Onko teillä sisarusten kesken samanlainen tulkinta lapsuudestanne? Minua ärsyttää sisareni tapa syyttää kaikesta vanhempiamme

Voiko olla, että äitisi ei oikeastaan halunnut kahta lasta? Ja sen takia on käyttäytynyt pikkusiskoasi kohtaan kylmemmin kuin sua? Sitä ei välttämättä muut edes huomaa, mutta kohde kyllä. Sisaruksillakin on voinut olla erillainen lapsuus. 

Ei ole. Minun isosiskoni mielestä meillä oli ihanaa. Itse muistan kyllä ihan toisin, myös sen miten hän aina höykytti ja pilkkasi. Ja edelleen ylikävelee, vaikka ei se ikä häntä ole viisaaksi tehnyt.

Sisarukset useinkin muistavat asioita ja tapahtumia eri tavoin. Eikä kenenkään muistot ole vääriä tai oikeita. Ne ovat omia.

Vierailija kirjoitti:

Voiko olla, että äitisi ei oikeastaan halunnut kahta lasta? Ja sen takia on käyttäytynyt pikkusiskoasi kohtaan kylmemmin kuin sua? Sitä ei välttämättä muut edes huomaa, mutta kohde kyllä. Sisaruksillakin on voinut olla erillainen lapsuus. 

Meitä on kaikkiaan neljä, kolme tyttöä. Ja ei, kyse ei ole siitä, etteikö siskoni olisi ollut toivottu ja rakastettu. Minä olin jo alakoulussa, kun hän syntyi, ja muistan oikein hyvin. Olin itsekin innolla hoitamassa häntä. Siksi tämä tuntuukin niin hölmöltä.

Mutta tuo viimeinen lauseesi tietysti pitää täysin paikkaansa. Ei vaan meidän perheessä.

Ap

On. En osaa kommentoida tilannettasi, mutta omalla kohdalla vaikutti juuri se, että minua kohdeltiin täysin eri tavalla kuin sisaruksiani. Ei sitä kukaan huomannut varmasti, nyt olen itsekin havahtunut vasta aikuisiällä kun aloin oireilemaan heti kodista muutettuani.

Vierailija kirjoitti:

Sisarukset useinkin muistavat asioita ja tapahtumia eri tavoin. Eikä kenenkään muistot ole vääriä tai oikeita. Ne ovat omia.

Niin. Entä, kun ne rikkovat perheen yhtenäisyyden, loukkaavat pahasti vanhempia ja niitä käytetään motiivina olla opiskelematta ja hakematta töitä?

Eli sikäli ne voivat kyllä olla vääriä ja vääristyneitä.

Ap

Heh. Siis ei ole tosiaan samanlaista tulkintaa. Ajatusvihre :D

- 5

Mulla ei ole sisaruksia, mutta olen huomannut isäni sisaruksissa isoja eroja käsityksissään siitä millainen lapsuus heillä on ollut. Isäni on esikoinen ja toiseksi vanhimman sisarensa kanssa ovat selkeästi vastuunkantajia. Molemmilla on ollut aina hyväksyvä suhtautuminen vanhempiinsa ja ovat ymmärtäneet näidenkin heikkouksia ja elämää. Kaksi nuorinta sen sijaan ovat olleet kovia kritisoimaan, erityisesti kuopus. Nuorin sisar yhä aikuisenakin on katkera vanhemmilleen kaikesta. Hänen elämänsä on mennyt ihan hyvin, on arvostetussa instituutiossa tutkijana puolisonsa tavoin ja omat lapset ovat menestyneet jne. Silti tuntuu, että erityisesti mummon olisi pitänyt omistaa koko elämänsä hänelle (niin kuin hän kyllä meidän muiden näkökulmasta on tehnytkin). Ukki kuoli kuopuksen ollessa teini, mummo varmaan jossain määrin masentui tästä muutamaksi vuodeksi. Kuopuksen mielestä hän joutui huolehtimaan äidistään ja itsestään. Varmaan osa tästä on tottakin, mutta kyllä mummo todella teki kaikkensa mahdollistaakseen tyttärensä menestyksen. Mummo kävi töissä, hankki elannon, tuki koulutuksessa niin henkisesti kuin rahallisesti. Hoiti jopa ilmaiseksi tyttärensä lapset, jotta tämä sai yliopistouransa käyntiin. Silti mummo on vaan riistänyt häntä. Tätini on jo 50-vuotias ja yhä jaksaa katkeroida "menetettyä" nuoruuttaan (tosin muiden sisarusten mielestä hän kyllä sai mennä ja tulla miten halusi eikä mummo mitenkään estellyt tavoittelemasta unelmiaan). Joskus kyllästyttää kuunnella sitä parjaamista. Mummo on jo yli 90-vuotias, joten aika kohtuuttomalta tuntuu tuollainen kitinä vuosikymmenien takaisista asioista, joista suurin osa ei varmasti edes pidä paikkaansa.

Jotkut ihmiset nyt vaan ovat katkeria. Pahiten siinä ihminen myrkyttää itsensä.

Yhden ihmisen kertomasta on vaikea sanoa mikä on totuus. Omassa suvussa tuli seurattua erittäin puutteellisesta vanhemmuudesta kärsinyttä narsistia, joka ihannoi vanhempiaan ja sisarussuhteitaan, vaikka todellisuus oli jotain ihan muuta. Kun se kuuluu narsismiin että täytyy olla oikein erityisen erikoilaatuiset vanhemmat ja erityslaatuiset sisarukset ja kaikki vähän taviksia parempaa. Kirjoitteli lehtijuttuja sisaruksensa kuoleman jälkeen siitä minkälainen enkeli ja siunaus tämä oli, aivan harvinaislaatuinen ihminen. Oikeasti tulivat juuri ja juuri toimeen ja sisaruskin oli ihan perin tavallinen työläisnainen eikä mikään herran enkeli.

Totta kai voi muistot olla vääriä. Jos joku muistaa, että papan auto oli musta, kun se oikeasti oli valkoinen, niin tietysti se muisto oli väärä.

Enimmäkseen on kuitenkin kyse tulkinnoista. Saman tilanteen voi tulkita monella lailla.

Mutta tietysti siskollasi voi ap olla myös kohtuuttomia odotuksia, itsekkyyttä ja vastuunpakoilua, ei ne tulkintaerot aina johdu vilpittömästä näkökulmien eroavaisuudesta, pelkästään.

Mun isoveljeni luulee, että minä ja sisko ollaan menestytty elämässä siksi, että vanhemmat olisivat tukeneet meitä erityisesti ja me oltaisiin saatu kauheasti heiltä rahaa. Oikeasti ei olla saatu mitään, vaan opiskeltu lainalla ja opintotuella ja tehty paljon töitä. Veljeä vanhemmat on tukeneet paljon enemmän, hän mm. asui alle viisikymppisenä kolme vuotta kotona ilmaiseksi, kun hänelle tuli väkivaltaisuuden ja alkoholismin takia ero vaimostaan ja joutui työttömäksi.

Ei, koska lapsuutemme oli erilainen. Minun laitettiin aina isovanhemmille, kun oli vaan mahdollista ja äitini myös löi minua, mutta ei sisaruksiani.

Joillain on tapana syyttää kaikesta vanhempia kun ollaan tyytymättömiä omaan elämäänsä. Kun ei haluta myöntää että se on se ihan oma luonne ja kyvyt jotka hankaloittavat menestymistä. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole sisaruksia, mutta olen huomannut isäni sisaruksissa isoja eroja käsityksissään siitä millainen lapsuus heillä on ollut. Isäni on esikoinen ja toiseksi vanhimman sisarensa kanssa ovat selkeästi vastuunkantajia. Molemmilla on ollut aina hyväksyvä suhtautuminen vanhempiinsa ja ovat ymmärtäneet näidenkin heikkouksia ja elämää. Kaksi nuorinta sen sijaan ovat olleet kovia kritisoimaan, erityisesti kuopus. Nuorin sisar yhä aikuisenakin on katkera vanhemmilleen kaikesta. Hänen elämänsä on mennyt ihan hyvin, on arvostetussa instituutiossa tutkijana puolisonsa tavoin ja omat lapset ovat menestyneet jne. Silti tuntuu, että erityisesti mummon olisi pitänyt omistaa koko elämänsä hänelle (niin kuin hän kyllä meidän muiden näkökulmasta on tehnytkin). Ukki kuoli kuopuksen ollessa teini, mummo varmaan jossain määrin masentui tästä muutamaksi vuodeksi. Kuopuksen mielestä hän joutui huolehtimaan äidistään ja itsestään. Varmaan osa tästä on tottakin, mutta kyllä mummo todella teki kaikkensa mahdollistaakseen tyttärensä menestyksen. Mummo kävi töissä, hankki elannon, tuki koulutuksessa niin henkisesti kuin rahallisesti. Hoiti jopa ilmaiseksi tyttärensä lapset, jotta tämä sai yliopistouransa käyntiin. Silti mummo on vaan riistänyt häntä. Tätini on jo 50-vuotias ja yhä jaksaa katkeroida "menetettyä" nuoruuttaan (tosin muiden sisarusten mielestä hän kyllä sai mennä ja tulla miten halusi eikä mummo mitenkään estellyt tavoittelemasta unelmiaan). Joskus kyllästyttää kuunnella sitä parjaamista. Mummo on jo yli 90-vuotias, joten aika kohtuuttomalta tuntuu tuollainen kitinä vuosikymmenien takaisista asioista, joista suurin osa ei varmasti edes pidä paikkaansa.

Jotkut ihmiset nyt vaan ovat katkeria. Pahiten siinä ihminen myrkyttää itsensä.

Noh, lapsellisestihan tuo henkilö käyttäytyy, mutta on ihan oikeasti niin että masentuneen vanhemman kasvattamalla lapsella ON rankkaa. Koska se kääntyy juuri niinpäin että lapsi huolehtii vanhemmastaan ja vaikka tämä ei tunnu normaalin lapsuuden eläneestä ehkä niin isolta jutulta, se on silti sitä.

Vierailija kirjoitti:

Ei, koska lapsuutemme oli erilainen. Minun laitettiin aina isovanhemmille, kun oli vaan mahdollista ja äitini myös löi minua, mutta ei sisaruksiani.

Kauheata! Pahimpia juttuja, mitä vanhemmat voivat lapsille tehdä, on tuollainen epäoikeudenmukaisuus ja epätasapuolisuus. Tietävätkö sisaruksesi tuosta ja tukevatko sinua?

Ap

Teillä on niin iso ikäero, että ihan oikeasti ympäristö pikkulapselle on voinut olla hyvinkin erilainen. 

Miten voit leimata siskosi kokemukset vääriksi? Miksi kukaan huvikseen puhuisi äidistään tunnekylmänä, vaikka oikeasti olisi ollut lämpöä ja rakkautta täynnä?

Jos sitä ikäeroa on paljon niin perheen elämäntilanne on voinut olla eri. Jos vertaa minua (=iltatähti) ja 7 vuotta vanhempaa siskoani, niin meillä on vanhemmat olleet ihan erilailla läsnä. Sisko ei ikinä ollut päivähoidossa, minut laitettiin heti kun vain oli mahdollista. Sisko on tehnyt kaikenlaista isäni kanssa lapsena ja muistaa sen. Minä muistan vain että isä on aina ollut työmatkalla viikolla ja viikonloppuisin ärtynyt ja väsynyt. (Isäni vaihtoi työpaikkaa minun ollessa n. 3 vuotias.)

Elintaso on tosin ollut korkeampi minun lapsuudessani, kuin siskolleni. Olen saanut huomattavasti enemmän tavaraa ja ollut mahdollisuus kalliimpiin harrastuksiin kuin siskollani. En pidä lapsuuttani huonona, minulla oli aivan loistava hoitopaikka lapsena ja tietenkin arvostan että minun oli mahdollista harrastaa lapsena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sisarukset useinkin muistavat asioita ja tapahtumia eri tavoin. Eikä kenenkään muistot ole vääriä tai oikeita. Ne ovat omia.

Niin. Entä, kun ne rikkovat perheen yhtenäisyyden, loukkaavat pahasti vanhempia ja niitä käytetään motiivina olla opiskelematta ja hakematta töitä?

Eli sikäli ne voivat kyllä olla vääriä ja vääristyneitä.

Ap

Ei tuo kerro, että ne olisi vääriä. Pikemminkin että mäihää on ollut.

Usein muutem perheissä on syntipukki. Meidän perheessä se olen minä, joka olen ollut ahkera ja koulutrautunut pitkälle. Sitä ei isosisko anna anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole sisaruksia, mutta olen huomannut isäni sisaruksissa isoja eroja käsityksissään siitä millainen lapsuus heillä on ollut. Isäni on esikoinen ja toiseksi vanhimman sisarensa kanssa ovat selkeästi vastuunkantajia. Molemmilla on ollut aina hyväksyvä suhtautuminen vanhempiinsa ja ovat ymmärtäneet näidenkin heikkouksia ja elämää. Kaksi nuorinta sen sijaan ovat olleet kovia kritisoimaan, erityisesti kuopus. Nuorin sisar yhä aikuisenakin on katkera vanhemmilleen kaikesta. Hänen elämänsä on mennyt ihan hyvin, on arvostetussa instituutiossa tutkijana puolisonsa tavoin ja omat lapset ovat menestyneet jne. Silti tuntuu, että erityisesti mummon olisi pitänyt omistaa koko elämänsä hänelle (niin kuin hän kyllä meidän muiden näkökulmasta on tehnytkin). Ukki kuoli kuopuksen ollessa teini, mummo varmaan jossain määrin masentui tästä muutamaksi vuodeksi. Kuopuksen mielestä hän joutui huolehtimaan äidistään ja itsestään. Varmaan osa tästä on tottakin, mutta kyllä mummo todella teki kaikkensa mahdollistaakseen tyttärensä menestyksen. Mummo kävi töissä, hankki elannon, tuki koulutuksessa niin henkisesti kuin rahallisesti. Hoiti jopa ilmaiseksi tyttärensä lapset, jotta tämä sai yliopistouransa käyntiin. Silti mummo on vaan riistänyt häntä. Tätini on jo 50-vuotias ja yhä jaksaa katkeroida "menetettyä" nuoruuttaan (tosin muiden sisarusten mielestä hän kyllä sai mennä ja tulla miten halusi eikä mummo mitenkään estellyt tavoittelemasta unelmiaan). Joskus kyllästyttää kuunnella sitä parjaamista. Mummo on jo yli 90-vuotias, joten aika kohtuuttomalta tuntuu tuollainen kitinä vuosikymmenien takaisista asioista, joista suurin osa ei varmasti edes pidä paikkaansa.

Jotkut ihmiset nyt vaan ovat katkeria. Pahiten siinä ihminen myrkyttää itsensä.

Noh, lapsellisestihan tuo henkilö käyttäytyy, mutta on ihan oikeasti niin että masentuneen vanhemman kasvattamalla lapsella ON rankkaa. Koska se kääntyy juuri niinpäin että lapsi huolehtii vanhemmastaan ja vaikka tämä ei tunnu normaalin lapsuuden eläneestä ehkä niin isolta jutulta, se on silti sitä.

Huolehtimisessakin enemmän ja vähemmän kuormittavaa. Vaikka lapsi joutuisi esim. huolehtimaan vanhemmastaan fyysisesti, hänellä voi edelleen olla henkisesti vanhemmat joihin hän voi tukeutua. Masentunutkin voi olla henkisesti vanhempi jos asia sanoitetaan lapselle. Pahinta on se kun on niinsanotusti virtahepo olohuoneessa eikä vanhempi itse edes huomaa sitä. Lapsi voi joutua ihan oikeasti oman vanhempansa huoltajan rooliin. Aikuinen esim. uskoutuu lapselle omista asioistaan kuin vertaiselle. Oma kokemusta on sen verran että tuli ensimmäistä kertaa noin parikymmpisenä mieleen teorettisena mahdollisuutena, että en olisikaan vastuussa vanhempieni mielialoista ja onnellisuudesta ja elämän ratkaisuista. Vasta noin 15 vuotta myöhemmin ihan oikeasti sisäistin sen. Siihen asti asiaa voisi verrata siihen että joku väittäisi 8-vuotiaan pärjäävän maailmassa omillaan. Voihan näin väittää, mutta kukaan ei sitä oikeasti usko. Samalla periaatteella minäkään en uskonut, että vanhempani olivat ihan itse vastuussa elämästään.

Ihmiset kokevat samanlaisen ympäristönkin erillä lailla. MIettikääpä työpaikkoja, toisilla hauskaa, toiset kokevat ympäristön ahdistavana vaikka kaikkia kohdeltaisiin samoilla säännöillä. Ihmiset eri vaiheessa omaa kehitystään, jossain vaiheessa mietitään paljon lapsuuden vaikutusta, myöhemmin (ainakin ne kypsät) hyväksyvät vanhempien epätäydellisyyden samoin kuin omansakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei, koska lapsuutemme oli erilainen. Minun laitettiin aina isovanhemmille, kun oli vaan mahdollista ja äitini myös löi minua, mutta ei sisaruksiani.

Kauheata! Pahimpia juttuja, mitä vanhemmat voivat lapsille tehdä, on tuollainen epäoikeudenmukaisuus ja epätasapuolisuus. Tietävätkö sisaruksesi tuosta ja tukevatko sinua?

Ap

Ei, koska heidän käsitys meidän lapsuudesta on erilainen. Ja minä olen heille vain kateellinen :D Olen tehnyt omassa elämässäni erilaisia päätöksiä, enkä ole esim. hankkinut lapsia ja tämähän heitä vasta säälittääkin.