Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.

Emme elä kuplassa kahdestaan.

Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.

No, itke itsesi uneen.

Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..

Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen. 

Lakkaa suorittamasta äitiyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.

Emme elä kuplassa kahdestaan.

Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.

No, itke itsesi uneen.

Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..

Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen. 

Lakkaa suorittamasta äitiyttä.

Ja lennä Nykkiin? Lähde Kiinaan? Muutu itsekkääksi? Ala ituhipiksi? Entäs ne lapset?

Freud ja psykoanalyysi sälyttivät kyllä sellaisen taakan äitien harteille 1900-luvun aikana, että vapaaehtoislapsettomuuden suosio ei yllätä lainkaan.

Viitaten siis viesteihin, joissa puhutaan mm. traumoista ja vieritetään vastuu koko elämästä äitien harteille.

Vierailija kirjoitti:

Freud ja psykoanalyysi sälyttivät kyllä sellaisen taakan äitien harteille 1900-luvun aikana, että vapaaehtoislapsettomuuden suosio ei yllätä lainkaan.

Viitaten siis viesteihin, joissa puhutaan mm. traumoista ja vieritetään vastuu koko elämästä äitien harteille.

Mä uskon, että se onkin :( Siksi kadunkin, kun ei suju mitenkään loistavasti.

Kadun. Olen tietenkin yksinhuoltaja vielä. Naurakaa vaan, häpeän itseäni ja tilannetta jo kylliksi. Olen viimeiset viisi kuukautta lukittautunut kotiini ja poistun vain viedäkseni lapsen hoitoon ja käydäkseni kaupassa. Töitä teen kotoa. Odotan että lapsi vanhenee, jotta minua ei enää tuijotella tuomitsevasti kun liikun hänen kanssaan kaupungilla. Asumme pienessä kunnassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voin olla loppuunpalanut ja väsynyt lapsiperheen arjesta, mutta ikinä ei ole mieleenkään tullut, että katuisin lapsieni tekoa. Ja he myös tietävät että ovat haluttuja ja rakastettuja (kaiken se kestää, kaiken se kärsii.. ) vaikka mamma välillä vähän ärhenteleekin - siinä ero. Lapsi vaistoaa kaiken, aivan kaiken, muistelkaahan vaan omia lapsuustraumojanne, miten pienestä ne voivatkaan syntyä. Mutta eivät muka siitä, että äiti ei halua lastaan?? Pitäkää pää pensaassa, säälikää itseänne ja pilatkaa lastenne elämä, aivan sama. Minä keskityn iloitsemaan omistani, huonoista päivistä (ja luvasta näyttää se) huolimatta!

No jos et ole koskaan hetkeäkään katunut, olet selvästi väärässä ketjussa?

Lisäksi mua kiinnostaa, mikä on näiden kirjoittajien ratkaisu tähän katumuksen tunteeseen..? En voi sille mitään, en saa sitä kieltämällä katoamaan ja koetan tehdä parhaani äitinä katumuksesta huolimatta. Pitääkö mun antaa lapset adoptioon tai huostaan - älkää vaan väittäkö, että koululaiset traumatisoituisivat tuollaisesta yhtään vähempää kuin nykytilanteesta... Abortti taitaa olla jo myöhässä.

Antaisitte mun edes purkaa anonyymisti näitä tunteitani, kun en muutakaan voi.

En ole huomannut kenenkään kieltäneen sinua tai muitakaan katuvia äitejä purkamasta tunteitaan. Sen sijaan olen kyllä huomannut, että soraäänet halutaan vaientaa. Joku jopa lausui toivovansa viedä kommentoijan saunan taakse ja lop...opettaa. 

Kylläpä on tullut harvinaisen selväksi, ettei omien lasten katumisesta puhuminen on tabu.

Ei voida uskoa, ei haluta kuulla, olevinaan sairasta, milloin mitenkin reagoidaan, jos joku edes vihjaisee siihen suuntaan.

Monet äidit ovat onnettomia ja nämä äidit kyllä tietävät tasan tarkkaan syyn siihen. Mutta sitä syytä ei vaan saisi sanoa. Pitäisi ymmärtää ainakin pitää suu kiinni, jos ei osaa valehdella asiasta.

Kyllä nämä äidit voivat olla hiljaa, muttei se poista tunnetta heidän sisällään. Eikä se, että kaiken huonon jälkeen syyllistetään, jopa ne tunteetkin, paranna tilannetta yhtään.

Ajatus, että lapsi voisi teollaan aiheuttaa pahaa oloa vanhemmilleen, on toisista aivan mahdoton. Jos jos jostain syystä niin kävisi, niin alkusyy on kuitenkin vanhemmissa. Monet aikuisetkin hellivät tätä omaa lapsi asemaansa vanhempiensa kuolemaan asti. Heissä itsessään ei voi olla vikaa ja jos on, niin sekin on äidin vika. Voi olla tutkimuksia teinienaivoista tai uhmaiästä, mutta mitään mitä lapsi tekee ei voisi tai saisi aiheuttaa tuskaa, pahaa oloa tai pettymystä vanhemmissa, puhumatta katumusta, heidän hankkimisestaan. Koska he ovat lapsia ja viattomia, vaikka sitten poliisi heidät toisi kotiin missä kunnossa tahansa, minkä tahansa teon jälkeen.

He tuovat aina vanhemmilleen vain iloa ja onnea? Mutta ei, ei saa katua, pitää iloita, vaikka kenen tahansa muun lapsen tai aikuisen samojen tekojen jälkeen ei enää edes tervehtisi henkilöä.

Täälläkin on ketjua, kun ei kestetä edes naapurin yöllistä suihkua. Monet äidit ottaisivat ilomielin tuon vaihtoehdon, jos nuo kaikki huonot jutut lapsissa, otettaisiin pois.

Tässä ketjussa on muuten unohdettu se, että nyt eletään vanhemmuuden ja varsinkin äitiyden kanssa murrosaikaa. Suomessa abortti tuli lailliseksi vasta 1970 - alle 50 vuotta sitten - eivätkä e-pilleritkään ole olleet saatavilla paljoa sitä pidemmän aikaa. Sitä ennen naisilla oli ehkäisyvaihtoehtona lähinnä hemmetin epäluotettava "rytmimenetelmä" tai pessaari/kuparikierukka. Kierukan lääkäri myönsi vain jo lapsia tehneille äideille, eikä pessaariakaan saanut vanhoillisessa Suomessa lapseton nainen helposti.

Kun lukee vanhojen ja vanhempien naisten haastatteluja aiheesta äitiys, niin kyllä siellä on monia, jotka suoraan sanovat katuvansa äitiyttä, ja että olisivat jättäneet lapset kokonaan tekemättä JOS se olisi ollut heidän nuoruudessaan mahdollista. Mutta kun aborttiakaan ei saanut ja sotien jälkeen "lapsenmurhia" tarkkailtiin visusti mm. neuvolatoiminnan leviämisen myötä, niitä lapsia sitten vain tuli, ja niiden kanssa oli elettävä, halusi tai ei. Herra antoi, herra otti, tyydy siihen hottentotti.

(Suomessa lapsenmurhat tai oikeammin vauvamurhat olivat varsin yleisiä. Naiset synnyttivät salaa ja surmasivat vastasyntyneensä sekä hävittivät ruumiin esim. mereen heittämällä, joka oli yleinen tapa Helsingissä vielä 1920-luvulla. Tai sitten tukehduttivat vauvansa "vahingossa" kierähtämällä näiden päälle, kun nukkuivat samassa sängyssä.)

 

Suomalainen yhteiskunta ja ajatusmaailma (tai länsimainen yhteiskunta ylipäätään) ei ole vielä kunnolla ehtinyt siihen pisteeseen, että äitiyttä ei automaattisesti pidettäisi naisten ensisijaisena tehtävänä ja tarkoituksena. Vieläkin naisten "kuuluu" tehdä lapsia, ja kaikkialta tolkutetaan että "kyllä sitä omaansa sitten rakastaa", ja sitten naiset hankkiutuvat raskaaksi, koska sitä nyt odotetaan, ja äitiys sopii kaikille vaikka siihen kasvamiseen menisikin aikaa ja mitä kaikkea muuta vieläkin tolkutetaan. Tämä arkaainen ajattelumalli (joka on vielä voimissaan kehitysmaissa) vain sotii modernin yhteiskunnan realiteetteja vastaan, ja siinä tulee yhteentörmäys. Historiallisesti todellinen valinnanvapaus on ollut meillä vasta hyvin, hyvin lyhyen aikaa.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voin olla loppuunpalanut ja väsynyt lapsiperheen arjesta, mutta ikinä ei ole mieleenkään tullut, että katuisin lapsieni tekoa. Ja he myös tietävät että ovat haluttuja ja rakastettuja (kaiken se kestää, kaiken se kärsii.. ) vaikka mamma välillä vähän ärhenteleekin - siinä ero. Lapsi vaistoaa kaiken, aivan kaiken, muistelkaahan vaan omia lapsuustraumojanne, miten pienestä ne voivatkaan syntyä. Mutta eivät muka siitä, että äiti ei halua lastaan?? Pitäkää pää pensaassa, säälikää itseänne ja pilatkaa lastenne elämä, aivan sama. Minä keskityn iloitsemaan omistani, huonoista päivistä (ja luvasta näyttää se) huolimatta!

No jos et ole koskaan hetkeäkään katunut, olet selvästi väärässä ketjussa?

Lisäksi mua kiinnostaa, mikä on näiden kirjoittajien ratkaisu tähän katumuksen tunteeseen..? En voi sille mitään, en saa sitä kieltämällä katoamaan ja koetan tehdä parhaani äitinä katumuksesta huolimatta. Pitääkö mun antaa lapset adoptioon tai huostaan - älkää vaan väittäkö, että koululaiset traumatisoituisivat tuollaisesta yhtään vähempää kuin nykytilanteesta... Abortti taitaa olla jo myöhässä.

Antaisitte mun edes purkaa anonyymisti näitä tunteitani, kun en muutakaan voi.

En ole huomannut kenenkään kieltäneen sinua tai muitakaan katuvia äitejä purkamasta tunteitaan. Sen sijaan olen kyllä huomannut, että soraäänet halutaan vaientaa. Joku jopa lausui toivovansa viedä kommentoijan saunan taakse ja lop...opettaa. 

Ei varmana ole kukaan tullut sinua vaientamaan, kun aloitat aiheesta oman ketjun, että "maassamme ei saa olla huonoja äitejä, eikä äitejä, joita äitiys kaduttaa".

Vierailija kirjoitti:

Kadun. Olen tietenkin yksinhuoltaja vielä. Naurakaa vaan, häpeän itseäni ja tilannetta jo kylliksi. Olen viimeiset viisi kuukautta lukittautunut kotiini ja poistun vain viedäkseni lapsen hoitoon ja käydäkseni kaupassa. Töitä teen kotoa. Odotan että lapsi vanhenee, jotta minua ei enää tuijotella tuomitsevasti kun liikun hänen kanssaan kaupungilla. Asumme pienessä kunnassa.

Olisiko ihan mahdotonta muuttaa pois? Ja sitten vaan sanoa, että mies/isä on kuollut uudessa paikassa? Luuletko, että helpottaisi, jos muut eivät tunne suo?

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä on tullut harvinaisen selväksi, ettei omien lasten katumisesta puhuminen on tabu.

Ei voida uskoa, ei haluta kuulla, olevinaan sairasta, milloin mitenkin reagoidaan, jos joku edes vihjaisee siihen suuntaan.

Monet äidit ovat onnettomia ja nämä äidit kyllä tietävät tasan tarkkaan syyn siihen. Mutta sitä syytä ei vaan saisi sanoa. Pitäisi ymmärtää ainakin pitää suu kiinni, jos ei osaa valehdella asiasta.

Kyllä nämä äidit voivat olla hiljaa, muttei se poista tunnetta heidän sisällään. Eikä se, että kaiken huonon jälkeen syyllistetään, jopa ne tunteetkin, paranna tilannetta yhtään.

Ajatus, että lapsi voisi teollaan aiheuttaa pahaa oloa vanhemmilleen, on toisista aivan mahdoton. Jos jos jostain syystä niin kävisi, niin alkusyy on kuitenkin vanhemmissa. Monet aikuisetkin hellivät tätä omaa lapsi asemaansa vanhempiensa kuolemaan asti. Heissä itsessään ei voi olla vikaa ja jos on, niin sekin on äidin vika. Voi olla tutkimuksia teinienaivoista tai uhmaiästä, mutta mitään mitä lapsi tekee ei voisi tai saisi aiheuttaa tuskaa, pahaa oloa tai pettymystä vanhemmissa, puhumatta katumusta, heidän hankkimisestaan. Koska he ovat lapsia ja viattomia, vaikka sitten poliisi heidät toisi kotiin missä kunnossa tahansa, minkä tahansa teon jälkeen.

He tuovat aina vanhemmilleen vain iloa ja onnea? Mutta ei, ei saa katua, pitää iloita, vaikka kenen tahansa muun lapsen tai aikuisen samojen tekojen jälkeen ei enää edes tervehtisi henkilöä.

Täälläkin on ketjua, kun ei kestetä edes naapurin yöllistä suihkua. Monet äidit ottaisivat ilomielin tuon vaihtoehdon, jos nuo kaikki huonot jutut lapsissa, otettaisiin pois.

Siis sinäkö syytät lapsia siitä, että vanhempi katuu äitiyttä? Hyi saatana. Olen tähän ketjuun kirjoittanut katuva äiti, mutta jos minun lapseni eivät ole aikuisina onnellisia, se on tasan varmasti MINUN SYYNI. Parasta alkaa sinunkin totutella siihen, jos lapsia sinulla on.

Lapsen saaminen kadutti luultavasti ainakin ekat 3 vuotta. Ei kaduta enää, lapsi 6.

Olin lapsen syntymän aikaan täysin yksin ja lapseni syntyi vastoin odotuksia kehitysvammaisena. Kaduin niin paljon, että kun lapsi täytti 1v soitin lastensuojeluun, että veisivät jonnekkin missä saisi sellaista rakkautta kun ansaitsee. Lapsi oli sellaisessa kriisikotihommassa tasan 2 vuorokautta, kun jo hain hänet kotiin.

Minä tajusin, etten voi elää ilman lastani, eli jotenkin on vaan opeteltava elämään yhdessä. Ja se oli jo ratkaiseva tekijä, että ymmärsin, että olen aivan vapaaehtoisesti lapselleni äiti. Voisin koska tahansa vaan ottaa hatkat, mutta joka aamu olen valinnut olla lapseni kanssa. Tai ei nykyään ole tarvinnut edes miettiä asiaa, olen älyttömän onnellinen.

Lapsen isä on nyt vuosia jo auttanut hoidossa, joka toinen viikonloppu ja puolet kesä-ja joululomasta. Saa sitä paljon haviteltua vapaa-aikaakin.

Minä elän täysillä, lapsen kanssa ja hetkittäin ilmankin ja olen tietoinen siitä, miten ilman häntä en osaisikaan enää olla. Jos en olisi antanut lastani pois, en varmasti vieläkään ymmärtäisi, miten paljon häntä rakastankaan. Varmaan olisin vähiintään katkeroitunut, nuiva ja tekosyitä kurjuudelleni etsivä äiti.

Älkää vanhemmat pistäkö oman elämänne kurjuutta lastenne piikkiin. Tehkää asialle jotain. Hankkikaa omaa aikaa, puhukaa asiasta, hankkikaa tukiperhe lapsille, hoitoapua viikolla jne. Tukiperhe voisi ottaa vaikka kerran kuussa viikonlopuksi lapset. Jos ei kaupungin kautta saa niin netin/läheisten tms.

Olemme jokainen oman onnemme seppiä, kummalle on kamalampi tilanne, vanhemmalle, joka katuu lapsiaan joka päivä vai lapselle, jonka äiti/isä katuu hänen olemassaoloaan joka päivä? Jos kohtelette lastanne huonosti, antakaa hänet jollekin, joka jaksaa nauttia hänen seurastaan.

Ja minäkään en ole mikään kodinhengetär ja perinteinen pullantuoksuinen äiti. Olen vauhdikas, boheemi, sporttinen, matkusteleva äiti, mutta olen silti äiti. Olen lämmin ja hellä, viihdyn lapseni kanssa ja meillä on aivan mahtava meininki nykyään. Elämä on oikeesti aika siistiä.

Miksi kadutte? Mikä on se asia, jonka lapsi sinua estää tekemästä/olemasta?

Siis kadutti ajoittain hetkittäin 3 vuotiaaksi saakka, mutta 1 vuotiaaksi saakka koko ajan.

T:223ko se oli..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.

Emme elä kuplassa kahdestaan.

Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.

No, itke itsesi uneen.

Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..

Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen. 

Lakkaa suorittamasta äitiyttä.

Ja lennä Nykkiin? Lähde Kiinaan? Muutu itsekkääksi? Ala ituhipiksi? Entäs ne lapset?

Ei. Vaan ota rennommin. Ja avaa silmät mahdollisuuksille: sanoit myöhemmässä kommentissa mm. että "Luistelemaan menin, koska pyrin näyttämään mallia lapsille, että on hyvä liikkua ja ulkoilla" - no jos mielestäsi on hyvä liikkua ja ulkoilla, niin silloinhan sait samalla tilaisuuden liikkua ja ulkoilla itsekin! Keittiönsiivouksessa sait apua tyttäreltäsi, ja keittiöhän pitää muutenkin siivota - edelleenkään en ymmärrä, mikä siinä oli se vaikeus. Ja että sinulla ei ollut parempaakaan tekemistä kuin leikkiä rosvoa ja poliisia - niin mitä siis olisit tehnyt ilman lastasi, jos sinulla ei kerran ollut parempaa tekemistä? Kaikki nuo lainaukset ovat omasta kommentistasi nro 60, joten en käsitä, mitä valittamista sinulla ihan oikeasti on. Mitä minä nyt en ole ymmärtänyt?

Miten te miellätte katumisen? Kun itse ajattelen, että jos katuu lapsiaan niin toiveenahan on ettei niitä olisikaan. Siis olisiko elämänne parempaa, jos vaikka jäisivät auton alle?

Ihan aidosti kysyn, kun mietin miten miellätte katumisen.

Jos vastauksenne on, että ei, olisi kamalaa jos lapsi kuolisi, niin mitä te silloin hänen olemassaolossanne kadutte tällä hetkellä? Mitä jää jäljelle mitä katua?

Mulla on kyllä helpottanut nyt kun lapsi on 3v. Kaduin joka päivä monta kertaa lapsen tekoa kun hän oli 0-1,5v. Olin myös masentunut silloin ja jälkikäteen ajatellen uskon että siitä johtui myös katumus suurimmaksi osaksi. Mutta nyt kun lapsi on päivät päiväkodissa ja viihtyy siellä, ja minä olen saanut olla töissä ja keskittyä töihini, niin en enää kadu lasta. Nautin hänen kanssaan olemisesta mm. viikonloppuisin. Ihan uusi tunne mulle mut hyvä näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanovat vihaajat mitä sanovat, tästä ketjusta on ollut minulle apua. Olen seurannut ketjua eilisestä lähtien, ja tänään on ollut jotenkin helpompi olla. Tuntuu kuin olisin saanut suuren taakan harteiltani ja ymmärrän paremmin, miksi viimeiset vuodet ovat olleet niin raskaita kuin ovat. Olen itse asiassa pystynyt olemaan tänään parempi äiti lapsilleni. On helpotus kuulla, että en ole yksin ja että minussa ei välttämättä ole mitään perustavanlaatuista vikaa.

Näin juuri, mutta nämä syyttävät paskiaiset haluavat, että sinne bussin keulaan ajaisi vähän useampi äiti lapsineen. Syyllistämällähän sen saa tapahtumaankin.

No voi naamapalmu sentään. Koko ketjun olen kahlannut läpi, enkä olen havainnut kenenään tällaista toivoneen. Miten voi keskustella ihmisen kanssa, joka heti yhdestä "väärästä" mielipiteestä kilahtaa täysin, uhkaa itsemurhalla/perhesurmalla, ja vielä syyllistää siitä muita? Menkää itseenne nyt, ihan oikeasti.

Nää on näitä, jotka eivät osaa toteuttaa itseään, haaveilevat jostain mitä muka tekisivät ilman lasta, jota eivät kuitenkaan ikinä ennenkään ole tehneet. Niitä, jotka kuvittelevat ettei jotain voi tehdä, koska ei muutkaan perheelliset. Niitä, jotka elää muiden mielipiteistä. Niitä, jotka ovat oman elämänsä luusereita, ikuisuushaaveilijoita, kiittämättömiä ja kädettömiä ihmisraunioita. Joilla löytyy selitys kaikkeen tekemiseen ja tekemättömyyteen, jos ei muuta, niin "koska lapsi".

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä on tullut harvinaisen selväksi, ettei omien lasten katumisesta puhuminen on tabu.

Ei voida uskoa, ei haluta kuulla, olevinaan sairasta, milloin mitenkin reagoidaan, jos joku edes vihjaisee siihen suuntaan.

Monet äidit ovat onnettomia ja nämä äidit kyllä tietävät tasan tarkkaan syyn siihen. Mutta sitä syytä ei vaan saisi sanoa. Pitäisi ymmärtää ainakin pitää suu kiinni, jos ei osaa valehdella asiasta.

Kyllä nämä äidit voivat olla hiljaa, muttei se poista tunnetta heidän sisällään. Eikä se, että kaiken huonon jälkeen syyllistetään, jopa ne tunteetkin, paranna tilannetta yhtään.

Ajatus, että lapsi voisi teollaan aiheuttaa pahaa oloa vanhemmilleen, on toisista aivan mahdoton. Jos jos jostain syystä niin kävisi, niin alkusyy on kuitenkin vanhemmissa. Monet aikuisetkin hellivät tätä omaa lapsi asemaansa vanhempiensa kuolemaan asti. Heissä itsessään ei voi olla vikaa ja jos on, niin sekin on äidin vika. Voi olla tutkimuksia teinienaivoista tai uhmaiästä, mutta mitään mitä lapsi tekee ei voisi tai saisi aiheuttaa tuskaa, pahaa oloa tai pettymystä vanhemmissa, puhumatta katumusta, heidän hankkimisestaan. Koska he ovat lapsia ja viattomia, vaikka sitten poliisi heidät toisi kotiin missä kunnossa tahansa, minkä tahansa teon jälkeen.

He tuovat aina vanhemmilleen vain iloa ja onnea? Mutta ei, ei saa katua, pitää iloita, vaikka kenen tahansa muun lapsen tai aikuisen samojen tekojen jälkeen ei enää edes tervehtisi henkilöä.

Täälläkin on ketjua, kun ei kestetä edes naapurin yöllistä suihkua. Monet äidit ottaisivat ilomielin tuon vaihtoehdon, jos nuo kaikki huonot jutut lapsissa, otettaisiin pois.

Tottakai lapsi aiheuttaa joskus negatiivisiakin tunteita! Eihän kenenkään elämä ole pelkkää iloa ja onnea. Silti en ole koskaan katunut lasta, enkä ymmärrä miten joku voi katua.

Vierailija kirjoitti:

En minä syyllistä lapsiani valinnoistani, vaan ihan itseäni. Terv. Eräs ketjuun osallistunut

Ja mitä se syyllistäminen auttaa? Kertokaa, millä tavoin teitä auttaa se, että vellotte omassa todellisessa tai kuvitellussa "huonoudessanne"? Eikö olisi parempi vaan ottaa se lusikka kauniiseen käteen ja tehdä tästä elämästä niin oman näköistä kuin mahdollista, just nyt heti tänään. Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan ku Ellun kanat. Lapsi tarvitsee ruokaa ja hoivaa, mutta ei sitä, että kaikki uhrataan jollekin kuvitellulle Pyhän Äitiyden Alttarille, joka on täynnä todellisia, mutta enimmäkseen ihan kuviteltuja, vaatimuksia siitä, miten äitiys pitäisi suorittaa!