Onko teillä sisarusten kesken samanlainen tulkinta lapsuudestanne? Minua ärsyttää sisareni tapa syyttää kaikesta vanhempiamme

Vierailija kirjoitti:

Huh, saan tästä ketjusta kylmänväreitä, Oletteko itse äitejä? Miettikääpä vähän, miten lapsenne tulevat TEIHIN suhtautumaan aikanaan. Tuntuukohan teistäkin siinä vaiheessa, että kaikki, mistä lapsenne teitä tulevat syyttämään, ovat 100-prosenttisesti totta ja teidän syynne?

Miksi kuvittelette, että lapset aina vain ja ainoastaan rakastavat vilpittömästi vanhempiaan, ja vanhemmat taas ovat aina kieroja ja epäreiluja?

Tarkoitan sitä, että vaikka ketjussa joukossa on oikeastikin kurjia lapsuudenkertomuksia, kovin moni tuntuu olevan sitä mieltä, että aina, jos lapsi syyttää vanhempiaan, vanhemmat ovat oikeasti olleetkin tunnekylmiä paskiaisia.

Että ikinä ei voi lapsi olla kohtuuton ja väärässä.

Jos ap:n siskon ainoa konkreettinen valituksen aihe on, että astmaatikko ja eläinallerginen äiti ei suostunut hommaamaan hänelle lapsena koiraa, niin eikös se nyt jumankekka ole aika selvää, että siskolla on ollut asiat hyvin ja syyllistäminen on kohtuutonta.

Ettekö te tunne ketään, joka syyttää kaikesta aina muita, eikä kykene kantamaan omista tunteistaa ja tekemisistään vastuuta? Minä tunnen, veljeni lisäksi duunissakin on tällä hetkellä muutama sellainen "ei oo mun vika" -tyyppi.

(10)

Mietin paljonkin mistä kaikesta omat lapseni tulevat minua syyttämään, aiheesta ja aiheetta. Ja koen sen ansaituksi jo etukäteen, mikä lienee oman lapsuuden peruja. Mutta ymmärrän mitä tarkoitat, toki lapsi voi syyttää vanhempaa aiheetta. Joskus se on vain haitaksi ja kehityksen este, mutta toisaalta välillä miehen kanssa huonomman päivän jälkeen vitsaillaan että "onpahan lapsille terapiassa purettavaa". Ihmisellä on sisäänrakennettu taipumus nähdä hyvä omana ansionaan ja huonoa muiden syynä, ja se on yksi psyykkisen itsesäilytyksen mekanismi. _Sopivassa_ mittakaavassa se on toimintakykyä tukeva taito.

(48)

Onko lellitty piloille?

Ihmiset voivat myös kehittää valemuistoja, mielenterveysongelmista kärsivä siskoni on ainakin keksinyt tällaisia kiitos terapian jossa on lähinnä keskitytty kaivamaan lapsuuden "ongelmia" esille. Isosiskoni on aina ollut vähän hankala ihminen, mutta tämän terapian jälkeen hänen kateellisuutensa ja katkeruutensa on päässyt siihen pisteeseen että välit ovat kaikkien kanssa poikki. Pääasiallisesti koska siskoni syyttää vanhempiani kaikesta ja oikeasti aivan keksityillä jutuilla. Itse toki ajattelee näiden olevan totta koska terapeutti on häntä johdatellut kaivelemaan menneisyyttä ainoastaan sillä agendalla että miten häntä on väärin kohdeltu.

Tämä on hyvä ketju ainokaisille, jotka suree sitä, ettei ole ketään kenen kanssa jakaa "yhteisiä" lapsuusmuistoja.

Lapsuus voi todellakin olla sisaruksilla erilainen. Olen itse nuorin ja vanhempiemme suhde oli tosi huono syntyessäni. Jo ihan pienenä muistan menneeni heidän älyttömien riitojensa väliin, kun isommat sisarukseni vetäytyivät jonnekin. En muista, että kukaan olisi lohduttanut tai edes sanonut, etteivät riidat ole minun syytäni.

Koen, että erityisesti äiti ei enää jaksanut huolehtia minusta samoin kuin ehkä sisaruksistani, vaikka materalistisesti ajateltuna olen varmaan saanut eniten.

En ihmettele, että meillä on erilainen käsitys lapsuuden perheestämme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huh, saan tästä ketjusta kylmänväreitä, Oletteko itse äitejä? Miettikääpä vähän, miten lapsenne tulevat TEIHIN suhtautumaan aikanaan. Tuntuukohan teistäkin siinä vaiheessa, että kaikki, mistä lapsenne teitä tulevat syyttämään, ovat 100-prosenttisesti totta ja teidän syynne?

Miksi kuvittelette, että lapset aina vain ja ainoastaan rakastavat vilpittömästi vanhempiaan, ja vanhemmat taas ovat aina kieroja ja epäreiluja?

Tarkoitan sitä, että vaikka ketjussa joukossa on oikeastikin kurjia lapsuudenkertomuksia, kovin moni tuntuu olevan sitä mieltä, että aina, jos lapsi syyttää vanhempiaan, vanhemmat ovat oikeasti olleetkin tunnekylmiä paskiaisia.

Että ikinä ei voi lapsi olla kohtuuton ja väärässä.

Jos ap:n siskon ainoa konkreettinen valituksen aihe on, että astmaatikko ja eläinallerginen äiti ei suostunut hommaamaan hänelle lapsena koiraa, niin eikös se nyt jumankekka ole aika selvää, että siskolla on ollut asiat hyvin ja syyllistäminen on kohtuutonta.

Ettekö te tunne ketään, joka syyttää kaikesta aina muita, eikä kykene kantamaan omista tunteistaa ja tekemisistään vastuuta? Minä tunnen, veljeni lisäksi duunissakin on tällä hetkellä muutama sellainen "ei oo mun vika" -tyyppi.

(10)

Mietin paljonkin mistä kaikesta omat lapseni tulevat minua syyttämään, aiheesta ja aiheetta. Ja koen sen ansaituksi jo etukäteen, mikä lienee oman lapsuuden peruja. Mutta ymmärrän mitä tarkoitat, toki lapsi voi syyttää vanhempaa aiheetta. Joskus se on vain haitaksi ja kehityksen este, mutta toisaalta välillä miehen kanssa huonomman päivän jälkeen vitsaillaan että "onpahan lapsille terapiassa purettavaa". Ihmisellä on sisäänrakennettu taipumus nähdä hyvä omana ansionaan ja huonoa muiden syynä, ja se on yksi psyykkisen itsesäilytyksen mekanismi. _Sopivassa_ mittakaavassa se on toimintakykyä tukeva taito.

(48)

Sopivassapa hyvinkin. Asioiden anteeksianto ja kyky nähdä toisenkin näkökulma ovat myös erittäin tärkeitä taitoja.

(10)

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset voivat myös kehittää valemuistoja, mielenterveysongelmista kärsivä siskoni on ainakin keksinyt tällaisia kiitos terapian jossa on lähinnä keskitytty kaivamaan lapsuuden "ongelmia" esille. Isosiskoni on aina ollut vähän hankala ihminen, mutta tämän terapian jälkeen hänen kateellisuutensa ja katkeruutensa on päässyt siihen pisteeseen että välit ovat kaikkien kanssa poikki. Pääasiallisesti koska siskoni syyttää vanhempiani kaikesta ja oikeasti aivan keksityillä jutuilla. Itse toki ajattelee näiden olevan totta koska terapeutti on häntä johdatellut kaivelemaan menneisyyttä ainoastaan sillä agendalla että miten häntä on väärin kohdeltu.

Huh, noinkin varmasti voi olla, ainakin jos terapeutti on huono.

Sisareni ei ole kärsinyt masennuksesta tai ollut terapiassa. Jossain vaiheessa hänelle kyllä ehdotin, pitäisikö hänen työstää asioita ammattilaisen kanssa (enkä sanonut sitä vittuillakseni tai vähätelläkseni, vaan rehellisesti siksi, että hän pääsisi niistä jollakin tasolla yli ja eteenpäin).

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huh, saan tästä ketjusta kylmänväreitä, Oletteko itse äitejä? Miettikääpä vähän, miten lapsenne tulevat TEIHIN suhtautumaan aikanaan. Tuntuukohan teistäkin siinä vaiheessa, että kaikki, mistä lapsenne teitä tulevat syyttämään, ovat 100-prosenttisesti totta ja teidän syynne?

Miksi kuvittelette, että lapset aina vain ja ainoastaan rakastavat vilpittömästi vanhempiaan, ja vanhemmat taas ovat aina kieroja ja epäreiluja?

Tarkoitan sitä, että vaikka ketjussa joukossa on oikeastikin kurjia lapsuudenkertomuksia, kovin moni tuntuu olevan sitä mieltä, että aina, jos lapsi syyttää vanhempiaan, vanhemmat ovat oikeasti olleetkin tunnekylmiä paskiaisia.

Että ikinä ei voi lapsi olla kohtuuton ja väärässä.

Jos ap:n siskon ainoa konkreettinen valituksen aihe on, että astmaatikko ja eläinallerginen äiti ei suostunut hommaamaan hänelle lapsena koiraa, niin eikös se nyt jumankekka ole aika selvää, että siskolla on ollut asiat hyvin ja syyllistäminen on kohtuutonta.

Ettekö te tunne ketään, joka syyttää kaikesta aina muita, eikä kykene kantamaan omista tunteistaa ja tekemisistään vastuuta? Minä tunnen, veljeni lisäksi duunissakin on tällä hetkellä muutama sellainen "ei oo mun vika" -tyyppi.

(10)

Mietin paljonkin mistä kaikesta omat lapseni tulevat minua syyttämään, aiheesta ja aiheetta. Ja koen sen ansaituksi jo etukäteen, mikä lienee oman lapsuuden peruja. Mutta ymmärrän mitä tarkoitat, toki lapsi voi syyttää vanhempaa aiheetta. Joskus se on vain haitaksi ja kehityksen este, mutta toisaalta välillä miehen kanssa huonomman päivän jälkeen vitsaillaan että "onpahan lapsille terapiassa purettavaa". Ihmisellä on sisäänrakennettu taipumus nähdä hyvä omana ansionaan ja huonoa muiden syynä, ja se on yksi psyykkisen itsesäilytyksen mekanismi. _Sopivassa_ mittakaavassa se on toimintakykyä tukeva taito.

(48)

Minä en kyllä ihan usko tuohon, että se olisi jotenkin sisäänrakennettua. Fiksu ihminen osaa miettiä myös omia vaikuttimiaan ja sitä, voisiko itse muuttaa käytöstään. Mutta ehkä nyt sentään vähän tuohon päin kallellaan sentään.

Muistot voi olla myös vääriä. Tiedän sen siksi että oma lapseni muistaa lapsuuden asioita väärin. Tottakai lapsia kohdellaan perheissä eri tavoin koska lapset oat erilaisia. Voi olla että vanhemman lapsen kanssa hyväksi koetu kasvatus ei ole yhtä hyvää nuoremman erilaisen lapsen kanssa. Pitäisi mennä lapsen mukan. Toisaalta jos menee liikaa lapsen mukaan, niin sitten toinen lapsi kokee vääryyttä. 

Meillä on sama juttu, ainoa ero, että itse olen iltatähti ja sisko reilusti vanhempi. Hän syyttää vanhempia joka asiasta ja siitä, miten kurja lapsuus meillä on ollut. Minä näen lapsuuden ihan eri tavalla, vanhemmat välittivät ja tekivät aina meidän eteen kaikkensa, sisko aina jaksoi nurista joka asiasta. Minulla oli hyvä lapsuus, ei mitään pahaa sanottavaa mistään. Siskon kanssa ei tulla oikein toimeen, olen niin kyllästynyt kuulemaan vanhempiemme haukkumista ja mustamaalaamista.

Minulla ja siskollani on melko yhteneväiset muistot lapsuudestamme, mutta pikkuveljellämme ei, koska hänellä on ollut ihan erilainen lapsuus. Meidät on jokainen tehty neljän vuoden välein, mutta suurin ero (jota veljeni ei allekirjoita lainkaan) on se, että hän on kuopus ja poika.

Hänellä oli harrastuksia (koripallo, tennis, tietokoneet...), ja häntä tuettiin aina kaikessa. Minulla tai siskollani ei ollut mitään harrastuksia, mutta erittäin tiukat rajat kotiintulon ja muun suhteen. Veljeni kohdalla rajoista ei pidetty huolta. Isämme oli minulle ja siskolleni pääasiassa poissaoleva. Ei varmaan osannut/kyennyt olla lainkaan tyttäriensä kanssa. Mutta veljeni kanssa hän kävi paljon pelimatkoilla ja vietti aikaa. Äitimme taas oli minulle ja siskolleni suurimman osan aikaa tiukkis ja kiukkuinen, mutta kuopuspoika sai kaiken positiivisen huomion, vaikka veljemme oli esimerkiksi koulussa meitä paljon huonompi, jopa häirikkö.

Nyt kun vanhempamme voivat perussairauksiensa vuoksi huonosti, niin näistä on jonkun verran keskusteltu. Mutta siitä ei tule mitään, kun veljen mielestä "faija on reiluin kaveri" ja "äitimme on lämmin ja toisten tunteet huomioonottava". Keskustelut eivät ole vieneet siis kovin kauas, koska veljemme ei millään tavalla pysty tunnustamaan meidän kokemuksiamme oikeiksi, vaan leimaa ne panetteluna ja täysin vääriksi. Myöskin olemme todella kaukana näkemyksissämme. Kuitenkin eniten harmittaa, ettei veljemme edes yritä ymmärtää minua ja siskoani (vaikka konkreettisia esimerkkejä on annettu vaikka kuinka paljon), vaan käyttäytyy kuin sinäkin ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huh, saan tästä ketjusta kylmänväreitä, Oletteko itse äitejä? Miettikääpä vähän, miten lapsenne tulevat TEIHIN suhtautumaan aikanaan. Tuntuukohan teistäkin siinä vaiheessa, että kaikki, mistä lapsenne teitä tulevat syyttämään, ovat 100-prosenttisesti totta ja teidän syynne?

Miksi kuvittelette, että lapset aina vain ja ainoastaan rakastavat vilpittömästi vanhempiaan, ja vanhemmat taas ovat aina kieroja ja epäreiluja?

Tarkoitan sitä, että vaikka ketjussa joukossa on oikeastikin kurjia lapsuudenkertomuksia, kovin moni tuntuu olevan sitä mieltä, että aina, jos lapsi syyttää vanhempiaan, vanhemmat ovat oikeasti olleetkin tunnekylmiä paskiaisia.

Että ikinä ei voi lapsi olla kohtuuton ja väärässä.

Jos ap:n siskon ainoa konkreettinen valituksen aihe on, että astmaatikko ja eläinallerginen äiti ei suostunut hommaamaan hänelle lapsena koiraa, niin eikös se nyt jumankekka ole aika selvää, että siskolla on ollut asiat hyvin ja syyllistäminen on kohtuutonta.

Ettekö te tunne ketään, joka syyttää kaikesta aina muita, eikä kykene kantamaan omista tunteistaa ja tekemisistään vastuuta? Minä tunnen, veljeni lisäksi duunissakin on tällä hetkellä muutama sellainen "ei oo mun vika" -tyyppi.

(10)

Mietin paljonkin mistä kaikesta omat lapseni tulevat minua syyttämään, aiheesta ja aiheetta. Ja koen sen ansaituksi jo etukäteen, mikä lienee oman lapsuuden peruja. Mutta ymmärrän mitä tarkoitat, toki lapsi voi syyttää vanhempaa aiheetta. Joskus se on vain haitaksi ja kehityksen este, mutta toisaalta välillä miehen kanssa huonomman päivän jälkeen vitsaillaan että "onpahan lapsille terapiassa purettavaa". Ihmisellä on sisäänrakennettu taipumus nähdä hyvä omana ansionaan ja huonoa muiden syynä, ja se on yksi psyykkisen itsesäilytyksen mekanismi. _Sopivassa_ mittakaavassa se on toimintakykyä tukeva taito.

(48)

Minä en kyllä ihan usko tuohon, että se olisi jotenkin sisäänrakennettua. Fiksu ihminen osaa miettiä myös omia vaikuttimiaan ja sitä, voisiko itse muuttaa käytöstään. Mutta ehkä nyt sentään vähän tuohon päin kallellaan sentään.

Toki jokainen täyspäinen aikuinen osaa analysoida myös oman käytöksensä vaikutuksia, mutta kyllä terveen nupin pyrkimys on nähdä itsensä hyvänä. Masentuneen nuppi taas toimii toisin päin. Joskus siihen hyvän näkemiseen päästää sitä kautta että kritoidaan ja kehitytään, mutta aika usein myös niin että sattumalta onnistuvat asiat ovat omaa ansiota ja pieleen menevät itsestä riippumattomia. Tästä yksi aika klassikkoesimerkki on (rauhallisen esikoislapsen ;D) vanhemmuus, jossa helposti ajattelee että lapsen hyvät ominaisuudet ja toivottu toiminta on omaa ansiota, mutta se ei-toivottu pyritään _herkemmin_ selittämään muulla kuin omalla toiminnalla. Toki fiksu ihminen jossain vaiheessa katsoo myös peiliin kun ne selityksen ei tunnu osuvilta.

kirjoitti:

Minulla ja siskollani on melko yhteneväiset muistot lapsuudestamme, mutta pikkuveljellämme ei, koska hänellä on ollut ihan erilainen lapsuus. Meidät on jokainen tehty neljän vuoden välein, mutta suurin ero (jota veljeni ei allekirjoita lainkaan) on se, että hän on kuopus ja poika.

Hänellä oli harrastuksia (koripallo, tennis, tietokoneet...), ja häntä tuettiin aina kaikessa. Minulla tai siskollani ei ollut mitään harrastuksia, mutta erittäin tiukat rajat kotiintulon ja muun suhteen. Veljeni kohdalla rajoista ei pidetty huolta. Isämme oli minulle ja siskolleni pääasiassa poissaoleva. Ei varmaan osannut/kyennyt olla lainkaan tyttäriensä kanssa. Mutta veljeni kanssa hän kävi paljon pelimatkoilla ja vietti aikaa. Äitimme taas oli minulle ja siskolleni suurimman osan aikaa tiukkis ja kiukkuinen, mutta kuopuspoika sai kaiken positiivisen huomion, vaikka veljemme oli esimerkiksi koulussa meitä paljon huonompi, jopa häirikkö.

Nyt kun vanhempamme voivat perussairauksiensa vuoksi huonosti, niin näistä on jonkun verran keskusteltu. Mutta siitä ei tule mitään, kun veljen mielestä "faija on reiluin kaveri" ja "äitimme on lämmin ja toisten tunteet huomioonottava". Keskustelut eivät ole vieneet siis kovin kauas, koska veljemme ei millään tavalla pysty tunnustamaan meidän kokemuksiamme oikeiksi, vaan leimaa ne panetteluna ja täysin vääriksi. Myöskin olemme todella kaukana näkemyksissämme. Kuitenkin eniten harmittaa, ettei veljemme edes yritä ymmärtää minua ja siskoani (vaikka konkreettisia esimerkkejä on annettu vaikka kuinka paljon), vaan käyttäytyy kuin sinäkin ap.

No, huti. En tunnista itseäni tuosta ollenkaan.

Ensinnäkin, siskoni ei ole eri kaartia meidän muiden suhteen. Ei eri sukupuolta, eikä voimakkaasti eri ikäinenkään, meillä on pienet ikäerot. 

Lisäksi hänellä EI ole mitään esimerkkejä kaltoinkohtelusta. Olen (ja muut sisarukseni ovat) yrittänyt kyllä ymmärtää häntä ja nytkin ymmärtäisin, jos kyse olisi lievistä eriävistä tulkinnoista (meillä ei ole tuollaista eriävää kohtelua ollut, mutta tulkinnat voivat tietysti erota). 

ap

Vierailija kirjoitti:

kirjoitti:

Minulla ja siskollani on melko yhteneväiset muistot lapsuudestamme, mutta pikkuveljellämme ei, koska hänellä on ollut ihan erilainen lapsuus. Meidät on jokainen tehty neljän vuoden välein, mutta suurin ero (jota veljeni ei allekirjoita lainkaan) on se, että hän on kuopus ja poika.

Hänellä oli harrastuksia (koripallo, tennis, tietokoneet...), ja häntä tuettiin aina kaikessa. Minulla tai siskollani ei ollut mitään harrastuksia, mutta erittäin tiukat rajat kotiintulon ja muun suhteen. Veljeni kohdalla rajoista ei pidetty huolta. Isämme oli minulle ja siskolleni pääasiassa poissaoleva. Ei varmaan osannut/kyennyt olla lainkaan tyttäriensä kanssa. Mutta veljeni kanssa hän kävi paljon pelimatkoilla ja vietti aikaa. Äitimme taas oli minulle ja siskolleni suurimman osan aikaa tiukkis ja kiukkuinen, mutta kuopuspoika sai kaiken positiivisen huomion, vaikka veljemme oli esimerkiksi koulussa meitä paljon huonompi, jopa häirikkö.

Nyt kun vanhempamme voivat perussairauksiensa vuoksi huonosti, niin näistä on jonkun verran keskusteltu. Mutta siitä ei tule mitään, kun veljen mielestä "faija on reiluin kaveri" ja "äitimme on lämmin ja toisten tunteet huomioonottava". Keskustelut eivät ole vieneet siis kovin kauas, koska veljemme ei millään tavalla pysty tunnustamaan meidän kokemuksiamme oikeiksi, vaan leimaa ne panetteluna ja täysin vääriksi. Myöskin olemme todella kaukana näkemyksissämme. Kuitenkin eniten harmittaa, ettei veljemme edes yritä ymmärtää minua ja siskoani (vaikka konkreettisia esimerkkejä on annettu vaikka kuinka paljon), vaan käyttäytyy kuin sinäkin ap.

No, huti. En tunnista itseäni tuosta ollenkaan.

Ensinnäkin, siskoni ei ole eri kaartia meidän muiden suhteen. Ei eri sukupuolta, eikä voimakkaasti eri ikäinenkään, meillä on pienet ikäerot. 

Lisäksi hänellä EI ole mitään esimerkkejä kaltoinkohtelusta. Olen (ja muut sisarukseni ovat) yrittänyt kyllä ymmärtää häntä ja nytkin ymmärtäisin, jos kyse olisi lievistä eriävistä tulkinnoista (meillä ei ole tuollaista eriävää kohtelua ollut, mutta tulkinnat voivat tietysti erota). 

ap

....minkä lisäksi tuo urputtaja siis on juurikin se, jota on paapottu ja tuettu.

ap

Yleensä ne sisarukset, joilla on ollut vähän toisia helpompaa, eivät halua myöntää tai kohdata sitä, että omat vanhemmat eivät olekaan olleet niin täydellisiä ja/tai yhtä reiluja kaikkia lapsiaan kohtaan.

Omat vanhemmat on liian helppo glorifioida ja olla uskomatta heistä mitään pahaa.

Sisarukseni aloitti juuri terapian ja puhuimme ensi kertaa kunnolla lapsuudestamme. Hän totesi, että emme ole ehkä saaneet vanhemmiltamme hirveästi emotianaalista tukea. Olen miettinyt itse samaa aiemmin, jännä että hänkin näki sen niin. Meillä oli kuitenkin sisarukseni kanssa ajatuksissamme joitakin eroja, jotka ehkä voivat olla selitettävissä ainakin osittain sillä, että hän on esikoinen ja minä kuopus. Hänellä on ollut lapsesta asti suoritus- ja suoriutumispakko ja minulla tunne, etten osaa mitään enkä kelpaa mihinkään. Meistä molemmista tuntui (ja tuntuu), että vanhempia pitää vaivata mahdollisimman vähän meidän asioillamme. Väliimme jää katraassa vielä kaksi muuta sisarusta, joista toisella on todettu mm. kaksisuuntainen mielialahäiriö. En syytä kaikesta elämäni paskasta vanhempiani, se olisi lapsellista ja epäreilua. Mutta ehkä kuitenkin joku osa arvottomuuden tunteistani on perimää lapsuudenkodistani.

Vierailija kirjoitti:

Yleensä ne sisarukset, joilla on ollut vähän toisia helpompaa, eivät halua myöntää tai kohdata sitä, että omat vanhemmat eivät olekaan olleet niin täydellisiä ja/tai yhtä reiluja kaikkia lapsiaan kohtaan.

Omat vanhemmat on liian helppo glorifioida ja olla uskomatta heistä mitään pahaa.

Voi olla. Meillä tämä kuvio siis on toisin päin, joten on sekin mahdollista...

ap

Hyi olkoon, en minäkään haluaisi tuommosen siskon kanssa olla tekemisissä. Onko sillä jäänyt aikuistuminen väliin? Tukeeko teidän vanhemmat sitä vieläkin, vaikka se on noin kiittämätön? Ehkä se syy on ap just siinä, että siskosi on hemmoteltu piloille eikä sille ole sen takia kehittynyt normaalia selkärankaa.

Vierailija kirjoitti:

Hyi olkoon, en minäkään haluaisi tuommosen siskon kanssa olla tekemisissä. Onko sillä jäänyt aikuistuminen väliin? Tukeeko teidän vanhemmat sitä vieläkin, vaikka se on noin kiittämätön? Ehkä se syy on ap just siinä, että siskosi on hemmoteltu piloille eikä sille ole sen takia kehittynyt normaalia selkärankaa.

No nyttemmin uskon, että on. Siis jäänyt aikuistuminen väliin jollakin tavalla. En sitten tiedä, miksi. On häntä paapottu meitä muita enemmän, mutten pitäisi hemmottelua mitenkään kohtuuttomana.

Vanhemmat tukevat vieläkin, sisko varoo olemasta liian jyrkkä heidän kuullen. Ja kai se rahallinen apu on sille hyvinkin tarpeen. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä ne sisarukset, joilla on ollut vähän toisia helpompaa, eivät halua myöntää tai kohdata sitä, että omat vanhemmat eivät olekaan olleet niin täydellisiä ja/tai yhtä reiluja kaikkia lapsiaan kohtaan.

Omat vanhemmat on liian helppo glorifioida ja olla uskomatta heistä mitään pahaa.

Voi olla. Meillä tämä kuvio siis on toisin päin, joten on sekin mahdollista...

ap

Mutta teillähän on juuri näin. Sinulla ja siskoillasi on ollut vähän helpompaa, joten ette millään pysty nielemään, että neljännellä siskollanne olisi ollut kurjempaa. Olette florifioineet vanhempanne, ettekä suostu kuuntelemaan heistä mitään negatiivista.

Mitä jos kerrankin laskisit aseet ja kuuntelisit, mitä siskollasi on kerrottavaa ja yrittäisit ymmärtää ja kuulla häntä vähättelemättä.