vastuussa lapsista, sen lisäksi että tekee töitä ja hoitaa kotia. On varmasti raskasta! Yksinhuoltajilla ei ole ehkä vaihtoehtoja, mutta miten te parisuhteessa elävät suostutte moiseen?

En varsinaisesti suostunutkaan. Mutta mies oli joko työmatkoilla, sairas tai mentaalisesti totaalisen poissaoleva. Välillä osallistui oikein hyvin, mutta sen varaan ei voinut laskea. Kannoin viimeisen 7-6 vuotta vähintään 85% vastuusta ja arjesta. Kerroin useamman kerran, että katkeroidun jollei tilanne muutu. Yritettiin useampaan otteeseen muuttaa tilannetta. Mutta kun tarpeeksi usein pettyy, ei uskalla enää toivoa. Olin aivan uupunut, mutta en vain nähnyt miten saisin itselleni lisää voimia vaikka kävin ihan ammattilaisen luona ihmettelemässä. 

Lopulta otin eron. Yksi energiasyöppö vähemmän vaikka kaverina mukava jopa ihana ihminen olikin. Tasa-arvoiseen kumppanuuteen ei kuitenkaan pystynyt. Nyt olen sitte yksinhuoltaja, hieman liian myöhään, koska katkeruus nostaa välillä rumaa päätään. Olen aktivoinut itseäni kivoihin juttuihin, mutta kolmen lapsen yh:na ja hankalien työaikojen kanssa painivana en kauheasti saa mahdollisuuksia. 

On tässä haastetta miten saisin elämästäni omannäköisen ankeasta taloudellisesta tilanteesta ja väsymyksestä huolimatta yli 40v naisena...

(267? tai siis se jolla kaksi teiniä ja yksi vahinkotaapero)

Vierailija kirjoitti:

Kun on tehty tutkimuksia, niin suurin haitta ja häiritsevin kaikista äänistä, on ihmisen lapsen ääni.

Kun vauvalla on ketju, niin nimettömänä kaikki peukuttavat naapuruston suurimpana haittana lapsia.

Omalla nimellä kaikki pitävät lasten leikeistä.

On siis enemmän kuin todennäköistä että sama tabuefekti vallitsee lasten hankinnan suhteen.

Lisäksi AV:lla vapaaehtoislapsettomien viestit saavat usein paljon ylänuolia (oletettavasti myös kirjoittajilta, jotka ovat itse vanhempia). Mielestäni täällä asenne vapaaehtoislapsettomuutta kohtaan onkin parantunut, ellei joitain äänekkäitä vastustajia oteta huomioon. Ehkä veloja on helpompi kannustaa, kun nämä eivät ole lapsia tehneet. Mutta äidit, jotka ovatkin tulleet toisiin aatoksiin lasten saamisen jälkeen (ja tunnustavat sen avoimesti) ovat edelleen yksinkertaisesti huonoja äitejä.

Aihe on ihan oikeasti suuri tabu myös englanninkielisillä foorumeilla, ja asiasta avoimesti puhuneet tai kirjoittaneet naiset ovat saaneet niskaansa melkoisia vihakampanjoita. Täälläkin näihin kokemuksiin suhtaudutaan pääsääntöisesti tuomiten ("miksi vihaatte lapsianne???!!") tai vähätellen ("kannattaa tilata MLL:ltä hoitaja pariksi tunniksi ja ottaa vähän omaa aikaa että jaksaa taas"). Muutamat näyttävät pystyvän hahmottamaan, miltä katuvista vanhemmista todella tuntuu.