Onko teillä sisarusten kesken samanlainen tulkinta lapsuudestanne? Minua ärsyttää sisareni tapa syyttää kaikesta vanhempiamme

Vierailija kirjoitti:

Teillä on niin iso ikäero, että ihan oikeasti ympäristö pikkulapselle on voinut olla hyvinkin erilainen. 

Miten voit leimata siskosi kokemukset vääriksi? Miksi kukaan huvikseen puhuisi äidistään tunnekylmänä, vaikka oikeasti olisi ollut lämpöä ja rakkautta täynnä?

Itsekkyyttään ja koska siten voi vierittää syyn epäonnistumisistaan muiden viaksi.

Voin leimata, koska olen ollut paikalla. Tiedän vanhempana hyviksi vanhemmiksi. Siksi.

ap

Vierailija kirjoitti:

Jos sitä ikäeroa on paljon niin perheen elämäntilanne on voinut olla eri. Jos vertaa minua (=iltatähti) ja 7 vuotta vanhempaa siskoani, niin meillä on vanhemmat olleet ihan erilailla läsnä. Sisko ei ikinä ollut päivähoidossa, minut laitettiin heti kun vain oli mahdollista. Sisko on tehnyt kaikenlaista isäni kanssa lapsena ja muistaa sen. Minä muistan vain että isä on aina ollut työmatkalla viikolla ja viikonloppuisin ärtynyt ja väsynyt. (Isäni vaihtoi työpaikkaa minun ollessa n. 3 vuotias.)

Elintaso on tosin ollut korkeampi minun lapsuudessani, kuin siskolleni. Olen saanut huomattavasti enemmän tavaraa ja ollut mahdollisuus kalliimpiin harrastuksiin kuin siskollani. En pidä lapsuuttani huonona, minulla oli aivan loistava hoitopaikka lapsena ja tietenkin arvostan että minun oli mahdollista harrastaa lapsena.

Meitä siis on neljä sisarusta, ja lapsia on minun ja tuon siskoni välissäkin, joten tilanne ei ollut radikaalisti erilainen. Kaikki meidät on kotihoidettu ekat 2-3 vuotta. 

Mutta toki tuo voi olla selittävä tekijä, ei kumminkaan päde meillä. Vanhemmat ovat olleet koko ajan samoissa töissä, panostaneet perheeseen ja lapsiin - nuorimmaiseensa ehkä eniten.

ap

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset kokevat samanlaisen ympäristönkin erillä lailla. MIettikääpä työpaikkoja, toisilla hauskaa, toiset kokevat ympäristön ahdistavana vaikka kaikkia kohdeltaisiin samoilla säännöillä. Ihmiset eri vaiheessa omaa kehitystään, jossain vaiheessa mietitään paljon lapsuuden vaikutusta, myöhemmin (ainakin ne kypsät) hyväksyvät vanhempien epätäydellisyyden samoin kuin omansakin.

Hyvä vertaus, ja noin toki voi olla. Sen ymmärtäisin, mutta kun mukana on järjetön syyllistäminen ja katkeruus ja sellainen käsien nosto ilmaan, että mitään ei voi edes yrittää, koska kusipäät vanhemmat - jotka siis EIVÄT todellakaan ole mitään kusipäitä. 

Lievemmät tulkintaerot ja sen, että on jotain huonoja muistoja, sen ymmärtäisin, mutta kokonaisen elämänjakson ja lähimpien, rakastavien ihmisten täysi dissaaminen on uskomatonta.

ap

Vierailija kirjoitti:

Eivätpä minunkaan sisarukseni nähneet miten äitini minua kohteli, koska heitä hän kohteli hyvin, minä olin se "sylkykuppi". Eikä ole omaa kuvitelmaa, monet ovat minulle tästä puhuneet jotka sitä sivusta katselivat. Nykyään välit poikki ja voin paljon paremmin. Siskostasi en silti voi sanoa kun en tiedä asiasta mitään, mutta voi olla ihan totta, ettet vain näe tätä eriarvoista kohtelua välillänne, koska se ei kohdistu sinuun. Sitä en kyllä tiedä, miksei osaa kertoa esimerkkejä. Minä osaan jos minulta niitä kysytään. 

Minä olen vuosien mittaan yrittänyt avoimin mielin kysyä häneltä, mihin hän perustaa väitteensä, mutta tosiaan ainoatakaan esimerkkiä en ole vielä kuullut, eikä kaksi muutakaan sisarustamme - jotka ovat aivan yhtä hoomoilasena asian suhteen kuin minäkin.

ap

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että monessa perheessä kuopuksen rooli on erilainen, varsinkin jos lapsia on useampi tai ikäeroa enemmän. Joko paapottu vauva tai, ja tämä ehkä yleisempää, vanhempien kiinnostus kasvatukseen on loppunut vähän kesken. On eri asia olla kiinnostunut esikoisen kohdalla harrastuksista, kavereista ja koulunkäynnistä kuin käydä asiat läpi n:n kerran iltatähden kanssa.

Tämä. Luulin aikuiseksi asti, että olin vahinko, koska minua ei enää oikein kasvatettu. Ilmeisesti vanhempani ovat klassisia "3 lasta menee siinä missä 2" tms ihmisiä. Muistan kasvaneeni haaveillen, kuinka sitten kun olen saman ikäinen kun vanhin siskoni, pääsen osalliseksi niistä kokemuksista ja vanhempien huomiosta, mitä hän sai. Sellaista päivää ei koskaan tullut ja voin kertoa, että kukaan ei usko minua. Yksi syy oli laajasti rakastettu esikoinen, joka kyykytti minua aina, kun aikuisten silmä vältti. Muun muassa tämä, että äiti oli kuulema sanonut, että olin vahinko ja minua ei kukaan halunnut. Minusta sitten kasvoi katkera ja vihainen lapsi, teini ja nuori, ja mitäpä sellaista kuuntelemaan. Esikoinen on suvun enkeli. En kyllä enää häntä syytä, lapsi hänkin siinä tilanteessa oli. Mutta muistakaa omassa perheessänne, että lapset osaa olla tosi julmia ja kieroja, ne rakkaimmatkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teillä on niin iso ikäero, että ihan oikeasti ympäristö pikkulapselle on voinut olla hyvinkin erilainen. 

Miten voit leimata siskosi kokemukset vääriksi? Miksi kukaan huvikseen puhuisi äidistään tunnekylmänä, vaikka oikeasti olisi ollut lämpöä ja rakkautta täynnä?

Juuri näin. Ei kukaan puhu noin jos on ollut hyvät välit. Äiti on ollut iäkkäämpi ja ehkä jo tympääntynyt koko pikkulapsirumbaan.

Totta kai voi puhua, jos se palvelee hänen tarkoitusperiään ja henkistä hyvinvointiaan. On varmasti liian raskasta alkaa miettiä omia tekemisiään ja tekemättä jättämisiään ja helpompaa  vaatia huomiota ja tukea.

Äitini oli siis 34-vuotias siskoni syntyessä. Ei todellakaan mikään ikäloppu. Nytkin hoitaa ihan ilomielin lapsenlapsia tarvittaessa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Meillä on sama tilanne.

Siskolla on ongelmia kaikkien ihmisten kanssa, myös minun kanssani on yrittynyt uhkailla katkaista välit milloin mistäkin syystä. Valittaa, kuinka ei ole rakastavaa perhettä ja että tämä on tehnyt hänen elämästään helvettiä.

Olen kasvanut samassa perheessä, minusta perheeni on lämmin ja välittävä. Kuinka kahdella ihmisellä voikin olla niin eri kokemus samoista ihmisistä.

Tulee mieleen, että jos tapaat yhden kusipään päivässä, olet tavannut kusipään. Jos tapaat pelkkiä kusipäitä, saatat olla se itse. Mutta sanopa tämä, niin välit ovat lopullisesti jäässä.

Kohtalonsisar...

ap

Hyvinkin erilainen. Oli alkoholismia ja henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa, tosin aika "vähäistä", tää aina kuulostaa kirjoitettuna pahemmalta. Mutta ei se kivaakaan ollut. Jos mietin niin kaikista haavoittavinta oli se mitätöinti, väheksyntä, iva, nöyryytys, alistaminen... Ja toisaalta, se mitä minun veljeni kutsuu "tappeluksi" on minusta pahoinpitelyä, tai mitä mieltä te olette siitä että alakouluikäinen poika nostetaan kurkusta seinälle jos yrittää hillitä kännisen isän käytöstä tai yläkouluikäisen tytön ovi murretaan ja avaimet väännetään kädestä niin että tulee murtuma kun tyttö yrittää estää isää lähtemästä ajamaan humalassa?

Olen vissiin heikko luonne kun minä olen se eniten säpäleinä. Sisarukseni ovat sitä mieltä että isäni on kusipää mutta kuulemma "huippu kusipää", mä en vaan tavoita sitä huippuosiota. Äitini taas on reppana, mikä hänelle anteeksi annettakoon, mutta arvostaminen on vähän vaikeaa jos on itse alle kouluikäisenä ollut se lohduttaja ja vastuunkantaja.

Niin, sisarukseni heittävät läppää, nauravat, esittävät kovia, eivätkä kestä jos tuon esille sitä että lapsuus todella haavoitti minua. Joten enpä siitä heille enää avaudukaan. Aloittajan tilanne on joo toinen, mutta vastasin nyt siihen onko sisaruksilla erilainen näkemys lapsuudesta. Kyllä on. Ja minä olen se valittaja ja itkijä ja se hankala ja heikko joka ei ole osannut päästä asioista yli.

Kuopuksen rooli on usein jäädä kotiin vielä, kun vanhempia alkaa ikä muuttaa ikävään suuntaan. En jaksanut kuunnella koko ajan valitusta kun vanhemmat sisaret ei käy, tai sitten sitä ylistystä miten hienoja juttuja ne tekee. Ja sitte syyllistämistä, että "kohta sinäkin muutat ja meillä ei oo ketään". Se on oikeasti ihan helvetin raskasta. Ja sitten sisarukset käy kotona aukomassa päätään, että "sul on nii helppoo täällä". No itse muutin 18v pois, esikoinen aikoinaan vasta 23v. Ja jotenkin se olen kuitenkin minä joka olen lellitty :D

Ensimmäiset lapset saa vapaammin elää sitä aikuiselämäänsä kun kuopukset joutuu johonkin seuraneidin rooliin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän tuo kertoo aika paljon ihmisestä, että on uhri, kun ei saanut koiraa, vaikka äiti on allerginen.

Näinpä. Olen yrittänyt muistuttaa häntä siitä, että koirattomuudelle oli syy, mutta se ei kuulemma ole mikään syy. huoh.

ap

Minun sisarukseni syyttää omasta saamattomuudestaan ja surkeasta elämästä vanhempiamme. Minun mielestäni hän itse valitsi laiskuuden jo kouluikäisenä. Muistan kun itse luin ahkerasti kokeisiin, sisarustani ei kiinnostanut yhtään koulunkäynti ja oli aitä mieltä, että ihan sama miten koulu menee. Hän olisi koulussa pärjännyt niin kuin minäkin, jos olisi tehnyt töitä. Sitten kun minä pääsin yliopistoon, hän syytti vanhempiamme, että vain minua on tuettu. Pah, sanon minä. Meitä ei koskaan kohdeltu eri tavalla, vaan vanhemmat olivat aina tasapuolisia kaikessa. Se on vain niin kiva sälyttää omat virheensä muiden niskaan. Olen sanonut omille lapsilleni, että turha tulla syyttämään meitä vanhempia, jos ei tee itse koulun eteen töitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että monessa perheessä kuopuksen rooli on erilainen, varsinkin jos lapsia on useampi tai ikäeroa enemmän. Joko paapottu vauva tai, ja tämä ehkä yleisempää, vanhempien kiinnostus kasvatukseen on loppunut vähän kesken. On eri asia olla kiinnostunut esikoisen kohdalla harrastuksista, kavereista ja koulunkäynnistä kuin käydä asiat läpi n:n kerran iltatähden kanssa.

Tämä. Luulin aikuiseksi asti, että olin vahinko, koska minua ei enää oikein kasvatettu. Ilmeisesti vanhempani ovat klassisia "3 lasta menee siinä missä 2" tms ihmisiä. Muistan kasvaneeni haaveillen, kuinka sitten kun olen saman ikäinen kun vanhin siskoni, pääsen osalliseksi niistä kokemuksista ja vanhempien huomiosta, mitä hän sai. Sellaista päivää ei koskaan tullut ja voin kertoa, että kukaan ei usko minua. Yksi syy oli laajasti rakastettu esikoinen, joka kyykytti minua aina, kun aikuisten silmä vältti. Muun muassa tämä, että äiti oli kuulema sanonut, että olin vahinko ja minua ei kukaan halunnut. Minusta sitten kasvoi katkera ja vihainen lapsi, teini ja nuori, ja mitäpä sellaista kuuntelemaan. Esikoinen on suvun enkeli. En kyllä enää häntä syytä, lapsi hänkin siinä tilanteessa oli. Mutta muistakaa omassa perheessänne, että lapset osaa olla tosi julmia ja kieroja, ne rakkaimmatkin.

Ja niin, esikoinen tosiaan sai kaikki mahdolliset asiat mitkä toivoi. Ja varmaan ne vanhemmatkin tajusi sen epäreiluuden, kun asioita salattiin meiltä. Vasta aikuisena selvinnyt, että ei ollut millään kesätyörahoilla hankittu skoottereita ja matkarahoja, vaan vanhempien pussista. Ja turha varmaan sanoa, että mulla ei koskaan ollut ees omaa polkupyörää....

Vierailija kirjoitti:

Hyvinkin erilainen. Oli alkoholismia ja henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa, tosin aika "vähäistä", tää aina kuulostaa kirjoitettuna pahemmalta. Mutta ei se kivaakaan ollut. Jos mietin niin kaikista haavoittavinta oli se mitätöinti, väheksyntä, iva, nöyryytys, alistaminen... Ja toisaalta, se mitä minun veljeni kutsuu "tappeluksi" on minusta pahoinpitelyä, tai mitä mieltä te olette siitä että alakouluikäinen poika nostetaan kurkusta seinälle jos yrittää hillitä kännisen isän käytöstä tai yläkouluikäisen tytön ovi murretaan ja avaimet väännetään kädestä niin että tulee murtuma kun tyttö yrittää estää isää lähtemästä ajamaan humalassa?

Olen vissiin heikko luonne kun minä olen se eniten säpäleinä. Sisarukseni ovat sitä mieltä että isäni on kusipää mutta kuulemma "huippu kusipää", mä en vaan tavoita sitä huippuosiota. Äitini taas on reppana, mikä hänelle anteeksi annettakoon, mutta arvostaminen on vähän vaikeaa jos on itse alle kouluikäisenä ollut se lohduttaja ja vastuunkantaja.

Niin, sisarukseni heittävät läppää, nauravat, esittävät kovia, eivätkä kestä jos tuon esille sitä että lapsuus todella haavoitti minua. Joten enpä siitä heille enää avaudukaan. Aloittajan tilanne on joo toinen, mutta vastasin nyt siihen onko sisaruksilla erilainen näkemys lapsuudesta. Kyllä on. Ja minä olen se valittaja ja itkijä ja se hankala ja heikko joka ei ole osannut päästä asioista yli.

Minusta et ole ollenkaan heikko. Tuohan kuulosti kauhealta. Miksi pitäisi alkoholisoitunutta ja väkivaltaista isää pitää millään tasolla huippuna? 

Se on sisaruksillesi varmaan selviytymiskeino tuo. Mutta sinulla on oikeus valita toisenlainen selviytymisstrategia.

Jos meillä olisi mistään tuohon viittaavastakaan kyse, en ihmettelisi siskon asennetta.

ap

Vierailija kirjoitti:

Kuopuksen rooli on usein jäädä kotiin vielä, kun vanhempia alkaa ikä muuttaa ikävään suuntaan. En jaksanut kuunnella koko ajan valitusta kun vanhemmat sisaret ei käy, tai sitten sitä ylistystä miten hienoja juttuja ne tekee. Ja sitte syyllistämistä, että "kohta sinäkin muutat ja meillä ei oo ketään". Se on oikeasti ihan helvetin raskasta. Ja sitten sisarukset käy kotona aukomassa päätään, että "sul on nii helppoo täällä". No itse muutin 18v pois, esikoinen aikoinaan vasta 23v. Ja jotenkin se olen kuitenkin minä joka olen lellitty :D

Ensimmäiset lapset saa vapaammin elää sitä aikuiselämäänsä kun kuopukset joutuu johonkin seuraneidin rooliin.

Joskus noin, varmasti. Kurjaa tuo. Toisaalta esikoinen joutuu todennäköisesti taistelemaan vapaudestaan aivan yhtä lailla, kun vanhemmat kasvavat samaan aikaan teinin ja aikuisen lapsen rooliin.

Meillä siis vanhemmat olivat vähän päälle viisikymppisiä kuopuksen muuttaessa pois kotoa, ja toiseksi nuorin muutti about samoihin aikoihin. Tuollaista asetelmaa ei ollut meillä.

ap

Jotkut haluaa olla marttyyreja ja uhreja, se on kuin lämmin huopa kun kulkee koko elämänsä marttyyrin viitta päällä.

Sitten on ihmisiä jotka ei suostu olemaan uhreja, yleensä nämä ihmiset myös saavuttavat elämässä jotain. Asenne kuinka olet poloinen sorrettu uhri lamauttaa ihmisen totaalisesti.

Meillä on veljen kanssa sama näkemys kuin10 vuotta nuoremmalla pikkusiskolla.

Mua ja veljeä alkoholistiäidin elämä vaivasi lapsena, mutta sisko ymmärtää ja usein kuittaa "ei se äidilläkään ole helppo lapsuus ollut". No, ei ole ei. Pitikö tehdä lapsia ja vielä pilata heidänkin elämänsä.

Ei me tästä juurikaan ruikuteta, mutta tuo äidin glorifiointi toisinaan ottaa päähän. Sisko kyllä kehuu ja julistaa äidin nimeen. Äiti on raitistunut (hyvä homma!) ja asuu siskolla, hoitaa muksut ja talouden, että herrasväki saa tehdä uraa. On tässä katkeruuttakin. Olis meidänkin lapsille kelvannut selvä isoäiti.

Mulla eri isä kuin muilla sisaruksilla. Mut kärrättiin isän vanhemmille aina kun mahdollista, isäni ei alkoholismiltaan ollut kuvioissa. Jos en halunnut mennä niin oli pakko.

Ja on muitakin juttuja mutta sisarusten mielestä märisen turhista.

Kiitos kun aloitit tämän ketjun oli silmiä avaavaa. Mitä tuota enää miettimään, olkoot. Äidilleni en ole mitään velkaa.

Huh, saan tästä ketjusta kylmänväreitä, Oletteko itse äitejä? Miettikääpä vähän, miten lapsenne tulevat TEIHIN suhtautumaan aikanaan. Tuntuukohan teistäkin siinä vaiheessa, että kaikki, mistä lapsenne teitä tulevat syyttämään, ovat 100-prosenttisesti totta ja teidän syynne?

Miksi kuvittelette, että lapset aina vain ja ainoastaan rakastavat vilpittömästi vanhempiaan, ja vanhemmat taas ovat aina kieroja ja epäreiluja?

Tarkoitan sitä, että vaikka ketjussa joukossa on oikeastikin kurjia lapsuudenkertomuksia, kovin moni tuntuu olevan sitä mieltä, että aina, jos lapsi syyttää vanhempiaan, vanhemmat ovat oikeasti olleetkin tunnekylmiä paskiaisia.

Että ikinä ei voi lapsi olla kohtuuton ja väärässä.

Jos ap:n siskon ainoa konkreettinen valituksen aihe on, että astmaatikko ja eläinallerginen äiti ei suostunut hommaamaan hänelle lapsena koiraa, niin eikös se nyt jumankekka ole aika selvää, että siskolla on ollut asiat hyvin ja syyllistäminen on kohtuutonta.

Ettekö te tunne ketään, joka syyttää kaikesta aina muita, eikä kykene kantamaan omista tunteistaa ja tekemisistään vastuuta? Minä tunnen, veljeni lisäksi duunissakin on tällä hetkellä muutama sellainen "ei oo mun vika" -tyyppi.

(10)

YouTubessa on nykyään paljon videoita naisten tekemiä miksi en ole feministi. Yleinen teema näyttäisi olevan kuinka he eivät suostu olemaan alistettuja raukkoja joiksi heidät halutaan leimata vaan he haluavat olla vahvoja itsenäisiä naisia jotka ottavat itse vastuun omasta elämästä. Tuota kutsutaan myös uhriutumisen olympialaisiksi mitä jotkut harrastaa, sortoa vaikka keksitään väkisin jotta päästään uhriutumaan ja valittamaan.

58, niinpä.

Jos kaikkien muistikuvat ovat vain oikeita, yksilöllisiä tulkintoja, ollaan vähän niin kuin suossa. Yksi lapsista muistaa tilanteen ihan toisin kuin siskonsa ja vanhemmillakin on oma, eriävä tulkinta. Siinä on aika paha päästä sopuun mistään tai kenenkään kantaa vastuuta tai pyytää anteeksi.

Vai onko se tosiaan ketjun vastaajien mielestä niin, että vanhemmat ovat järjestelmällisesti aina ja joka tapauksessa väärässä? Ei se nyt hitsi niinkään voi olla. 

Minä ainakin tunnistan sen, että ajat muuttuvat. Kun olin lapsi, lastenkasvatuksen ja hoidon ohjeetkin olivat ihan erilaiset kuin nykyään. Siskon ja minun välillä ei nyt niin suurta eroa ollut, mutta nykytilanteeseen verrattuna kyllä. Olisiko reilua syyllistää vanhempia siitä, että he toimivat aikansa tapojen ja ohjeiden mukaan? No minusta ei olisi, siskon mielestä hyvinkin.

Tämä liittyy siihen, että meitä on täysimetetty kolme kk ja aloitettu kiinteät kolmekuisina. Siskon mielestä hänen kala- ja pähkinäallergiansa johtuvät siitä (me muut joita on hoidettu samoin emme ole ruoka-allergisia, muita allergioita kyllä on, lienee perintötekijöissä, koska äidillä ja isälläkin on allergioita ollut aina).

ap