Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä sisarusten kesken samanlainen tulkinta lapsuudestanne? Minua ärsyttää sisareni tapa syyttää kaikesta vanhempiamme
10.02.2017 |
En enää oikein edes jaksa olla hänen kanssaan tekemisissä.
Olen siis isosisko. Pikkusiskoni on perheen "iltatähti", jota on aina autettu ja tuettu eniten, ehkä kait vähän liikaakin.
Kotimme oli ja on ihan normaali ja rakastava. Ei ole alkoholismia, ei väkivaltaa, ei lasten komentelua tai mitätöintiä. Vaan päinvastoin välittävät ja rakastavat vanhemmat.
Ja silti nyt liki kolmekymppinen siskoni jaksaa aina valittaa, kuinka tunnekylmä äiti on tuhonnut hänet. Kun kysyn esimerkkejä, niitä on kuulemma ihan liikaa kerrottavaksi. Oikeastaan ainoa konkreettinen esimerkki vanhemman tunnekylmyydestä oli se, että sisko ei saanut ottaa koiraa. Juu, ei saanut ei, äidillä on astma ja koira-allergia.
Minusta tuo on siskolta törkeää vastuunpakoilua. Kun ei osaa tai viitsi ottaa vastuuta omasta elämästä, on kätsyä syytellä muita. (Kyse ei hänellä siis ole esim. masennuksesta, joka tekisi tuollaisesta projisoinnista ymmärrettävämpää.)
Mä ymmärtäisin, jos oikeasti vanhemmat olisivat olleet kelvottomia k-päitä tai vaikka syrjineet siskoa. Mutta kun ei.
Miten teillä? Onko teillä sama tulkinta lapsuutenne onnellisuudesta/onnettomuudesta sisarustenne kanssa? Pystyttekö puhumaan asiasta?
Kommentit (88)
Meillä on ihan erilaiset tulkinnat. Kasvattajana oli narsistinen yksinhuoltajaäiti, ja sisarukseni oli hänen lellikki, ja minä sylkykuppi. Tällaisissa perheissä perhesuhteet ovat usein hyvin vääristeltyjä ja kieroutuneita. Äiti sai jo pienenä sisarukseni vakuutettua siitä, kuinka hankala ja hirveä minä olen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole sisaruksia, mutta olen huomannut isäni sisaruksissa isoja eroja käsityksissään siitä millainen lapsuus heillä on ollut. Isäni on esikoinen ja toiseksi vanhimman sisarensa kanssa ovat selkeästi vastuunkantajia. Molemmilla on ollut aina hyväksyvä suhtautuminen vanhempiinsa ja ovat ymmärtäneet näidenkin heikkouksia ja elämää. Kaksi nuorinta sen sijaan ovat olleet kovia kritisoimaan, erityisesti kuopus. Nuorin sisar yhä aikuisenakin on katkera vanhemmilleen kaikesta. Hänen elämänsä on mennyt ihan hyvin, on arvostetussa instituutiossa tutkijana puolisonsa tavoin ja omat lapset ovat menestyneet jne. Silti tuntuu, että erityisesti mummon olisi pitänyt omistaa koko elämänsä hänelle (niin kuin hän kyllä meidän muiden näkökulmasta on tehnytkin). Ukki kuoli kuopuksen ollessa teini, mummo varmaan jossain määrin masentui tästä muutamaksi vuodeksi. Kuopuksen mielestä hän joutui huolehtimaan äidistään ja itsestään. Varmaan osa tästä on tottakin, mutta kyllä mummo todella teki kaikkensa mahdollistaakseen tyttärensä menestyksen. Mummo kävi töissä, hankki elannon, tuki koulutuksessa niin henkisesti kuin rahallisesti. Hoiti jopa ilmaiseksi tyttärensä lapset, jotta tämä sai yliopistouransa käyntiin. Silti mummo on vaan riistänyt häntä. Tätini on jo 50-vuotias ja yhä jaksaa katkeroida "menetettyä" nuoruuttaan (tosin muiden sisarusten mielestä hän kyllä sai mennä ja tulla miten halusi eikä mummo mitenkään estellyt tavoittelemasta unelmiaan). Joskus kyllästyttää kuunnella sitä parjaamista. Mummo on jo yli 90-vuotias, joten aika kohtuuttomalta tuntuu tuollainen kitinä vuosikymmenien takaisista asioista, joista suurin osa ei varmasti edes pidä paikkaansa.
Jotkut ihmiset nyt vaan ovat katkeria. Pahiten siinä ihminen myrkyttää itsensä.
Noh, lapsellisestihan tuo henkilö käyttäytyy, mutta on ihan oikeasti niin että masentuneen vanhemman kasvattamalla lapsella ON rankkaa. Koska se kääntyy juuri niinpäin että lapsi huolehtii vanhemmastaan ja vaikka tämä ei tunnu normaalin lapsuuden eläneestä ehkä niin isolta jutulta, se on silti sitä.
Huolehtimisessakin enemmän ja vähemmän kuormittavaa. Vaikka lapsi joutuisi esim. huolehtimaan vanhemmastaan fyysisesti, hänellä voi edelleen olla henkisesti vanhemmat joihin hän voi tukeutua. Masentunutkin voi olla henkisesti vanhempi jos asia sanoitetaan lapselle. Pahinta on se kun on niinsanotusti virtahepo olohuoneessa eikä vanhempi itse edes huomaa sitä. Lapsi voi joutua ihan oikeasti oman vanhempansa huoltajan rooliin. Aikuinen esim. uskoutuu lapselle omista asioistaan kuin vertaiselle. Oma kokemusta on sen verran että tuli ensimmäistä kertaa noin parikymmpisenä mieleen teorettisena mahdollisuutena, että en olisikaan vastuussa vanhempieni mielialoista ja onnellisuudesta ja elämän ratkaisuista. Vasta noin 15 vuotta myöhemmin ihan oikeasti sisäistin sen. Siihen asti asiaa voisi verrata siihen että joku väittäisi 8-vuotiaan pärjäävän maailmassa omillaan. Voihan näin väittää, mutta kukaan ei sitä oikeasti usko. Samalla periaatteella minäkään en uskonut, että vanhempani olivat ihan itse vastuussa elämästään.
Lisäyksenä tähän että juttelin kerran sisarukseni kanssa että muistatko kuinka äiti aina kertoi sitä yhtäkin (kurjaa ja surkeaa) juttua ja sisareni vastasi että ööö en. Eli meidänkin perheessä oli lasten välillä erilaiset työnjaot, olin äidin uskottu ja muut ei. Muuten se että lapsi saadaan vastuuseen vanhempien mielialoita tahtuu esim. näin (olen seurannut äitini käytöstä lastenlasten kanssa ja saanut siitä vihjeitä siitä mikä meni pieleen):
Mummi: Laita Jimi takki päälle.
Uhmis: En laita!
Mummi: Laita nyt, täytyy laittaa takki päälle kun mennään ulos.
Uhmis: Enkä laita!!
Mummi: (Istuu lattialle surullisella naamalla). Nyt mummi alkaa itkeä. Katso, mummi itkee. Kuka nyt lohduttaisi mummia?
Uhmis: (Moiseen tottumattomalla uhmiksella hämmentynyt ja ahdistunut ilme. Laittaa takin päälle. Tulee myöhemmin oma-aloitteisesti tilanteen purkupalaveriin minun kanssa vaikkei ole edes minun lapsi, olen vain ainoa "aikuinen" paikalla siinä tilanteessa. Olen iloinen että pystyn olemaan itse muidenkin lapsille kaikesta huolimatta se aikuinen).
Jos itse harrastat tuota ylläolevaa, lopeta....
Tottakai jokaisen muistot lapsuudesta ovat erilaisia, olemme eri ikäisiä, eri paikka sisarussarjassa.
Minä muistan kuinka rasittavaa oli kesäisin olla muutama tunti 7v siskon kanssa, itse olin 12v, piti leikkiä nukeilla ja tehdä siskolle aamupuuroa. Sisko muistaa kuinka ihanaa oli leikkiä kotia kanssani. Vihasin noita aamupäiviä niin, että ajattelin pitkään etten hanki lapsia kun ovat niin rasittavia.
Aikuisena olen ymmärtänyt että olin vaan murkku ja elämä olisi ollut vaikeaa ilman pakkopuuron keittoakin.
Vierailija kirjoitti:
Teillä on niin iso ikäero, että ihan oikeasti ympäristö pikkulapselle on voinut olla hyvinkin erilainen.
Miten voit leimata siskosi kokemukset vääriksi? Miksi kukaan huvikseen puhuisi äidistään tunnekylmänä, vaikka oikeasti olisi ollut lämpöä ja rakkautta täynnä?
Juuri näin. Ei kukaan puhu noin jos on ollut hyvät välit. Äiti on ollut iäkkäämpi ja ehkä jo tympääntynyt koko pikkulapsirumbaan.
Meillä on sama tilanne.
Siskolla on ongelmia kaikkien ihmisten kanssa, myös minun kanssani on yrittynyt uhkailla katkaista välit milloin mistäkin syystä. Valittaa, kuinka ei ole rakastavaa perhettä ja että tämä on tehnyt hänen elämästään helvettiä.
Olen kasvanut samassa perheessä, minusta perheeni on lämmin ja välittävä. Kuinka kahdella ihmisellä voikin olla niin eri kokemus samoista ihmisistä.
Tulee mieleen, että jos tapaat yhden kusipään päivässä, olet tavannut kusipään. Jos tapaat pelkkiä kusipäitä, saatat olla se itse. Mutta sanopa tämä, niin välit ovat lopullisesti jäässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mun nuorempi siskoni sai lapsuudessaan kaiken. Oli ponilinnat, pianotunnit, musiikkiluokat ja lukiot. Sai niin hyvät eväät elämään kuin nyt lapsi voi Suomessa saada.
Mitä tekee mimmi nyt. Ei pidä minuun mitään yhteyttä ja haukkuu jos tavataan.
Vierailija kirjoitti:
No mun nuorempi siskoni sai lapsuudessaan kaiken. Oli ponilinnat, pianotunnit, musiikkiluokat ja lukiot. Sai niin hyvät eväät elämään kuin nyt lapsi voi Suomessa saada.
Mitä tekee mimmi nyt. Ei pidä minuun mitään yhteyttä ja haukkuu jos tavataan.
Jo se vihjaa siihen että kaikki ei ole kunnossa jos katsot että ponilinnan ja pianotuntien saaminen tarkoittaa sitä että on saanut elämässä kaiken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on sama tilanne.
Siskolla on ongelmia kaikkien ihmisten kanssa, myös minun kanssani on yrittynyt uhkailla katkaista välit milloin mistäkin syystä. Valittaa, kuinka ei ole rakastavaa perhettä ja että tämä on tehnyt hänen elämästään helvettiä.
Olen kasvanut samassa perheessä, minusta perheeni on lämmin ja välittävä. Kuinka kahdella ihmisellä voikin olla niin eri kokemus samoista ihmisistä.
Tulee mieleen, että jos tapaat yhden kusipään päivässä, olet tavannut kusipään. Jos tapaat pelkkiä kusipäitä, saatat olla se itse. Mutta sanopa tämä, niin välit ovat lopullisesti jäässä.
Ihminen jolla huono kiintymyssuhde vanhempiinsa nimenomaan kärsii sosiaalisista ongelmista.
Siskojeni mielestä lapsuus oli hyvä eikä hankalista kokemuksista saisi puhua. Itse olen käynyt terapiassa jo vuosia päästäkseni kiinni jonkinlaiseen normaaliin elämään lapsena kokemani pahoinpitelyn ja tunnekylmyyden vuoksi. Eivät siskotkaan hellittelyä osakseen saaneet mutta pärjäävät onneksi paremmin kuin minä. Aina kun luulen saaneeni asiat käsiteltyä ja kuvittelen kykeneväni yhteydenpitoon äidin kanssa (jos olisin ainoa lapsi, en olisi missään tekemisissä), hän saa revittyä vanhat haavat auki. Samoin traumat saattavat aktivoitua, jos iltapäivälehdessä kerrotaan lasten pahoinpitelystä, tai jos joudun jotenkin alisteiseen asemaan.
Siskojen mielestä syytän vanhempiani, etenkin äitiä, omista mielenterveyden ongelmistani. He eivät halua puhua tai kuulla näistä jutuista sanaakaan. Mielenterveyden ammattilaisten mielestä kärsin PTSD- oireista, joita pahentaa se, että joudun perheen parissa lapsuudestani tuttuun ahdistavan tilanteeseen. Vaikka kuinka yrittäisin tuoda tilanteeseen terapiassa opittuja keinoja, on vaikeaa kuulla kaikilta perheenjäseniltä kuinka vain ymmärrän ja muistan asiat väärin tai kuinka sekaisin olen. Tietenkään terapeuttien tai psykiatrien kantaa ei haluta kuulla - olen ilmeisesti manipuloinut heidät uskomaan äitihirviöön.
Viime vuosina asia on muuttunut helpommaksi kestää, kiitos oman puolison ja siskojen miesten. Heitä tuskin olen kyennyt manipuloimaan... He ovat omin silmin nähneet, kuinka vanhempani käyttäytyvät vielä tänä päivänä, ja näkevät kumppaneidensa käytöksessä lapsuuden jättämät jäljet. Ilman heitä saattaisin edelleen kyseenalaistaa oman todellisuudentajuni. On ollut ihanaa löytää luottamusta ihmisiin heidän kanssaan käytyjen keskusteluiden kautta. Ehkä sukumme tuorein polvi ei joudu kärsimään tietäen tai tiedostamatta eteenpäin siirretystä traumatisoivasta käytöksestä, kun lapsilla on tasapainoisissa oloissa kasvaneet, tervejärkiset isät, jotka eivät suostu liittymään osaksi vaikenemisen ja kieltämisen ketjua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siskojeni mielestä lapsuus oli hyvä eikä hankalista kokemuksista saisi puhua. Itse olen käynyt terapiassa jo vuosia päästäkseni kiinni jonkinlaiseen normaaliin elämään lapsena kokemani pahoinpitelyn ja tunnekylmyyden vuoksi. Eivät siskotkaan hellittelyä osakseen saaneet mutta pärjäävät onneksi paremmin kuin minä. Aina kun luulen saaneeni asiat käsiteltyä ja kuvittelen kykeneväni yhteydenpitoon äidin kanssa (jos olisin ainoa lapsi, en olisi missään tekemisissä), hän saa revittyä vanhat haavat auki. Samoin traumat saattavat aktivoitua, jos iltapäivälehdessä kerrotaan lasten pahoinpitelystä, tai jos joudun jotenkin alisteiseen asemaan.
Siskojen mielestä syytän vanhempiani, etenkin äitiä, omista mielenterveyden ongelmistani. He eivät halua puhua tai kuulla näistä jutuista sanaakaan. Mielenterveyden ammattilaisten mielestä kärsin PTSD- oireista, joita pahentaa se, että joudun perheen parissa lapsuudestani tuttuun ahdistavan tilanteeseen. Vaikka kuinka yrittäisin tuoda tilanteeseen terapiassa opittuja keinoja, on vaikeaa kuulla kaikilta perheenjäseniltä kuinka vain ymmärrän ja muistan asiat väärin tai kuinka sekaisin olen. Tietenkään terapeuttien tai psykiatrien kantaa ei haluta kuulla - olen ilmeisesti manipuloinut heidät uskomaan äitihirviöön.
Auts, sain juuri taas haavani auki viestistäsi. Yksinhuoltajaäitini kommentti kaikkeen olin se, että minussa se vika on, kun kaikki muut ovat ihan tyytyväisiä elämäänsä. Varmaan ovatkin kun itse olin sylkykupin roolissa. Aikuisiällä psykologilla käymisen jälkeen yritin puhua äidilleni lapsuuden asioista, ja hän oli sitä mieltä että syytän turhaan häntä ja kuinka olen saanut psykologinkin uskomaan valheisiini, ja kuinka hänen pitäisi ottaa psykologiini yhteyttä ja kertoa totuus. Olin loukkaantunut. Muut sisarukseni pitävät äitiäni hyvänä äitinä, minä en pysty enää. Sisarukseni ovat aikuistuneet edes jonkin verran, mutta en heillekään pysty oikein puhumaan menneistä.
Vanhempi veljeni jumaloi isäämme. Isä tekikin kaikkea hänen kanssaan ja kustansi ties mitä. Minä muistan vaan vanhan, sairaan ja kärttyisän ukon, joka ei varman muistanut kunnolla edes kuka minä kolmesta siskosta olin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen meistä kolmesta lapsesta temperamenttinen ja levoton, sisarukseni ovat rauhallisia. Äiti päätteli tästä, että minä tarvitsen paljon kovempaa kuria kuin sisarukseni, minulla oli siis aivan eri säännöt. Kotiintuloaika oli aikaisemmin kun nuoremmalla sisaruksellani, en saanut jäädä yöpymään kavereille vaikka muut sisarukset saivat. Äiti perusteli tätä sillä, että se oli hyväksi minulle, muut eivät tälläistä tarvinneet koska ovat rauhallisempia.
Joten kyllä, meillä oli ihan erilaiset lapsuudet ja olen tästä yhä vihainen kun asiaa ajattelen.
Olen huomannut, että monessa perheessä kuopuksen rooli on erilainen, varsinkin jos lapsia on useampi tai ikäeroa enemmän. Joko paapottu vauva tai, ja tämä ehkä yleisempää, vanhempien kiinnostus kasvatukseen on loppunut vähän kesken. On eri asia olla kiinnostunut esikoisen kohdalla harrastuksista, kavereista ja koulunkäynnistä kuin käydä asiat läpi n:n kerran iltatähden kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole sisaruksia, mutta olen huomannut isäni sisaruksissa isoja eroja käsityksissään siitä millainen lapsuus heillä on ollut. Isäni on esikoinen ja toiseksi vanhimman sisarensa kanssa ovat selkeästi vastuunkantajia. Molemmilla on ollut aina hyväksyvä suhtautuminen vanhempiinsa ja ovat ymmärtäneet näidenkin heikkouksia ja elämää. Kaksi nuorinta sen sijaan ovat olleet kovia kritisoimaan, erityisesti kuopus. Nuorin sisar yhä aikuisenakin on katkera vanhemmilleen kaikesta. Hänen elämänsä on mennyt ihan hyvin, on arvostetussa instituutiossa tutkijana puolisonsa tavoin ja omat lapset ovat menestyneet jne. Silti tuntuu, että erityisesti mummon olisi pitänyt omistaa koko elämänsä hänelle (niin kuin hän kyllä meidän muiden näkökulmasta on tehnytkin). Ukki kuoli kuopuksen ollessa teini, mummo varmaan jossain määrin masentui tästä muutamaksi vuodeksi. Kuopuksen mielestä hän joutui huolehtimaan äidistään ja itsestään. Varmaan osa tästä on tottakin, mutta kyllä mummo todella teki kaikkensa mahdollistaakseen tyttärensä menestyksen. Mummo kävi töissä, hankki elannon, tuki koulutuksessa niin henkisesti kuin rahallisesti. Hoiti jopa ilmaiseksi tyttärensä lapset, jotta tämä sai yliopistouransa käyntiin. Silti mummo on vaan riistänyt häntä. Tätini on jo 50-vuotias ja yhä jaksaa katkeroida "menetettyä" nuoruuttaan (tosin muiden sisarusten mielestä hän kyllä sai mennä ja tulla miten halusi eikä mummo mitenkään estellyt tavoittelemasta unelmiaan). Joskus kyllästyttää kuunnella sitä parjaamista. Mummo on jo yli 90-vuotias, joten aika kohtuuttomalta tuntuu tuollainen kitinä vuosikymmenien takaisista asioista, joista suurin osa ei varmasti edes pidä paikkaansa.
Jotkut ihmiset nyt vaan ovat katkeria. Pahiten siinä ihminen myrkyttää itsensä.
Noh, lapsellisestihan tuo henkilö käyttäytyy, mutta on ihan oikeasti niin että masentuneen vanhemman kasvattamalla lapsella ON rankkaa. Koska se kääntyy juuri niinpäin että lapsi huolehtii vanhemmastaan ja vaikka tämä ei tunnu normaalin lapsuuden eläneestä ehkä niin isolta jutulta, se on silti sitä.
Huolehtimisessakin enemmän ja vähemmän kuormittavaa. Vaikka lapsi joutuisi esim. huolehtimaan vanhemmastaan fyysisesti, hänellä voi edelleen olla henkisesti vanhemmat joihin hän voi tukeutua. Masentunutkin voi olla henkisesti vanhempi jos asia sanoitetaan lapselle. Pahinta on se kun on niinsanotusti virtahepo olohuoneessa eikä vanhempi itse edes huomaa sitä. Lapsi voi joutua ihan oikeasti oman vanhempansa huoltajan rooliin. Aikuinen esim. uskoutuu lapselle omista asioistaan kuin vertaiselle. Oma kokemusta on sen verran että tuli ensimmäistä kertaa noin parikymmpisenä mieleen teorettisena mahdollisuutena, että en olisikaan vastuussa vanhempieni mielialoista ja onnellisuudesta ja elämän ratkaisuista. Vasta noin 15 vuotta myöhemmin ihan oikeasti sisäistin sen. Siihen asti asiaa voisi verrata siihen että joku väittäisi 8-vuotiaan pärjäävän maailmassa omillaan. Voihan näin väittää, mutta kukaan ei sitä oikeasti usko. Samalla periaatteella minäkään en uskonut, että vanhempani olivat ihan itse vastuussa elämästään.
Lisäyksenä tähän että juttelin kerran sisarukseni kanssa että muistatko kuinka äiti aina kertoi sitä yhtäkin (kurjaa ja surkeaa) juttua ja sisareni vastasi että ööö en. Eli meidänkin perheessä oli lasten välillä erilaiset työnjaot, olin äidin uskottu ja muut ei. Muuten se että lapsi saadaan vastuuseen vanhempien mielialoita tahtuu esim. näin (olen seurannut äitini käytöstä lastenlasten kanssa ja saanut siitä vihjeitä siitä mikä meni pieleen):
Mummi: Laita Jimi takki päälle.
Uhmis: En laita!
Mummi: Laita nyt, täytyy laittaa takki päälle kun mennään ulos.
Uhmis: Enkä laita!!
Mummi: (Istuu lattialle surullisella naamalla). Nyt mummi alkaa itkeä. Katso, mummi itkee. Kuka nyt lohduttaisi mummia?
Uhmis: (Moiseen tottumattomalla uhmiksella hämmentynyt ja ahdistunut ilme. Laittaa takin päälle. Tulee myöhemmin oma-aloitteisesti tilanteen purkupalaveriin minun kanssa vaikkei ole edes minun lapsi, olen vain ainoa "aikuinen" paikalla siinä tilanteessa. Olen iloinen että pystyn olemaan itse muidenkin lapsille kaikesta huolimatta se aikuinen).Jos itse harrastat tuota ylläolevaa, lopeta....
Ei se ole edes lastenpsykiatrien mielestä ollenkaan väärin että uhmaikäiselle kertoo että kiukuttelusta (joka ei millään meinaa loppua) tulee aikuiselle paha mieli. Tuo opettaa empatiataitoa. Toki mummin kuuluisi tuossa selittää ihan sanoinkin että miksi hän on surullinen.
Moni ratkaisee tuon tilanteen niin että takki puetaan väkisin tai parkuva lapsi kannetaan ilman takkia ulos. Sekö on parempi?
On ihan selvää, että kaksi ihmistä voivat nähdä asiat aivan eri tavalla, vaikka olisivat asuneet samassa kodissa. Siskosi ja äitisi välillä voi olla asioita, joita sinä et näe tai koe. Joku mainitsikin, että ehkä siskosi ei ollut haluttu jne. Miksi siskosi "keksisi" näitä asioita päästään? Se, että on saanut rahaa tai jotain muuta materiaa, ei korvaa koskaan lämpöä, rakkautta, tukea, rohkaisemista ja kannustusta. Suosittelen siskollesi kehollista terapiaa, esim rosenia.
Meillä tosi erilainen tulkinta isästäni.
Omasta mielestäni isäni on kiltti, vähän tossukka. On mielipiteitäkin, mutta silti vahvimpana piirteenä on mielestäni kilttiys ja alistuvuuskin.
Veljeni taas epäilee isäni olevan narsisti ja isäni käytös saa hänet jatkuvasti ärtymään/masentumaan/ahdistumaan.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen meistä kolmesta lapsesta temperamenttinen ja levoton, sisarukseni ovat rauhallisia. Äiti päätteli tästä, että minä tarvitsen paljon kovempaa kuria kuin sisarukseni, minulla oli siis aivan eri säännöt. Kotiintuloaika oli aikaisemmin kun nuoremmalla sisaruksellani, en saanut jäädä yöpymään kavereille vaikka muut sisarukset saivat. Äiti perusteli tätä sillä, että se oli hyväksi minulle, muut eivät tälläistä tarvinneet koska ovat rauhallisempia.
Joten kyllä, meillä oli ihan erilaiset lapsuudet ja olen tästä yhä vihainen kun asiaa ajattelen.
Erilaisten temperamenttien kasvattaminen on vanhemmille tosi haastavaa. Samat keinot eivät välttämättä toimi kaikkiin lapsiin, mutta jos toimii eri tavalla tai kunkin lapsen temperamentin mukaan, niin lapsille jää herkästi tunne epäreiluudesta.
Kahden hyvin erilaisen temperamentin omaavan lapsen äitinä sanoisin, että teet miten päin tahansa, teet väärinpäin. Sikäli toivoisin äidillesikin vähän ymmärrystä. Esimerkiksi minun lapsuudenperheessä oli samat rennot säännöt kaikille. Nuorimmainen sisarukseni olisi taas tarvinnut tiukempaa kuria ja ohjausta, kun taas me kaksi vanhempaa pärjättiin koulussa ja elämässä muutenkin. No, nuorin syrjäytyi lopulta, kun kukaan ei koskaan vaatinut häneltä mitään. Hänen sisäinen äänensä ei niitä vaatinut, kuten esimerkiksi minulla vaati.
Kyllähän tuo kertoo aika paljon ihmisestä, että on uhri, kun ei saanut koiraa, vaikka äiti on allerginen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen meistä kolmesta lapsesta temperamenttinen ja levoton, sisarukseni ovat rauhallisia. Äiti päätteli tästä, että minä tarvitsen paljon kovempaa kuria kuin sisarukseni, minulla oli siis aivan eri säännöt. Kotiintuloaika oli aikaisemmin kun nuoremmalla sisaruksellani, en saanut jäädä yöpymään kavereille vaikka muut sisarukset saivat. Äiti perusteli tätä sillä, että se oli hyväksi minulle, muut eivät tälläistä tarvinneet koska ovat rauhallisempia.
Joten kyllä, meillä oli ihan erilaiset lapsuudet ja olen tästä yhä vihainen kun asiaa ajattelen.Erilaisten temperamenttien kasvattaminen on vanhemmille tosi haastavaa. Samat keinot eivät välttämättä toimi kaikkiin lapsiin, mutta jos toimii eri tavalla tai kunkin lapsen temperamentin mukaan, niin lapsille jää herkästi tunne epäreiluudesta.
Kahden hyvin erilaisen temperamentin omaavan lapsen äitinä sanoisin, että teet miten päin tahansa, teet väärinpäin. Sikäli toivoisin äidillesikin vähän ymmärrystä. Esimerkiksi minun lapsuudenperheessä oli samat rennot säännöt kaikille. Nuorimmainen sisarukseni olisi taas tarvinnut tiukempaa kuria ja ohjausta, kun taas me kaksi vanhempaa pärjättiin koulussa ja elämässä muutenkin. No, nuorin syrjäytyi lopulta, kun kukaan ei koskaan vaatinut häneltä mitään. Hänen sisäinen äänensä ei niitä vaatinut, kuten esimerkiksi minulla vaati.
Ymmärrän tämän toisaalta, mutta ehdotin äidilleni useasti että voimmeko edes koittaa mitä tapahtuu jos pääsen yökylään. Jos siitä villiinnyn enkä noudata sääntöjä jne. Niin ymmärrän etten enää pääse, mutta jos kaikki menee hyvin voisin päästä uudestaankin. Äiti sanoi että minun on ensin "todistettava" että olen luottamuksen arvoinen. Miten voin todistaa jos en ikinä saa mahdollisuutta?
Muutenkin meillä oli koulumenestys kaiken a ja o. Itse olin 7-8 oppilas ja sisarukset 9-10. Tätä myös äiti käytti minua vastaan, jos ei kuulemma opiskelu kiinnosta, ei tarvitse tehdä muutakaan. Jos olisin saanut tehdä asiat omalla tavallani ja silloin kun itse halusin. Olisi kaikki sujunut paremmin. Esim. Meillä oli tarkkaan määrätty siivouspäivä. Silloin siivottiin vaikka pää kainalossa, jos kysyin voinko siivota vaikka päivää aiemmin, koska tuona päivä oli joku harrastus, äiti suuttui ja sanoi etten taaskaan noudata sääntöjä. Huoh.
Eivätpä minunkaan sisarukseni nähneet miten äitini minua kohteli, koska heitä hän kohteli hyvin, minä olin se "sylkykuppi". Eikä ole omaa kuvitelmaa, monet ovat minulle tästä puhuneet jotka sitä sivusta katselivat. Nykyään välit poikki ja voin paljon paremmin. Siskostasi en silti voi sanoa kun en tiedä asiasta mitään, mutta voi olla ihan totta, ettet vain näe tätä eriarvoista kohtelua välillänne, koska se ei kohdistu sinuun. Sitä en kyllä tiedä, miksei osaa kertoa esimerkkejä. Minä osaan jos minulta niitä kysytään.